perjantai 28. maaliskuuta 2014

Napin paikka pitää tietää

 Eräs entinen oppilas mainitsi kerran, eikö opettajille voi järjestää koulutusta opetusvälineiden käytöstä. Hän nimittäin muisteli omaa kouluaikaansa 80-90-luvun taitteessa. Silloin kuulemma "ei kukaan opettaja" osannut käyttää videoita.

Ei sitten tullut mieleen tälle kritisoijalle, että opettajiahan koulutetaan jatkuvalla syötöllä. Minusta tuntuu, että en eläissäni muuta ole ehtinyt tehdäkään kuin istua luennoilla kouluttautumassa. Eiväthän ne välineet ole samanlaisia. Juuri kun opit käyttämään yhtä vekotinta, toisen firman erimerkkinen laite onkin taas kuin toiselta planeetalta. Täsmälleen sama tunne kuin vieraassa paikassa pitäisi vetää vessa. Mielestäsi osaat erittäin hyvin vetää vessan, mutta vaikka kuinka painelet ja vedät joka läpyskää ja vimpainta ja kontit pytyn alla rähmälläsi etsimässä jotain nuppia, et kuitenkaan tiedä, pitääkö vetää vai työntää vai kiertää vai vääntää vai peräti painaa ja potkaista. Pitäisikö siis järjestää vessanvetokurssi ihmisille?

Minulla alkoi vapaajakson jälkeen tänään taas työrupeama. Opetus oli siirretty kaupungissa eri koululle kuin talvella, joten menin aamulla hyvissä ajoin, että ehdin tutkailla kaikkia vempaimia ja voin tarkastaa, onko luokassa yleensäkään tarvitsemiani välineitä. Ettei oppilaiden tarvitsisi sanoa "että aina niitä pitää neuvoa". Väitän, että minä osaan käyttää kymmeniä laitteita, olenhan etäopettanutkin toistakymmentä vuotta toisille paikkakunnille ja painellut näppäimiä jos toisiakin. Kuka enemmän käyttää eri vehkeitä opetuksessaan kuin kieltenopettajat. Dokumenttikameroitakin on tullut vastaan elämän varrella jo jos jonkinmoisia.

Menin tänään siis uuteen kouluun ja uuteen luokkaan. Katsoin, onko luokassa cd-soitinta ja minkälainen. Riemastuin, kun se oli samanlainen kuin edellisissä luokissa. Tässäkin kohtaa muistui mieleen viime talvelta eräs kuuntelukokeen rästikoe, jota piti pitää oudossa luokassa. Siellä oli laitettu cd-soitin niin korkealle, että en edes ylettänyt sinne, enkä voinut nousta pyörivälle tuolillekaan seisomaan. Piti laittaa luokan pisin poika konetta hoitelemaan. Kone oli niin massiivisen kokoinenkin, että varmaan tarvittu jättiläinen se sinne korkeuksiin nostamaan.

Kuuntelupuoli olisi tänään siis kunnossa. Entäs dokumenttikamera. Juu, löysin senkin. Ja innostuin kovasti, kun näin heti kaukosäätimenkin, jolla laitoin katossa olevan videotykin päälle. Mutta en ole koskaan vielä nähnyt, että kaikki menisi heti nappiin ihmettelemättä ja kiroilematta. Mitään ei vain alkanut näkyä seinälle. Miten se on mahdollista?

Kun nyt olin aikani oppilaiden kanssa taas äheltänyt ja joka ruuvia ja näppylää kokeillut, havaitsi joku, että mikäs vehje se tuolla  ylhäällä on! Voi ihme. Taas on keksitty laittaa uudenlainen vekotin ja vieläpä open selän taakse, ettei se sitä suinkaan näkisi. Ei siis toiminutkaan dokumenttikamera saman videotykin kautta kuin tietokone eli vain napin painalluksella vaihtaen kuvalähdettä niin kuin viimeiset viisi vuotta tähän saakka. Minulla oli väärä videotykki päällä. Tämä uusi oli naamioitu tauluvalaisimen näköiseksi, ettei ope vain heti keksisi sitä videotykiksi. Seuraava ongelma, millä niistä kolmesta kaukosäätimestä toimii tämä juuri löydetty.  Painelin kaikkia kolmea ja onnistuihan se lopulta. En vain muista enää, mikä se niistä kolmesta oli. Ensi kerralla taas sama arvuuttelu.

P.S. Mainitsenpa vielä, miten viime syksynä ihmettelin kaupunkikoulussa uudessa luokassa, miten ihmeessä dokumenttikamera saadaan päälle ja pois päältä. Kaukosäädintä ei missään ja minkäänlaista muutakaan vekotinta tai sopivaa nappia ei ollut missään. Ongelmaa ei ollut niin kauan kuin edellinen ope aina jätti koneen päälle ja minä jätin seuraavalle sen päälle. Kunnes ihan vasta viimeisillä käyntikerroilla joku ope mainitsi, että tiesinkö, että seinässä taulun vieressä näkymättömissä on nappi, jota painamalla tuo toiminto tapahtuu. Voi taivas taas. Mistä sen olisi voinut tietää. En ole selvänäkijä valitettavasti. Systeemi on kätevämpi kuin kaukosäätimet, jotka saattavat hävitä, mutta asia pitää vain tietää. Ihan samalla tavalla kuin sähkövalon saaminen johonkin huoneeseen. Napin paikka pitää tietää.

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Ei ollutkaan helppoa

Sain eilen syntymäpäivälahjan, vaikka syntymäpäivästä ei ole vielä tietoakaan. Mies oli ostanut minulle retkiluistimet, joista olin vouhkanut vähän väliä pitkin talvea.

Enpä arvannut, että lahja tietää saajalle valtavasti rahanmenoa. Mies oli ostanut nimittäin pelkät luistimen terät, minun piti mennä kauppaan monojen kanssa ostamaan teriin siteet ja sauvat. Onneksi sentään vanhat hiihtomoni kävivät siteisiin. Ilmeni, että luistelusauvat on oltava pitemmät kuin hiihtosauvat. Itse asiassa ostin saman tien hiihtosauvatkin, sillä viime talvena murenivat vanhat sauvat kelvottomiksi. Ei ollut vain aiemmin tullut ostetuksi uusia, kun ei koko talvena ole päässyt lumen vähyyden takia hiihtämään.

Tänä aamuna menin jäälle kokeilemaan luistimia. Enhän minä muistanut, että siitä on jo pitkälti yli 40 vuotta, kun viimeksi olen ollut minkäänlaisten luistinten päällä. Positiivista on sentään, että en kaatunut kertaakaan, mutta aluksi ei voinut kuin työnnellä sauvoilla vauhtia. Heti tuntui tasapaino heilahtavan, jos vähän yritti liikuttaa jalkojaan. Minulle tuli samanlainen tunne kuin lapsena saatuani ekat luistimet. Isä aurasi silloin johonkin pellon ojaan radan, jossa nilkat linkussa harjoittelin ekoja kertoja.

Siinä sitten tänään jonkin aikaa askaroidessa alkoi homma vähän sujua. Joka on luistellut vain tasaisella jäädytetyllä luistinradalla, ei ehkä ymmärräkään, että luonnonjää on ihan erilainen. Kun jää on välillä sulanut ja taas jäätynyt, se on erittäin rosoinen ja klumppuinen. Välillä on auennut railoja, jotka taas jäätyneet kiinni. Nyt oli paljon myös koloja, joissa on ollut vettä, yöllä pinta on saanut jääriitteen ja riitteen alta vesi haihtunut. Tällaiset saattavat olla vaarallisia, kun niihin ajaa vauhdilla. Jää rikkoontuu ja luistin tökkää kolon reunaan ja heittää ajajansa nurin. ( Ei se jää nyt sentään noin rosoista ollut kuin tuossa yläkuvassa. Kuva on jo aiemmin talvelta, kun pakkasen jälkeen on jää sulanut ja taas leudon jakson jälkeen tullut pakkasta).

Yhden oppitunnin pituisen ajan jälkeen aloin vähän rentoutua ja huomasin, että olin puristanut sauvoista niin lujasti kiinni, että hyvä että sormet sai jotenkin oikaistuksi yksi kerrallaan irti otteesta. Varpaat olivat niin ikään puristuneet kippuraan jännityksestä, nilkat aivan hellinä ja pakarat jumettuneet. Katsoin viisaimmaksi lähteä kotiin ja mennä vaikka huomenaamuna uudelleen, mikäli nyt edes pari astetta olisi yöllä pakkasta. Ei puhettakaan, että enää tänä keväänä pitemmälle retkelle pääsisin, mutta näköjään on hyvä harjoitella tekniikkaa valmiiksi ensi talvea varten, ja vielä aamuisin ani varhain, ennen kuin on muita ihmisiä näkemässä.
Olisipa minulla ollut nuo luistimet niinä kertoina, kun oli vielä tällaista peilikirkasta jäätä, hieman jään pinnalla kosteutta, mikä toi tunteen luistelusta peilin päällä. Mutta yhtä kiva tällaista jäätä oli viilettää potkukelkallakin kilometrikaupalla, tietenkin jäänaskalit kenkien alla, muuten ei olisi saanut potkituksi vauhtia. Aivan huikeaa.

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Huikean kaunis päivä

Kun ei kuukauteen ole aurinko pilkistänyt pilvien takaa, tuntuu oikein ylelliseltä, jos siitä pääsee välillä nauttimaan. Täällä on myös äärettömän harvinaista, että jäälle pääsisi kulkemaan ilman suksia, sillä lunta on yleensä vähintään polviin asti.
 Mutta eilen sattui aurinko paistamaan ihan koko päivän. Onneksi sentään vain ohuen pilviharson läpi, muutenhan ulkona olisi paahtunut elävältä ;) On ihan huikeaa lähteä välillä potkukelkalla potkuttelemaan täysin lumettomalle jäälle. Kilometrikaupalla saa potkutella  hyvässä vauhdissa ilman väsymistä, joko pelkkää aavaa järvenselkää tai kiemurrella saarten taitse pitkin ja poikin.

Minun on alkanut tänä talvena tehdä mieli retkiluistimia. En vain ole saanut aikaan vieläkään ostaa, sillä pelkään, että tällainen hieno jäätilanne ei tule jatkumaan. Ensi talvena tupruttaa kumminkin jo lunta metrikaupalla. Pitäisikö sittenkin mieluummin ostaa uudet suksisauvat, sillä entisistä katkesivat rannelenkit ja porkat murentuivat rikki. Ei ole tullut uusia ostetuksi, kun ei ole tänä talvena päässyt hiihtämään lumettomuuden takia.
Joka saaren takaa löytyy mielenkiintoisia uusia särkkiä tai kiviä ja saaria.

P.S. Eka kuvassa näyttää valotuksen takia kuin olisi lunta jäällä, mutta ei ole. Jäljetkin etualalla ovat siltä ajalta, kun oli vielä lunta ja joku on kävellyt pehmeässä nuoskalumessa, mistä jäljet jääneet uudelleenjäätymisen takia.