sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Melko kaluttu aihe


Saimme joulupukilta ihkauuden sarjakuvakirjan Rannanjärvi on kuallu. (Eija Kuusisto, Jukka Kuusisto, Ensio Aalto. Rannanjärvi on kuallu. Saarijärvi Offset Oy, Saarijärvi 2013). Kirja kertoo pohjalaisista puukkojunkkareista Isontalon Antista ja Rannanjärvestä. Kirjan alussa oleva sarjakuva on tarina Rannanjärven viimeisestä päivästä siten kuin se on aikalaisten kertoman mukaan tapahtunut. Kirjassa on sarjakuvan lisäksi myös helppolukuiset osuudet  kyseisistä miehistä sekä näitä miehiä kuriin yrittävästä Kauhavan "rumasta" vallesmannista.

Itselleni ei kirjassa ole enää oikein uutta asiatietoa, sillä olen lukenut mm. Santeri Alkion Puukkojunkkarit, joka on vielä nykyäänkin helposti omaksuttavissa. Myös Heikki Ylikankaan tutkielmat puukkojunkkariuden synnystä ja syistä ovat minulle tuttuja. Lisäksi olen muista lähteistä saanut tietoa kyseisistä herroista enemmänkin kuin omiksi tarpeiksi. Mutta sellaiselle, jolle asia on uutta, kirja voi olla mielenkiintoinen. Nykyään pitäisi kaikki historia minusta ollakin sarjakuvan muodossa, silloin asia olisi helpommin omaksuttavissa.

Tarinan mukaan Rannanjärvi on tappelussa saanut monta puukoniskua, mutta eivät edes lähisukulaiset sido haavoja saati muuten auta miestä. Hänet vain nostetaan hevoskärryille ja jonkin ajan kuluttua matkalla huomataan, että mies on heittänyt henkensä.

Lukemani kirjallisuuden ja yleisen historiantuntemuksen perusteella minun on myös helppo kuvitella oman mummani isänisän viimeisiä vaiheita.  Tämä oli kuulemma ajaa hurruutellut miesporukalla hevosella, ja humalapäissään noussut kovassa vauhdissa seisomaan laulaa hoilottaen samalla. Vauhdissa ukko oli horjahtanut kärryistä maahan. Perimätiedon mukaan loukkaantunut oli vain raahattu kotiinsa ja heitetty sänkyyn makaamaan. Ei lääkäriä tai muutakaan apua. Kun seuraavan kerran joku älysi sänkyyn vilkaista, oli mies siellä kuolleena. Ei 1800-luvun puolivälissä ole näköjään yhtä miestä surtu. Taru ei kerro, onko suvussamme ollut häjyjä. Jos on, siitä on kyllä oltu visusti vaiti.

Itse asiassa hämmentävää.  Tuntuu jotenkin todella oudolta tai hullulta, että omassa suvussa olisi häjyjä ja puukkojunkkareita, historiankirjat kun kertovat ennen eläneistä ihmisistä, ikivanhoista ajoista. Mutta nehän ne juuri ovat niitä meidän esi-isiämme ja ovat siten meidän sukulaisiamme joten niitä hurjiakin sattuu varmaan meidän jokaisen sukuun.

Äiti on pitänyt huolen, etteivät meiltä juuret unohdu. Katselin hyllyjäni ja löysin melkoisen määrän pohjalaisuuteen liittyvää kirjallisuutta ja muuta rekvisiittaa. On dokumenttia, historiaa, runoa, kansanlaulua, huumoria, aforismia, sarjakuvaa, ruokaohjetta, sanakirjaa, värityskirjaa, Raamattua ja Katekismusta. On myös korttipeliä, noppapeliä, muistipeliä. On koristeukkoa ja -akkaa, tulitikkuaskin pidikettä, sukkaa, t-paitaa, pyyhettä, peflettiä ja mitä kaikkea vielä saattaa jäädä mainitsemattakaan. Olen nähnyt Pohjanmaalla myytävän myös tunikoita, jotka on tehty kankaasta, jossa on painettuna eteläpohjalaiset paikkakunnat. Onneksi ei äiti ole ostanut. Enkä nyt sentään niin hullu ollut, että itse sellaisen olisin ostanut...

perjantai 27. joulukuuta 2013

Sentään jokusen löysin

Minulta kysyi joku hiljattain lempimusiikkiani. Voi hyvänen aika, miten vaikean kysymyksen esitti asianomainen. Musiikki ei ole koskaan merkinnyt minulle oikein sitä eikä tätä, enkä koskaan oikein kuuntele musiikkia. Johtuneeko siitä, että koulussa minulla oli aina kutonen tai seiska musiikista. Lapsena olisin kuitenkin halunnut oppia jonkin instrumentin soittotaidon, mutta sellaiseen ei ollut mitään mahdollisuuksia.

Aloin oikein miettiä, onko minulla mitään musiikkikappaletta, joka olisi tehnyt vaikutuksen, ja löytyihän sellaisiakin. Esittelenpä jonkin kappaleen tässäkin, ja laitan linkit kustakin You tubeen kuunneltavaksenne.

Üsküdara oli lapsuuteni lempikappale. Kotona ei ollut levysoitinta, mutta naapurissa sitä soitettiin, ja yhtäkkiä huomasin, että "onpa ihana laulu". Kyllä kappale viehättää minua vielä nykyäänkin kovasti.

Teiniaika on aikaa, jolloin varmaan jokainen kuuntelee musiikkia eniten. Tuon ajan lempparimusaa olivat itselleni Beatlesit, mutta olkoon kuitenkin Satumaa edustamassa sitä aikaa, kun tansseissa kävin. Ja koska elettiin Etelä-Pohjanmaalla, oli iltojen tavallisin tanssimusiikki tangoja. Olen kuullut näin jälkeen päin, että nimenomaan  Pohjanmaalla eivät artistit uskaltaneet olla laulamatta tanssipaikoilla tangoja, muuten "olis tullu kirvehestä".

Opiskeluajoilta nousi mieleen merkittävimpänä musiikkikappaleena Rakkaustarina - Love story. Joka kerta, kun kuulen tämän kappaleen, nousee mieleeni kuva kesäisestä päivästä Ruotsissa. Olin siellä kieliharjoittelun takia vanhainkodissa kesätöissä, avoimesta ikkunasta kuuluu Love story ja hiekkakäytävällä kävelee mummoja. Minun kaverini on jäänyt Suomeen, ja minä vain pesen mummojen takapuolia vierailla mailla, vaikka toiset laulavat Love storya. Kappale todella soi päivittäin joka paikassa. Kävin tuolloin katsomassa myös elokuvan, mikä näyttää vahvistaneen muistikuvaa.

Sitten alkoi työelämä, eikä musiikki mahtunut enää tuonkaan vertaa elämään. Kun koulussa oli tekemisissä valtavan ihmismäärän kanssa ja kuunnellut meuhketta kuusi-seitsemän tuntia päivittäin, ei sietänyt enää minkäänlaista meteliä kotona.  Mutta ei edes Neumannin Autiotalo ole tehnyt minuun mitään vaikutusta, sattuivat juuri ruuhkavuodet noihin aikoihin.
Kielten tunneilla kuitenkin kuunneltiin usein kirjan musiikkikappaleita, ja saksankirjasta nousee esiin Meikes Lied - Ich schaff´das schon. (Rolf Zuckowski). Vaikuttavin on hauskan rytminen kertosäe, mistä oppilaatkin kovasti tykkäsivät. Mutta myös laulun sanoma sopii hyvin elämänfilosofiaani: Per aspera ad astra eli vaikeuksien kautta voittoon. Laulun sankari Meike ei nimittäin koskaan luovuta mitään asiaa vaikeuksista huolimatta, vaan aina nousee pystyyn ja toteaa: "Ich schaff´das schon - minä kyllä selviän tästä!"

Ruotsin tuntien antia on Ulf Lundellin Öppna landskap. Kappale on kaunis, mutta minua alun perin pohjalaisena se puhuttelee juuri siksi, että minäkin viihdyn parhaiten avoimissa maisemissa. Itäsuomalaiset tiheät metsät ahdistavat joskus - vaikka niihinkin on jo tottunut.

Nuorena harrastin jonkin aikaa tanhuja. Kävimme ryhmän kanssa kansantanssifestivaaleilla sekä myös Ruotsissa ja Saksassa. Kuulin paljon eri maiden kansanmusiikkia ja innostuin musiikin erilaisuudesta eri maissa. Kun ruotsin tunneilla esitellään myös muita pohjoismaita, ihastuin kovasti islantilaiseen kansanlauluun Á Sprengisandi (Ríðum, ríðum rekum yfir sandinn). Edustakoon se näin ollen kansanlauluja. 

Espanjalainen musiikki on aina viehättänyt minua. Kun kansalaisopiston espanjantunteja varten etsin hiljattain laulua, jossa laulettaisiin kehonosista, jotta sanat jäisivät hyvin mieleen (niitä on muuten yllättäen useita), ihastuin kovasti La Pegatinan kappaleeseen ?Cómo explicarte?
*****
Tänään ilmestyi kansalaisopiston uusi kurssiesite kevätkaudelle, ja siellä oli myös kurssi laulutaidottomille. En tiedä, uskaltaisiko sellaiselle mennä. Voi olla, että se on kumminkin tarkoitettu niille, joilla on vielä jotain toivoa laulamisen oppimisesta. Minä puolestani taidan olla toivoton tapaus. Toisaalta, esitteessä luki nimenomaan:  "laulutaitoisilta pääsy kielletty".

lauantai 21. joulukuuta 2013

Taas vänkäsivät

Yksi lukukausi saatiin taas päätökseen. Koulun joulujuhlat on juhlittu, glögit juotu ja tortut syöty, pikkujoulut ja puurojuhlat vietetty. Hämmästyttävää vauhtia meni syksy niin, etten ehtinyt oikein mitään tehdä. Laskin, että olen silti käynyt kaupungissakin opettamassa jo pitkälti toistakymmentä kertaa. Joulun jälkeen on kaupunkiin menoa vain parina viikkona, sitten sieltä on vapaajakso, ja keväällä taas jatkuu.

Kaupunkioppilaista puheen ollen, alkoivat eilen taas vängätä minun kanssani, ettei muka ruotsia tarvita missään. Olen jo syksyllä näyttänyt heille dokumenttia, jonka olen jonkun oppilasporukan kanssa laatinut. Listaan olemme aikoinaan saaneet kerätyksi työpaikkoja, ammatteja, opiskelupaikkoja, vaihto-oppilaspaikkoja puhumattakaan tiedonetsinnästä ja turismista ja kaikenmaailman harrastuksista. Saahan listaan vaikka kuinka paljon esimerkkejä. Mutta kun näillä nuorilla raukoilla ei ole vielä elämänkokemusta, eivät voi uskoa kuin sen minkä omin silmin näkevät. Ja hehän eivät ole kadulla nähneet ensimmäistäkään ruotsalaista, joten johtopäätös: ruotsia ei tarvita.

Missä on logiikka? Eivät ole kadulla nähneet ensimmäistäkään englantilaistakaan, ja silti väittävät, että englantia tarvitaan joka paikassa! Jaa missä muka - en minä vain ole missään tarvinnut!

Kun esitin, että jos oppilaalla on hienot numerot kaikista muista aineista, mutta ruotsi keikkuu vitosena, eikö se anna tietynlaisen kuvan oppilaasta. Silloinhan ei voi olla kyse ainakaan älykkyyden puutteesta. Oppilaat puolestaan esittivät minulle kysymyksen: kumman palkkaisin työhön, sen jolla on kaikki kiitettäviä, mutta ruotsi vitonen, vai sen jolla on kaikki seiskoja ruotsi mukaanlukien.

Kyllä esittivät visaisen kysymyksen. Olen asiaa pohtinut nyt monelta kantilta ja tullut siihen tulokseen, että riippuu tietysti aivan siitä, millaiseen työhön ollaan henkilöitä ottamassa ja millaiset ne muut hakijat ovat. Mutta yksi asia on varma: jos henkilöllä on kaikki muut aineet kiitettäviä ja yksi pyörii hylätyn rajamailla, kertoo tuo huono arvosana hyvin paljon henkilön asenteista. En mielelläni ottaisi työhön ihmistä, joka valikoi työtehtäviään. Joka työssä kun tahtoo olla niitä epämiellyttäviäkin tekemisiä.

Ja mitä ruotsin tarpeellisuuteen tulee, olen huomannut käytännössä monesti tarvitsevani ruotsia. Olisi jäänyt vissiin Kanariallakin aamukahvit saamatta, jos ei olisi ilmestynyt juuri sopivasti ruotsalaista turistia neuvomaan kahvikoneen käytössä.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Kauan haaveilemani

 Viikonloppu meni melko tarkkaan himmelinteossa. Kansalaisopiston viikonloppukurssilla tuli valmiiksi monenmallisia, pieniä ja suuria himmeleitä. Itse sain tehdyksi tuon ylemmän pisaranmuotoisen. Luulin työtä hankalammaksikin ja ajattelin ensin, että kunhan nyt jonkin pienen edes saisi värkätyksi, hermot eivät kuitenkaan kestä. Mutta kun työ alkoi sujua, oli pakko tehdäkin ihan alkuperäisen mallin mukainen ja kokoinen.

Useita vuosia olen haikaillut, että olisi kiva, kun olisi himmeli. Ja eihän mitään ihminen saa, ellei ryhdy toimeen. Kun nyt oli kurssi tarjolla menin mukaan, ja olen melko tyytyväinen. Kun nyt tietää tekniikan, osaa varmaan tehdä vaikka minkä mallisia.
Tämä ei ole kurssilla tehty, vaan eräs kurssilainen toi kissan pahoinpitelemän himmelinsä,  ja korjasi sen kurssilla. Tällaisen kun joskus saisi itsekin tehdyksi.

torstai 12. joulukuuta 2013

Jos Kusti vain polkee

Tulipahan taas postikortti Kanarialta, tällä kertaa Teneriffan saarelta. Ja oikein kielellinen kortti: "paljon suukkoja" useilla eri kielillä.  Paitsi että suomalaiset nyt eivät tietystikään tavallisesti lähetä kenellekään suukkoja, pelkkiä terveisiä, jos sitäkään.
Postimerkkikin oli ihan espanjalainen, kuten asiaan kuuluu.
Kun itse aiemmin olin Gran Canarian saarella ja ostin postimerkkejä, hämmästelin, että meille oli myyty Sveitsin merkkejä! Kun kysyimme asiaa, ilmeni, että saarella operoi kolme eri firmaa: sveitsiläinen, paikallinen Correos ja vielä kolmas, jota en tarkemmin muista. Näin ollen postilaatkkojakin on kolmenlaisia, kaikki erivärisiä ja täytyy katsoa, mihin laatikkoon kortit kulloinkin tunkee. Tämä oli sveitsiläinen, jonka päällä lukee useilla kielillä, että posti toimitetaan suoraan kulloiseenkin maahan.

Posti vain kulki tosi hitaasti. Ylempi kortti on lähetetty yli viikkoa myöhemmin ja tuli samoihin aikoihin kuin minun sveitsiläisillä merkeillä lähettämäni.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Toinen onnistui toinen ei

Kun tässä aiemmin syksyllä kirjoitin keränneeni valtavat määrät suomuorakkaita, minua pyydettiin laittamaan niillä värjättyjä lankojakin näytille. Nyt lauantaina vihdoin meillä oli kaverin kanssa aikaa ryhtyä toimeen ja värjätä ennen kuin sienet mätänevät  lopullisesti. Ulkovaraston lattialla olleet sienet olivat jäässä, mutta kun ne laittoi kattilaan ja ne alkoivat sulaa, oli huoneessa mehevä löyhkä. Ei onneksi ollut kuin muutama vähän enemmän mätä sieni.
 Sitä parempi väri muuten kuulemma tulee, mitä vanhempia ja muumioituneempia sienet ovat. Ja tosi vahva sinertävän harmaa väri tulikin, mutta kyllä sillä valtavalla määrällä pitikin onnistua.

 Löysin jostain autotallin hyllyltä joitain oranssinvärisiä kääpiäkin, joita olin kerännyt talteen värjäystä varten. Luulin niitä okrakääviksi, joiden pitäisi olla erityisen hyvän värin antajia, violettia piti saataman. Mutta pah, onko tuo oikeanpuoleinen violettia! Jotain hailun kellertävää näyttää olevan. Käävät olivatkin siis jotain muuta. Mutta tämähän värjäyksen riemu juuri on: onnistuuko vai onnistuuko epä. Kyllä tuota vaaleaa lankaa voi käyttää kuvioissa ihan hyvin, ei se hukkaan mene.

tiistai 3. joulukuuta 2013

Kanarialla 3

Tämä olkoon viimeinen osa matkakertomusta Gran Canarialta. Kun meiltä kysyttiin, mikä matkassa oli parasta, ei minun tarvinnut yhtään miettiä. Itselleni oli elämyksellisintä ja parasta vaellusretki vuoristossa. Reitti ei ollut kuin viitisen kilometriä, mutta aivan käsittämättömän upeissa maisemissa sai kulkea. Tästä se alkoi.
Minua viehättivät maisemat ja yllättävän suuri kasvillisuuden määrä. Vaikka  bussiretkilläkin  näki ikkunasta mahtavia näkymiä, oli tämä vielä paljon upeampaa.
En ole ennen ymmärtänytkään, että vaelluksilla näkee kaiken uusin silmin. Alan liittääkin  tuleviin matkoihin myös vaellusosuuden. Ei minusta ole himovaeltajaksi rinkka selässä. Mutta tällainen parituntinenkin oikeassa luonnossa antaa jo suuresti uusia voimavaroja henkisesti.
Huikaisevaa. Ja liskoja rapisteli heinikossa, haukkoja lenteli vuorten yllä ja pikkulintuja viserteli pensaikoissa.
 Tuonne kauas kraaterin pohjalle on joku rakentanut kämppänsä ja alkanut viljellä viiniä.
Kaktuksia ja piikkipensaitakin oli kaikenlaisia.

Tämä on saarikierrosretkeltä auton ikkunasta.Vasemmanpuoleinen kivipaasi on nimitetty munkiksi.

Eräänä päivänä oli myös retki pieneen Moganin kylään.
Tuolla se kylä sijaitsee vuorten välissä. Kylä oli kivan idyllinen, mutta siellä oli nyt suuret markkinat. On mukava välillä tietysti ostellakin kaikenlaista, varsinkin kun moni hankki jo joululahjoja.
Eikä suomalainen saata koskaan olla ostamatta maistiaisten jälkeen pulloa kotiin viemiseksikin. Hunajarommi nyt on tietysti ehdoton tai traakkipuun hedelmistä tehty juoma.
Eikä yhtään sovi halveksia sitäkään, että saa parin minuutin kasvo- ja niskahieronnan aloe vera -voiteen kera.
Mitä olisivat retket ilman kylien raitilla tepastelevia kanaperheitä tai myyjiä, jotka huutelevat "lampavilla, lampavilla" ja sovittavat hikisen turistin niskaan paksua villatakkia.
Samaisella retkellä kierrettiin Playa del Inglesin ja Mas Palomasin kautta, jotka ovat aivan käsittämättömän suuria turistipaikkoja. Tavallaan oma hohtonsa niissäkin, varmaan lapsiperheille sopivia lomakohteita.

Mutta hotellikompleksit ovat suuri ero vaellusretken koskemattomaan luontoon nähden. Joku kertoikin olleensa jo 70-luvulla saaren eteläisellä rannikolla kiertoajelulla eikä muista siltä ajalta ensimmäistäkään taloa, pelkkiä vuoria. Hyppäys turismiin on tapahtunut siis yhdessä hujauksessa.
Paljon olisi tietysti viikon aikana tapahtuneesta kerrottavaa, mutta ehkä näistä jutuista nyt on saanut edes jonkinlaisen kuvan. Jokaiseen makuun on Kanarialla jotain.

maanantai 2. joulukuuta 2013

Kanarialla 2

Nyt seuraa toinen osa Kanariansaarten matkakertomuksesta, tällä kertaa kulttuuripuoli.
Kanariansaarten nimi tulee oppaan mukaan latinan sanoista canis (=koira) ja area (=alue). Eli siis koirien alue. Siksi Veguetan alueella on Santa Anan katedraalin edustalla koirapatsaita.

Koska matka oli seurakunnan järjestämä, oli myös kirkollista ohjelmaa. Oli mielenkiintoista käydä tuossa mainitussa kirkossa katolisessa messussa, joka kesti noin 45 minuuttia. Messuun kuului myös ehtoollinen, johon me luterilaiset emme osallistuneet. Matkajohtajana olleen pastorimme mukaan katolisilla ja luterilaisilla ei ole ehtoollisyhteyttä. Messussa ei laulettu, mikä tuntui meistä virsiin tottuneista oudolta. Vielä oudompaa oli, kun pappi ehtoollisen jälkeen joi viinit yksin suihinsa. Vaikka tilanne muuten oli harras, pakkasi tuo suomalaisia huvittamaan, ei voinut mitään.

Seurakuntamme pappi on Las Palmasissa puolisen vuotta turistipappina, joten siksi seurakuntaretki suuntautui Kanarialle. Kävimme myös pappimme pitämässä suomalaisessa messussa. Muutenkin pappimme järjesteli meille monia asioita, mikä teki matkasta entistä monipuolisemman ja mielenkiintoisen.
Kun nykyään ei ehtoollisella anneta viiniä, leipä vain kastetaan viiniin (ainakin täällä), pappi kehotti meitä menemään paikalliseen ravintolaan viinille. Ensin saapuneet ottivatkin kehotuksen tosissaan ;) ja tilasivat viiniä. Minä ja muut myöhemmin tulleet tilasimme mojiton (mintunlehtiä, jäämurskaa, sokeria, rommia, soodavettä). Hienon vihreän juoman nähtyään jotkut alkoivat katua omaa valintaansa.

Ehdottomasti kannattaa mennä retkillekin. Saarikierroksella oli yksi parhaista kohteista Ingenion kylän Museo de Piedra. Siellä oli valtavasti käsitöitä ja muuta mukavaa sekä pääkohde Belen: Kokonaisen asunnon kokoinen alue oli tehty Raamatunaikaiseksi pienoiskaupungiksi, jossa ihmiset suorittavat jokapäiväisiä askareitaan. Raamatun tapahtumia kuvattiin hyvin yksityiskohtaisesti. Beleniä on alettu rakentaa vuonna 1964 ja sitä tehtiin monta vuosikymmentä. Paljosta olisi jäänyt paitsi, jos tätä ei olisi nähnyt. Yllä pieni yksityiskohta.

Museoista mainittakoon vielä Kolumbuksen museo, jossa mm. pienoismallit kaikista Kolumbuksen laivoista. Yllä muistaakseni La Pinta. Seinillä isot kartat eri retkistä Amerikkaan. Mielenkiintoista oli myös seurata, miten karttoihin oli reittien varrelle merkitty mm. missä kohtaa oli valtavat sardiiniparvet, missä levää jne.

Kävimme myös Museo de Canariossa, jossa oli muumioita ym. museoon kuuluvaa. Parhaiten mieleen jäi yksi huone, joka oli aivan täynnä pääkalloja. Kaikki seinät täynnä hyllyjä pääkalloineen! Eikö vähempi olisi riittänyt.

Saarikierrosretkellä tutustuimme myös erään vanhan rouvan luola-asuntoon.  Yllä oleva ei ole se, vaan viereinen luola-asunto, joka oli myytävänä. Siitä olisi saanut kivan kesäasunnon! Polku jatkui korkealle vuorenrinnettä ja polun varrella näytti olevan useita samanlaisia asumuksia. Hieman alempana olikin muuten luolakappeli.


Kun katsoin vastakkaiselle vuorelle, näin jotain kummallista vuorenrinteellä. Kuvasin ja kotona tietokoneella suurennettuna näkyi, että se oli taas näitä hahmoja, joissa naisen sukupuolielimet olivat pääosassa. Sellaisia oli näytillä mm. jossain noista museoista. Kuvan hahmolla pullistuneet hauislihakset.
Yhtenä päivänä olimme Pueblo Canariossa katsomassa parituntista kansantanssiesitystä ja laulua. Minua kiinnostavat kansanmusiikki ja -tanssi kovasti, sillä olen nuorena tanssinut paikallisessa tanhuryhmässä. Myös puvut olivat komeita, huomaa miesten villasäärystimet!

Jotkut kävivät myös Suomi-seuran karaokeillassa, itse arvelin, että suomalaista kulttuuria näkee Suomessakin, joten käytin senkin ajan paikalliseen kulttuuriin tutustumiseen.
Eivät kansanlaulu ja karaoke jääneet ainoaksi musiikkitarjonnaksi. Puolet porukasta kävi kuulemassa yllä näkyvässä auditorio Alfred Kraus -talossa Mozart-konserttia.  Ihmisiä oli talo tupaten täynnä eli 1600. Olimme saaneet ihan viimeiseltä riviltä korkealta hattuhyllyltä vihoviimeiset paikat. Hiki tuli jo ennen konsertin alkua. Tosi hyvin soittivat ja akustiikka hyvä. Talokin oli sisältä hieno ja moderni, vaikka se ulkoa päin näyttää vanhalta linnalta. Joten kannatti hikoilla.
P.S. Matkakertomus saattaa  jatkua vielä seuraavassa postauksessa.



sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Kanarialla 1

 Gran Canarian -matkalta on palattu ja kotona olin kolmelta viime yönä. Kuten aina, matka oli monipuolinen ja hieno, tämä aivan ylivertaisen hyvin järjestetty. Mutta ne jotka halveksivat Kanarian-matkoja pelkkinä rantalomina ovat väärässä. Meillä oli kaikkea kaikille ja jokaiselle jotakin. Vaikka aloitan matkakertomuksen merestä, rannasta ja hiekasta, ei se ollut kuin kymmenesosa matkan annista. Asuimme Las Palmasissa.
Jos lumesta voi tehdä lumiveistoksia, voi veistoksia tehdä myös hiekasta. Yllä jonkun Kiviset ja Soraset -näkemys. Tosin kuvauksesta oli maksettava.
Rannalle oli alettu rakentaa myös Beetlehemin seimeä. Valitettavasti se ei tullut valmiiksi vielä meidän siellä ollessa. Siitä on tulossa valtavan komea luomus.
Eräänä päivänä oli jotkut hiekkaveistoskilpailutkin, jossa eri kansallisuuksia edustavat joukkueet kilpailivat parhaan veistoksen tekemisestä. Muistaakseni suomalaiset peräti voittivat. Ei vain ole tullut kuvaa.
 Kalastusveneitä.
 Sää oli suomalaiselle just sopiva, sellainen kesäkuun tavallinen kesäpäivä. Kävelimme aika pitkän matkan paljain jaloin hiekassa antaen meriveden huuhdella jalkoja. Mutta itselleni se ei ollutkaan loppumatkasta nautinto. Jalat kylmettyivät täysin ja toinen jalka rasittui niin, että koko viikon sain laahata sitä perässäni ja se paisuikin illaksi isoksi limpuksi. Mutta muuten oli kiva.
 Kerran yritimme mennä uimaankin, mutta aallot olivat niin korkeita, että itse en uskaltanut mennä kuin vyötäröön asti veteen. kaveri meni pitemmälle, mutta valtava aalto huitaisi hänen ylitseen, toinen uimakenkä luiskahti jalasta ja makaa nyt Atlantin pohjassa.
Eräänä toisena päivänä kun teki vaellusretken jälkeen mieli uimaan, menimme hotellin uima-altaalle. Vesi oli niin kylmää, että ei Saimaassakaan sellaista, mutta karistipa väsymyksen taivaan tuuliin.
Rannalla havaitsimme oudonnäköiset jalanjäljet. Isovarvas oli monien eri ihmisten jäljissä huomattavasti pitempi kuin muut varpaat! En ole ennen tällaista nähnyt. Alan vähitellen ymmärtää, miksi naisten kengät ovat usein piikkikärkisiä, kyllähän niihin nyt yksi ukkovarvas mahtuu, mutta yritäpä tunkea kaikki viis yhtaikaa, saat ikuisen vaivan. 
Johonkin rannan kolkkaan oli kasautunut parinkymmenen sentin paksuinen leväkasa. Aivan ihanan tuntuista sotkea siinäki paljain jaloin.

Simpukoita ei rannalla näkynyt. Mutta mikä estää keräämästä simpukankuoret paellansyönnin jälkeen talteen.
Meren katseluun ei väsy koskaan. Se ei ollut tyyni silloinkaan, kun ei iholla tuntunut tuulenvirettä. 
Vaikka koko ranta on rakennettu täyteen turistien hotelleja, oli rantakatua silti kiva kävellä. Täällä oli sentään liikettä ja elämisen meininki päin vastoin kuin meidän taantuvassa kotikylässämme Suomessa.

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Hyvinhän ennen elettiin

Mitenkähän me ihmiset aina luulemme, että "ennen vanhaan" tarkoittaa samaa kuin ehkä 20-30 vuotta takaperin. Ja sehän kuulostaa jo kovin aataminaikuiselta ja kivikautiselta. Otin asiakseni ja soitin äidille (84 v), mitä silloin tehtiin iltaisin, kun ei ollut sähköä ja oli pimeää. Äiti vastasi heti, että tehtiin vaikkapa käsitöitä tai luettiin! Häh, minä hämmästelin. Miten sitä lukea näki, kun oli vain öljylamppuja eikä sähköä!

Minä sain pienoisen luennon siitä, että 100 vuotta tästä taakse päin ei ole ollut niin kivikautista kuin minäkin mielessäni kuvittelen.Vaikka äiti on muuttanut lapsena usein paikasta toiseen, hän on kuitenkin asunut aina rintamailla, mikä ei ole ollut mitenkään takapajuista.  Ennen naimisiinmenoa äiti muisteli aina olleen sähköt, joten valoa askareisiin on ollut. Hänen isänsä on ollut suutari ja tuvan nurkassa korjannut ihmisten rikkinäisiä kenkiä niin kauan kuin vain ikinä on jaksanut. Kyllä minäkin muistan tuon mummolasta! Paappa istui aamusta iltaan tuvan nurkassa ihmisten vanhojen kenkien ympäröimänä ja paukutti vasaralla nauloja pohjiin tai pikesi ompelulankaa. En muista hänen muuten koskaan istuneen missään muualla kuin siinä suutarintuolillaan työtä tehden iltamyöhälle asti!

Vasta kun äiti sodan jälkeen meni naimisiin ja joutui aloittamaan kaiken ihan tyhjästä, ei sähköä ollut. Mutta joka huoneessa oli öljylamppu, joka valaisi niin hyvin, että näki tehdä kaikenlaista. Itse asiassa öljylamppu oli parempi valonlähde kuin ensimmäinen sähkölamppu. Heidän talonsa oli muuntajasta lähtien viimeinen talo, eikä virtaa riittänyt aina perille asti. Kun tienvarren taloissa laitettiin kaikki mahdollinen päälle, himmeni valo viimmeisessä talossa kokonaan. Tuon minäkin muistan hämärästi.

Yhä selvemmin olen tietoinen siitä, että ihmiset ennen sähkön ylivaltaa ovat tulleet hyvin toimeen. Kaikkea ei ole laitettu yhden kortin varaan. Ihmiset osasivat tehdä kaikenlaista, he olivat monitaitoisia. Ei ole konsti eikä mikään saattaa nykyaikana ihmiset kivikauteen kertaheitolla. Siksi minusta olisi tärkeää osata kaikenlaisia vanhoja työtapoja.

P.S. Kun eilen menin töihin, kuulin, että parillakin työkaverilla oli vielä sähköt poissa myrskyn jäljiltä sunnuntaista lähtien. Mutta maalla pärjääkin paremmin sähköttä kuin kaupungeissa. Heillä oli kummallakin pieni agregaatti, josta riitti vähän ihan välttämättömimpään kuten jääkaappiin. Varaava takka ja puuhella oli varustuksena kummallakin myös. Oli jopa lukemiseen ja käsitöihin kyetty otsalampun valossa.  Mutta ongelmaa oli alkanut tulla jo siitä, ettei pyykkiä saanut pestyksi. Otsalamppua en ole muuten itse keksinytkään, pitänee heti hankkia sellaiset pahan päivän varalle.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Sähkön orjia


Uskomatonta, miten olemme tulleet riippuvaisiksi sähköstä. Luulin, että minua ei sähkön puuttuminen haittaisi, muistan nimittäin vielä lapsuudesta ajan, jolloin sellaista ihmettä ei ollut.
Monta viimeaikaista myrskyä olemme henkilökohtaisesti säästyneet pitkiltä sähkökatkoilta, pisimmät ovat olleet pari tuntia. Mutta tänään olimme juuri aikeissa alkaa ruoanteko, kun tuo elintärkeä asia meiltä vietiin.

Ei hätää, meillä on puuhella tällaisia tilanteita varten, joten ei kuin tuli hellaan ja pannut liedelle.
Oli onneksi päivänvaloa, joten näki ilman keinovaloa sulatella ruokaa kirjan parissa.
Mutta kun parin tunnin kuluttua tulimme päivälenkiltä, alkoi jo sisätiloissa hämärtää. Otimme vettä talteen, jos vesilaitokselta menee myös sähköt ja vedentulo loppuu. Ei vieläkään hätää. Kahvitkin saatiin puuhellalla, onneksi on oltu kaukaaviisaita ja säästetty vanha suodatin juuri tällaisia tilanteita varten.

Mutta kun ei nähnyt enää lukea eikä ratkoa ristikoita ikkunankaan ääressä, kehotti mies minua laittamaan valot, ei vain muistanut, ettei sähköä ole. Otin taskulampun ja menin vintin peränurkasta penkomaan joululaatikosta kynttilöitä. Taskulamppu sammui, tietysti virta loppui. Käsikopelolla tulin portaat alas, ja laitoin taskulampun pistorasiaan latautumaan! Pöljä, turha luullakaan, että sinne virtaa menisi.
Muistimme, että meillä on oikein hyvä iso valaisin, sellainen, joka valaisee melkein kuin huoneessa olisi valot. Innoissani lähdin taas vintille, mutta siitäkin loppui virta, eihän sitä ole vähään aikaan tarvittu. Mies etsi laturin - jaa eihän sitä voinutkaan laittaa latautumaan.

Otin tablettitietokoneen ajankulukseni, mutta se ilmoitti alkajaisiksi, että on kytkettävä kone pistorasiaan, virta loppuu kohtsillään. Ja muutenkin se oli jo eilisillasta lähtien temppuillut, ei päästänyt nettiin. En tiedä vielä, onko palvelinlinkissä vika vai minun koneeni mitätön. Mies ihmetteli, miksen mene tietokoneelle. Ei raukka muistanut taaskaan, ettei se ole mahdollista - sellainen pikkuasia kuin sähkö puuttuu. Ainut asia, mikä oli hiljattain ladattu, oli kännykkä.

Onneksi meillä alakerta lämpiää pääasiassa puilla, joten ei kylmä tullut, mutta vessa ja eteinen alkoivat jo viiletä sähkön puutteessa, samoin vintin huoneet. Ruokia vietiin nyt ulkoeteiseen, sillä se oli kylmempi kuin jääkaappi. Ei sitten voinut katsoa televisiotakaan, kylläpä se nyt olisi ollut tärkeä, vaikkemme siitä muuten niin kauheasti perusta. Olemme aina luulleet, ettei televisio ole meille tärkeä. Laitoimme pöydän täyteen kynttilöitä ja yritimme lukea kirjaa.

Ja sitten yhtäkkiä ne sähköt vain tulivat. Voi maailma, miten olomme muuttui onnelliseksi. Aamullinen pyykkikin oli lionnut koneessa päivän, ja kone rumpsahti käyntiin innoissaan. Heti aloimme katsoa televisiotakin, olkoon ohjelmassa mitä on. Oikein ihmettelen itseäni, miten minustakin on tullut mukavuudenhaluinen. En olisi arvannutkaan. Ja tämä ei sentään ollut mikään pitkä katkos. Näkemättä jäi, miten me olisimme illan viettäneet pimeydessä ilman nykyvempaimia. Olisimmekohan tälläkin hetkellä jo sängyssä unten mailla.
Nyt ei jouda enää kirjoittaa, täytyy mennä katsomaan Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaa :)

lauantai 16. marraskuuta 2013

Erinäisiä sanoja vain peräkkäin

Vaikka kaikenlaista pientä possakkaa on ollut tässä meneillään, tuntuu ettei ole enää mitään kirjoitettavaa. Minulta ovat sanat loppuneet.  Mutta sanojen määrähän kielessä on rajallinen, joten ei ihme, että tuntuu toistolta. Vaikea enää keksiä, mihin uuteen järjestykseen käytettävissämme olevat sanat laittaisi, että tuntuisi lukijasta tuoreelta.

Sama ideoiden kanssa. Joskus minulla on ollut - ja on ehkä salaa vieläkin - haaveena kirjoittaa yksi kirja eläissäni. On muka ollut jokin hieno aihekin ja sanomistakin, mutta ei ole koskaan mennyt kauaakaan, kun jossain kirjassa on ollut sama idea. Ja pahinta vielä: huomattavasti fiksummin ja paremmin toteutettuna kuin itse koskaan osaisin toteuttaa. Kaikki on jo keksitty. Jos päähän pälähtää joskus itselle uusi oivallus ja sanoo sen jollekin ääneen, nyrpistää toinen vain nenäänsä: vanha juttu!

Sanojen loppumisen lisäksi toinen syy pitkiin kirjoitustaukoihin on ollut kaiken muun askaroinnin lisääntyminen. Aika kumma juttu sekin, että takavuosina kun aloin blogien pidon, jotkut tuhahtelivat halveksivasti, että "jonninjoutavaa ajanhaaskausta, ei minulla vain ole sellaiseen aikaa!" Mutta eihän se ole kuin priorisointikysymys. Jos en olisi taas vaihteeksi alkanut tehdä enemmän käsitöitä, lukenut enemmän kirjoja, käynyt erinäisissä harrastuspiireissä, olisin varmaan kirjoittanut enemmän höpinää blogeihin. Eikö lukeminenkin ole loppujen lopuksi yhtä "jonninjoutavaa" kuin joidenkin mielestä kirjoittaminen.

Syksy on kyllä vilahtanut kauheata vauhtia jo melkein jouluun, sillä olen koko syksyn ravannut toisella paikkakunnalla hammaslääkärillä ja kaupungissa opettamassa. Näihin matkoihin olen liittänyt useimmiten jonkin tuttavatapaamisen tai muun asian perässä juoksemisen, joten ei ihme, että aika on suorastaan lentänyt. En ole joutanut ihmetellä syksyn pimeyttäkään, mikä sekin on minusta sivumennen sanoen turhaa vatvomista, kun sille ei kerran voi mitään. 

Ja pimeydestä puheen ollen, viikon kuluttua lähden sitä karkuun Kanariansaarille. Ehkä sieltä palattua on taas vaikka intoa kirjoittaakin.


keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Ilmainen vai maksullinen tukiopetus

Pari päivää sitten kerrottiin Aamu-TV:ssä, että oppilaiden maksullisten yksityistuntien ottaminen on lisääntynyt. Eiköhän jo heti seuraavana päivänä ammattijärjestö älähtänyt, että tasa-arvo kärsii, ei hyvä ollenkaan, kyllä kunta on velvollinen kustantamaan tukiopetuksen.

En minä ymmärrä, miten tasa-arvo kärsii, jos joku haluaa opiskella lisää ja haluaa vielä vaikka maksaakin siitä. Saahan ilmaistakin tukiopetusta vielä nykyäänkin niin paljon kuin vain sielu sietää, ei sitä ole mitenkään kielletty, päin vastoin. Tukiopetusta tyrkyttämällä tyrkytetään heikosti mukana pysyville, mutta eihän kannettu vesi kaivossa pysy.

Tukiopetusta tarvitsevia on monentyyppisiä. Puhun nyt vain lukion kannalta, peruskoulu taas on oma luku sinänsä. Jotkut eivät tule tunneille, eivät osta kirjaa, eivät opiskele ollenkaan. Vielä ylioppilaskirjoituksissa käynnin jälkeenkin on joitain kursseja suorittamatta. Näillekin on yritetty antaa ja tyrkyttää tukiopetusta, mutta kun ei välttämättä kelpaa. On vain mukavampi jäädä koisimaan aamulla sänkyyn hauskojen iltapippaloiden jälkeen. Tarvitsisiko tällaisille ilmaista opetusta antaakaan?

Eri asia on tietysti, jos sairauden tai muun pakottavan asian takia on jäänyt jälkeen, tai ei nopean etenemistahdin takia ole ehtinyt omaksua asioita.  Näissä tapauksissa mielestäni ilmainen opetus puoltaa paikkansa.

On myös sellaisia, joilla on jokin aikaavievä harrastus, esim. huippu-urheilun parissa, jolloin joutuu olemaan paljon poissa  tunneilta. Ei kai silloin ole väärin, jos opiskelija haluaa pysyä kärryillä ja vaikka ostaakin opetusta sieltä mistä saa. En tiedä, miten paljon kunnissa yleensä on karsittu tukiopetusrahoja, mutta ainakin meillä on tällaisissa tapauksissa saanut ilmaista opetusta. Ja minusta se on ihan paikallaan.

Entäs se ryhmä, joka hipoo kiitettävää, mutta haluaa vielä parempia tuloksia? Ketä se haittaa jos he haluavat oppia lisää? Miksi tasa-arvo mielletään usein siten, että kaikkien pitäisi olla yhtä heikkoja ja huonoja kuin ryhmän heikoin jäsen? Eikö tasa-arvo ole sitä, että jokainen saa tehdä ja opiskella kykyjensä mukaan. Jos on olemassa kuntia, joissa tukiopetusrahoja on karsittu, pitäisikö sellaisen, jolla on mahdollisuus yksityistunteihin, olla ottamatta niitä, kun eivät jotkut toisetkaan voi ottaa?

Kaikenlaisia oppilaita nähneenä olisin vähän sitä mieltä, että jos tarkkaan kuuntelee tunneilla, tekee aina läksynsä, ottaa osaa tunnin kulkuun, ei mitään tukiopetusta tarvitsekaan. Ei se opetuksen maksullisuus tee siitä välttämättä parempaa. Itsekin voi opiskella nykyään vaikka kuinka paljon ylimääräistä, ja se on minusta tehokkaampaakin. Kieltenkin kirjoissa on nykyään niin paljon ylimääräisiä tekstejä, joita ei tunneilla ehditä käydä, että ne tankkaamalla pääsee varmasti hyviin tuloksiin. Oppiminen tapahtuu yhä edelleenkin omien korvien välissä, olosuhteilla on vähemmän merkitystä.

perjantai 25. lokakuuta 2013

Kiva että kortteja lähettävät


Eilen illalla voimistelussa parikin henkilöä kyseli, kuinka en ole lähtenyt matkoille, vaikka on loma. Mihin sitä nyt ihmisen pitäisi aina kotoaan lähteä! 
Mutta moni muu on sen sijaan lähtenyt, postikortteja ulkomailtakin on tipahdellut postilaatikkoon jo parikin tällä viikolla. 

Juuri tänään tuli yksi kortti Sloveniasta. Ja hyvin tuntuu siellä aika kuluvan ja paljon on kuulemma nähtävää, selvähän se. Ja mikä mukavinta, kaveri oli laittanut minulle muutaman sloveeninkielisen sanankin. Mistä lie nekin oppinut. Hauskimpia sanoja ovat ne, jotka ovat ihan suomalaisen sanan näköisiä, mutta merkitys ihan eri. Niin kuin nyt vaikka juha, joka tarkoittaa keittoa, jama luolaa ja lahko on sama kuin meidän voida.  Mitenkähän suomalainen tyttö suhtautuisi, jos slovenialainen poikakaveri laulaisi hänelle, että "lutka pieni mun"? Lutka oli nimittäin yksi tuon saamani listan sanoista, ja merkitsee nukkea.

Vielä muutama käyttökelpoinen sana: pivo=olut, kava=kahvi, Čai=tee ja sendviČ=voileipä. Kun näitä kaikkia on saanut eteensä kahvilassa, tulee tietysti kiittää: hvala.
Ai niin tietysti, kuuluihan minun tietää sekin, että koulu on  šola.

 Sloveeni on slaavilaisia kieliä, ja kuuluu siten venäjän kanssa samaan kieliryhmään. Kun katsoo sloveeninkielistä tekstiä, saattaa siitä jonkin verran ymmärtääkin venäjän perusteella sekä arvaillen ja omiaan lisäillen.

torstai 17. lokakuuta 2013

Tuli täyspyöreä päivä kuitenkin

Maanantaiksi oli keksitty laittaa koko kunnan työntekijöille työyhteisökoulutusta puoli päivää. Koulutuksen sisällössä ei ollut oikeastaan mitään uutta: kaikista asioista pitää yrittää kaivaa etusijalle positiiviset puolet.  Ei pitäisi levittää kurjaa mielialaa muihinkin ihmisiin. Selvähän se! On koettu jo monta kertaa käytännössä toimivaksi. Toisekseen: kaikkia olosuhteita ei voi muuttaa, mutta erittäin paljon kuitenkin. Ne asiat, mitä ei voi muuttaa, on vain annettava olla ja sivuutettava. Onneksi sentään annettiin lupa joskus purkaa huonoa tuultaan ja päästää höyryt pois sisältään. Aina ei tarvitse yrittää väkisin vääntää plussan puolelle.

Niin kuin nyt vaikkapa sää. Se nyt kerta kaikkiaan on sellainen kuin on, eikä sille voi mitään. Parasta olla kiinnittämättä siihen mitään huomiota. Olen usein huvittuneena kuunnellut ihmisten puhetta vaikkapa jonkin vuoden menneestä säästä. Jonkun mielestä on ollut tosi kurja ja kylmä sää, jossain toisessa yhteydessä joku toinen on ilolla todennut, miten aurinkoisia ja hyviä ulkoiluilmoja on ollut paljonkin.

Voisin itse yrittää harjoitella positiivista asennetta vaikkapa eilisestä päivästäni. Lukujärjestykseen minulle on merkitty keskiviikoksi vain kaksi pidettävää oppituntia, iltapäivän viimeisiksi tunneiksi. Kuinka ollakaan, eiliseksi oli minulle laitettu myös päivänavaus. Otin lenkkeilyn ja ulkoilun kannalta pyöräillen aamulla koululle ja heti takaisin. Kello kaksitoista oli mentävä uudestaan koululle, sillä oli koulukuvauspäivä ja henkilökunta kuvattiin tuolloin. Mutta menin tietenkin pyörällä, että sain sitä liikuntaa. Eipä tarvinnut lähteä erikseen lenkille katuja tallustamaan.

Kuvauksen jälkeen ei sitten tuntiin ollutkaan muuta kuin odottelua, että saisi alkamaan omat pidettävät tunnit. On sekin otettava pelkkänä plussana, sai höpistä vapaatuntilaisen työkaverin kanssa. Mutta oppituntien jälkeen poljin äkkiä kotiin, että ehdin takaisin parin tunnin kuluttua alkaville kansalaisopiston tunneille, joita kesti iltakahdeksaan. Nyt sentään menin autolla, joku raja sentään ulkoilussakin!

Täytyy myöntää, että vaikka on paljon positiivista tuollaisissa päivissä, on minulla silti suuria vaikeuksia ajatella aina myönteisesti. Jos osa-aikaeläkkeen tarkoitus on edistää työntekijän jaksamista, käy joskus kuitenkin tosi raskaaksi henkisesti, kun pitää olla varpaillaan koko päivän parin vaivaisen tunnin takia. Työjaksot ja vapaajaksot pitäisi minusta olla yhtenäisempiä. Mihinkään kauaskantoiseen asiaan ei voi ryhtyä, kun on vain 1-2 tuntia aikaa, minnekään ei voi lähteä.

Olen minä silti ollut niin härski, että olen ilmoittautunut seurakunnan järjestämälle Kanarian-matkalle marraskuussa. Sattuu vahingossa olemaan niin hyvä tuuri, että on koeviikko lukiolla, joten ei mene tunteja oppilailta sivu suun. Mutta menee siinä silti kuitenkin kaupungin ja kansalaisopiston opetustunnit.

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Pieni omenavihje


En minä mitään ruokablogia aio alkaa pitää, mutta nyt poikkeuksellisesti laitan tähän omenamarmeladeja. Tai miksi niitä nyt sanotaankaan. Meillä kun tulee joka ikinen syksy tuhottomasti omenoita, kuulin yhden käyttövihjeen.

Tein ensin tavallisen omenahillon. Sen jälkeen kaadoin hillon uunipellille leivinpaperin päälle ja laitoin uunin päälle kuivumaan. Tuloksena kuin itsetehtyjä omenamarmeladikarkkeja. Olisi ne voinut tietysti leikata kauniimminkin, mutta kuvasin silti. Hillo saa olla suhteellisen paksua, ettei ole niin paljoa haihduttamista. Ihan syötäviä tuli.

perjantai 4. lokakuuta 2013

Yhdenlainen jakso päättyy

Joka vuosi olemme tavanneet etäoppilaita ja -opettajia vuoron perään jonkun  yhteistyöpaikkakunnan koululla. Kun nyt yhden etäopetuspaikkakunnan lukio lakkaa ensi keväänä lopullisesti, päätimmekin tavata erilaisissa merkeissä Mikkelissä. Tapaaminenhan oli helpohko järjestää, kun toisella paikkakunnalla oli enää yksitoista abia, meillä abit ja tokaluokka yhteensä kymmenen oppilasta! Ajatella, kahden eri koulun  ja kolmen luokan oppilaita yhteensä vähemmän kuin monien koulujen yksi luokallinen.

Joskus on oppilaiden tapaaminen ollut mitä lämpimin, mutta nyt heillä ei ollut kovin paljon yhteistä. Sehän on ymmärrettävää, sillä meillä on vain kaksi abia, jotka siis ovat nähneet vuosikausia vastapuolen oppilaita tv-ruudussa. Meidän tokaluokkalaisille ei ole ollut enää yhteistyöluokkaa toisella paikkakunnalla kuin ehkä ihan satunnaisia tunteja, joten eivät he voineetkaan tuntea toisiaan. Me opettajat alamme olla jo oikein hyviä tuttuja keskenämme. Harmi että yhteistyö loppuu juuri kun ollaan päästy melkein kavereiksi.

Ensin kävimme yhdessä syömässä ja sen jälkeen menimme katsomaan Ismo Leikolan stand up -esitystä Mikaeliin. Taisi olla kaikille eka kerta sitä plaatua kulttuuria livenä. Olin ensin vähän epäluuloinen ja varautunut, mutta Leikola olikin livenä parempi kuin televisiossa. Televisiossa hän ei pääse oikein oikeuksiinsa, maneerit häiritsevät enemmän siellä.

Ensin ajattelin, ettei minua kumminkaan naurata, mutta hörötinkin koko ensimmäisen tunnin yhtä paljon kuin muutkin. Leikolalla oli hyviä huomioita ajan ilmiöistä ja kielellisiäkin yllätyksiä. Ihan mukava, että vaihteeksi oppilaat vietiin tällaiseen esitykseen. Seurasin oppilaitten ilmeitä esityksen aikana, ja yllätyksekseni suurin osa oli aika viilipyttymäisiä. Vain kaikkein mehevimmissä jutuissa oppilaiden suut vetäytyivät hymyyn. Mutta minusta se ei tarkoita, etteivät he olisi tykänneet. Suomalaiset nyt vain yksinkertaisesti ovat sellaisia, että he ovat vakavan näköisiä, vaikka sisäisesti riemuitsisivat. Kuuluu meidän luonteeseemme.

Itse näin nuo etäoppilaat nyt kaikin puolin viimeistä kertaa. Ensimmäinen jakso koulussa on päättynyt, kokeet pidetty ja etäopetusta minulla ei enää koko lukuvuonna. Saa nähdä, onko etäopetusta ensi vuonna ehkä johonkin muuhun kouluun.

torstai 19. syyskuuta 2013

Hajanaista höpinää

En voi mitenkään uskoa, että viikko on jo kohta taas selällään. Kun kansalaisopiston tunnit  alkoivat  tällä viikolla, rupesivat päivät suorastaan lentämään. Olenkohan kumminkin haalinut itselleni liikaa hommaa, kun ei kerkeä muuta kuin lennossa käydä kotona vaihtamassa uudenlaisen kassin ja taas menoksi. Mutta enhän ole ilmoittautunut kuin kahtena iltana johonkin liikuntaryhmään ja yhtenä on klipsikurssi ja yhtenä iltana on minulla kansalaisopistossa opetusta.

Kalliiksi käy tuo kaupungissa opettaminenkin. Tiistaina jo aamusta piti lähteä hammaslääkäriin, sitten välissä oli muutaman tunnin odotusta ennen iltapäivätuntien alkua. Vietin aikaani ostoskeskuksessa, jossa tuli ostetuksi pitkiähousujakin niin paljon, ettei varmaan enää koko urani aikana tarvitse housuja ostaa. Kun tulin autolle, olin saanut sakotkin. Vissiin sillä kadulla olisi sitten pitänyt maksaa parkkimaksukin, vaikken nähnyt missään automaattiakaan. Olin katsovinani, että muidenkin autoissa oli vain parkkikiekko.

Eilen illalla alkoi espanjanopetuskin kahdelle ryhmälle kansalaisopistossa. Vaikka illalla on neljä oppituntia opetusta,  tuntuu se vain harrastukselta, kun opiskelijat ovat niin mukavia ja innokkaita. Vaikka ei minulla ole valittamista muistakaan ryhmistä, sattuu olemaan nyt mukavat opiskelijat kaikissa ryhmissä. Paitsi että etäryhmässä oli eilen vain muutama oppilas paikalla, vaikkeivät olleetkaan ylioppilaskirjoituksissa. Luulivat tietysti, että minä luulen heidän olevan kirjoittamassa jotain fysiikkaa. Mutta olen päässyt siihen vaiheeseen, että en aio nyt ottaa suurta pulttia siitäkään asiasta (vaikka vähän korpeekin). Toisaalta, jäljellejääneiden kanssa meillä oli sitäkin mukavampaa.

Kunhan saadaan ylioppilaskirjoitukset pois päiväjärjestyksestä, voi vähän huokaista - ennen kuin taas alkaa keväällä sama ruljanssi alusta. Joskus kun täällä vielä oli paljon oppilaita, kuvittelin, että "kyllä helpottaa, kun on vain vähän oppilaita". Tosi on, että oppilaita on vähän, mutta kaikki on jotenkin paljon hajanaisempaa. Nytkin minulle tulee yo-korjattavaa lähioppilailta, kaupunkioppilailta ja etäoppilailta. Ja joku kirjoittaa pitkää ruotsia, joku lyhyempää.
Mutta kaiken kaikkiaan olen ihan tyytyväinen.

P.S. kuva muistaakseni jostain Espoosta päin. Olisikohan ollut jonkin työmaan suoja-aita.

maanantai 16. syyskuuta 2013

Idylliä ja ruumiita

Viikonloppu hurahti Etelä-Suomessa. Olimme taas tehneet valtavat suunnitelmat. Sen kerran kun etelässä pääsee käymään, pitää joka minuutti käyttää hyväkseen. Tyttären luona vierailun lisäksi yksi pääkohteita oli Heurekan Body worlds -näyttely. Vaikka olimme paikalla jo vähän yli kymmenen aamulla ja melkein ovenkahvassa kiinni näyttelyn avauduttua, saimme silti jonottaa lippuja puoli tuntia. Sisällä nimittäin kiemurteli jo vielä nopeampien jono. Onneksi olimme niinkin ajoissa, sillä pois tultuamme ulottui jono ihan yli koko pihan. Laskeskelin jonon pituudesta, että kyllä ainakin kaksi tuntia saavat jonottaa sisäänpääsyä. Ihanhan tämä vaikuttaa jo kuin ulkomailla olisi.

Kauhea haloo on pidetty tästäkin ruumisnäyttelystä. Siis näytillä oli kuolleitten ihmisten oikeita ruumiita, jotka on plastinoitu ja jotka soittavat kitaraa tai pelaavat jalkapalloa ja jopa rakastelevat. Hyvän kuvan saa tietysti ihmisen sisäelimistä ja lihaksista, jänteistä, suonista jne. Mutta  sinänsähän näyttely ei tuonut mitään uutta. Kaikkeahan on nykyään nähty kuvista ja muovista tehtynä. Ainut, mikä oli uutta, oli se että kaikki on todellakin ollut joskus elävää. Minua ei mitenkään hätkäyttänyt, mutta joku piti jopa perverssinä ihmistä, joka on ruumiita käyttänyt tällaiseen - tiedä sitten.
  Porvoon-retki oli toinen jo kauan suunnittelemamme päämäärä. Olen käynyt Porvoossa joskus ennenkin, mutta on siitä kyllä tainnut vierähtää jo useampi vuosikymmen. Kertakaikkisen ihana idyllinen kaupunki vanhoine puutaloineen, viljamakasiineineen ja
minusta kiva, että on rakennettu uusia taloja viljamakasiinien tyyliin sopivasti.

Ja ostoskadulla kulkiessa tulee tunne kuin kulkisi ulkomailla. Tässä kaupungissa voisi vaikka asua. Ja turistinakin viihtyisi vaikka kuinka pitkään. Kiva, että olivat vielä paikatkin auki, vaikka on jo syyskuu pitkällä. Kiireettömältä tuntuva, suuren maailman ilmapiiri ihan stressiä puhkuvan Helsingin kupeessa. Jos pitäisi valita paratiisia, se olisi varmaan täällä.
Kun olen  joskus kuvaillut kiertoliittymien "taideteoksia", tässä yksi sellainen jostain muistaakseni Tuusulan liepeiltä. Mitä kuvannee, jäi minulle epäselväksi.
Kaksi ja puoli päivää matkatessamme ehdimme käydä myös monessa eteen osuneessa lintutornissa tai muussa luontopaikassa pitkin etelärannikkoa. Arabianranta Helsingissä on myös kiva paikka. Kosken yli kulkevalla sillalla on niin ikään tunne kuin ulkomailla, ihan kuin Pietarin silloilla nämä rakastavaisten ikuista rakkautta symboloivat lukot.
Mutta minne olivat kadonneet valkoposkihanhet, joista on televisiossakin ollut oikein ohjelma. Vain neljä lintua näin, vaikka koko valtava nurmikko oli aivan täynnä lintujen jätöksiä. Vähän jäi harmittamaan suuren lauman näkemättömyys.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Vaakakupissa miinukselle

 Tänään alkoivat tunnit vasta ruokailun jälkeen, mutta menin koululle jo ruokatunnille. Opehuone oli pimeänä ja lukossa, mutta niinhän se yleensäkin on, jos kaikki opet ovat tunnilla. Menin ruokasaliin jo ennen edellisten tuntien loppumista, että ehdin ottaa ruoan ennen oppilasruuhkaa. Vasta siellä havaitsin, että kouluhan oli tavallista hiljaisempi, eikä linjastolla ollut ruokaakaan. Voi kauhea, onkohan tänään koulua ollenkaan, jospa onkin lauantai! Hiippailin hämilläni pois. Löysin sentään opo:n huoneestaan ja sain vasta nyt tietää, että koko yhtenäiskoulu oli jossain missä lie eikä tulisi edes syömäänkään.

Olen ollut kolme päivää kuumeessa ja eilinen oli kaupunkiopetuspäivä, joten olin ihan ulalla tapahtumista. Olihan siellä meille parille lukion opelle ja kymmenelle oppilaalle ruokaakin, mutta se tuotiin vasta kellon soitua esille. Turhaan ehdin jo hätäillä.

Minulla piti olla kakkosluokkalaisille ruotsia, ja olikin, mutta en tiedä, olisiko kannattanut mennä koko kouluun. Alkajaisiksi oppilaat ilmoittivat, että meillä on sitten vain yksi tunti, toisella tunnilla on oppilaskunnan kokous. Luulin minua vedettävän nenästä ja sahattavan silmään ja vietävän valon taakse (föra bakom ljuset), kuten ruotsalaiset sanovat, mutta totta se oli. Olisi ehken ollut mukava tietysti, jos jossain olisi ollut mainintaa asiasta muuallakin. 

En saanut sitäkään tuntia sitten pidetyksi kumminkaan niin kuin halusin, sillä dokumenttikamera jumettui kertakaikkisesti. Ei lähtenyt käyntiin enää millään. En voinut näyttää oppilaille mitään seinälle. Mitenkähän huomenna etäopetuksessa. Enpä taida murehtia etukäteen. Tulin tunnin jälkeen niine hyvineni kotiin odottelemaan, että pääsisin sinne takaisin. Alkaa opekokous kolmen tunnin kuluttua. Minun päiväni ovat tällaista yhtä odottelemista nykyään. Mihinkään pitempään projektiin ei voi ryhtyä, kun päiväni ovat paloitellut pieniksi palasiksi.

Pienen kuuntelunkin ehdimme sentään ottaa, ja teille piristykseksi yksi hauska juttu ennen seuraavia negatiivisia asioita:
Kuuntelutekstissä kerrottiin, että Tove Jansson asui i lusthuset,  josta myöhemmin tuli Muumitalo. Eräs oppilas kysyi että mitä ihmettä, asuiko Tove Jansson ilotalossa.
No ei sentään. Lusthus on huvimaja ja ilotalo on glädjehus. Tähän oppilas vähän ironisesti, että onhan se hyvä tietää tuokin ero. Niin oli minustakin. Hyvä erottaa sanat, jos aikoo mennä ilotaloon, niin ei joudu vahingossa mihinkään sireenimajaan. Tähän taas keksi joku toinen, että eihän se haittaa, jos se on seireenimaja.

Eivät ole positiiviset asiat saaneet minussa vähään aikaan kirjoitusinspiraatiota blogiin, mutta nyt on pakko kirjoittaa, kun kaikki kääntyy miinusmerkkisten asioiden puolelle. Muutamana viime päivänä ovat useat muutkin asiat "vastustaneet ko Puumalan ukkoo" kuten savolaiset sanovat. Pohjalaiset puolestaan kiukuttelevat hiiltyneinä vastuksista, että "kyllä taas niin tihkaasoo" tai "takkuaa" tai "kivestää".

Eilen meni minulla koko aamupäivä, kun yritin päästä Sanomapron sivuille oppilaille tarkoitettuun materiaaliin käsiksi. Olin saanut rehtorilta rekisteröintikoodin, mutta en keksinyt sillekään loppupeleissä mitään käyttöä.

Ennen oli niin helppoa, kun oppilas sai opettajalta avainkoodin, jonka sitten syötti avaimen kohtaan, ja materiaali aukesi simsalabim. Nyt jouduin soittamaan asiakasneuvontaan, jossa nuoren kuuloinen henkilö tuntui äänestä päätellen kyllästyneensä selvittämään monille asiakkaille ja lupasi laittaa sähköpostia. Tulihan sieltä ohjeet, ja sain luoduksi "työhuoneen" ja sain viereen ilmestymään uuden avainkoodinkin, mutta kun kokeilin avaimen toimivuutta oppilaana, ei sillä pääse mihinkään. Minun pitäisi muka luoda vielä oppilaille rekisteröintitunnuksetkin, mutta missään ei sanota mihin ja miten.

Tulin kolmen tunnin tappelun jälkeen siihen tulokseen, että pärjätkööt oppilaat ilman lisämateriaaleja. Ellei kustantamo saa sivujaan helpompikäyttöisiksi, antaa olla. Nyt olen nimittäin kuullut, että kaikki muutkin ovat taistelleet samojen asioiden kanssa. Ei kukaan muukaan ole onnistunut. Sitä paitsi netti ja muut välineet pursuavat niin paljon lisämateriaalia opiskeluun, että ei se elämä ole tuosta yhdestä sivustosta kiinni.

Eilen kivesti muutenkin. Oli kaupunkipetuspäivä, ja nyt mies lähti mukaan ostamaan kännykkää. Ei toiminut illalla kännykkä. Tänään operaattorillesoiton jälkeen ilmeni, että myyjä oli unohtanut aktivoida sim-kortin. Mutta ei toiminut puhelin ennen kuin oli soitettu toinenkin kerta operaattorille. Siellä kännykkäkaupassa muuten oli ihmistä kuin meren mutaa, ja jo ovella piti ottaa  jonotusnumero. Ei ihme, että myyjälläkin jää asiat puoleen tiehen, varsinkin kun joku toinen asiakas tunki väliin omaa asiaansa ja sitten yksi eukko työnsi päänsä meidän kainalosta vahtaamaan, minkälaista puhelinta ollaan ostamassa. Varmaan myyjä luuli mummoa meidän omaksi mummoksi.
Kauppakeskuksessa erään toisen operaattorin puodissa kolme ukkoa odotteli tyhjänpanttina asiakkaita. Ei olisi tarvittu jonotusnumeroita eikä kainalon alta kurkkivia mummoja. Mutta ovat näköjään muutkin suuttuneet kyseiseen firmaan niin kuin minäkin.

Eivät vastukset tähän loppuneet, hui hai. Eilen aamupäivällä jo kävin yrittämässä lunastaa paikallisesta R-kioskista lippua tanssiesitykseen. Lunastuksella oli jo kiirekin, sillä tänään viimeistään se piti lunastaa. Ei onnistunut, ei kuulemma tunnistanut kone paikallista R-kioskia. Onneksi olin lähdössä kaupunkiin, menin siellä lippupisteeseen, ja lunastin liput. Sitten muistin, että voinhan maksaa jo yhdet varaamani konserttiliputkin, vaikka lunastus on vasta 1.10. Mutta siihen kone kuulemma ilmoitti, että varaus on peruuntunut ja joku on jo varannut meidän paikkamme! Mitä?! En mitenkään voi ymmärtää asiaa. Katsoimme, olisiko muita vapaita paikkoja, ja jostain parvekkeelta mahdollisimman kaukaa vielä sai pari paikkaa. Pakko oli ottaa ne, vaikka en käsitä tuota tapahtunutta. Mihinkään ei voi luottaa, ei varsinkaan koneisiin, eikä ihmisiin nyt ainakaan.

 Ai niin, vielä yksi juttu sieltä kaupungista. Koska ensi maanantaina on jo ruotsin yo-kuuntelu, otimme kuuntelutehtäviä heti tunnin alkajaisiksi. Ja en muista, onko minun tunnilla ennen tapahtunut, mutta nyt kävi niin, että yksi oppilas nukahti kesken kaiken. Minun kannaltani tämä on otettava siltä kannalta, että tulipahan sellainenkin koetuksi.

En kyllä yhtään ihmettele, että oppilaat ovat väsyneitä. Heillä on ollut koko päivän teoriaopetusta, ja ruotsi alkaa vasta vähän ennen kahta iltapäivällä ja sitä on kolme oppituntia yhteen menoon! Toisekseen, yo-kuuntelut ovat tosi yksitoikkoisia ja monotonisia, vaikka otinkin vain puoli tuntia, enkä koko neljääkymmentäviittä minuuttia minkä ne kestävät. Toisaalta ajattelen, että olisi luullut olevan oppilaalla suurempi motivaatio juuri ennen varsinaista yo-koetta harjoitella.

Nyt on aikaa kulunut jo niin paljon, että minun on lähdettävä sinne opekokoukseen. Olisi ollut vielä positiivisia juttuja, mutta ei kerkeä eikä ehdi eikä jouda.