maanantai 31. joulukuuta 2012

Ilahduttavia kokemuksia

 Vuosi on taas jälleen kerran vaihtumassa. Juuri mietiskelin, että ei ole mitään tapahtunut erikoista enkä ole missään edes käynytkään, eikä aurinkokaan paista koskaan ja aina sataa räntää ja aina on harmaata. MUTTA MIKÄÄN NOISTA EI PIDÄ PAIKKAANSA!
Kuvakansioita selailemalla muistuttelin mieleen, millaiset asiat muiden muassa ovat ilahduttaneet tai hämmästyttäneet minua vuoden mittaan.

Vaikka ei aurinkoa nyt juuri tänään sattunut näkymään, on sitä aina joskus sentään näkynyt, kuten yllä oleva kuva osoittaa, ja talvikin oli niin kaunis ettei paremmasta väliä. 
Viime talvi oli siitä erikoinen, että lunta oli sähkölangoillakin senttikaupalla. Ja jopa niin, että kun sitä oli kertynyt langalle jo enemmän kuin minkään luonnonlain mukaan olisi mahdollistakaan, kääntyi lumi joissakin langoissa  ylösalaisin ja lumi saattoi pysyä langan alapuolella kuin pidikkeiden varassa. Yllä oleva lumikerros on ainakin kymmenen senttiä paksu.
Olenhan minä käynyt erilaisilla kursseillakin eri puolilla Suomea. Tässä ruotsinopettajien seminaarista Etelä-Pohjanmaalta. Kuva Korsnäsista museon seinällä olevasta joulurististä, julkors.
Luontoliikunta  on tullut yhdeksi harrastukseksi ja minua riemastuttaa (tai joskus vihastuttaa) kaikki yllättävä, mitä metsissä saattaa tulla vastaan. Vai onko muka tavallista, että keskellä metsää törmäisi vanhaan puimakoneeseen.
Tämä kuva on kyllä säästettävä tulevia sukupolvia varten. Se tuo itselle mieleen lapsuusajan syyspuinnit.
 Eikä mennyt keväällä kuin vajaa kuukausi niin törmäsin toiseen nostalgiseen kohteeseen, niittokoneeseen. Mitähän sekin tekee metsässä?
 On jo päässyt unohtumaan, että Suomessa koskaan lumetonta aikaa olisikaan. Mutta muistuttakoon tämä erikoisen värinen ketunleipä, että ainakin vielä toistaiseksi ovat lumet sulaneet keväällä ja olemme saaneet nauttia väriloistosta luonnossa.
Ja vaikka luulin, etten ollut vuoden mittaan käynyt oikein missään, olen käynyt kotimaassakin idässä, lännessä ja etelässä, jopa monellakin paikkakunnalla ja joissakin jopa moneenkin kertaan. Vain pohjoinen on jäänyt tällä kertaa väliin. Kuvan kukka oli Kaskisissa erään ravintolan pöydällä, lapussa lukee Streptocarpus snowflake, on kai jokin soilikki.
Valittelin myös, etten ole pitkään aikaan käynyt ulkomaillakaan. Mutta väärin! Olen kuluneenakin vuotena käynyt Kanariansaarilla, manner-Espanjassa ja Virossa. Mitenkähän se naismuisti näin pätkii! Kannattaakohan minnekään mennäkään, kun mitään ei edes muista.
Pitäähän ulkomailla kuvata häristä varoittava liikennemerkkikin, jos kerran meidän hirvimerkitkin ovat kiinnostavia ulkomaalaisten mielestä.

Juuri nyt minua ilahduttaa ehkä kaikkein eniten, jos näen jonkin uuden linnun ja jos peräti saan siitä kuvankin. Tässä pyrstötiainen, jonka tapasin juuri ennen joulua.

No mutta eihän tuohon listaan tullut vielä paljon mitään ilahduttavia asioita. Kyllä minua ilahduttaa kaikki, kaikki mahdollinen. Kunhan nyt esittelin vain sattumanvaraisesti joitakin maailman ihmeellisyyksiä.

perjantai 21. joulukuuta 2012

Saman vanhan kaverin kanssa

Sain joulukortin  entiseltä opiskelukaveriltani, josta en ole kuullut mitään kolmeenkymmeneen vuoteen. Osoitekin oli vielä vanha. Kortin sisällä olleessa pienessä tekstissä kysyi kaveri, vieläkö olen naimisissa saman vanhan miehen kanssa! Oho! Oletus on siis nykyaikana, että olisi pitänyt laittaa entinen kiertoon ja ottaa uusi kierrätetty tilalle. Jos et näin tee, olet jotenkin outo ja kummallinen.

Lueskelin tässä juuri viimeisintä Tarja Halosesta kirjoitettua kirjaa. Aloin höristellä korviani lauseen kohdalla, joka kuului jotenkin tähän tapaan: Suuren ikäluokan ihmisillä kun oli 70-luvulla menossa jo toinen avioliittokierros... Tuosta sai sen käsityksen, että jo 70-luvulla olisi  melkein kaikilla minua vanhemmilla ihmisillä ollut jo vähän päälle parikymppisinä meneillään toinen avioliitto. Eli avioero olisi ollut enemmän sääntö kuin poikkeus.

Ovathan avioerot ja uudet parisuhteet yleisiä tilastojen mukaankin. Aloin miettiä, miten asiat ovat minun tuttavapiirissäni. Katselin tänä vuonna tulleita joulukortteja, jotka olivat ympäri Suomea suurissakin kaupungeissa asuvilta koulu- ja opiskeluaikaisilta hyviltä kavereilta. Kaikki kortin lähettäneet ovat järjestään naimisissa edelleen saman vanhan kaverin kanssa. Entäs ulkomailla asuvat opiskelukaverit? Juu, kyllä näyttää joulutoivotus tulleen samalta pariskunnalta, jonka olen aina tuntenut.

Entäs muut kaverit? Muualle muuttaneista ystävistä vain yksi pariskunta on eronnut. Muut ovat edelleenkin naimisissa saman kamun kanssa kuin aina ennenkin. Työkavereita minulla on ollut vuosien varrella rutkasti. Jos ajattelen, että opettajayhdistykseen on aina kuulunut yli 50 jäsentä ja kymmenien vuosien aikana työkavereitakin on ehtinyt olla jos vaikka kuinka paljon, ei juuri eronneita heissäkään löydy. Äkkiä mielessäni läpi käyden tulee yhtäkkiä mieleen vain muutama eronnut pariskunta. Kyllä loput sinnittelevät sen vanhan tutun kanssa.

Ai niin, vielä ovat sukulaiset jäljellä. Muutama eronnut tulee mieleen, mutta määrä ei yllä läheskään tilastojen tasolle. Eli miten on mahdollista, että minun lähipiirissä ei noita eronneita juuri ole? Onko minun lähipiirini jotenkin poikkeuksellinen saareke, vai mikä itse asiassa on poikkeus, mikä sääntö?

Onkohan sitten niin, että samanhenkiset ihmiset ovat samoin ajattelevia ja omaavat saman arvopohjan vähän joka saralla. On tietenkin niinkin, että maalla asuen ei houkutuksia ja tilaisuuksia parinvaihtoon "turhan takia" ole niin paljon kuin kaupungeissa. Mutta maalla asuminen ei selitä tuon kaveripiirini yksiavioisuutta. Kaikki he ovat aina asuneet suurissa kaupungeissa ihan eri ympyröissä kuin maalaiset.

Entäs selittääkö ammatti jotenkin asiaa? Hakeutuvatko tietynlaiset ihmiset siinäkin suhteessa samaan ammattiin? Kyllä varmaan suurelta osin, mutta eivät kaikki opiskelukaverinikaan ole opettajia. Tuli vielä mieleen viimekeväinen kurssi ulkomailla. Kaikki osallistujat olivat pääkaupunkiseudulta ja ihan eri ammattikunnan edustajia kuin minä, mutta samaa ikäluokkaa ja tiukasti naimisissa. Sain käsityksen, että vieläpä saman iänikuisen kumppanin kanssa.

torstai 20. joulukuuta 2012

Ajatukset tiettyyn suuntaan

Kasiluokkalaisilla kun alkavat hormonit hyrrätä, ei heillä sitten mahdu ajatuksiin enää mitään muuta. Ei varsinkaan, kun nämä ovat ylivoimaisen poikavoittoisia luokkia. Elokuussa he olivatkin vielä niin kilttejä ja viattoman näköisiä, mutta jo parin kuukauden kuluttua alkoi ilmetä levottomuutta sillä tietyllä saralla. Kirjassa kun on kuunteluna jatkokertomus tytön ja pojan suhteen kehittymisestä, olivat pojat muka niin halveksivinaan sitä, miten kuuntelun henkilöt haikailivat toistensa perään. Siinä samassa ilmeni, että parilla pojalla luokassa jo onkin ihan oikeasti vakituinen tyttökaveri.

Erään kerran säpisi poikaporukka kovasti tunnin alussa ja sitten kysyivät muina miehinä: "Mitä tarkoittaa fitta?" Joku ysiluokkalainen oli sellaisen sanan kuulemma päästänyt suustaan käytävällä. En sanonut tietäväni, mutta tietysti tiesivät pojat sanan tarkoittavan jotain, mistä ei hevin tunnilla kerrota ja hakivat sanakirjan kaapista. Siellä ei sitten vissiin ollut sanaa, koska jankkasivat samaa vielä seuraavanakin päivänä. En piruuttani sanonut merkitystä, sillä joskus olen erehtynyt kertomaan, ja kylillä on sitten kulkenut juttua, että K se aina ensimmäisenä opettaa rumat sanat!

Meillä oli kerran tehtävänä taivuttaa adjektiiveja. Mukana oli myös sana kul, joka tarkoittaa kivaa. Oli puhetta, että sana ei taivu. Joku pojista kuiskasi toiselle jotain, ja toinen heti minulle, että "ope, toi sanoi, että kulli ei taivu!" Minä innostuin, että juu, siitähän sen muistaakin aina hyvin. Ja niin pojat olivat tyytyväisiä, ja sillä kertaa sen asian tiimoilta puhe loppui.

Erään kerran kysyi joku, mitä kana on ruotsiksi. Mainitsin, että elävä kana on höna ja syötävä eli se mikä pannaan suihin, on kyckling. Ja heti kun tuon viimeisen lauseen olin lausahtanut, huomasin mokani. Että pitikin sellaista mennä suustaan päästelemään! Mistä sellainen mieleen muljahtikin, ihan kuulosti äidin puheelta, kun lapsena en olisi jotain halunnut syödä, äiti kehotti, että paa suihis vaan!
Olin kuitenkin kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan, mutta huomasin, että muutama poika alkoi hihitellä itsekseen, joku oli jopa kuolla nauruun. Osa luokasta ei huomannut onneksi mitään ihmeellistä. Kyllä on kurjaa, kun kaikilla sanoilla alkaa nykyään olla monia merkityksiä. Ei kohta uskalla mitään enää sanoa. Ei kai se muuten haittaisi, mutta jos luokan ajatukset lähtevät kulkemaan tiettyyn suuuntaan, voi siltä päivältä sanoakin, että adjö svenska språket!

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Puurojuhlassa

Eilen illalla oli lukion puurojuhla. Rehtori toivotti alkusanoissaan yleisön tervetulleeksi "perinteiseen puurojuhlaamme". Mietin itsekseni, miten niin perinteiseen, eihän se ole meillä vielä montaa vuotta ollut. Tai no, kun oikein aloin laskea, tämä oli nyt viides kerta plaatuaan tätä lajia. Mutta muistan entisen rehtorin maininneen jo kolmannen puurojuhlan yhteydessä tämän olevan meillä perinne! Taitaa sana perinne olla yhtä häilyväisen väljä kuin sana miesmuistikin.

Ja ettei kukaan pääse sanomaan, että nyt naismuisti saattaa pettää, mainitsen, että tiedän tarkkaan tuon ekan puurojuhlan siitä, että ykkösluokkalaisten hommaksi on muodostunut glögitarjoilu kyseissä tilaisuudessa. Ja olin itse viimeistä kertaa ykkösluokan ryhmänohjaaja silloin, kun "perinne" aloitettiin. (Ja vieläpä tarkistin vanhasta blogistakin, että olen jopa kirjoittanutkin asiasta silloin. Ja jälleen huomaan, että vuodet toistuvat samanlaisina, ei mitään uutta auringon alla).

Jos eka vuosikurssin oppilailla on glögitarjoilu vastuualueenaan, on kakkosilla ollut aina näytelmä. Koska nykyinen kakkonen muodostuu kokonaisesta kahdesta oppilaasta, oli kolmoset hälytetty apuun. Oppilaat olivat keksineet kivan näytelmän. Kaikki alkoi siitä, että joulupukki katsoi televisiota. Muut oppilaat näyttelivät television eri ohjelmia aina sitä mukaa kuin pukki vaihtoi kanavia.

Ohjelmassa oli myös pari iki-ihanaa joululaulua ja rehtorin puhe. Ja tietysti pääasia eli joulupuuron syönti. Arpajaisissa oli valtavasti hyviä palkintoja, mutta ihmeellisesti palkinnot tahtoivat mennä samoihin perheisiin. Vaikka en minä sieltä mitään olisi voinutkaan voittaa, kun en ollut ostanut arpaakaan. Minulla on muistissa vielä hyvin se, kun sain kerran valtavan kalanperkuualustan, johon kala laitetaan hännästään nipistimellä kiinni, enkä ole vehjettä koskaan käyttänyt. Tai kerran sain minipieniä pyyheliinoja, joille en keksinyt mitään käyttöä. Minulla on sellaisia pikkuliinoja kaapin yksi hylly muutenkin täynnä, enkä kerkeä jumpassa millään hikoilla niin paljoa, että elinaikanani kaikki ehtisivät kulua hienpyyhinnässä. Myyntipöydällä oli paljon oppilaiden tekemiä leivonnaisia. Ostin itsekin jotain pakkaseen, pääsen vähemmällä leipomisella itse. Ruuanlaitto kun ei ole koskaan ollut mielipuuhaani.

Kaiken kaikkiaan tämä lukion oppilaiden, vanhempien ja opettajien yhteinen "perinteeksi muodostunut" puurojuhla oli oikein lämminhenkinen ja mukava tilaisuus. Voisihan joulu olla useamminkin kuin kerran vuodessa. :)

tiistai 18. joulukuuta 2012

Kyllä joulupukki pitää olla

Tilasin joulupukinkin aatoksi, vaikka on paljon ihmisiä, jotka vastustavat koko joulupukkitouhua. Mutta kun muistelen omaa lapsuuttani, parhaat joulut olivat ne, kun vielä uskoi pukkiin ja vaikka pukkia pelättiin kuin hirviötä, häntä odotettiin kuitenkin koko aattopäivä kauhunsekaisella jännityksellä. Enkä nyt aikuisena pidä yhtään pahana sitä, että meillä kävi joulupukki. Tarkemmin ajatellen kokemus on ollut sittenkin tärkeämpi kuin ne saadut lahjat. Sen jälkeen kun lakkasi pukinusko, ei joulu ole tuntunut enää samanlaiselta.

Paitsi sitten kun omat lapset olivat pieniä ja taas tuli joulupukki. Niin ihmeen syvään oli juurtunut pelko pukkia kohtaan, että kun omalle lapselle tuli joulupukki eka kertaa, oli koko ajan pieni pelonsekainen jännitys häntä odottaessa. Mutta ne vanhanajan joulupukithan nyt olivatkin sellaisia karvaturreja lammasturkkeineen ja keppeineen ja kopistelivat nurkkiin kepillä. Ja uhkailiat risuilla ei-kilttejä lapsia. Hui, kylmät väreet kulkevat selkäpiissä, kun muistelen heitä vilttisaappaissaan ja naamareissaan. Ehkä minä nyt olen päässyt pelosta, kun lapsenlapselle tulee joulupukki.

Nykyiset joulupukithan ovat ihan erilaisia kuin silloin kauan kauan sitten. Nyt ne ovat paljon inhimillisempiä, yleensä heillä ei ole naamaria, vaan pelkkä parta, mikä ei tee sellaista kammottavaa vaikutusta kuin entisajan pukinnaama. Ja punainen nuttu luo ympärilleen vain lempeää joulun tunnelmaa. Omat lapseni eivät ole koskaan pelänneet pukkia, ei liioin lapsenlapsi. Ovat jopa istuneetkin pukin sylissä. Vaikka heidän ei ole tarvinnutkaan pelätä pukkia, oletan, että heillekin on jäänyt mieleen juuri parhaimpina ne joulut, kun pukki tuli sisään oikein henkilökohtaisesti eikä vain jättänyt lahjoja kuistiin. Siksi nyt tänä vuonna nautimme joulupukista. Se jää toistaiseksi ehkä viimeiseksi pukkijouluksi näillä näkymin, sillä lapsenlapsella alkaa olla jo se ikä käsillä, että pukinusko alkaa horjua.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Välillä kirjallisuuden lumoissa

Olen ahkeroinut pitkästä aikaa lukemisen saralla. Otin oikein asiakseni lukea eteläpohjalaisen, kurikkalaisen, kirjailijan Eira Pättikankaan melkein koko tuotannon. Olen lukenut hänen kirjojaan ennenkin, mutta ei kertaus näköjään pahaa tee, olin unohtanut suuren osan.

Minua viehättää näissä kirjoissa monikin asia. Ensinnäkin kirjat kertovat juuri niiltä seuduilta, joissa olen itsekin asunut lapsuuteni ja nuoruuteni. Toisekseen kirjat kertovat entisistä ajoista, 1800-luvun ajoista, yksi trilogia jopa 1300-luvulta. Kirjojen henkilöt voisivat ihan hyvin olla vaikka minun omia esivanhempiani suoraan ylenevässä polvessa.

Ja vielä kolmas syy kirjojen viehättävyyteen on repliikkien leveä eteläpohjalainen murre. Nythän vain on niin, että kun itse en enää juuri murretta päivittäin käytä, kuulostaa tuo kielenkäyttö joskus kovin oudolta. Mutta toisaalta se sopii entisajoista kertovaan kirjaan. Niinhän ihmiset ovat ennen puhuneet.

Paitsi että Pättikangas on Kurikasta, ja minä ja mieheni olemme alun perin toisesta pitäjästä. Joskus aina luen miehelle valittuja otteita kirjasta, jolloin hän joko innostuu, jos sanat ovat tuttuja, tai jos sanat ovat tyypillisiä kurikkalaisia ja siten meille ennestään outoja, väittää minun keksineen omiani:
"Mistä soot tänne pohojaksunu?" tai "Molin sielä vähä pöffäälemäs". "Mitä sulle pyllistää, kenenkä loukos tuo kakara könnää! Liika häjyynen son viä töihin, mutta jos kölli joskus ihimistyy ja rupiaa kynttäämähän töihin, se hajetahan pois". "Korijakkaa kölövi loukosta, sehän on muutenki ku nukkunesen rukous". "Kyllä mä tärkiää ottaasin vastahan kranniapua, kökkäkin menettelis".
Ei pidä kuitenkaan säikähtää murretta. Sitä käytetään kirjoissa vain repliikeissä, ja lauseet ovat ymmärrettäviä esiintyessään laajemmassa yhteydessä kuin nämä irralliset lauseet.

Onkohan Pättikankaan vaikutusta sekin, että syksyn mittaan tulin yläkoulun luokassa usein sanoneeksi: "Älä höpäjä sielä!" Tuolloin oppilaat itsekseen ihmettelivät tuota sanamuotoa, mutta eivät lopettaneet höpinäänsä. Olisikohan auttanut asiaa paremmin, jos olisin vielä leveämmin sanonut: "Äläkää hövääkkö siälä!"

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Itsenäisyyttä juhlitaan

Koululla on tänään koko päivän itsenäisyyteen liittyvä teemapäivä. Päivä alkaa kynttilöiden viennillä sankarihaudoille. Pääjuhlassa on kaikenlaista ohjelmaa jokaiselta luokkatasolta ihan esikoululaisista lukion kolmosiin saakka. Juhlassa lakitetaan myös syksyn ylioppilas. Päivän mittaan on lisäksi mm. tietokilpailu Suomeen liittyvistä asioista ja levyraati suomalaisesta musiikista. On myös arvuuttelu, mikä musiikki-CD näytillä olevista on kenenkin opettajan. Näissä kahdessa viimeisessä tullee esiin suomalaisen musiikin kirjo kautta vuosikymmenten.

Minun kontolle oli tullut tietokilpailukysymysten laatiminen. Olen laatinut lähes 30 kysymystä eri aloilta, ehkei kaikkia ehditä käydä läpi päivän mittaan, mutta eivät ainakaan lopu kesken. Ajattelin, että ei oppi ojaan kaada muitakaan, ja valikoin niistä tännekin kymmenen kysymystä 95-vuotiaan itsenäisen Suomen kunniaksi. Onko Suomi-tietous hallussasi?

1. Mikä on ensimmäinen suomen kielellä kirjoitettu romaani?
2. Ketkä suomalaiset ovat saaneet Nobel-palkinnon ja miltä alalta?
3. Paljonko Suomessa on asukkaita, joiden äidinkieli on ruotsi?
4. Montako eri saamen kieltä Suomessa puhutaan?
5. Kuka on a. säveltänyt Maamme-laulun? b. kirjoittanut sanat?
6. Kuinka monelle kielelle Mauri Kunnaksen kirjoja on käännetty?
7. Kuka oli Suomen ensimmäinen presidentti?
8. Kuinka mones presidenttimme Sauli Niinistö on?
9. Minä vuonna Suomi irtaantui Ruotsista ja liitettiin Venäjään ja minkä sodan yhteydessä?
10. Montako prosenttia Suomen pinta-alasta on järviä?

Vastaukset:
1. Aleksis Kiven Seitsemän veljestä.
2. F. E. Sillanpää kirjallisuus, A. I. Virtanen kemia, Martti Ahtisaari rauhanpalkinto. (Tiesitkö muuten tätä: Myös alun perin suomalainen, mutta myöhemmin Ruotsin kansalainen Ragnar Granit, fysiologia ja lääketiede).
3. Hieman alle 300 000.
4. Kolmea: pohjoissaame, inarinsaame, koltansaame.
5. a. Fredrik Pacius b. J.L. Runeberg
6. 28
7. Kaarlo Juho Stålberg.
8. 12.
9. Vuonna 1809, Suomen sodan jälkeen.
10. 10%

tiistai 4. joulukuuta 2012

Maisemanpilaajiako

Paikkakunnalle on ollut suunnitteilla tuulivoimaloita, paikatkin olivat jo valmiina. Mutta kuten aina, vastustus on tietysti kova. Pilaavat ihmisten mielestä maiseman. Muutaman rakentaminen on kai saatu jo torpatuksikin. Mutta mikä kuuluu maisemaan, mikä ei? Milloin maisema on pilalla? Eikö kuvassa näkyvä linkkimastokin ole maiseman pilaamista?
Käänsi kameran mihin suuntaan vain, aina siellä jossain tonottaa piikkisuora tappi. Eikö siellä menisi valkoinen tuulivoimalakin saman tien!
Tämän sillan tuloakin vastustettiin vuosikaudet maisemanpilaajan varjolla. Nyt  siitä on tullut kaikkien suosikki eikä kukaan enää muista olleensa negatiivisella kannalla. Nyt sen sijaan ollaan sitä mieltä, että kun sillalta katsotaan hienoja maisemia, kaukana siintävät tuulivoimalat pilaisivat luonnonmaiseman.
Onko tämäkään masto mikään mieltä ylentävä. Näitä ei oikein ole kukaan ymmärtänyt vastustaakaan. Ne vain yhtäkkiä olivat joka paikassa.