Hieno kaunis päivä

 Eilen aamulla melko pian herättyäni ajoikin pihaan auto, ja minua kehotettiin laittamaan kouluvaatteet päälle, silmille sidottiin liina ja minut köörättiin tuntemattomaan paikkaan. Paikka osoittautui paikalliseksi kahvilaksi, siellä oli iso joukko aiemmin eläkkeelle jääneitä opettajia, niitä ihania työkavereita, joiden kanssa on vuosikausia työskennelty. Minulle ja eräälle kollegalleni laitettiin kukkaseppelet päähän ja pöydälle eteen kahvikuppi ja leivos. Meille kahdelle eläkkeelle jäävälle alkoi tällä tavoin hieno ihana päivä.

Kahvin jälkeen meidät vietiin koulun pihalle, jossa saimme lapiot käteemme ja meidän piti istuttaa yhteinen omenapuu. Toivottavasti puu antaa runsaasti satoa tulevina vuosina oppilaiden syödä.

Eikä ohjelma siihen loppunut. Kollegat olivat kuvanneet koulusta erilaisia kohteita, ja meidän piti kiertää koulua etsien kohteet. Suurella vaivalla löysimme kaikki. Olipa koulussa vielä näköjään monta kohdetta, joissa en ollut ikinä vielä käynytkään! Erästäkin erikoista lasia olevaa ja pikku ruuduista koostuvaa ikkunaa en ollut nähnyt koskaan. Palkinnoksi saimme kuivattuja karpaloita.

Ohjelmassa seurasi ruokailu, jonne meidät saatettiin pöytään. Pöydälle oli erikseen laitettu valkoinen liina ja kaunis ruukkukukka. Oppilaat tarjoilivat ruoan, ja yksi kollega soitti haitarilla ruotsalaista ja saksalaista musiikkia.

Ruokailun jälkeen seurasi pieni tilaisuus auditoriossa, jonne oli kokoontunut koko yhtenäiskoulun väki. Kasiluokan oppilaat olivat tehneet kollegalleni erilaisia kysymyksiä itsestään. Hyvin ope näköjään tunsi oppilaansa. Itselleni nämä kaikki lapset olivat vieraita, olenhan viime vuosina opettanut melkein pelkästään lukiossa ja kaupungissa.

Pienen huilin jälkeen meidät vietiin taas tuntemattomaan paikkaan. Saavuimme paikallisen kauneussalongin pihaan, joissa meille laitettiin hienot kynsilakat. Ei minulla olekaan ennen mennyt kynsien lakkaamisessa näin kauan aikaa. Eiköhän siinä vierähtänyt lähemmäs kolme tuntia, kun kummallekin laitettiin lakat viimeisen päälle. Itse värjäytin vaihteeksi turkoosiksi. Ihanaa oli myös se, että eläkeläiskollegat viihdyttivät meitä mukanaolollaan, pitivät pieniä tietokilpailujakin.

Tämän kaiken jälkeen olikin koulupäivä saatu päätökseen. Seurasi arviointi-VESO. Siirryimme työn ääreen paikalliseen kartanoravintolaan, jossa arvioinnin jälkeen seurasi runsas ateria ja sauna. Me eläkkeelle siirtyvät emme enää jääneet saunomaan, olihan päivälle tullut pituutta jo muutenkin.
 Hieno oli päivä. Toukokuun viimeisellä viikolla on vielä viralliset eläkekahvit. Varsinaisia työpäiviä on tänä keväänä minulla enää kaksi plus kevätjuhlapäivä. Sen jälkeen en taida kouluihin päin enää vilkaistakaan.

Talvella työstämämme lukion historiikki on saapunut painosta ja ensi viikolla pidämme julkistamistilaisuuden. Kirjaa viedään myyntiin paikallislehteen sekä kunnantalon infoon. Ilmeisesti muuten bloginpito auttoi myös historiikin kirjoittamisessa, sillä sen kirjoittaminen tuntui helpohkolta. Paljon asioita oli blogikirjoittamisen ansiosta pysynyt mielessä, joten ei kaikkea tarvinnut kaivella kellareiden kätköistä.

Työurani päätteeksi lopetan nyt tämän bloginikin lopullisesti. Olenhan jo kertonut kaiken mahdollisen kouluelämästä. Jatkan kuitenkin lintublogin pitoa ja jos alkaa tuntua, että pitäisi kirjoitella myös muuta, aloitan uuden blogin. Mutta koulusta en kirjoita enää sanaakaan.

Enää kolme kuukautta

Aika on mennyt tosi tarkkaan historiikkia tehdessä, koulua pitäessä ja harrastuksissa juostessa. Piti oikein ruveta kirjoittamaan, kun kuuluu, että joku vielä lukisikin näitä juttuja. En minä bloggaamista aio lopettaa, nyt on vain sellainen välipää. Tässä varmaan ennen kevättä ei näytä kovin löysältä ollenkaan, mutta pitänee yrittää. Täytyy sanoa kuten eräs kollegani usein, että haudassa sitten ehtii levätä!

Koulun viimeiset abit on saatu niin pitkälle, että maanantaina alkaa jo ylioppilaskirjoitukset. Kun oppilaat ovat vähentyneet, sitä mukaa ovat vähentyneet myös opettajat. Me muutamat jäljelle jääneet joudumme valvomaan ylioppilaskirjoituksia olan takaa aamusta iltaan. Valvontojen määrää lisää vielä se, että yksi oppilas kirjoittaa eri tilassa kuin muut, ja hänellä on oltava oma valvojansa. Viisikin tuntia saattaa olla valvontaa yhtenä päivänä, siis minulla lähinnä, koska muut ovat kiinni peruskoulun tunneissa. Itselläni on yhtenä päivänä opetusta kaupungissa, ja se sattuu juuri olemaan yo-kirjoituspäivä, joten minun on kiireen vilkkaa tultava kaupungista takaisin saliin istumaan.

Mutta kahden viikon kuluttuahan sekin on ohi, joten eiköhän tämä tästä. Sen jälkeen minulla ei ikinä enää ole valvontaa. Koulusta pääsen vapaaksi kolmen kuukauden kuluttua!! Onko edes tottakaan. Tai mistä sen tietää, millaiseksi maailma muuttuu. Saattaahan olla niin, että parinkymmenen vuoden kuluttua joudutaan raahaamaan kaikki kahdeksankymppiset joutilaat hampaattomat mummot ja vaarit valvojiksi. No, kivempaahan se olisi kuin vessavahtina oleminen, jollaisia joku vuosi sitten oli vielä ainakin Saksassa.

Pieni tilannekatsaus

Pikkuisen pitää tulla tuulettamaan, kun muistin, että minullahan ei ole enää kuin 5½ kuukautta jäljellä työtä. Sitten pääsen toivottavasti lopullisesti vapaaksi. Vaikka mies kyllä väittää, että minä en muka malta olla kumminkaan menemättä sijaiseksi tai kansalaisopistolle opettamaan, jos pyydetään.  En tiedä, uskoisiko häntä, sen näkee sitten. Nyt ainakin harmittaa, että vaikka olen osa-aikaeläkkeellä ja hyvin vähän on työtä päivässä, on kaikki hajotettu pitkin vuotta niin, että minä en pääse koskaan kumminkaan mihinkään. Olen kuin rangaistusvanki jalastaan kiinni näissä tunneissa.

Juuri tänään mainitsi yksi abi, että hän ei viitsinyt tulla eilen ruotsin tunnille, kun ei hänellä olisi muuta ollut kuin se yksi tunti. Hän kävi sen sijaan Pietarissa! Sillä viisin. Ymmärrän toisaalta hyvinkin. Itse en nyt oikein viitsi ottaa omaa lomaa, kun oppilailla on niin vähän muutenkin tunteja ja olen joutunut olemaan tänä syksynä jo sairaudenkin takia poissa. Odottelen nyt kieli pitkällä, että nämä meidän viimeiset abit pääsevät penkkareihin asti, sen jälkeen minulla on vain yksi päivä kaupungissa opetusta kesään asti. Auttaahan se jonkin verran liikkumavapauteen, jos ei sentään joka päivä ole työtä.

Ai niin, onhan minulla kuitenkin kansalaisopistossa yhtenä päivänä viikossa opetusta. Mutta se tuntuu harrastukselta, ei tarvitse tehdä kokeita eikä paahtaa yo-kirjoituksia varten. Ja siellä voi siirrellä tunteja vapaammin sopivaan paikkaan, jos jokin tunti peruuntuu. Kyllä minua vähän innostaisi opettaa niitä vielä ensi vuonnakin, meillä kun on aina niin mukavaa.

Muuten on syksy mennyt "kuin iltamissa". Kiirettä pitänyt niin, ettei ole kissaakaan ehtinyt sanoa kuin voi sen tuhannen pitkähäntäluikuriksi. Kun syksyllä päästiin puutarhatöistä ja muusta kesätekemisistä, aloimme työstää lukion historiikkia, missä tuntuu aika todella rientävän. Sitä on toisaalta helppo kirjoittaa, kun on itse elänyt ja kokenut lukion koko historian. Vain neljä ensimmäistä vuotta on minulta näkemättä ja vain kahdet ensimmäiset ylioppilaat ovat sellaisia, joita en ole päässyt kiusaamaan. Muuten olen kaiken nähnyt ja kokenut.

Niin että tällainen tilannekatsaus pitkästä aikaa.

No onkos tullut joulu

Totta se on! Petteri punakuono ja joulupukki tulivat hakemaan yhden joulua rakastavan kollegan kesken oppitunnin eläkkeelle. Porot raahasivat open kirkonkylän läpi rantaan, jossa kaikille tarjottiin jouluglögit. Sen jälkeen leirimajalle, jossa oli ihan oikea joulu kuusineen ja koristeineen. Mutta ensin hieman  työntekoa: lukuvuoden arviointi-VESO ja ryhmissä työskentelyä.

Työnteon jälkeen  odotti palkinto: oikea jouluruoka. Pitoemäntä oli jostain saanut taiotuksi oikean kinkunkin. Tietysti oli lohet, sillit ja asiaankuuluvat salaatit porkkana- ja lanttulaatikoineen. Jälkiruoaksi kahvi ja joulutorttu.

Tietysti tuli joulupukkikin. Jokainen oli tuonut eläkkeelle jäävälle pienen jouluun liittyvän kierrätyslahjan, jotka joulupukki jakoi asianosaiselle. Itse olin muuten juuri huhtikuussa ollut kansalaisopiston saippuantekokurssilla ja siellä tehtiin yksi satsi jouluntuoksuista saippuaa. Sehän sopi joululahjaksi näin toukokuussakin.
Pukki soitti lopuksi kitaraa ja lauloi sankarille omistetun laulun.

 Eihän ohjelma siihen loppunut. Eläköityvä sai kopeloida silmät sidottuina viittä eri joulupukkia, joista hänen tuli valita omansa. Valinnan varoitettiin olevan sitova. Onneksi ope onnistui valitsemaan oman miehensä.

Yksi ohjelmanumero oli karaoke.  Mukavaa yhdessä- ja yksinlaulantaa.

Suomalainen jouluhan ei ole mitään ellei ole joulusaunaa. Rantasauna oli lämmitetty, ja osa kävi heittämässä järvessä jo talviturkinkin.

Ei ollutkaan hullumpi juttu viettää joulua keskellä toukokuuta. Sää ei ainakaan juuri eronnut oikeasta joulukuukaudesta. Jos olisi sattunut muutaman päivän takainen lumisade eiliselle, olisi joulutunnelma ollut täydellinen.
Illalla kotiin lähtiessä oli taivas aivan punainen, enteili aurinkoa täksi päiväksi, niin kuin näyttää olevankin. Eilinen päivä oli tosi kostea, vielä oli sateen rippeitä, sillä edellisyönä oli satanut tosi rankasti, monin paikoin tienvarsien koivutkin seisoivat puoli metriä korkeassa vedessä.

Muutosta on tapahtunut

                                                                                  näsiä

Vanhoja oppikirjoja ei pitäisi koskaan heittää menemään. Ei yleensä kulu pitkäkään aika, kun ne uuden sukupolven mielestä ovat mitä antoisinta ja mielenkiintoisinta luettavaa, jopa hupaisaa. Sieppasin kaverin Facebook-päivityksestä otteen kuvaamataidon opettajille tarkoitetusta kirjasta vuodelta 1926:

"Opettajan esiintyminen luokalla pitää olla tarmokasta ja eloisaa, mutta silti rauhallista ja sopusuhtaista liikkeissä. Hänen tulee olla henkisesti joustava voidakseen hallita opetusainettaan (hänen tulee asettautua niihin mielialoihin, jotka tehtävä aiheuttaa). --- Opettaja ei saa näyttää alakuloisuutta ja väsymystä luokalla, hänen tulee olla virkistävä elementti luokassa. Kun opettaja näin välittömästi hallitsee luokkaa, ei kurinpidon tarpeellisuus tule kysymykseen. Uuttera työ ja mielenkiinto eivät salli epäjärjestystä.
(L. Törnudd: Kuvaanto-opetuksen metodiikka. 1926).

Jotkut asiat eivät vanhene koskaan. Minusta nämäkin opit ovat hyviä vinkkejä nykypäivänäkin. Ovat ajat kuitenkin muuttuneet monella tavalla. Jopa sekä opettajien että oppilaiden käyttäytyminen on muuttunut. Kun aloin urani 1970-luvulla, ei opettajaa enää teititelty, mutta opettajainhuoneen ovelle tullut yritti kiertää suoran sinuttelun aina jotenkin. Jossain vaiheessahan  puhuttelu sitten on muuttunut sukunimestä etunimeksi, usein jopa tuttavalliseksi puhuttelunimen käytöksi kuin puhuteltaisiin kaveria. 

Joskus 80-luvun lopulla alkoi jokin luokka puhutella minua etunimestä lyhennetyllä Kipa-nimellä, mistä en tykännyt yhtään. En kokenut sitä muuten negatiiviseksi, mutta lieneekö mielessäni assosioitunut Kipa-kirjakauppaan, jollainen silloin vielä oli paikkakunnalla. Sanoivathan jotkut oppilaatkin joskus piruuttaan menevänsä minun kirjakauppaan.

 Opettajan oletettiin ennen olevan "arvokas käytökseltään ja sopusuhtainen liikkeissään". Minullekin sanoi joku jo opiskeluaikana, että "ethän sinä voi opettajaksi ruveta, kun olet tuollainen kekkuli". Ihan alkuvuosina itsekin aina välillä epäilin, sopiiko minun olla ollenkaan tällä paikalla, kun en mitenkään saanut itseäni arvokkaaksi. Mutta jotenkinhan tuota on tullut räpelletyksi aina näihin päiviin asti. 

Oppilasaineksen muuttuminen vilkkaampaan ja uskaliaampaan suuntaan on mielestäni vain hyvä asia. En ole aikoihin tavannut enää oppilaita, jotka eivät mitenkään uskalla avata suutaan. Ihan alkuvuosina tapahtui niinkin, että lukion ekalla yksi erittäin hiljainen oppilas viittasi hyvin arasti käsi melkein korvassa kiinni. Luulin hänen viittaavan vastausta esittämääni kysymykseen, joten en enempää kiinnittänyt asiaan huomiota. Mutta oppilas olikin huonovointinen ja viittasi kysyäkseen, saako hän mennä oksentamaan. Kun vihdoin tämä oppilas sai vastausvuoron, ei hän enää voinut pidätellä oksennusta, vaan vatsan sisältö lensi kaaressa luokan käytävälle. 
Onneksi ei ole enää näin ujoja oppilaita.

Kannatti juhlia

Vähän jälkijunassa tulee tämä tarina, mutta kun aika on niin hupaa kulumaan, ettei perässä pysy. Ajattelin kuitenkin, että ansaitsee lukion 40-vuotisjuhlakin tulla muistiinmerkityksi.

2.5.1974 sai lukiomme virallisen toimintaluvan. Siitä syystä järjestimme oikein juhlan. Suuren maailman tapaan juhlallisuudet alkoivat jo vappuaattona, jolloin opettajia ja entisiä oppilaita lähti kulkueena lakittamaan rannassa olevaa norppapatsasta. Norpalle on nyt hankittu ihan oikea ylioppilaslakki. Ei tarvitse sille enää antaa mitään karvaturrihattuja. Tällä kertaa lukiomme ensimmäisistä ylioppilaista kaksi lakitti norpan ja muisteli entisaikoja.

Pääjuhla oli perjantaina 2.5. Oli historiikkia, kuluneiden vuosien muisteloita, musiikkia, kuvaelmia. Kaikki lukiomme 10 viimeistä opiskelijaa olivat jotenkin myös mukana esillä. Yksi mielenkiintoisista ohjelmanumeroista oli entisen musiikinopettajan keräämä kuoro entisistä kuorolaisistaan 40-20 vuoden takaa. Hämmästyttävän hyvin porukalla sujui yhteislaulu, vaikka henkilöt eivät toisiaan ole välttämättä koskaan ennen nähneetkään. Innostuivat jopa niin kovasti, että suunnittelivat peräti joulukonsertin pitämistä ensi jouluna kirkossa. Saa nähdä, toteutuuko.

Juhla oli monien mielestä lämminhenkinen ja ihana. Samaa mieltä olen itsekin. Kannatti tämä juhla pitää, vaikka vuoden kuluttua vietämme lukion hautajaisia.

Napin paikka pitää tietää

 Eräs entinen oppilas mainitsi kerran, eikö opettajille voi järjestää koulutusta opetusvälineiden käytöstä. Hän nimittäin muisteli omaa kouluaikaansa 80-90-luvun taitteessa. Silloin kuulemma "ei kukaan opettaja" osannut käyttää videoita.

Ei sitten tullut mieleen tälle kritisoijalle, että opettajiahan koulutetaan jatkuvalla syötöllä. Minusta tuntuu, että en eläissäni muuta ole ehtinyt tehdäkään kuin istua luennoilla kouluttautumassa. Eiväthän ne välineet ole samanlaisia. Juuri kun opit käyttämään yhtä vekotinta, toisen firman erimerkkinen laite onkin taas kuin toiselta planeetalta. Täsmälleen sama tunne kuin vieraassa paikassa pitäisi vetää vessa. Mielestäsi osaat erittäin hyvin vetää vessan, mutta vaikka kuinka painelet ja vedät joka läpyskää ja vimpainta ja kontit pytyn alla rähmälläsi etsimässä jotain nuppia, et kuitenkaan tiedä, pitääkö vetää vai työntää vai kiertää vai vääntää vai peräti painaa ja potkaista. Pitäisikö siis järjestää vessanvetokurssi ihmisille?

Minulla alkoi vapaajakson jälkeen tänään taas työrupeama. Opetus oli siirretty kaupungissa eri koululle kuin talvella, joten menin aamulla hyvissä ajoin, että ehdin tutkailla kaikkia vempaimia ja voin tarkastaa, onko luokassa yleensäkään tarvitsemiani välineitä. Ettei oppilaiden tarvitsisi sanoa "että aina niitä pitää neuvoa". Väitän, että minä osaan käyttää kymmeniä laitteita, olenhan etäopettanutkin toistakymmentä vuotta toisille paikkakunnille ja painellut näppäimiä jos toisiakin. Kuka enemmän käyttää eri vehkeitä opetuksessaan kuin kieltenopettajat. Dokumenttikameroitakin on tullut vastaan elämän varrella jo jos jonkinmoisia.

Menin tänään siis uuteen kouluun ja uuteen luokkaan. Katsoin, onko luokassa cd-soitinta ja minkälainen. Riemastuin, kun se oli samanlainen kuin edellisissä luokissa. Tässäkin kohtaa muistui mieleen viime talvelta eräs kuuntelukokeen rästikoe, jota piti pitää oudossa luokassa. Siellä oli laitettu cd-soitin niin korkealle, että en edes ylettänyt sinne, enkä voinut nousta pyörivälle tuolillekaan seisomaan. Piti laittaa luokan pisin poika konetta hoitelemaan. Kone oli niin massiivisen kokoinenkin, että varmaan tarvittu jättiläinen se sinne korkeuksiin nostamaan.

Kuuntelupuoli olisi tänään siis kunnossa. Entäs dokumenttikamera. Juu, löysin senkin. Ja innostuin kovasti, kun näin heti kaukosäätimenkin, jolla laitoin katossa olevan videotykin päälle. Mutta en ole koskaan vielä nähnyt, että kaikki menisi heti nappiin ihmettelemättä ja kiroilematta. Mitään ei vain alkanut näkyä seinälle. Miten se on mahdollista?

Kun nyt olin aikani oppilaiden kanssa taas äheltänyt ja joka ruuvia ja näppylää kokeillut, havaitsi joku, että mikäs vehje se tuolla  ylhäällä on! Voi ihme. Taas on keksitty laittaa uudenlainen vekotin ja vieläpä open selän taakse, ettei se sitä suinkaan näkisi. Ei siis toiminutkaan dokumenttikamera saman videotykin kautta kuin tietokone eli vain napin painalluksella vaihtaen kuvalähdettä niin kuin viimeiset viisi vuotta tähän saakka. Minulla oli väärä videotykki päällä. Tämä uusi oli naamioitu tauluvalaisimen näköiseksi, ettei ope vain heti keksisi sitä videotykiksi. Seuraava ongelma, millä niistä kolmesta kaukosäätimestä toimii tämä juuri löydetty.  Painelin kaikkia kolmea ja onnistuihan se lopulta. En vain muista enää, mikä se niistä kolmesta oli. Ensi kerralla taas sama arvuuttelu.

P.S. Mainitsenpa vielä, miten viime syksynä ihmettelin kaupunkikoulussa uudessa luokassa, miten ihmeessä dokumenttikamera saadaan päälle ja pois päältä. Kaukosäädintä ei missään ja minkäänlaista muutakaan vekotinta tai sopivaa nappia ei ollut missään. Ongelmaa ei ollut niin kauan kuin edellinen ope aina jätti koneen päälle ja minä jätin seuraavalle sen päälle. Kunnes ihan vasta viimeisillä käyntikerroilla joku ope mainitsi, että tiesinkö, että seinässä taulun vieressä näkymättömissä on nappi, jota painamalla tuo toiminto tapahtuu. Voi taivas taas. Mistä sen olisi voinut tietää. En ole selvänäkijä valitettavasti. Systeemi on kätevämpi kuin kaukosäätimet, jotka saattavat hävitä, mutta asia pitää vain tietää. Ihan samalla tavalla kuin sähkövalon saaminen johonkin huoneeseen. Napin paikka pitää tietää.

Juhlaprojektia

 Taas tyrkkää projektia. Lukiomme perustamisesta tulee toukokuussa kuluneeksi 40 vuotta, ja sen tiimoilta järjestetään entisille oppilaille toukokuun 2. päivänä jonkinlainen tilaisuus.Tapahtuma oli alun perin ajateltu vapunaatoksi, sillä moni saattaa ottaa silloin pitkän vapaan ja tulla kotiseudulla käymään. Norpan lakitus oli myös suunniteltu tältä pohjalta.

On kuitenkin kuulunut usealta taholta, että vapunaatto ei olisikaan hyvä tallaiseen tilaisuuteen, joten olemme siirtäneet tapahtuman toukokuun 2. päivälle, joka on perjantai ja joka tapauksessa koulussa työpäivä. Ei se varmaan kaikille sovi kuitenkaan, mutta ei mikään muu päivä varmaan ole sen kummempi. Aina jollekin sattuu jokin este. Ja lupa lukion perustamiseen on saatu juuri tuolloin, joten olkoon se nyt sitten juhlapäivä. Norpanlakitus pidetään kuitenkin vapunaattona.

Asiaa alettiin suunnitella jo viime syksynä, ja minun kontolleni tuli kerätä tiedot Comenius- ja Nordjobb -projekteista. Sitä varten olen raahannut jo kotiin kaikki Comenius-kansiot, joita löysin peräti kolme kappaletta. Voi taivas, millaista paperisotaa ja byrokratiaa. Ei ihme, että kansainvälisten projektien vetämiseen ei ole ollut enää tunkua. Nordjobb-vaihdossa olleet on haettava Pohjola-Nordenin kansioista, niitä täytyy kai etsiä jostain virastotalolta. Me kun ehdimme juuri vuosi sitten lopettaa koko yhdistyksen.

Onhan meillä ollut  kansainvälisyyden tiimoilta yhteistyötä ja projekteja Venäjälle ja Viroonkin sekä vaihto-oppilaita maailmalla ja maailmalta meillä, mutta onneksi niiden projektien koostaminen ei tullut minun hommakseni.

Minun tulee kerätä myös opettajien ja päättävien luokkien valokuvat ja liimata ne suuriin seinätauluihin. Tätä ei tarvitse tehdä onneksi kuin viimeisten viidentoista vuoden ajalta, sillä lukion 25-vuotisjuhliin asti on kaikki kerätty.

Jotenkin haikea ja surkea tunne, sillä tämä 40-vuotisjuhla on melkein kuin lopettajaisjuhla. Ensi vuonna on enää abiluokka ja sitten on kaikki loppu. Itse olen opettanut kaikkia paitsi kaksia ensimmäisiä ylioppilaita. Yhden ihmisen uran pituinen lukio. Nyyh.

Näistä nyt pitäisi saada jotain järjellistä ja yleisön kannalta ymmärrettävää. Miten voi kansainvälisestä yhteistyöstä kerääntyä näin paljon paperisaastetta. Se etu tästä juhlasta, että tulee siivotuksi kansiot, mikä työ oli aikomus tehdä jo kauan sitten.

Ilmainen vai maksullinen tukiopetus

Pari päivää sitten kerrottiin Aamu-TV:ssä, että oppilaiden maksullisten yksityistuntien ottaminen on lisääntynyt. Eiköhän jo heti seuraavana päivänä ammattijärjestö älähtänyt, että tasa-arvo kärsii, ei hyvä ollenkaan, kyllä kunta on velvollinen kustantamaan tukiopetuksen.

En minä ymmärrä, miten tasa-arvo kärsii, jos joku haluaa opiskella lisää ja haluaa vielä vaikka maksaakin siitä. Saahan ilmaistakin tukiopetusta vielä nykyäänkin niin paljon kuin vain sielu sietää, ei sitä ole mitenkään kielletty, päin vastoin. Tukiopetusta tyrkyttämällä tyrkytetään heikosti mukana pysyville, mutta eihän kannettu vesi kaivossa pysy.

Tukiopetusta tarvitsevia on monentyyppisiä. Puhun nyt vain lukion kannalta, peruskoulu taas on oma luku sinänsä. Jotkut eivät tule tunneille, eivät osta kirjaa, eivät opiskele ollenkaan. Vielä ylioppilaskirjoituksissa käynnin jälkeenkin on joitain kursseja suorittamatta. Näillekin on yritetty antaa ja tyrkyttää tukiopetusta, mutta kun ei välttämättä kelpaa. On vain mukavampi jäädä koisimaan aamulla sänkyyn hauskojen iltapippaloiden jälkeen. Tarvitsisiko tällaisille ilmaista opetusta antaakaan?

Eri asia on tietysti, jos sairauden tai muun pakottavan asian takia on jäänyt jälkeen, tai ei nopean etenemistahdin takia ole ehtinyt omaksua asioita.  Näissä tapauksissa mielestäni ilmainen opetus puoltaa paikkansa.

On myös sellaisia, joilla on jokin aikaavievä harrastus, esim. huippu-urheilun parissa, jolloin joutuu olemaan paljon poissa  tunneilta. Ei kai silloin ole väärin, jos opiskelija haluaa pysyä kärryillä ja vaikka ostaakin opetusta sieltä mistä saa. En tiedä, miten paljon kunnissa yleensä on karsittu tukiopetusrahoja, mutta ainakin meillä on tällaisissa tapauksissa saanut ilmaista opetusta. Ja minusta se on ihan paikallaan.

Entäs se ryhmä, joka hipoo kiitettävää, mutta haluaa vielä parempia tuloksia? Ketä se haittaa jos he haluavat oppia lisää? Miksi tasa-arvo mielletään usein siten, että kaikkien pitäisi olla yhtä heikkoja ja huonoja kuin ryhmän heikoin jäsen? Eikö tasa-arvo ole sitä, että jokainen saa tehdä ja opiskella kykyjensä mukaan. Jos on olemassa kuntia, joissa tukiopetusrahoja on karsittu, pitäisikö sellaisen, jolla on mahdollisuus yksityistunteihin, olla ottamatta niitä, kun eivät jotkut toisetkaan voi ottaa?

Kaikenlaisia oppilaita nähneenä olisin vähän sitä mieltä, että jos tarkkaan kuuntelee tunneilla, tekee aina läksynsä, ottaa osaa tunnin kulkuun, ei mitään tukiopetusta tarvitsekaan. Ei se opetuksen maksullisuus tee siitä välttämättä parempaa. Itsekin voi opiskella nykyään vaikka kuinka paljon ylimääräistä, ja se on minusta tehokkaampaakin. Kieltenkin kirjoissa on nykyään niin paljon ylimääräisiä tekstejä, joita ei tunneilla ehditä käydä, että ne tankkaamalla pääsee varmasti hyviin tuloksiin. Oppiminen tapahtuu yhä edelleenkin omien korvien välissä, olosuhteilla on vähemmän merkitystä.

Tuli täyspyöreä päivä kuitenkin

Maanantaiksi oli keksitty laittaa koko kunnan työntekijöille työyhteisökoulutusta puoli päivää. Koulutuksen sisällössä ei ollut oikeastaan mitään uutta: kaikista asioista pitää yrittää kaivaa etusijalle positiiviset puolet.  Ei pitäisi levittää kurjaa mielialaa muihinkin ihmisiin. Selvähän se! On koettu jo monta kertaa käytännössä toimivaksi. Toisekseen: kaikkia olosuhteita ei voi muuttaa, mutta erittäin paljon kuitenkin. Ne asiat, mitä ei voi muuttaa, on vain annettava olla ja sivuutettava. Onneksi sentään annettiin lupa joskus purkaa huonoa tuultaan ja päästää höyryt pois sisältään. Aina ei tarvitse yrittää väkisin vääntää plussan puolelle.

Niin kuin nyt vaikkapa sää. Se nyt kerta kaikkiaan on sellainen kuin on, eikä sille voi mitään. Parasta olla kiinnittämättä siihen mitään huomiota. Olen usein huvittuneena kuunnellut ihmisten puhetta vaikkapa jonkin vuoden menneestä säästä. Jonkun mielestä on ollut tosi kurja ja kylmä sää, jossain toisessa yhteydessä joku toinen on ilolla todennut, miten aurinkoisia ja hyviä ulkoiluilmoja on ollut paljonkin.

Voisin itse yrittää harjoitella positiivista asennetta vaikkapa eilisestä päivästäni. Lukujärjestykseen minulle on merkitty keskiviikoksi vain kaksi pidettävää oppituntia, iltapäivän viimeisiksi tunneiksi. Kuinka ollakaan, eiliseksi oli minulle laitettu myös päivänavaus. Otin lenkkeilyn ja ulkoilun kannalta pyöräillen aamulla koululle ja heti takaisin. Kello kaksitoista oli mentävä uudestaan koululle, sillä oli koulukuvauspäivä ja henkilökunta kuvattiin tuolloin. Mutta menin tietenkin pyörällä, että sain sitä liikuntaa. Eipä tarvinnut lähteä erikseen lenkille katuja tallustamaan.

Kuvauksen jälkeen ei sitten tuntiin ollutkaan muuta kuin odottelua, että saisi alkamaan omat pidettävät tunnit. On sekin otettava pelkkänä plussana, sai höpistä vapaatuntilaisen työkaverin kanssa. Mutta oppituntien jälkeen poljin äkkiä kotiin, että ehdin takaisin parin tunnin kuluttua alkaville kansalaisopiston tunneille, joita kesti iltakahdeksaan. Nyt sentään menin autolla, joku raja sentään ulkoilussakin!

Täytyy myöntää, että vaikka on paljon positiivista tuollaisissa päivissä, on minulla silti suuria vaikeuksia ajatella aina myönteisesti. Jos osa-aikaeläkkeen tarkoitus on edistää työntekijän jaksamista, käy joskus kuitenkin tosi raskaaksi henkisesti, kun pitää olla varpaillaan koko päivän parin vaivaisen tunnin takia. Työjaksot ja vapaajaksot pitäisi minusta olla yhtenäisempiä. Mihinkään kauaskantoiseen asiaan ei voi ryhtyä, kun on vain 1-2 tuntia aikaa, minnekään ei voi lähteä.

Olen minä silti ollut niin härski, että olen ilmoittautunut seurakunnan järjestämälle Kanarian-matkalle marraskuussa. Sattuu vahingossa olemaan niin hyvä tuuri, että on koeviikko lukiolla, joten ei mene tunteja oppilailta sivu suun. Mutta menee siinä silti kuitenkin kaupungin ja kansalaisopiston opetustunnit.

Yhdenlainen jakso päättyy

Joka vuosi olemme tavanneet etäoppilaita ja -opettajia vuoron perään jonkun  yhteistyöpaikkakunnan koululla. Kun nyt yhden etäopetuspaikkakunnan lukio lakkaa ensi keväänä lopullisesti, päätimmekin tavata erilaisissa merkeissä Mikkelissä. Tapaaminenhan oli helpohko järjestää, kun toisella paikkakunnalla oli enää yksitoista abia, meillä abit ja tokaluokka yhteensä kymmenen oppilasta! Ajatella, kahden eri koulun  ja kolmen luokan oppilaita yhteensä vähemmän kuin monien koulujen yksi luokallinen.

Joskus on oppilaiden tapaaminen ollut mitä lämpimin, mutta nyt heillä ei ollut kovin paljon yhteistä. Sehän on ymmärrettävää, sillä meillä on vain kaksi abia, jotka siis ovat nähneet vuosikausia vastapuolen oppilaita tv-ruudussa. Meidän tokaluokkalaisille ei ole ollut enää yhteistyöluokkaa toisella paikkakunnalla kuin ehkä ihan satunnaisia tunteja, joten eivät he voineetkaan tuntea toisiaan. Me opettajat alamme olla jo oikein hyviä tuttuja keskenämme. Harmi että yhteistyö loppuu juuri kun ollaan päästy melkein kavereiksi.

Ensin kävimme yhdessä syömässä ja sen jälkeen menimme katsomaan Ismo Leikolan stand up -esitystä Mikaeliin. Taisi olla kaikille eka kerta sitä plaatua kulttuuria livenä. Olin ensin vähän epäluuloinen ja varautunut, mutta Leikola olikin livenä parempi kuin televisiossa. Televisiossa hän ei pääse oikein oikeuksiinsa, maneerit häiritsevät enemmän siellä.

Ensin ajattelin, ettei minua kumminkaan naurata, mutta hörötinkin koko ensimmäisen tunnin yhtä paljon kuin muutkin. Leikolalla oli hyviä huomioita ajan ilmiöistä ja kielellisiäkin yllätyksiä. Ihan mukava, että vaihteeksi oppilaat vietiin tällaiseen esitykseen. Seurasin oppilaitten ilmeitä esityksen aikana, ja yllätyksekseni suurin osa oli aika viilipyttymäisiä. Vain kaikkein mehevimmissä jutuissa oppilaiden suut vetäytyivät hymyyn. Mutta minusta se ei tarkoita, etteivät he olisi tykänneet. Suomalaiset nyt vain yksinkertaisesti ovat sellaisia, että he ovat vakavan näköisiä, vaikka sisäisesti riemuitsisivat. Kuuluu meidän luonteeseemme.

Itse näin nuo etäoppilaat nyt kaikin puolin viimeistä kertaa. Ensimmäinen jakso koulussa on päättynyt, kokeet pidetty ja etäopetusta minulla ei enää koko lukuvuonna. Saa nähdä, onko etäopetusta ensi vuonna ehkä johonkin muuhun kouluun.

Hajanaista höpinää

En voi mitenkään uskoa, että viikko on jo kohta taas selällään. Kun kansalaisopiston tunnit  alkoivat  tällä viikolla, rupesivat päivät suorastaan lentämään. Olenkohan kumminkin haalinut itselleni liikaa hommaa, kun ei kerkeä muuta kuin lennossa käydä kotona vaihtamassa uudenlaisen kassin ja taas menoksi. Mutta enhän ole ilmoittautunut kuin kahtena iltana johonkin liikuntaryhmään ja yhtenä on klipsikurssi ja yhtenä iltana on minulla kansalaisopistossa opetusta.

Kalliiksi käy tuo kaupungissa opettaminenkin. Tiistaina jo aamusta piti lähteä hammaslääkäriin, sitten välissä oli muutaman tunnin odotusta ennen iltapäivätuntien alkua. Vietin aikaani ostoskeskuksessa, jossa tuli ostetuksi pitkiähousujakin niin paljon, ettei varmaan enää koko urani aikana tarvitse housuja ostaa. Kun tulin autolle, olin saanut sakotkin. Vissiin sillä kadulla olisi sitten pitänyt maksaa parkkimaksukin, vaikken nähnyt missään automaattiakaan. Olin katsovinani, että muidenkin autoissa oli vain parkkikiekko.

Eilen illalla alkoi espanjanopetuskin kahdelle ryhmälle kansalaisopistossa. Vaikka illalla on neljä oppituntia opetusta,  tuntuu se vain harrastukselta, kun opiskelijat ovat niin mukavia ja innokkaita. Vaikka ei minulla ole valittamista muistakaan ryhmistä, sattuu olemaan nyt mukavat opiskelijat kaikissa ryhmissä. Paitsi että etäryhmässä oli eilen vain muutama oppilas paikalla, vaikkeivät olleetkaan ylioppilaskirjoituksissa. Luulivat tietysti, että minä luulen heidän olevan kirjoittamassa jotain fysiikkaa. Mutta olen päässyt siihen vaiheeseen, että en aio nyt ottaa suurta pulttia siitäkään asiasta (vaikka vähän korpeekin). Toisaalta, jäljellejääneiden kanssa meillä oli sitäkin mukavampaa.

Kunhan saadaan ylioppilaskirjoitukset pois päiväjärjestyksestä, voi vähän huokaista - ennen kuin taas alkaa keväällä sama ruljanssi alusta. Joskus kun täällä vielä oli paljon oppilaita, kuvittelin, että "kyllä helpottaa, kun on vain vähän oppilaita". Tosi on, että oppilaita on vähän, mutta kaikki on jotenkin paljon hajanaisempaa. Nytkin minulle tulee yo-korjattavaa lähioppilailta, kaupunkioppilailta ja etäoppilailta. Ja joku kirjoittaa pitkää ruotsia, joku lyhyempää.
Mutta kaiken kaikkiaan olen ihan tyytyväinen.

P.S. kuva muistaakseni jostain Espoosta päin. Olisikohan ollut jonkin työmaan suoja-aita.

Vaakakupissa miinukselle

 Tänään alkoivat tunnit vasta ruokailun jälkeen, mutta menin koululle jo ruokatunnille. Opehuone oli pimeänä ja lukossa, mutta niinhän se yleensäkin on, jos kaikki opet ovat tunnilla. Menin ruokasaliin jo ennen edellisten tuntien loppumista, että ehdin ottaa ruoan ennen oppilasruuhkaa. Vasta siellä havaitsin, että kouluhan oli tavallista hiljaisempi, eikä linjastolla ollut ruokaakaan. Voi kauhea, onkohan tänään koulua ollenkaan, jospa onkin lauantai! Hiippailin hämilläni pois. Löysin sentään opo:n huoneestaan ja sain vasta nyt tietää, että koko yhtenäiskoulu oli jossain missä lie eikä tulisi edes syömäänkään.

Olen ollut kolme päivää kuumeessa ja eilinen oli kaupunkiopetuspäivä, joten olin ihan ulalla tapahtumista. Olihan siellä meille parille lukion opelle ja kymmenelle oppilaalle ruokaakin, mutta se tuotiin vasta kellon soitua esille. Turhaan ehdin jo hätäillä.

Minulla piti olla kakkosluokkalaisille ruotsia, ja olikin, mutta en tiedä, olisiko kannattanut mennä koko kouluun. Alkajaisiksi oppilaat ilmoittivat, että meillä on sitten vain yksi tunti, toisella tunnilla on oppilaskunnan kokous. Luulin minua vedettävän nenästä ja sahattavan silmään ja vietävän valon taakse (föra bakom ljuset), kuten ruotsalaiset sanovat, mutta totta se oli. Olisi ehken ollut mukava tietysti, jos jossain olisi ollut mainintaa asiasta muuallakin. 

En saanut sitäkään tuntia sitten pidetyksi kumminkaan niin kuin halusin, sillä dokumenttikamera jumettui kertakaikkisesti. Ei lähtenyt käyntiin enää millään. En voinut näyttää oppilaille mitään seinälle. Mitenkähän huomenna etäopetuksessa. Enpä taida murehtia etukäteen. Tulin tunnin jälkeen niine hyvineni kotiin odottelemaan, että pääsisin sinne takaisin. Alkaa opekokous kolmen tunnin kuluttua. Minun päiväni ovat tällaista yhtä odottelemista nykyään. Mihinkään pitempään projektiin ei voi ryhtyä, kun päiväni ovat paloitellut pieniksi palasiksi.

Pienen kuuntelunkin ehdimme sentään ottaa, ja teille piristykseksi yksi hauska juttu ennen seuraavia negatiivisia asioita:
Kuuntelutekstissä kerrottiin, että Tove Jansson asui i lusthuset,  josta myöhemmin tuli Muumitalo. Eräs oppilas kysyi että mitä ihmettä, asuiko Tove Jansson ilotalossa.
No ei sentään. Lusthus on huvimaja ja ilotalo on glädjehus. Tähän oppilas vähän ironisesti, että onhan se hyvä tietää tuokin ero. Niin oli minustakin. Hyvä erottaa sanat, jos aikoo mennä ilotaloon, niin ei joudu vahingossa mihinkään sireenimajaan. Tähän taas keksi joku toinen, että eihän se haittaa, jos se on seireenimaja.

Eivät ole positiiviset asiat saaneet minussa vähään aikaan kirjoitusinspiraatiota blogiin, mutta nyt on pakko kirjoittaa, kun kaikki kääntyy miinusmerkkisten asioiden puolelle. Muutamana viime päivänä ovat useat muutkin asiat "vastustaneet ko Puumalan ukkoo" kuten savolaiset sanovat. Pohjalaiset puolestaan kiukuttelevat hiiltyneinä vastuksista, että "kyllä taas niin tihkaasoo" tai "takkuaa" tai "kivestää".

Eilen meni minulla koko aamupäivä, kun yritin päästä Sanomapron sivuille oppilaille tarkoitettuun materiaaliin käsiksi. Olin saanut rehtorilta rekisteröintikoodin, mutta en keksinyt sillekään loppupeleissä mitään käyttöä.

Ennen oli niin helppoa, kun oppilas sai opettajalta avainkoodin, jonka sitten syötti avaimen kohtaan, ja materiaali aukesi simsalabim. Nyt jouduin soittamaan asiakasneuvontaan, jossa nuoren kuuloinen henkilö tuntui äänestä päätellen kyllästyneensä selvittämään monille asiakkaille ja lupasi laittaa sähköpostia. Tulihan sieltä ohjeet, ja sain luoduksi "työhuoneen" ja sain viereen ilmestymään uuden avainkoodinkin, mutta kun kokeilin avaimen toimivuutta oppilaana, ei sillä pääse mihinkään. Minun pitäisi muka luoda vielä oppilaille rekisteröintitunnuksetkin, mutta missään ei sanota mihin ja miten.

Tulin kolmen tunnin tappelun jälkeen siihen tulokseen, että pärjätkööt oppilaat ilman lisämateriaaleja. Ellei kustantamo saa sivujaan helpompikäyttöisiksi, antaa olla. Nyt olen nimittäin kuullut, että kaikki muutkin ovat taistelleet samojen asioiden kanssa. Ei kukaan muukaan ole onnistunut. Sitä paitsi netti ja muut välineet pursuavat niin paljon lisämateriaalia opiskeluun, että ei se elämä ole tuosta yhdestä sivustosta kiinni.

Eilen kivesti muutenkin. Oli kaupunkipetuspäivä, ja nyt mies lähti mukaan ostamaan kännykkää. Ei toiminut illalla kännykkä. Tänään operaattorillesoiton jälkeen ilmeni, että myyjä oli unohtanut aktivoida sim-kortin. Mutta ei toiminut puhelin ennen kuin oli soitettu toinenkin kerta operaattorille. Siellä kännykkäkaupassa muuten oli ihmistä kuin meren mutaa, ja jo ovella piti ottaa  jonotusnumero. Ei ihme, että myyjälläkin jää asiat puoleen tiehen, varsinkin kun joku toinen asiakas tunki väliin omaa asiaansa ja sitten yksi eukko työnsi päänsä meidän kainalosta vahtaamaan, minkälaista puhelinta ollaan ostamassa. Varmaan myyjä luuli mummoa meidän omaksi mummoksi.
Kauppakeskuksessa erään toisen operaattorin puodissa kolme ukkoa odotteli tyhjänpanttina asiakkaita. Ei olisi tarvittu jonotusnumeroita eikä kainalon alta kurkkivia mummoja. Mutta ovat näköjään muutkin suuttuneet kyseiseen firmaan niin kuin minäkin.

Eivät vastukset tähän loppuneet, hui hai. Eilen aamupäivällä jo kävin yrittämässä lunastaa paikallisesta R-kioskista lippua tanssiesitykseen. Lunastuksella oli jo kiirekin, sillä tänään viimeistään se piti lunastaa. Ei onnistunut, ei kuulemma tunnistanut kone paikallista R-kioskia. Onneksi olin lähdössä kaupunkiin, menin siellä lippupisteeseen, ja lunastin liput. Sitten muistin, että voinhan maksaa jo yhdet varaamani konserttiliputkin, vaikka lunastus on vasta 1.10. Mutta siihen kone kuulemma ilmoitti, että varaus on peruuntunut ja joku on jo varannut meidän paikkamme! Mitä?! En mitenkään voi ymmärtää asiaa. Katsoimme, olisiko muita vapaita paikkoja, ja jostain parvekkeelta mahdollisimman kaukaa vielä sai pari paikkaa. Pakko oli ottaa ne, vaikka en käsitä tuota tapahtunutta. Mihinkään ei voi luottaa, ei varsinkaan koneisiin, eikä ihmisiin nyt ainakaan.

 Ai niin, vielä yksi juttu sieltä kaupungista. Koska ensi maanantaina on jo ruotsin yo-kuuntelu, otimme kuuntelutehtäviä heti tunnin alkajaisiksi. Ja en muista, onko minun tunnilla ennen tapahtunut, mutta nyt kävi niin, että yksi oppilas nukahti kesken kaiken. Minun kannaltani tämä on otettava siltä kannalta, että tulipahan sellainenkin koetuksi.

En kyllä yhtään ihmettele, että oppilaat ovat väsyneitä. Heillä on ollut koko päivän teoriaopetusta, ja ruotsi alkaa vasta vähän ennen kahta iltapäivällä ja sitä on kolme oppituntia yhteen menoon! Toisekseen, yo-kuuntelut ovat tosi yksitoikkoisia ja monotonisia, vaikka otinkin vain puoli tuntia, enkä koko neljääkymmentäviittä minuuttia minkä ne kestävät. Toisaalta ajattelen, että olisi luullut olevan oppilaalla suurempi motivaatio juuri ennen varsinaista yo-koetta harjoitella.

Nyt on aikaa kulunut jo niin paljon, että minun on lähdettävä sinne opekokoukseen. Olisi ollut vielä positiivisia juttuja, mutta ei kerkeä eikä ehdi eikä jouda.

Raportin tapaista

Kyllä täytyy sanoa, että olen päässyt vihdoin siihen pisteeseen, että työ ei tunnu enää työltä vaan harrastukselta. Itse asiassa on virkistävää käydä pitämässä muutama tunti ja sen jälkeen on adrenaliinitaso jo korkealla ja jaksaa siirtyä muihin harrastuksiin loppupäivästä.

Minulla on ollut jo lähiopetusta ja etäopetusta sekä olen käynyt opettamassa kaupungissakin. Kaupunkiopetus nyt ei poikennut yhtään siitä, mitä täällä maalla. Oppilaat olivat yhtä mukavia kuin täälläkin, oppikirja sama kuin täälläkin. Itse asiassa aika hullua, että on menossa sama kurssi kaupungissa kuin meilläkin. Niinpä pääsen yksillä valmisteluilla.

Kaupungissakäynti on vain piristävää, oikein odotan niitä päiviä. Ainakin nyt tänä vuonna, kun ei tarvitse käydä siellä kuin yhtenä päivänä viikossa. Ja etenkin kun on vielä alkusyksystä hyvä keli ajaa. Viimeksikin yksi kaveri lähti samalla kyydillä kaupunkiin. Minä pidin kolme tuntia, hän palloili sillaikaa kaupungilla. Minun tuntieni jälkeen meillä hurahti jotenkin vielä kolme-neljä tuntia ylimääräistä kekkulointia kaupungilla. Lieneekö uutuudenviehätystä, mutta mitä se haittaa. Jos olisin ennen älynnyt, että vaihtelu virkistää näin paljon, olisin vaihdellut työpaikkaa useamminkin. Nyt vielä huomasin, että kaupungin alueella on neljä eri lintutorniakin. Minähän voin alkaa käydä niissäkin vuoron perään aina ennen tai jälkeen tuntien.

Tulevalla viikolla mies lähtee vuorostaan mukaan, sillä hänen on ostettava uusi kännykkä, joka oli hävinnyt, eikä löydy mistään. Perjantaina koulusta tultua jouduin kiertämään hänen kanssaan pitkän kävelylenkin hänen aiemmin päivällä kiertämiään jälkiä pitkin ja soittamaan vähän väliä hänen puhelimeensa, jos se olisi pudonnut jonnekin pientareelle. Ei kuulunut puhelimen vastausta. 
Mieheltä muuten näyttää katoavan kaikki muukin. Tänään hän etsi eilistä ruoanloppua, mutta sitä ei ole löytynyt mistään. Miten voi olla mahdollista, että hän laittaa ruoantähteen rasiaan syödäkseen sen huomenna, ja tänään ei koko purkkia löydy mistään. Kukaan ei tunnusta  nähneensä saati syöneensä sitä.
***

Viikko sitten oli taas kansalaisopiston opettajien risteily Saimaalla. Tällä kertaa meidät vietiin sepän pajaan katsomaan taontanäytöstä. Seppä kertoi entisajan tulenteostakin, iski tuluksilla kipinöitä ja sai tulen syttymäänkin. Sen jälkeen näimme, miten hän takoi kipinäniskentävälineen. Yhtään en muista, oliko iskentävälineellä jokin oma nimikin. Saimme kokeilla kipinän ja tulen tekoa itsekin, mutta hämmästyttävän vaikeaa se oli. Minä en saanut edes kipinää syntymään. Monet saivat kipinän, mutta eivät saaneet sitä tarttumaan kääpään, josta kytevä kipinä pitäisi saada syttymään esim. kuiviin heiniin. Voi niitä entisajan ihmisiä, jotka joutuivat hiilloksen sammuttua alkamaan kaiken alusta.

Tällaista raporttia tällä kertaa.

Koulupäivän pituinen rupeama

Taas jälleen kerran on saatu lukuvuosi alkamaan. Ei eilen edes jännittänyt yhtään, mitäs sitä, kun samanlaista asiaa käytiin suunnittelupäivänä läpi kuten aina ennenkin. Enemmän minua jännitti loppupäivän hammaslääkärille meno. Tai ei itse asiassa se hammaslääkäri vaan se, ehdinkö ajoissa paikalle ja löydänkö oikean talon. Se kun oli naapurikunnassa.

Löytyihän se talo heti. Ja hammaskin tuli paikatuksi. Olin lääkärille lähtiessä hangannut hammaslangalla hampaanväleistä enimpiä lihanpaloja pois. Yksi väli oli niin tiukka, että oikein piti kiskaista langasta, ja samassa pirahti paikkakin pellolle. Onneksi sattui juuri nyt, sillä nyt sain siihenkin väliaikaispaikan, ja peräti jo kuukauden päästä uuden ajan.
Edellinen potilas oli muuten omalta paikkakunnalta, joten hän pääsi minun kyydissäni pois, ei tarvinnut paria tuntia odotella linja-autoa. Hyvin meni.

Hienosti meni tänäänkin. Koska nyt oli mammografiakuvaus kaupungissa, olin sopinut, että menen samalla tutustumiskäynnille siihen kouluun, jossa minulla on ensi viikolla opetusta. Ja hyvä että menin. Eihän minun suunnistustaidoilla olisi löydetty oikeaa luokkahuonettakaan millään. Talo oli niin sokkeloinen, että ramppasin yhdetkin portaat kolmeen kertaan ennen kuin löysin rehtorin.

Rehtori näytti minulle luokkatilan. Jossain ullakon vihoviimeisessä loukossa jokin harmaa murju. Olen aina kuvitellut, tai oikeastaan minun on annettu ymmärtää, että elämme täällä maalla kurjassa periferiassa alkeellisissa oloissa liitu ja leuka -systeemein. Mutta asia on aivan päin vastoin. Vaikka olen joskus vahingossa tullut haukkuneeksi tekniikan toimivuutta, on se kuitenkin parempaa kuin tuo tänään kohtaamani.

Tuossa kaupungin koulussa on ollut koko kesän remontti, minkä jäljiltä kaikki laitteet ovat missä ovat, johdot kateissa, katossa oleva projektori sökö. Mennessämme tutustumaan luokkatilaan siellä oli joku juuri laittamassa vempaimia paikoilleen, jostain nurkasta hän löysi ihmeellisen näköisen häkkyrän rikkinäisen projektorin tilalle. Se oli kyllä tosi oudon näköinen vehje, näytti enemmänkin jättiläismäiseltä lankapuolalta, mutta sai se mies jonkinlaisen kuvan seinälle. Saa nähdä, miten minun käy ensi viikolla, mikäli enää löydän koko luokkaa.

Mutta muuten kaikki meni paremmin kuin hyvin. Mammografiassa taas kävi niin kuin aina ennenkin. Mennen tullen tutut oman paikkakunnan ihmiset ovat ajaneet jonossa kaupunkiin varttitunnin kuvausta varten. Sitten taas sama jono takaisin päin. Minä olin tehnyt pitkän listan, jota seuraten toimittelin muitakin asioita. Muun muassa vein ompelukoneen huoltoon. Ja kävin huonekaluliikkeesä ilmoittamassa, että tuovat jonkinlaisen patjankin meille samalla kun ensi viikolla tuovat jo aiemmin ostamamme uudet sohvat. Olin silloin näet kokonaan  unohtanut, että piti ostaa uusi patjakin vierassänkyyn.

Kun kaiken tämän tein ja toimittelin, oli aikaa matkoineen kulunut tasan kuusi tuntia. Voihan sen työpäivän näinkin viettää.

Oheistapahtumia riittää

Minua alkaa ihmetyttää yhä enemmän, kuinka työ ja työihteisö tuo kaikenlaista oheistoimintaa ja tapahtumaa niin, ettei muuta elämää juuri jouda viettääkään. Olen ollut opetuksesta vapaa jo kuukauden verran, ja silti joka ikiselle viikolle on (tai olisi ollut, jos olisin joutanut mennä) jos jonkinlaista koulua liippaavaa asiaa, joihin on periaatteessa mentävä.

Olen ehtinyt olla jo koulutuksessakin ja erinäisissä kokouksissa. Arviointi-VESO meni onneksi sivu suun, kun olin silloin Virossa, uusintakuulusteluja on pitänyt käydä tekemässä jo kaksikin eri kertaa ja ne korjata ja laittaa numerot. Eilen olisi ollut TYKY-tapahtuma, joka ennen oli pakollinen, kun työnantaja sen kerran järjestää. Nyt oli minulla muuta askaretta.  Tänään on kevään viimeinen opekokous, jossa päätetään mm. stipendien saajat, ja on sinne muutenkin hyvä mennä, että vähän pysyy ajan tasalla ensi syksyä ajatellen.

Taas jää yksi ope eläkkeelle, ja siihen liittyvä tilaisuus on tiedossa, OAY:n hallituksen viimeinen kokous on vielä ennen kesäloman alkua ja sitten lopuksi vielä yo-juhlapäivä, josta toivottavasti selviää ehjin nahoin.

Ihmettelen yhä enenevässä määrin, miten ihmiset voivat selvitä stressaantumatta, kun tuo kaikki tulee yleensä työpäivän päälle. Minullekin tulee hiki jo pelkästä ajatuksesta. Olen vuosien mittaan yrittänyt pitää menojen määrän minimissä, että kotonaoloonkin jäisi aikaa. Silti mies on aina välillä myöhän kotiin tultuani sanonut että "päivää, kiva kun tulit taas käymään".

Jokin noista tapahtumista jää taas pakosta väliin, sillä lähdemme huomenna Pohjanmaalle. Pohjalaisten piti tulla nyt itse asiassa meille, mutta sisareni on kaatunut pyörällä ja molemmat kädet ovat hänellä poikki. Siellä hän makaa sairaalassa odottaen leikkausta. Kyllä tulee olemaan hänelläkin hankalaa kädettömänä. Varmaan menee koko kesä käsiä parannellessa.

Positiivisella mielellä

Kun olen jotenkin joutunut OAY:n hallitukseenkin, olin viikolla OAJ:n alueyhdistyksen kokouksessa. Ennen varsinaisen kokouksen alkua kuulimme kuulumisia ammattiyhdistysrintamalta. Parempaan suuntaan on kuuleman mukaan koulumaailma menossa mm. kurinpitoasioissa. Esityksiä parannuksiksi on tehty.
Mutta kuului negatiivistakin. Valtion säästöt aiheuttanevat sen, että  opettajia joudutaan lomauttamaan juuri siinä laitoksessa, josta minäkin saan lisätunteja ensi vuonna. Taisin nuolaista ennen kuin tipahti. Iloitsin liian aikaisin. No, ei parane murehtia etukäteen.

Eräänä päivänä soitti kansalaisopiston rehtori ja tarjosi suomenopetusta venäläisille. Kyseessä olisi intensiivikurssi vasta-alkajille. Kuulostaa kovin mielenkiintoiselta, joten lupauduin, vaikka kurssi onkin jo elokuussa ja vaikka jo sieluni silmin näen, miten 30 asteen helteissä hikoilemme kuumassa luokassa. Mutta ei parane valittaa. Vielä tuon kurssin jälkeenkin minulla on ensi vuonna vain juuri ja juuri minimi määrä tunteja. Mikäli minulla ei olisi vaadittua minimiä, menettäisin osa-aikaeläkkeenkin. Jotenkin oudolta tuntuu, että se jolta otetaan, siltä viedään loputkin! Sen ymmärrän, että maksimin ylittäjät menettävät eläkkeen, mutta että minimikin on tosi tarkka.

Itse asiassa olen kovasti innostunut, että on tulossa vaihteleva vuosi ensi lukuvuonna. Ainoa huono puoli, että tuohon intensiivikurssiin pitää rakentaa kaikki materiaali itse alusta lähtien. Lyhyeen kurssiin ei kannata ostattaa oppikirjaa, jonka kurssit on laadittu pitemmälle aikavälille.
Ei muuta kuin hihat heilumaan: uutta kurssia rakentamaan ja venäjän alkeita kertaamaan, että osaan edes muutamalla sanalla avustaa oppimista.

Pakkopulla päätöksessä

Olen saanut omalta osaltani lukuvuoden päätökseen. Kaikki kokeet on korjattu, numerot annettu, jopa kansalaisopiston tunnit on kaikki pidetty. 

Olen tyytyväinen, että ensi vuodeksi löytyi tunteja ilman suurempia vaikeuksia. Ensi vuonna tulee olemaan mielenkiintoinen vuosi. Minulle on vielä muutama ruotsintunti lukiosta omalta paikkakunnalta, myös etäopetusta. Koska lukion ekalle ei oteta enää uusia oppilaita, eikä etäpaikkakunnalla ole enää muuta kuin abeja, eivät tunnit riitä. Sain kaupungista lisätunteja, niin ikään lukiokursseja. Se vain tietää  parin tunnin ajoaikaa päivittäin, mutta eiköpähän nämä pari viimeistä työvuotta saa menemään vaikka aidanseipäänä, jos ei muu auta. Sitä paitsi ei sinne tarvitse kulkea kuin kerran viikossa. Niin sulkeutuu ympyrä. Olen aloittanut urani kulkemalla toiselle paikkakunnalle töihin, ja samoin näemmä tulen sen myös päättämään. 

Kansalaisopiston espanjaa piti minun aluksi pitää vain vähän alkeita. Nyt olen jo pari vuotta vetänyt samaa ryhmää, ja opiskelijat olivat sitä mieltä, että eiköhän me jatketa ensi vuonnakin. Minä vähän epäilin, jaksanko iltatyötä enää, kun pitää alkaa kaupungissa kulkea, mutta sovittiin, että jos ainakin jouluun saakka. Nyt huomasin, että en vain ole muistanut puhua asiasta mitään rehtorille. Ehkä olisi asiallista mainita hänellekin :) Jos vaikka määrärahat eivät riitäkään.

Kun minulle ei kerran ole enää saksantunteja, erosin Suomen Saksanopettajistakin ja liityin sen sijaan Espanjanopettajiin. Näin pääsen espanjanopettajien koulutuksiinkin. Olen jo ilmoittautunut viikon kuluttua olevalle päivän kurssille. Aion taas tappaa kaksi kärpästä yhtaikaa. Käyn tapaamassa samalla erästä kaveria tuolla paikkakunnalla.

Mutta nyt kiireesti klipsitöiden kimppuun. Viikon kuluttua alkaa kansalaisopiston kevätnäyttely, ja minulla on useita klipsilaukkuja, joita voisin viedä näyttelyyn. Minulta vain puuttuu kaikista vuorit ja useista vetoketjut, kiire tulee niiden kanssa!

*****

P.S. Kuvassa ei ole myyrän kaivamia kasoja vaan pilkkireikiä jäällä.

Kaiken voi muuttaa nautinnoksi

Ihan kivasti meni tänään kestävän kehityksen teemapäivä yläkoululaisilla. Oppilaat ovat kauhean nokkelia ja kekseliäitä. Sellaisetkin tehtävät, joihin en itse olisi ikimaailmassa keksinyt vastausta, tai ainakin vasta kauhean tunaroinnin ja pähkäilyn jälkeen, oli nokkelimmille ihan peruskamaa. Ja jotkut huomasivat sellaisiakin uusia ongelmanratkaisuja, jotka eivät olleet tulleet itselle mieleen.

Tuulivoimasta piti olla iltapäivällä luento, ja siihen piti tulla joku asiantuntija luennoimaan. Mutta luennoitsija perui tulonsa viime tipassa, joten tilalle piti äkkiä kehitellä uutta ohjelmaa. Saimaan äärellä sopii aina puhua norpasta, niinpä biologianope haki kotoaan norppavideon.
Lukiolaisilla oli aamupäivä koeviikon kokeita, ja maanantain kokeiden valmistelutuntien jälkeen bilsanope vei oppilaat pilkille. Sää ainakin oli mitä parhain.

Joten vaikka viime postauksessani olin niin tuohtunut, loppu hyvin, kaikki hyvin. Kuten sanottu, eihän se työ sinänsä mikään ongelma ole, mutta se miten asia esitetään, saattaa joskus hieman kiukuttaa. Etukäteisinformointi olisi siis kaiken A ja O. Ja tässäkin taas nähtiin, että oli kyseessä mikä tahansa ensin inhottavalta tuntuva homma, työ alkaa sujua ja voi alkaa tuntua jopa mukavalta, kun sitä vain alkaa tehdä ja siihen perehtyy.
***
Kurjan asian muuttumisesta mukavaksi voisin vielä mainita yhden toisenkin esimerkin. Toinen tyttäreni inhosi suunnattomasti neulomista ja virkkaamista kouluaikanaan. Nyt myöhemmin vuosien mittaan olen ostanut hänelle joskus esim. kanavatyön tai ristipistopöytäliinan, ja kun niissä on niin kauniita ihania lankoja, tytär on aina innolla tehnyt ne. Tässä jokin aika sitten pähkäilin mielessäni, että jos kerran kauniit langat houkuttelevat häntä ompelemaan, niin miksei sitten sukantekoonkin. Nykyäänhän on niin herkullisen värisiä sukkalankoja, joissa vaihtuu langan väri aina sentin päästä.

Ostin hänelle siis lankaa ja jopa bambupuikotkin, että silmukat varmasti pysyvät puikoilla. Ja kun vielä alkajaisiksi uhosin, että "pitäähän ihmisen sukkia osata neuloa. Sitten kun minä olen kuollut ja tulevat ne huonot ajatkin ja ja ...." Hieman tytär murahteli, muisti kai parinkymmenen vuoden takaiset nyhräämiset silmukoiden kanssa. Mutta  kun lanka näytti niin ihanalta, ja minä olin uhkaillut huonojen aikojen vielä koittavan :) suostui hän kokeilemaan. Murisi kumminkin, että kyllä kantapään kohdalla viimeistään lopahtaa kaikki takkuamiseen. Kantapäästä selvittiin kunnialla ja loppuhan olikin sitten ihan helppoa. Ei meinannut malttaa tulla syömäänkään, "kun just on lanka vaihtumassa eriväriseksi". Sukka tuli valmiiksi ja kyllä minua kadehduttaa, että tytär näyttää neulovan tasaisempaa jälkeä kuin minä ikinä :(

Rakenna yksin

Eilen aamulla kouluun saavuttuani jo ensimmäiseksi yksi kollega laukaisi: "Sinä saat sitten perjantaina rakentaa yksin sen KEKE-pisteen, minä en jouda!" En ollut vielä ottanut edes päällysvaatteita pois enkä heti kuullut enkä ymmärtänyt sanomaa, joten kysyin: "Mitä?"

Kollega käsitti kysymyksen jonkinlaiseksi vastusteluksi, joten hän ensi töikseen haukkui minun olevan ihan pihalla. Niin kuin tietysti olinkin myös sen jälkeen, kun sain selville, mistä oli kysymys. Kestävän kehityksen työryhmä on järjestänyt perjantaiksi koko yhtenäiskoulun oppilaille teemapäivän, jossa oppilailla on eri käyntipisteitä. En ollut tiennyt, että minut oli laitettu tiettyyn kohteeseen rakentelemaan jotain, mistä ei mitään aavistustakaan, mitä siellä pitää tehdä. En muista kokouksessakaan kuulleeni asiasta halaistua sanaa. Jotenkin salaista meininkiä.

Ruokailussa eräs alakoulun kollega osoitti ruokalan nurkkaan tuomaansa laatikkoa, jossa oli kaikenlaista roipetta. Siinä oli materiaali, mistä kuulemma pitäisi alkaa kehitellä johonkin luokkaan jotain. "No siellä korissa on kirjoitetut ohjeet", mainitsi ope. Minulla alkoi kiehua veri sisuksissa. Miten minä voin mitään rakentaa, kun ei ole aavistustakaan, mitä pitää värkätä. Sitä paitsi en muutenkaan piittaa mistään askartelusta, mitä sitäkin joskus aina ihmettelen, sillä käsitöitä kyllä teen mielelläni.

Yritin tavata ohjeita. Yli kymmenen kohdetta olisi luokkaan saatava aikaan. Esimerkiksi korissa oli iso narukerä, joka pitää mitata. Sitten kerään on tehtävä kaikenlaisia solmuja, ja oppilaitten on arvioitava, paljonko naru lyhenee solmujen takia. Oli myös parin kolmen litran lasipurkki puolillaan herneitä. Oppilaitten on arvioitava, paljonko herneitä on. En kyllä rupea laskemaan niitä! Ei sanonut parikseni määrätty kolleganikaan laskevansa. Nämä olivat ohjeitten käsitettävimmät kohdat, muita kymmentä kohtaa en sitten ymmärtänytkään. Jossain purkissa piti olla helmiä ja niitä piti laskeskella, mutta helmiä vain ei näkynyt missään. Palikkarakennelman palikoitten määrän arviointia, mutta ensin pitää minun tehdä hökötys  itse. Yhdessä tehtävässä piti oleman paino ja vanupaketti, mutta mistä hiivatista minä sellaisia tempaisen! Nyt olin jo niin käpynä, että silmissäkin hämärsi.

Tulihan se alakoulun ope ohjeita selventämään. Ja kun hän kohta kohdalta selitti, mitä missäkin on tarkoitettu, alkoi kiukku lientyä. Onneksi ilmeni, että herneetkin on joku jo joskus laskenut ja lukumääräkin on peräti tallella! Mutta aikaa kaiken valmisteluun tulee kyllä menemään. Tänään pitäisi jo aloittaa, mutta mitenkähän minä vielä luokkaan mitään rakennan, kun siellä on tunteja. Kauhean vaikea on yleensä toteuttaa jonkun toisen ideoimaa juttua. Saa nähdä, tuleeko tästä mitään.