Muutosta on tapahtunut

                                                                                  näsiä

Vanhoja oppikirjoja ei pitäisi koskaan heittää menemään. Ei yleensä kulu pitkäkään aika, kun ne uuden sukupolven mielestä ovat mitä antoisinta ja mielenkiintoisinta luettavaa, jopa hupaisaa. Sieppasin kaverin Facebook-päivityksestä otteen kuvaamataidon opettajille tarkoitetusta kirjasta vuodelta 1926:

"Opettajan esiintyminen luokalla pitää olla tarmokasta ja eloisaa, mutta silti rauhallista ja sopusuhtaista liikkeissä. Hänen tulee olla henkisesti joustava voidakseen hallita opetusainettaan (hänen tulee asettautua niihin mielialoihin, jotka tehtävä aiheuttaa). --- Opettaja ei saa näyttää alakuloisuutta ja väsymystä luokalla, hänen tulee olla virkistävä elementti luokassa. Kun opettaja näin välittömästi hallitsee luokkaa, ei kurinpidon tarpeellisuus tule kysymykseen. Uuttera työ ja mielenkiinto eivät salli epäjärjestystä.
(L. Törnudd: Kuvaanto-opetuksen metodiikka. 1926).

Jotkut asiat eivät vanhene koskaan. Minusta nämäkin opit ovat hyviä vinkkejä nykypäivänäkin. Ovat ajat kuitenkin muuttuneet monella tavalla. Jopa sekä opettajien että oppilaiden käyttäytyminen on muuttunut. Kun aloin urani 1970-luvulla, ei opettajaa enää teititelty, mutta opettajainhuoneen ovelle tullut yritti kiertää suoran sinuttelun aina jotenkin. Jossain vaiheessahan  puhuttelu sitten on muuttunut sukunimestä etunimeksi, usein jopa tuttavalliseksi puhuttelunimen käytöksi kuin puhuteltaisiin kaveria. 

Joskus 80-luvun lopulla alkoi jokin luokka puhutella minua etunimestä lyhennetyllä Kipa-nimellä, mistä en tykännyt yhtään. En kokenut sitä muuten negatiiviseksi, mutta lieneekö mielessäni assosioitunut Kipa-kirjakauppaan, jollainen silloin vielä oli paikkakunnalla. Sanoivathan jotkut oppilaatkin joskus piruuttaan menevänsä minun kirjakauppaan.

 Opettajan oletettiin ennen olevan "arvokas käytökseltään ja sopusuhtainen liikkeissään". Minullekin sanoi joku jo opiskeluaikana, että "ethän sinä voi opettajaksi ruveta, kun olet tuollainen kekkuli". Ihan alkuvuosina itsekin aina välillä epäilin, sopiiko minun olla ollenkaan tällä paikalla, kun en mitenkään saanut itseäni arvokkaaksi. Mutta jotenkinhan tuota on tullut räpelletyksi aina näihin päiviin asti. 

Oppilasaineksen muuttuminen vilkkaampaan ja uskaliaampaan suuntaan on mielestäni vain hyvä asia. En ole aikoihin tavannut enää oppilaita, jotka eivät mitenkään uskalla avata suutaan. Ihan alkuvuosina tapahtui niinkin, että lukion ekalla yksi erittäin hiljainen oppilas viittasi hyvin arasti käsi melkein korvassa kiinni. Luulin hänen viittaavan vastausta esittämääni kysymykseen, joten en enempää kiinnittänyt asiaan huomiota. Mutta oppilas olikin huonovointinen ja viittasi kysyäkseen, saako hän mennä oksentamaan. Kun vihdoin tämä oppilas sai vastausvuoron, ei hän enää voinut pidätellä oksennusta, vaan vatsan sisältö lensi kaaressa luokan käytävälle. 
Onneksi ei ole enää näin ujoja oppilaita.

Melko kaluttu aihe

Saimme joulupukilta ihkauuden sarjakuvakirjan Rannanjärvi on kuallu. (Eija Kuusisto, Jukka Kuusisto, Ensio Aalto. Rannanjärvi on kuallu. Saarijärvi Offset Oy, Saarijärvi 2013). Kirja kertoo pohjalaisista puukkojunkkareista Isontalon Antista ja Rannanjärvestä. Kirjan alussa oleva sarjakuva on tarina Rannanjärven viimeisestä päivästä siten kuin se on aikalaisten kertoman mukaan tapahtunut. Kirjassa on sarjakuvan lisäksi myös helppolukuiset osuudet  kyseisistä miehistä sekä näitä miehiä kuriin yrittävästä Kauhavan "rumasta" vallesmannista.

Itselleni ei kirjassa ole enää oikein uutta asiatietoa, sillä olen lukenut mm. Santeri Alkion Puukkojunkkarit, joka on vielä nykyäänkin helposti omaksuttavissa. Myös Heikki Ylikankaan tutkielmat puukkojunkkariuden synnystä ja syistä ovat minulle tuttuja. Lisäksi olen muista lähteistä saanut tietoa kyseisistä herroista enemmänkin kuin omiksi tarpeiksi. Mutta sellaiselle, jolle asia on uutta, kirja voi olla mielenkiintoinen. Nykyään pitäisi kaikki historia minusta ollakin sarjakuvan muodossa, silloin asia olisi helpommin omaksuttavissa.

Tarinan mukaan Rannanjärvi on tappelussa saanut monta puukoniskua, mutta eivät edes lähisukulaiset sido haavoja saati muuten auta miestä. Hänet vain nostetaan hevoskärryille ja jonkin ajan kuluttua matkalla huomataan, että mies on heittänyt henkensä.

Lukemani kirjallisuuden ja yleisen historiantuntemuksen perusteella minun on myös helppo kuvitella oman mummani isänisän viimeisiä vaiheita.  Tämä oli kuulemma ajaa hurruutellut miesporukalla hevosella, ja humalapäissään noussut kovassa vauhdissa seisomaan laulaa hoilottaen samalla. Vauhdissa ukko oli horjahtanut kärryistä maahan. Perimätiedon mukaan loukkaantunut oli vain raahattu kotiinsa ja heitetty sänkyyn makaamaan. Ei lääkäriä tai muutakaan apua. Kun seuraavan kerran joku älysi sänkyyn vilkaista, oli mies siellä kuolleena. Ei 1800-luvun puolivälissä ole näköjään yhtä miestä surtu. Taru ei kerro, onko suvussamme ollut häjyjä. Jos on, siitä on kyllä oltu visusti vaiti.

Itse asiassa hämmentävää.  Tuntuu jotenkin todella oudolta tai hullulta, että omassa suvussa olisi häjyjä ja puukkojunkkareita, historiankirjat kun kertovat ennen eläneistä ihmisistä, ikivanhoista ajoista. Mutta nehän ne juuri ovat niitä meidän esi-isiämme ja ovat siten meidän sukulaisiamme joten niitä hurjiakin sattuu varmaan meidän jokaisen sukuun.

Äiti on pitänyt huolen, etteivät meiltä juuret unohdu. Katselin hyllyjäni ja löysin melkoisen määrän pohjalaisuuteen liittyvää kirjallisuutta ja muuta rekvisiittaa. On dokumenttia, historiaa, runoa, kansanlaulua, huumoria, aforismia, sarjakuvaa, ruokaohjetta, sanakirjaa, värityskirjaa, Raamattua ja Katekismusta. On myös korttipeliä, noppapeliä, muistipeliä. On koristeukkoa ja -akkaa, tulitikkuaskin pidikettä, sukkaa, t-paitaa, pyyhettä, peflettiä ja mitä kaikkea vielä saattaa jäädä mainitsemattakaan. Olen nähnyt Pohjanmaalla myytävän myös tunikoita, jotka on tehty kankaasta, jossa on painettuna eteläpohjalaiset paikkakunnat. Onneksi ei äiti ole ostanut. Enkä nyt sentään niin hullu ollut, että itse sellaisen olisin ostanut...

Hyvinhän ennen elettiin

Mitenkähän me ihmiset aina luulemme, että "ennen vanhaan" tarkoittaa samaa kuin ehkä 20-30 vuotta takaperin. Ja sehän kuulostaa jo kovin aataminaikuiselta ja kivikautiselta. Otin asiakseni ja soitin äidille (84 v), mitä silloin tehtiin iltaisin, kun ei ollut sähköä ja oli pimeää. Äiti vastasi heti, että tehtiin vaikkapa käsitöitä tai luettiin! Häh, minä hämmästelin. Miten sitä lukea näki, kun oli vain öljylamppuja eikä sähköä!

Minä sain pienoisen luennon siitä, että 100 vuotta tästä taakse päin ei ole ollut niin kivikautista kuin minäkin mielessäni kuvittelen.Vaikka äiti on muuttanut lapsena usein paikasta toiseen, hän on kuitenkin asunut aina rintamailla, mikä ei ole ollut mitenkään takapajuista.  Ennen naimisiinmenoa äiti muisteli aina olleen sähköt, joten valoa askareisiin on ollut. Hänen isänsä on ollut suutari ja tuvan nurkassa korjannut ihmisten rikkinäisiä kenkiä niin kauan kuin vain ikinä on jaksanut. Kyllä minäkin muistan tuon mummolasta! Paappa istui aamusta iltaan tuvan nurkassa ihmisten vanhojen kenkien ympäröimänä ja paukutti vasaralla nauloja pohjiin tai pikesi ompelulankaa. En muista hänen muuten koskaan istuneen missään muualla kuin siinä suutarintuolillaan työtä tehden iltamyöhälle asti!

Vasta kun äiti sodan jälkeen meni naimisiin ja joutui aloittamaan kaiken ihan tyhjästä, ei sähköä ollut. Mutta joka huoneessa oli öljylamppu, joka valaisi niin hyvin, että näki tehdä kaikenlaista. Itse asiassa öljylamppu oli parempi valonlähde kuin ensimmäinen sähkölamppu. Heidän talonsa oli muuntajasta lähtien viimeinen talo, eikä virtaa riittänyt aina perille asti. Kun tienvarren taloissa laitettiin kaikki mahdollinen päälle, himmeni valo viimmeisessä talossa kokonaan. Tuon minäkin muistan hämärästi.

Yhä selvemmin olen tietoinen siitä, että ihmiset ennen sähkön ylivaltaa ovat tulleet hyvin toimeen. Kaikkea ei ole laitettu yhden kortin varaan. Ihmiset osasivat tehdä kaikenlaista, he olivat monitaitoisia. Ei ole konsti eikä mikään saattaa nykyaikana ihmiset kivikauteen kertaheitolla. Siksi minusta olisi tärkeää osata kaikenlaisia vanhoja työtapoja.

P.S. Kun eilen menin töihin, kuulin, että parillakin työkaverilla oli vielä sähköt poissa myrskyn jäljiltä sunnuntaista lähtien. Mutta maalla pärjääkin paremmin sähköttä kuin kaupungeissa. Heillä oli kummallakin pieni agregaatti, josta riitti vähän ihan välttämättömimpään kuten jääkaappiin. Varaava takka ja puuhella oli varustuksena kummallakin myös. Oli jopa lukemiseen ja käsitöihin kyetty otsalampun valossa.  Mutta ongelmaa oli alkanut tulla jo siitä, ettei pyykkiä saanut pestyksi. Otsalamppua en ole muuten itse keksinytkään, pitänee heti hankkia sellaiset pahan päivän varalle.

Ei tainnut olla ennen paremmin

Luin Olli Jalosen Poikakirjan, joka kertoo 60-luvun koulunkäynnistä kansakoulussa. Kirja on romaani, mutta varmaan kirjailija on ammentanut aineksia omista kouluajoistaan. Yhdeksi teemaksi nousee koulukiusaaminen, joka on joskus niin rajua, että minua alkoi ahdistaa kovasti. Välillä epäilin, saatanko lukeakaan koko kirjaa loppuun. Vaikka olen suunnilleen Jalosen ikäinen, ei minulla ole samanlaisia kiusaamiskokemuksia omalta kouluajalta. Eniten ahdistaa opettajan suhtautuminen asiaan. Sen sijaan että opettaja yrittäisi jotenkin estää pahoinpitelyjä, kiusattu laitetaan häpeämään eteiseen ja tavallaan opettaja yllyttää luokkaa kiusaamaan lisää. Heikot jääkööt jalkoihin.

Opettajan kurinpito on sotilaallista ja rangaistuskäytäntö kyseenalaista ryhmärangaistuksineen, mutta ei ole hyvä  kurittomuuskaan. Sijaisopettaja, joka ei saa minkäänlaista kuria ja järjestystä luokkaan, ei myöskään saa kiitosta. Vaikka kertoja menee etupenkkiin istumaan, hän ei kuule mitään opettajan opetuksesta "Se on väsyttävää koulunkäyntiä eikä aamuisin ole mitään intoa eikä syytä lähteä kotoa. Koulussa vain käy, ei siinä sen kummempaa eikä viitsi pinnistellä enää millään turhalla tavalla".
Nähtyäni itse koulussa kaikenlaista, olen hyvin samaa mieltä tämän näkökulman kanssa. Olisiko yksi syy nykyisiin koululaisten masennuksiin se, että ei ole syytä tulla kouluun muuta kuin raahautua siksi, että laki käskee.

Kirjasta on aistittavissa myös kritiikkiä sitä kohtaan, mitä kaikkea ja millä tavalla koulussa siihen aikaan piti oppia."Sekovartiset ovat alkukasvit, levät, sienet eli fungi ja jäkälät. Alkukasvit ovat siimaeliöt ja jakosienet. Levät ovat piikuoriset, yhtymälevät, viherlevät, ruskolevät ja punalevät. Sienet ovat leväsienet, kotelosienet...." jne loputtomiin listoja ja ulkolukua.
En pidä ulkolukua välttämättä pahana asiana, mutta tietysti on harkittava, mitä luetutetaan ulkoa.

Opettaja treenaa poikaa myös kansallisiin kielenosaamiskilpailuihin. Tätä varten poika harjoittelee aamusta iltaan lauseenjäsennystä, kun muut ovat varsinaisilla tunneilla. Ja tämä kaikki suomalaisin nimin: "nimentö pienet kirjat olento pieninä kirjoina tulento pieniksi kirjoiksi osanto pieniä kirjoja omanto pienien kirjojen...."
Itse asiassa nuo suomalaiset nimet eivät ole ehkä ollenkaan niin pahoja. Nehän kuvaavat asiaa paremmin kuin vieraskieliset essiivi, translatiivi, genetiivi jne. Poika itsekin on sitä mieltä, että sellaiset asiat oppii paremmin, joissa on jokin järki.

Vaikka koulumaailmaa ei enää tunnista samaksi kuin 60-luvulla (uskon, että moni ikäiseni luulee koulun olevan vielä samanlaisen), on koulussa ehkä silti vielä paljon muuttamisen ja parantamisen varaa: "Näin minä opin maailmasta, että....riittää kun oppii, ei mikään koulussa tarkoita yhtään sen enempää".

Tietokoneiden alkuajoilta

Nyt aion päästä helpolla kirjoittamisen suhteen ja vastailla valmiisiin kysymyksiin, jotka nappasin K50-blogista. Kysymyksiä oli 11, mutta innostuin muisteloista niin, että pakko jättää loput kysymykset toiseen kertaan.

1. Ensimmäinen muistosi internetistä?
En tarkkaan muista internetin tulon hetkeä, mutta joskus 90-luvun alusta muistan (vai olisiko ollut jo aiemmin?), kuinka opettajainhuoneen takana olevassa pienessä kopissa oli internetyhteys. Sitä kävimme aina välillä katsomassa. Oli jotenkin ylellistä, miten näytöllä välkkyi ensimmäisenä kaikenlaisia mainoksia. Oli kiva syöttää vaikka mikä hakusana, ja aina tuli jotain kivaa ja ihmeellistä. Hakukoneista muistan Alta vistan ja Yahoon.

 Olin innostunut, kun havaitsin, että jipii, netistähän saan vaikka mitä opetusmateriaalia oppilaille. Muistan vieläkin, miten innolla tulostin heille esim. saksalaisten pääsiäisestä tekstin. Ja saksalaiset pääsiäispuput sivustolla ovat jääneet mieleen. Materiaali netissä oli paljon laadukkaampaa kuin nykyään ja sitähän oli vähemmän. Nykyään on tosi työlästä etsiä mitään, kun himphamppua ja jopa epäluotettavaa tietoa on niin paljon.

Minulle on jäänyt myös elävästi mieleen, kuinka kansalaisopiston rehtori tuli viereisestä talosta portailla vastaan ja intoa puhkuen kertoi, kuinka hän oli juuri lähettänyt meille sähköpostia. Katsoimme koneelta ja toden totta, siellä oli häneltä postia! Mutta ihmettelimme vain, mihin sähköpostia tarvitaan, kun hän pääsee pihan yli muutenkin meille kertomaan asiansa!


2. Oliko tietokone käytössäsi ennen nettiä?

Kyllä oli koulussa. Jo 80-luvulla meidät kaikki opet pantiin kesäkuun koko eka viikoksi koulutukseen, jolla opettelimme tekstinkäsittelyä. Nuoriso älköön naurako. Ei se ollut silloin yhtä helppoa kuin nyt, jolloin yhdellä napin painalluksella tai hiirennapautuksella tapahtuu jotain. Ei ollut hiirtä ja jo pelkkään kursorin siirtoon tarvittiin painaa ctrl+jotain +jotain. Jos halusi pyyhkiä pois väärän sanan tai kirjaimen, piti taas painaa ctrl+jotain+jotain. Ja tietokoneen yläpuolella oli valtava koodiluettelo, josta katsottiin oikeat ctrl+painallukset.

Mutta tuntui tosi ihanalta, että ylipäätään sai näkymättömiin virheensä. Tuntui suurelta edistykseltä entiseen tavalliseen kirjoituskoneeseen verrattuna, jolloin virheet joko peitettiin x-kirjaimella tai hienosti saatiin piiloon laittamalla päälle erityinen paperi, johon lyömällä saman virheen saatiin tekstiin jäämään valkoista peittävää jauhetta.

3. Mihin sitä tarvitsit?
 Pakko kertoa ensimmäisten tietokoneitten tulokin kouluun. Oli 20 asteen pakkanen, ja rekkakuski oli tuonut tietokoneet koulun pihalle ulkosalle silloin, kun koulussa ei ollut ketään. Siellä ulkona koneet värjöttelivät ainakin vuorokauden. Ne olivat isoja pöytiä, joiden keskellä kirjan kokoinen tietokonenäyttö, jonka sai taitetuksi pöydän sisään niin, että pöydän pinta oli tasainen ja sitä voi käyttää normaalina pöytänä.
Ja opettajat taas kurssille koneen käyttöopetusta saamaan. Koneilla ainakin minun aineissani oppilaat tekivät lähinnä valmiita kielioppi- tai sanastotehtäviä. Oppilaat tykkäsivät, sillä koneilla opiskelu oli jotain uutta ja hienoa.

En ehkä näillä oppilaskoneilla, mutta opehuoneen hieman uudemmalla koneella kirjoitin kokeita eli tietokone oli lähinnä kirjoituskoneen korvike.
Ai nyt vasta muistankin, että jossain vaiheessa keksin, että minun pitää saada omakin tietokone, mutta että en tavitse sitä muuhun kuin kirjoittamiseen. Niinpä ostin pelkän tekstinkäsittelylaitteen, jolla kirjoitin tosi paljon kaikenlaista. Vasta vuonna -95 ostin oikean tietokoneen nettiyhteyksineen ja annoin tekstinkäsittelylaitteen äidilleni, joka innostui valtavasti sen suomista mahdollisuuksista tallentaa sukututkimustuloksia.

4. Oletko rakentanut kotisivuja HTML-koodauksella?
En. Silloin kauan sitten meitä opeja istui taas pari lauantaipäivää sellaisenkin asian kurssilla, mutta ei sitten kai kukaan tehnyt omia sivuja. Ellei ehkä ATK-opettaja.

Vanhat kuvat kertovat

Milloinkaan ei pitäisi heittää pois vanhoja valokuvia. Ellei niistä jostain syystä itse välitä, toinen voi saada niistä kuitenkin irti jotain. Tämä tuli vain mieleen, kun isä oli ennen kuolemaansa salaa repinyt valtavat määrät vanhoja valokuvia albumistaan ja hävittänyt. Se oli minulle yllätys sikäli, että isä oli aina halunnut kynsin hampain pitää kiinni siitä, että jälkipolville jäisi jotain entisajoista, ja varsinkin menetetystä Karjalasta. Vai oliko syynä hävitysvimmaan se, että kuvat esittivät ihmisiä, joita meistä kukaan ei tunne.

On totta, että henkilökuvat eivät merkitse mitään jollekin, joka ei koskaan tullut tuntemaan kyseisiä henkilöitä. Mutta valokuvilla on minusta laajempikin merkitys. Joka kuvasta voi nähdä mennyttä ajankuvaa: muotia, rakennustyyliä, tapoja ja vaikka mitä, mikä on jossain mielessä ehkä mielenkiintoisempaakin kuin tunnistettavat kasvot.

Yläkuvassa vasemmalla esimerkiksi on Jaakkiman kirkko, jota ei enää ole olemassa. Arkkitehtuuri nyt on tietysti aina mielenkiintoista, mutta myös se, että näköjään pyykkiä on kuivatettu joskus ihan kirkon seinustalla. Samoin joka viljelyskelpoinen maatilkku on ollut käytössä, juurikasmaa ulottuu ihan kirkon seinustalle.

Ylhäällä oikealla isäni isovanhemmat Karjalassa ennen sotia talonsa vieressä. Eikö tällainenkin kuva tuo hyvin esiin pukeutumistyylin ja asuinympäristön, vaikkei tietäisikään keitä kuvassa on.

Alemmassa kuvassa on puolestaan äitini äiti 1-vuotiaana ihan 1900-luvun alussa kaivon kannella. Lapset on siis puettu näin! Mumma lähetti minulle jo eläissään tämän kuvan ja kirjoitti: "Tässä oon minä pienenä niinkus kuvasta näkyy".

Alhaalla keskellä on minusta mielenkiintoinen kuva morsiamen hääpuvun vuoksi. Musta puku, valkoinen huntu. Tämä on mummani hääkuva 1920-luvun lopulta.
Ja viimeisessä kuvassa on mumman äiti Amerikassa nuorena tyttönä. Ei olisi noin hienoa pukua ollut hänellä varmaankaan, ellei olisi Amerikassa käynyt.

Joten ei kannata hävittää suurella vaivalla säästämiään kuvia, vaikka arvelisi, ettei niistä kukaan muu kostu mitään. Ellei kuvilla ole jälkipolville samaa tunnearvoa ja merkitystä kuin asianomaiselle, niin niillä voi olla heille kuitenkin jokin muu merkitys.

Heitetään tällä vesilintua

 Ihan turhaan ihmettelin taannoin, miten äidiltä oli jäänyt käyttämättä hartiahuivi. Minulla itsellänikin on yksi (todellakinko vain yksi?) käyttämätön tavara, tällainen jo 60-luvulla tehty pyyheliinapeitto. Mumma osti minulle nuorena tyttönä ollessani kankaan ja langat, ja niin kirjoin kukat, tein reunoihin reikäompeleet ja virkkasin pitsit.

Kun lähdin opiskelemaan, oli Tampereella silloin kova asuntopula. Tai jos oli asuntoja tarjolla, vuokrat olivat niin mahdottomia, ettei niihin ollut mitenkään varaa. Monen lehti-ilmoituksen jälkeen saimme asunnon vanhan omakotitalon yläkerrasta. Sinne tuli vain kylmä vesi, vessa kellarissa oli koko talon yhteinen. Sinne mentiin muuten alakerrasta naapurihuoneiston eteisestä. Keittiössä oli tiskipöydän yläpuolella pyyheliinanaulakko, johon tämä vaate olisi ollut juuri sopiva pyyheliinojen peitoksi.

Mutta niin hölmö minä olin, että en malttanut siinä asunnossa käyttää pyyheliinapeittoa, johon olin uhrannut erinäisiä tunteja.  Minusta se vaikutti liian hienolta kuluneessa asunnossa. Ajattelin, että kunhan saamme paremman asunnon, sitten voin ottaa käyttöön. Mutta kuinkas kävikään! Eihän sen jälkeisissä asunnoissa ollut koskaan enää sellaisia pyyheliinanaulakoita keittiöissä kuten ennen vanhaan. Voih! ja Huoh! Suuri työ on mennyt tavallaan hukkaan. Yli 40 vuotta olen pitänyt liinaa rullalle käärittynä odottamassa esiinmarssiaan. Vain kerran kymmenessä vuodessa olen avannut paketin näyttääkseni jollekin, että on minulla tällainenkin,  aivan kuten nyt teille :) Siis aina kunhan ensin suurella vaivalla löydän paketin.Voi miksi en käyttänyt sitä aikoinaan! No, enhän voinut tietää, että maailma muuttuisi totaalisesti 70-luvun aikana.

Mikähän tämän kohtalo on? Varmaan jäkipolvi ihmettelee, mikä tuokin mahtaa olla ja heittää tarpeettomana sillä vesilintua.
 

Tuulahdus pölyttyneestä kaapista

Juuri kun tänään piti lähteä töihin, ilmestyi oikeaan silmään sahalaitainen kirkas kuvio. Se laajeni ja laajeni, kunnes en nähnyt enää juuri mitään. Lähdin kuitenkin kouluun kuten aina ennenkin, vaikka migreeni on tulossa. Se etu tästä vanhenemisesta on, että  migreeni ei enää aiheuta kauheaa päänsärkyä, vaan tuon sahalaitaisuuden jälkeen on olo koko päivän masentunut, pöllämystynyt ja tympeä.

Nuorempana kuviot silmissä tiesivät koko päivän kovaa päänsärkyä, suunnatonta väsymystä ja joskus jopa kauheaa oksentelua. Jipii, tervetuloa vanhuus! Muistan menneiltä vuosilta useita kertoja, kun kesken tunnin oppilaat vain hävisivät näkyvistä, sumun keskeltä näkyi pelkkiä viittailevia käsiä, ja summissa piti sanoa jonkun nimi.

Mutta ei se vanheneminen joka asiassa näytä niin positiivista olevan. Kolmosen kirjassa oli juuri teksti, joka käsitteli Islantia. Minulla on vuosia ollut tapana näyttää Islannin-dioja maata käsiteltäessä, sitä vartenhan minä olen siellä maassa joskus ollut ja ottanut kuvia oikein dioiksi. Vain viime vuosina olen jättänyt väliin, sillä jotkut nuoremmat opet alkoivat vihjailla, että diojen näyttäminen on vanhanaikaista :(

Siitä huolimatta minä tänään kuitenkin rohkaisin luontoni ja otin diat esiin. Laavakentät, jäätiköt, tulivuoret, lampaat, ponit, kosket, geysirit ja rikkihöyryt ovat ihan samannäköiset kuin jos näyttäisin postikorteista dokumenttikameralla (paitsi että minulla ei ole postikortteja) tai netistä etsisin kuvia.

Okei, minä siis oppilaiden käydessä läpi paritehtävää raahasin esille koneen, etsin jatkojohdon ja muutenkin valmistelin diasarjan paikalleen. Keskustelu katkesi, suut avautuivat hoomoilasiksi ja hymyn virne ilmestyi useammalle naamalle. Mikä ihme laitos se tuo on? Emme ole ikinä ennen tuollaista nähneet! Onpa omituinen!

Ei mikään ihme, että oppilaiden mielestä palattiin vuoteen yks ja kaks tai kivi ja kirves, sillä jo opehuoneessa ihmetteli joku rakas kollega kaivaessani dioja esiin: "Meinaatko sä todellakin näyttää dioja?" Ja diojen kanssa tunnille lähtiessäni joku toinenkin mainitsi virnehtien jotain epäedullista, mutta onneksi en muista sanamuotoa :(

Tietäisivätpä vain koko kaarti, miten hienoa diatkin olivat silloin kun olin auskultoimassa. Jopa niin erinomaista, että ohjaava opettaja piirrätti meillä kaiket illat kuvia kalvolle, kuvat leikattiin ja kehystettiin dioiksi. Jos piti esimerkiksi opettaa sana kynä oppilaille, piti piirtää vähintään kolme kynädiaa, että oppilaat äkkäisivät, että kah, sehän on en penna. Ihan kuin ei samoja kuvia olisi voinut näyttää suoraan kalvolta, mikä sekin oli itse asiassa uutta.
Mutta ehkä saavat diat jäädä tästä lähtien pölyttymään kaappiin, kuten jo joskus aiemmin olin uhonnutkin. Pölyttyyhän siellä muutakin hyvää ja käyttökelpoista vanhaa tavaraa.

Rauniokukkulalla

 Kuin Forum Romanum kohosi sieniretkellä edessä rauniokukkula. Vasta hiljattain olen kuullut, että paikkakunnalla on ollut tanssilava lähellä Hylkeenlahtea, ja että siitä on vieläkin rauniot jäljellä. Lähdimme etsimään paikkaa, eikä raunioiden löytäminen ollutkaan vaikeaa. Näky oli jotenkin vaikuttava. Korkealla mäellä keskellä tiheää metsää nousi maasta betonisia kivijalan jäänteitä kuin muinaisen Rooman raunioilla.

 Korkeimmalla kohdalla kallion päällä, juuri sillä kohtaa, missä rakennus on sijainnut, oli pelkkää jäkälää. Ihmetyttää, miten ihmiset ovat sinne kiivenneet, kun koko ympäristö oli kauhean kivikkoista, kaikki sammalen ja jäkälän peitossa. Varmaan jossain kohtaa on ollut polku.

Ja mäen toisella puolella rinteessä on jäljellä vielä vessakin. Vessan takana alkaa heti jyrkkä alamäki. Tämä Onnela-niminen lava on ollut toiminnassa kuulemma vielä 60-luvulla, ja tunnen ihmisiä, jotka ovat nuorena löytäneet siellä toisensa. Mietin vain, miten naisten on ollut kauhean vaikea kulkea muhkuraista mäkeä ylös, sillä 60-luvullahan olivat muotia korkeakorkoiset ja hyvin kapeakärkiset kengät.

Vähäiset ovat muistikuvat

Mitä ihmisen mieleen jää matkoista? Yksittäisistä matkoista useimmiten ei kai juuri mitään. Sellainen tapahtuma, joka on vaikuttanut voimakkaasti tunteisiin tai on muuten ollut erikoinen, on niitä harvoja asioita, jotka muistaa vuosikymmentenkin jälkeen. Silti on minusta hyödyllistä ottaa pikkulapsiakin mukaan matkoille. Vaikka he eivät muistakaan matkoista mitään aikuisen mielestä tärkeää monumenttia, heille jää kokemuksia ja elämyksiä, jotka muovaavat heidän maailmankuvaansa. Antavat rohkeutta ja ymmärtämystä ja tietoisuuden, että elämää on muuallakin kuin omassa kotipihassa.

Aloin miettiä, mitä itse muistan lapsuuteni matkoista, ja huomasin, että en juuri mitään muuta kuin sen, montako matkaa teimme. Yhden käden sormin on laskettavissa ne kerrat, kun olen alle 10-vuotiaana kotikylän ulkopuolelle päässyt.

Tätini asui Kristiinankaupungissa, jonne olemme menneet useamminkin junalla, mutta en muista yksittäisiä kertoja. Vain sen, että oli kova pissahätä, enkä saanut jännitykseltä tulemaan mitään. Äiti oli jo hätää kärsimässä, ja yritti pissattaa minua jossain aseman nurkassa jonnekin koloon. Mikähän sellainenkin lienee? Ja ainut toinen muistikuva näiltä matkoilta on, että tädin ikkunan editse käveli joku nainen pesuvati kainalossa, ja täti sanoi, että Lempi menee saunaan!

Jo alakoululaisena olemme menneet junalla Peräseinäjoelle minun isomummani ja -paappani luo. Tuostakaan matkasta en muista yhtikäs mitään muuta kuin sen, että aamulla lähdettiin polkupyörillä. Sisareni istuivat äidin ja isän pyörien perällä, minä poljin aikuisten pyörällä, josta oli satula otettu irti. Matkaa oli ainakin kolme kilometriä ellei enemmänkin ja minua hoputettiin koko ajan. Kun tulimme junapysäkille, puuskutti höryveturi jo paikalle. Hyppäsin pyörältä, joka jäi keskelle pihaa ja kipitin junaan. Isä tuli myöhemmin ja motkotti, että sillä tavalla jätin pyörän, jonka hän siirsi sivuun ja oli noukkinut pihasta myös sisareltani pudonneen vaaleanpunaisen angoralakin.
Muuta en sitten matkasta muistakaan, joten se oli sellainen Peräseinäjoen reissu.

Olen ollut 8-vuotias, kun läksimme Itä-Suomeen sukuloimaan, taaskin junalla. Hämmästelen aina, miten joka paikkakunnalta on jäänyt muistiin vain hyvin haileita aavistuksia ja vain jokin yksittäinen selvä muistijälki. Kauhukokemus on ollut minulle, kun menimme Savonlinnasta Punkaharjulle laivalla. Se oli elämäni ensimmäinen kerta, kun näin laivan ja erittäin pelottava kokemus. Katsoin aina välillä laivan ikkunasta, että voi ei, taaskaan ei näy yhtään maata, pelkkää vettä taivaanrantaan asti. Koko laivamatka oli yhtä tuskaista pelkoa.

Laivoihin liittyy muisto myös Uuraisilta. Olemme aamupessulla järvenrannalla ja jostain metsän takaa kuuluu höyrylaivan huuto. Tuo ääni on muuten vieläkin sellainen, että jos kuulen nykyään täällä höyrylaivan huutavan, aina nousee eteeni kuva, jossa laiturilla pesemme naamaamme Helmi-saippualla.

Tällä samaisella matkalla kävimme useilla muillakin paikkakunnilla. Vielä nousee kuva Parikkalasta, jossa koko perhe kävelemme äärettömän pitkän matkan hiekkaista tietä pitkin, molemmin puolin synkkää kuusimetsää. Minä pidän kävellessäni kiinni rautalangasta, joka kulkee tien viertä, ja ihmettelen, kun kättä täristää ja tuntuu jotenkin kipeältä aina olkapäätä myöten. Isä käskee olla koskematta lankaan - se on sähköpaimen. Isä itse kantaa 3-vuotiasta nuorinta sisartani, joka kysyy tienviitan nähdessään: "Mitä Lyyti on tuohon kirjoittanut?"

Tämä Itä-Suomen matka on ollut sen verran ainutlaatuinen ja olen ollut jo sentään 8-vuotias, että joitain muitakin  samantapaisia muistikuvia, aikuisen mielestä turhanaikaisia ja toisarvoisia asioita nousee mieleen. Lapselle ne ovat kuitenkin olleet elämyksellisiä ja kai jotenkin merkittäviä. Ja vaikkei selviä muistikuvia olekaan, on kai mielen pohjalle jäänyt tunne, että matkoilla on kivaa, kaikesta selviää ja uutta ja mukavaa nähtävää on joka paikassa. Kannatti meidät lapset raahata tuollekin matkalle.

Äänestä mielikuva

Aamulla pyöräillessäni kuulin korpin krohahtavan pari kertaa. Heti oli silmieni edessä sammalikko ja suppilovahveroita. Miten ihmeessä ne nyt tulivat mieleen! Mutta näyttää vain olevan niin, että jos jostain hajusta tulee mieleen aina jokin tietty asia, niin myös äänistä. Huomasin, että on hyvin monia linnunääniä, jotka aina ja vääjäämättä tuovat mieleen jonkin tietyn tilanteen tai paikan. Korppi tuo todellakin mieleen aina metsäsammalikon ja suppilovahverot, koska olen kuullut korpin äänen aina tietyllä paikalla, kun noita vahveroita on kerätty. Juuri muualla en ole korppia kuullutkaan.

Kun tätä mietiskelin, huomasin, että assosiaatio jonkin linnun äänestä on voimakkain silloin, kun on kyseessä lintu, jonka ääntä en ole muissa yhteyksissä kuullut.  Nimenomaan lapsuuden maisemiin Pohjanmaalla kuuluu monia lintuja, joita harvoin tapaa järviseuduilla. Jos sellaisen sitten kuulee, tulee niistä heti kaihoisia mielikuvia:

västäräkki: isä kyntää tai äestää hevosella peltoa västäräkkiparvi perässään.
kuovi: minä istun kotipihalla leikkimässä, ja ukko kylvää pellolla kauraa tai ohraa. Hänellä on vakka kädessä ja sieltä hän heittelee tasaisesti kävellen kourallisen siemeniä vuoroin vasemmalle, vuoroin oikealle. Etelä-Pohjanmaan maakuntalintu.
kiuru: korkealla yläpuolellani sinisellä taivaalla kiuru livertää paikallaan, ja minä kävelen kärrytietä peltojen halki  alakouluun.
kottarainen: kotipihan männyssä on kottaraisille tehty pönttö, ja poikaset pitävät siinä konserttiaan, kun emo tuo ruokaa. Lehmät tepastelevat laitumella, ja minä astun niiden läjään.
haarapääskynen: minä kotipihalla auringopaisteessa paloittelemassa lehmille perunoita.

naakka ja mustavaris: jos linnun äänestä nousee mieleeni Vanhakirkko, ja haravoin hautuumaan käytäviä ja selostan turisteille kirkon maalauksia, tiedän silloin että lintu on naakka tai mustavaris, vaikka en sitä ilman ääntä tunnistaisikaan.

Luulen että jos muuttaisin pois Saimaan ääreltä,  mieleeni nousisivat vielä tällaiset mielikuvat:
taivaanvuohi: minä ja joku länsisuomalainen kylään tullut sukulainen tuijottamassa taivaalle, mistä se mäkättävä ääni oikein kuuluu. (Mäkättävä ääni ei ole linnun ääntelyä, vaan aina kun lintu laskeutuu lennossa alanpäin, sen siivistä lähtee vuohen määkimistä muistuttava ääni).
kuhankeittäjä: kotipihan tontin reunalla huhuilen  naapurin pusikkoon, josta kuuluu kirkas viheltelevä ääni. Keltaista lintua itseään ei juuri näe, niin hyvin se osaa piiloutua. Etelä-Savon maakuntalintu.
lokki: maaliskuu, ja ensimmäiset lokinkirkaisut tuovat toivon keväästä. Talvi on väistymässä.

Ja vaikka peippoja, punatulkkuja, harakoita variksia ja mitä kaikkia muita lintuja on pihassa pilvin pimein visertelemässä tai rääkymässä, ei niihin liity yhtä voimakkaita assosiaatioita kuin edellä mainittuihin. Ja nimenomaan siksi, että niitähän nyt näkee ja kuulee joka paikassa. Ellei  sitten oteta lukuun, että varpusesta saattaa tulla mielen varpunen jouluaamuna ja sen kesäeinehen syönti tai kun harakka nauraa puussa, voi mieleen tulla mumma pihalla juuri nousemassa pyörän selkään ja epäilemässä, mitähän se oikein tietää, kun harakka nauraa. Ettei vaan jotain onnettomuutta.
****
Jos muuten jonkun tekee mieli kritisoida noita hämäriä linnunkuvia, niin sanonpa vaan, että yrittäkääpä itse kuvata lentävää ja liikkuvaa lintua, ja usein vielä ikkunan läpi :=)

Tällainen ihme

 Aina matkatessa osuu silmiin jokin pieni vaatimaton kyltti jostain nähtävyydestä tai muusta ihmeellisestä. Tällaiset tulee kiireessä ja johonkin päämäärään ajaessa ohitetuksi maininnalla "tuollakin pitäisi joskus käydä" tai "minkähänlainen tuokin olisi". Ja tavallisesti ei sitä "joskus"-aikaa tule koskaan.

Olemme yli 30 vuotta ajaneet hyvin vaatimattoman kyltin ohi, useimmiten edes huomaamatta sitä. Plakaatti osoittaa Ruokolahden Syyspohjassa sijaitsevalle salpalinjan jäännöksille. Eilen sitten päätimme poistaa tämän kohteen käymättömien kohteiden listalta, ja kannatti totta totisesti. Johan nyt Suomen suurimpiin kuuluva rakennuskohde oli nähtävä, Suomenlahdelta Sallaan ulottuva linnoitusketju salpalinja. Linja alkaa Kymenlaaksosta Vironlahdelta ja jatkuu valtavine panssariesteineen linnoituksineen ja bunkkereineen eri paikkakuntien läpi pohjoiseen aina Sallaan saakka.

 Tässä kohtaa nelirivinen panssarieste. Järkäleitä on todella neljässä rivissä ja korkeampia kuin ihminen. Kuva siis leveyssuunnassa. Estettä on alettu rakentaa heti talvisodan jälkeen. Mikä valtava voimainponnistus tuohon maailmanaikaan linnoittaa koko itäraja. Ruokolahdella linja on säilynyt tavallista paremmin ja sitä on useita kilometrrejä.

 Alueella on valtavasti juoksuhautoja ja bunkkeri korsuineen. Korsuihin saa mennä omin nokkineen tutustumaankin, mutta ei ilman taskulamppua. Me ei välitetty sinne pimeään mennä, vaikka taskulamppu olisi ollut jo polun alkupäässä postilaatikossa turisteja varten.

 Tämä kuva ei ole äskeisestä Ruokolahden bunkkerista, vaan Puumalan kirkonkylän bunkkeri, joka kuuluu samaan salpalinjaan. Täällä pääsee kesäisin tutustumaan tähän korsuun oppaan johdolla, siellä on sähkövalotkin, mikä antaa ehkä liiankin kotoisan vaikutelman miesten oloista. Täällä on vain kuviteltava, millaista on ollut olla sodan keskellä pimeässä, ehkä vain jokin pieni öljytuikku palamassa! Puumalan kirkonkylässä linjaan kuuluu ainakin kolme muutakin bunkkeria, mutta ne eivät ole turistikohteita.

Puumalan virastotalon edessä oleva kivenmöhkälekin on jostain salpalinjalta haettu järkäle, jossa muistotekstikin.

Vanhoilla paikoilla

 Matka etelästä hämäläismaisemien läpi Etelä-Pohjanmaalle oli nostalginen. Järvimaisema toi heti mieleen opiskeluajat, jolloin tuli kierrellyksi kaikki Tampereen lähikunnat. Tampereen ohi ajettaessa olisin jäänyt pitemmäksikin aikaa katselemaan kaupunkia, mutta mies hoputtu, että ei siellä enää osaa minnekään mennä, eikä se enää tunnu kotikaupungilta. Hän haluaa säilyttää mielikuvan kaupungista sellaisena kuin kaupunki oli silloin ennen. Pitänee mennä sinne joskus omin nokkineen.

Pohjanmaalla sen sijaan uhrasimme kerrankin yhden päivän entisessä kotipitäjässäkin muuttuneita paikkoja tutkien ja joitakin sukulaisia tapaillen. Kovin on muuttunut kaikki, yllä oleva Vanhankirkon miljöö on ainut, joka on juuri sellainen kuin aina ennenkin. Tuossa kuvanottokohdalla tien vieressä oli maitolavakin, josta minun piti pyörällä joskus käydä hakemassa meijeristä tilattu voikilo, ettei voi ehdi härskiintyä auringon kuumuudessa. Ja kassissa pyöränsarvessa kärrytietä kotiin ajaessa kassi oli niin painava, että sen kanssa oli tasapainoleminen. Pyörä poukkoili tien reunalta toiselle ja mättäältä mättäälle hyppelehtien kärrynpyörän jäljissä.

 Kyrönjoen keskellä on vielä Pukkilansaaren tanssilava. Ei sekään näytä enää ihan samanlaiselta kuin silloin joskus, eikä tuo vasemmalla oleva lossi nyt ainakaan. Nykyään pitää ihmisillä olla lossissa näköjään katto sadetta vastaan ja aita, etteivät pääse putoamaan. Tietysti hyviä asioita. Ennen ei ollut kapulalossissa laitoja ja ne eniten heiluvat ja horjuvat joutuivat aina reunalle. En itse koskaan nähnyt, mutta epäilen, että siitä on moni poika tipahtanut veteen viimeistään yöllä takaisin tultaessa. Eikä ollut kiva, kun vesisateessa lavalle päästyä kovaksi palloksi lakattu tukka roikkuikin päänahasta kuin tiskirätti.
Tuolla rannalla seistessä tuli mieleen mumman neuvot, kun ensimmäisiä kertoja lähdin tansseihin: "Äläkä sitte lähäre kenenkään poijan kans kävelylle sielä mihkään rannalle. Ne voi tiputtaa sun vaikka jokehen!"

Ei taida tulevaisuudessa olla enää kunnon tulviakaan. Vettä on niin vähän, että ennen näkemättömiä saaria näyttää olevan koko joki täynnä. Sillan yli mentäessäkin pelkäsin pienenä kosken kuohuja ihan mahdottomasti. Nyt siellä ei juuri mitään kuohuja ollut, jokin pieni liru vain kulki sillan ali.
Toista oli silloin ennen, kun minä synnyin.  Keväällä oli niin kova tulva, että isä joutui kantamaan kätilön meille reppuselässä.

Pienenä seisoin kotipihalla ja kantapääni varassa kiersin ympäri ja ihmettelin: "Kyllä on maailmassa paljon metsää! Ei ole sellaista kohtaa, missä ei näkyisi metsän sahalaitaa milloin lähempänä, milloin kauempana."

Juhannus ei ole must

Kun keskikesän juhla juhannus on ihan kohtsillään, muistelen millaisia juhannuksia olen itse kokenut. Ennen vanhaan oli perheenemännillä tapana siivota huusholli joka nurkkaa myöden jouluksi ja juhannukseksi. Äiti raahasi koko talon tavarat juhannuksen alla isoksi keoksi ulos keskelle pihaa ja jynssäsi kaikki paikat lysolilla ja vaihtoi ikkunaverhot joka huoneeseen. Olen joskus miettinyt, että ei nykyisen tavarapaljouden omistava ihminen saattaisi kuvitellakaan raijaavansa kaiken omistamansa ulos. Entäs kerrostalossa asuvat!

Kauhavan ilmasotakoulun lentokoneet lensivät pudotellen lentolehtisiä ja mainostaen juhannusjuhlia Kauhavalla. Sopivalla tuulella saattoi jokin lehtinen lentää meille asti, ja lehtisten keräily oli hauskaa puuhaa! Kärrytiellä kulkiessa paljain jaloin vedettiin heinän kukintoa kouraan ja arvuuteltiin, tuliko kukko vai kana. Aattona isä toi porraspieleen koivut, ja oli kovin juhlavan tuntuista kulkea niiden muodostaman portin läpi. Juhannusruusut kukkivat tuvan ikkunan alla ja aurinko paistoi, kuten aina jokaisen lapsuudessa.

Teini-iässä tulivat kuvioihin tietysti tanssilavat. Juhannusaattona ei koskaan kelvannut mennä lähialueen lavoille, vaan silloin piti lähteä aina kauemmaksi, Saarijärvelle tai Virroille.  Esiintyjistä muistan ainakin Fredin ja hänen laulunsa Nukke pieni mun. Mutta jo muutaman vuoden kuluttua saivat massatapahtumat riittää. Jo nuoresta pitäen olen vihannut suuria ihmistungoksia ja varsinkin yövalvomista. 

Kun lapset olivat pieniä, menimme tavallisesti Pohjanmaalle. Niihin aikoihin tulivat hiiligrillit muotiin, ja tavallisesti grillattiin ulkona. Nyt muistuu jotenkin mieleen, että eivät ne juhannukset aina niin lämpimiä tainneet ollakaan. Meillä on valokuvakin, jossa muiden grillatessa nuorin tytär istuu puolivuotiaana vaunuissa valtava aikuisten villahuivi päässä, kun oli tosi kylmää. Taisi seuraavana päivänä häpsiä luntakin.

Lähdimme aina mielellämme pois Itä-Suomesta juhannuksena siitäkin syystä, että kaikki muut ihmiset puolestaan tulivat tänne. Mökkiläiset ja muut turistit veivät kaupat tyhjiksi. Ellei varustautunut jo hyvissä ajoin kauppaan, sai ostaa eioota. Kirkonkylässä oli vielä lossikin, joka lisäsi tungosta ja jonoja teillä aivan sietämättömäksi, joten aina hyvissä ajoin lähdimme Pohjanmaalle.

Nykyään kaupat osaavat varautua turisteihin ja keskustassa on siltakin, joten ei sen puoleen ole tuskaa. Jälkikasvu tulee nykyään useimmiten tänne. Tyypillistä on viime vuosina ollut, että nuorempi porukka haikailee, lähteäkö kylille katsomaan meininkiä vai ei. Ja kun siinä jahkaillessa on yleensä alkanut sataa tai vähintäänkin tihkuta, on jokainen vain tyytynyt grillailuun grillimökissä, minkä jälkeen on hyvissä ajoin menty nukkumaan.
Juhannus ei ole koskaan ollut meille mikään välttämätön must vaikkapa juhlimisen suhteen. Se nyt on vain yksi viikonloppu muiden mukana.

*Kuten kuvasta näkyy, meillä päin kukkivat kuusiaidatkin.

Näinkin voi oppia historiaa

 Minkähän takia ihminen lähtee aina merta edemmäksi kalaan, kun lähiseutu jää melkein huomiotta. Olen usein ajatellut mennä paikkakunnan opastetulle hautuumaakävelylle, mutta vasta nyt toteutimme tuon ajatuksen. Ja kyllä tulikin paljon mukavaa uutta tietoa paikkakunnan historiasta. Oppaiden johdolla kiersimme tämän alueen kymmenkunta entisen vaikuttajan hautaa, ja oppaat kertoivat, millä tavalla henkilöt ovat olleet merkittäviä paikkakunnalla. Muutamalla nimellä on ehkä yleistäkin mielenkiintoa, joten pari sanaa heistä.

Muistaako nuorempi sukupolvi, kuka oli Sylvi Uino? -Urho Kekkosen vaimo. Uinon perhe muutti Puumalaan, kun Sylvi oli 10-vuotias, mutta tytön oli muutettava myöhemmin Mikkeliin lukiota käymään. Isä ja kaksi sisarta on haudattu Puumalaan. Kuten näkyy, jokainen paikkakunta yrittää ratsastaa kuuluisuuksien nimillä, vaikka nämä olisivat vain käväisseet paikkakunnalla. (On muuten Urho Kekkonenkin käynyt täällä joskus).

Kuvassa Hartwallien sukuhauta. Juu juu, kyllä nämä ovat samoja Hartwalleja, joilla on limsatehdas nykyään. Yksi perheenjäsen on yrittänyt saada paikkakuntalaiset syömään perunaa. Kun sitä ei osattu käyttää, ja kansa vain jääräpäisesti viljeli vain naurista, piti tehdä oikein opaskirjanen perunanviljelystä ja sen käytöstä. Ja vähitellen ihmiset oppivat. Myös timotein viljelyn edistäjänä on kyseinen herra ollut merkittävä. Suku näyttää vaikuttaneen 1700-1800-lukujen vaihteessa.

Hautuumaalta löytyy myös sellainen hautaristi, jossa lukee: Maria Benois. Tämä nainen oli erittäin lupaava venäläinen taiteilija, vietti kesää Puumalassa miehensä ja tsaari Nikolai I:n hoviarkkitehdin kanssa. Mutta Maria menehtyi täällä vain 21-vuotiaana, ja ainoastaan valkoinen marmoriristi on jäljellä hänestä. 

Paikkakunnan ensimmäisen opettajankin, Edvard Kunnaksen (k. 1929), haudalla käväistiin. Vieressä lepää hänen vaimonsa Sophia, joka oli samassa koulussa tyttöjen opettajana. 1800-luvun lopussa kunnan päättäjät eivät olisi millääm antaneet pitää koulua tavallisille maanviljelijöiden lapsille. Mitä nämä lukutaidolla tekivät! Kuitenkin kumpikin piti koulua omissa luokissaan. Mutta kun rakastuivat toisiinsa ja menivät naimisiin, keksivät kunnanisät, että kun opettajat kerran ovat naimisissa, ei tarvita enää erillisiä luokkiakaan. Niinpä tyttöjä ja poikia alettiin opettaa samassa luokassa, joten ei tarvittu enää kuin yksi opettajakaan. Arvatkaapa kumpi sukupuoli menetti toimensa? Nainen tietysti. Mutta tämä valitti ylemmälle taholle, ja sai pitää toimensa, ja sai jopa parin vuoden palkan takautuvasti.
Aluksi opettajien palkka maksettiin viljana, myöhemmin rahana.

Oppaat olivat pukeutuneet rooliasuihin: Mamselli Lukander ja ruustinnan apulainen Eevastiina. Ei etukäteen arvaisikaan, mitä kaikkea mielenkiintoista hautausmaakin kätkee sisälleen.

Aika muuttuu mutta ongelmat vakiot

Olen yhtäkkiä kiinnostunut entisaikojen sukupolvien elämästä. Tämä hämmästyttää minua kovasti, koska en ainakaan koulussa ollut koskaan kiinnostunut historiasta. Mutta eihän koulussa puhuttukaan mitään juuri minun äidinäidinäidinäidin... elämästä, vaan joidenkin toisten. Tai niin minä ainakin luulin. Ei koulussa tullut ajatelleeksi, että se mitä Suomessa on joskus tapahtunut, on tapahtunut juuri meidän omille esiäideillemme ja -isillemme.

Seurasin huvikseni minulle annetusta sukukirjasta juuri tuota ketjua äidinäidinäidinäiti ja niin edelleen. Kauemmaksi ei pääse kuin erääseen Katariinaan, joka on syntynyt 1760 ja jolla on niinkin hauska tyttönimi kuin Latva-Kalistaja. Mutta sukukirjoistahan ei selviä, millainen joku on ollut luonteeltaan, mitä ajatellut, mistä iloinnut, mistä kärsinyt. Voi vain päätellä lapsiluvun,  syntymä- ja kuolinvuosien sekä miesten tai vaimojen lukumäärän mukaan. Kyllä nyt harmittaa, että on huonot tiedot yleisestä historiasta. Jos haluaa eläytyä noiden ihmisten elämään, on kaivettava esiin historiankirjat ja vertailtava oliko samoihin aikoihin kyseessä sota-aika tai nälänhätä. Vai puukkojunkkaritko riehuivat ja tappoivat vaimoilta miehet ennen aikojaan.

Selväksi on käynyt nimittäin, että aina tuohon Katariinaan saakka naiset ovat olleet tässä sukuketjussa vahvoja. Monet ovat menettäneet miehensä usein jo ensimmäisen lapsen jälkeen. Uudelleen avioiduttuaan ovat sitten saaneetkin varsinaisen lapsilauman, parhaimmat jopa 14 lasta. Yhdenkin esiäidin mies on tapettu jo vähän ennen kuin ensimmäinen lapsi on edes syntynyt ja näköjään kolme päivää Suomen sodan päättymisen jälkeen.

Ja eräs toinen on menettänyt miehensä heti ensimmäisen lapsen synnyttyä, mennyt sitten naimisiin leskimiehen kanssa, jolla oli ennestään 8 lasta (!) ja saanut itse vielä kahdeksan lasta lisää. On siinä ollut taistelua!

Ongelmien ja murheiden määrä ihmisen elämässä tuntuu olevan vakio sukupolvesta toiseen. Jos ei ole yhtä huolta, niin sitten on toinen, kukin aikakausi tuo omanlaisensa murheet. Vanhempien huoli lapsistaan ja näiden tulevasta elämästä on takuuvarma ongelmien aiheuttaja. Ja lapsethan pitävät aina päänsä varoitteluista huolimatta.
Yhtäkin talollisen tytärtä on varoiteltu ja estelty menemästä naimisiin torpparin kanssa, mutta tytär ei ole tästä välittänyt. Ilmeisesti tyttären onneksi, koska torppari on tullut taloon "koirasminiäksi" ja myöhemmässä vaiheessa päässyt isännäksi.

Seuraavan sukupolven tytärtä on varoiteltu Amerikan-kävijästä. Sellaisethan ovat huithapeleita, ja pelkona on tietysti myös tyttären menettäminen kauas pois. Siinä vain sitten kävi niin, että mies lähti Amerikkaan heti lapsen syntymän jälkeen ja ehti vuoden kuluttua siellä kuolla ennen kuin puoliso ja lapsi ehtivät perässä.

Seuraavan sukupolven riesana on viinan kirot. Varoituksia sieltä ja täältä saa tytär kuulla juopon miehen kanssa  seurustelusta. Mutta varoittelut kaikuvat tietenkin kuuroille korville, kun ei asianomainen ole kerran itse nähnyt sulhastaan koskaan juovuksissa. Mitäs akkojen puheista.

Sitten päästäänkin jo viime sotien aikoihin, jolloin epäiltiin, tuleeko pohjalaisen ja karjalaisen yhteiselosta mitään. Ja kuten arvata saattaa, tytär ei kallista korvaansakaan varoitteluille. Onhan kyseessä itsepäisen jääräpäinen suku.

Uuden sukupolven tytär saa puolestaan kuulla epäilyjä siitä, tuleeko mitään koulutetun naisen ja kouluttamattoman miehen yhteisestä elämästä. Vanhemman väen muistissa on vielä myös katkera sisällissota: "Ei sunkaan se E vain oo kommunisti, kun sillä on punainen paita?"

Itse en kyllä tunnusta ainakaan ääneen lausuneeni epäilyjä tai toiveita omien tyttärien seurustelun suhteen. Ainakin yritin pitää ajatukset ominani. Vaikka jos oikein tarkasti muistelee, saattaa olla, että kaikenlaisia kolleja jouduttiin mekin luudan kanssa talon nurkalta häätämään.

Suhteellisuus kateissa

Tytär oli mennyt käväisemään entisellä työpaikallaan vuoden tauon jälkeen, ja kun oli tullut jotain puhetta omista vanhemmista, oli entinen työkaveri kysynyt kovin hämmästyneenä: "Ai, sun vanhemmatko elää vielä?" Kun tytär oli maininnut, että eläähän hänen isovanhemmatkin vielä, oli puhuja ollut kauhean ihmettelevän näköinen.

Minua ihmetyttää aina ihmisten arkipäivän suhteellisuudentaju. Onko tuo käsitettävissä niin, että vuoden poissaolo tuntui työkaverista ikuisuudelta ja siten tyttärenikin tuntui jo kohta eläkeputkeen menevältä, jolloin vanhempien elossaolo tuntui yliluonnolliselta saavutukselta. Tai sitten puhujan omat vanhemmat olivat ehkä kuolleet kauan sitten, ja tyttäreni tilanne vertautui puhujan omaan tilanteeseen.

Ja harva se päivä saa kuulla samantyyppisiä sinänsä viattomia, mutta hämmästyttäviä kommentteja. Kysyihän minultakin nuorena opettajana ollessani eräs oppilas, millaista siellä sodassa oikein oli! Kääk, ja minä kun olen syntynyt paljon sotien jälkeen, joten ei ole tarkempaa tietoa. Tai minulta on kysytty, vieläkö mieheni elää tai enkö minä nyt vieläkään ole eläkkeellä. Saimme kouluun kerran uuden nuoren kollegan, joka vasta aloitteli työuraansa. Eräs toinen opettaja kysyi tältä kerran vanhingossa jossain vaiheessa, onko tällä jo kaikki ikälisät saatuna. (Viimeinen tulee 20 vuoden työssäolon jälkeen!).

Tavallista on myös se, että romaaneissa tai elokuvissa on aineksia, jotka eivät kuulu joko aihepiiriin tai aikakauteen tai ovat muuten mahdottomia. Eräässä tarinassa käsiteltiin 70-75-vuotiaan avioparin ja tämän kahden teini-ikäisen lapsen välisiä ongelmia. Eikö tullut missään vaiheessa mieleen, että tuon ikäisillä ei voi olla niin nuoria lapsia, matemaattisestikin mahdotonta. Tai jokin tapahtuma voidaan sijoittaa 90-luvulle, eikä huomata, että ei välttämättä ollutkaan digikameroita kaikilla (itse ostin vuonna 2006), eikä kännyköitäkään, kaikilla ei ollut tietokonettakaan, itse ostin muuten ensimmäisen vuonna 1995.Toisaalta taas voidaan olettaa jokin aikakausi alkeellisemmaksi kuin se olikaan. Väitetään, että 70-luvulla ei ollut hammaslääkäreitäkään! Näin ainakin oppilaat minua joskus informoivat. Levittelivät silmiään, kun kerroin, että jopa 50-luvulla oli peräti kouluhammashoitoa.

Ja kaikenlaiset ennakkoluulot ja olettamukset hallitsevat yli oikean tiedon. Isäni, joka oli siirtokarjalainen ja siirretty asumaan Pohjanmaalle, kertoi, miten joku pohjalainen oli häneltä kysynyt,  "miten ihmeessä te tulitte siellä Karjalassa toimeen, kun teillä ei ollut ruokaa ja venäläisiä oli joka paikassa?" Puhuja ei ollut ensinnäkään koskaan uskaltautunut rajan taakse käymään. Toisekseen oli kuullut, miten ränsistynyttä ja köyhää siellä oli. Tähän saakka siis voi ymmärtää lausuman. Mutta uskomatonta, että sekoitti nykyajan ja entisajan. Miten on käsitettävissä, että keski-ikäinen ihminen ei ajattele, että Karjalahan oli silloin samaa Suomea, jossa asui suomalaisia, ihan samoin kuin vaikkapa Pohjanmaa. Ja ihan samalla tavalla tulivat toimeen kuin pohjalaisetkin.

Ja sitten se miesmuisti. Sehän ulottuu tunnetusti vain parin päivän taakse, joskus jopa vain pari tuntia taakse päin. Ei tarvitse kuin tulla yksi kova pakkaspäivä talvella, "niin ei ole miesmuistiin ollut näin kylmää", vaikka tilastot voivat osoittaa päinvastaista.

Mutta näinhän se ihmisen muisti ja aikakäsitys toimii. Ilmeisesti sen sitten pitääkin toimia niin. Jos kuvittelen, että jostain asiasta on kulunut vain vuosi, siitä onkin todellisuudessa kulunut 10-20 vuotta. Tai toisin päin: Eräskin oppilaani lähti opiskelemaan saksaa samaan kaupunkiin, missä minäkin olin opiskellut. Ja sain kuulla, että yliopistossa oli hänellä vielä pari opettajaa, jotka olivat olleet minunkin opettajiani. Uskomatonta - ei aika ollutkaan kulunut niin vauhdilla kuin olin kuvitellut.

Kun näin ensi kerran...

Suuri osa nykyihmisistä on syntynyt aikana, jolloin kaikki uudet ilmiöt, tekniset välineet tai jopa uudet ruoka-aineet ovat aina olleet olemassa. Meillä ei ole enää mitään uutta ihmeteltävää ja hämmästeltävää. Ei uutta koettavaa. Vai onko?

Minua on aina viehättänyt Juhani Ahon kuvaukset siitä, miten Matti ja Liisa kokivat rautatien uskaltautuessaan ensimmäistä kertaa junaan. Tai kirjassa Kun isä lampun osti Aho kuvaa ensimmäisen öljylampun tuloa kylälle. Sen sytyttämistä odotellaan malttamattomana koko päivän.

Vaikka tuntuu, että kaikki vempaimet ovat meille nykyään itsestäänselvyys, varmaan silti jokaisella on mielessä jokin tapahtuma uuden asian ensi kertaa näkemisestä. Onhan niinkin, että vaikka jokin asia maailmanhistoriassa on vanha, se voi olla meille itsellemme ihan uutta. Kun aloin muistella, huomasin että melkein minkä tahansa vekottimen ensikohtaamisesta voisi kertoa jopa tarinan.

Monilla ainakin vanhemmilla ihmisillä on vielä muistissa myös uusien ruokalajien tulo Suomeen: pizzat, lasagnet, hampurilaiset, uudet mausteet, jopa grillaus ovat melko uusia tulokkaita. Ensimmäisen hampurilaisen sain 60-luvun lopulla. Tansseista saattelija osti grillin ohi kulkiessamme minulle sellaisen ja kyllä ihmettelin, miten ihmeessä nisun väliin on laitettu lihapulla ja outoa vihreää kokkareista makeahkoa marmeladia. Ja mitä ihmeen kellanruskeaa visvaa mahtaa tursuta nisun välistä.
Isäni puolestaan kertoi aina, miten hän näki lapsena ensimmäistä kertaa tomaatteja. Ja hänestä ne tuntuivat aivan kammottavan makuisilta. Hän ei oikeastaan koskaan oppinut tykkäämään niistä.

Mieleen muistuu vielä tapaus mikroaaltouunin alkutaipaleelta. Olin 70-luvulla Tampereella baarissa kesätöissä ja baariin oli ostettu mikroaaltouuni. Kyllä tuntui ihmeeltä, että laittoi uuniin mitä tahansa, se oli minuutissa tai jopa puolessa ihan kuuma. Eikä tarvinnut uunia edes etukäteen lämmittää puolta päivää! Kerran eräs asiakas osti kahvin kanssa karjalanpiirakan. Kysyin, lämmitetäänkö. Hieman hämmästyneenä asiakas toivoi lämmitettävän. Työnsin piirakan uuniin ja maksun otettuani laitoin piirakan lautasella tiskille muina miehinä. "Eikös se pitänyt lämmittää?" ihmetteli asiakas. Ei ottanut uskoakseen, vaikka vakuuttelin, että syötävä on jopa kuuma. Asiakas käski vain laittaa takaisin uuniin. Kun en totellut, asiakas tökkäsi sormensa piirakkaan ja hämmentyneenä ja päätään pyöritellen siirtyi pöytään.

Olisi hauska kuulla, millaisia ensikohtaamisia sinulla on uusien asioiden kanssa!

Ihmeellisin eläin ja alhaisin rotu

Ihmeellisin eläin? Omituisin lintu? Alhaisin ihmisrotu? Omituisimmat koirarodut? Julmin petoeläin?
Arvaa, mitä sata vuotta sitten on kirjoitettu oppikirjoissa noihin kysymyksiin vastaukseksi! Annan vastaukset vasta tämän tekstin lopussa.

Olen joskus hankkinut kirpputoreilta viime vuosisadan alkupuolella painettuja oppikirjoja. Kaikki kunnia senaikaisille kirjoille, mutta joskus kirjojen tekstien lukeminen on kyllä lievästi sanottuna huvittavaa. Toisaalta ihan kauhistuttaa, miten asenteellisia kirjat ovat. Kansakoulun maantieteen kirjassa vuodelta 1934 kirjoitetaan esimerkiksi afrikkalaisista: "...neekereillä hermot eivät ole niin herkät kuin eurooppalaisilla. ..... ja likaiset ovat myös vaatteet, mikäli niitä pidetään. .... Hengenlahjat eivät ole kehuttavat. Laskennon oppiminen on vaikeaa ja uskonnon oppiminen käy hitaasta. ...Egyptiläiset asuvat kurjissa savimajoissaan".

Laskeskelin joskus, että isäni oli täytynyt lukea tuota äskeistä kirjaa aikoinaan koulussa, ja luin hänelle tuollaisia pätkiä, jotka minusta kuulostivat pöyristyttäviltä. Isä ei nähnyt mitään ihmeellistä ilmauksissa. Ja hänen mielestään, jos vaatteet tai maja kerran ovat likaiset, miksei sitä voi oppikirjassa mainita. Ja vaikka mielestäni isä ei ollut mikään rasisti, hänestä rotujenkin kuvaus oli silti okei. Ja minä kun pidän oppilaitani aina koekaniineina, olen joskus lukenut heillekin samaa tekstiä. Oppilaiden mielestä oli kyllä huvittavaa. Heistä ilmaisu oli kauttaaltaan erikoista ja nykykirjoissa ei-hyväksyttävää.

Jos kirjoittajan asenne näkyy äskeisissä lauseissa hyvin, näkyy asenne vielä paremmin vaikkapa Koulun eläinopissa vuodelta 1916. Esimerkki luvusta, jossa kuvataan apinoita: "Ihmisen muotoisiksi sanotaan niitä vanhan maailman apinoita, jotka, kuten oranki, ovat hämmästyttävässä määrässä ihmisen kaltaiset ....  hengenlahjatkin ovat pienemmät kuin alhaisimpien ihmisrotujen.  ... mitä alhaisemmalla kehitysasteella joku rotu on, sen pienempi on juopa, joka erottaa sen kehittyneimmistä apinoista."

Kirjoittaja ei pelkästään tyydy kuvailemaan kohdetta, vaan ujuttaa omia mielipiteitään väliin vaikkapa eri eläimiä kuvatessaan: "Paviaanit...ovat äkäisen ja vastenmielisen näköisiä. .. Inhottavan näköinen on mandrilli. ... Omituisimpia koirarotuja ovat ..." Kirjoittajan mielestä siis vain se on normaalia, mihin me suomalaiset olemme tottuneet. Toisaalta kuvailun voimakkuuden ymmärtää, sillä sanallinen kuvailu oli ainoa keino yrittää saada opetetuksi, millaisesta oliosta on kyse, eihän ollut valokuvia tai videoita, joista oppilaat olisivat voineet itse muodostaa käsityksen eläimistä. Piirrokset kirjassa ovat ansiokkaita. Ja onpa otettava vertailukohteita sieltä, mistä suinkin niitä on saatavissa: "Ne pitkähäntäiset apinat, joita posetiivin soittajat kulettavat mukanansa, ovat marakatteja..." Posetiivi on ollut selvästikin kaikille tuttu vertailukohde, mutta hyvä, että kirjoja välillä uusitaan. Taitaa olla marakatti heille tutumpi kuin posetiivi.

Kirjoissa on paljon muutakin erittäin mielenkiintoista. Jo pelkästään nykykielen kannalta hassu ruotsin kaltainen sanajärjestys tekee hyvin vanhahtavan ja huvittavan vaikutuksen, puhumattakaan joidenkin sanojen merkityserosta nykykieleen verrattuna. Mielenkiintoista on sekin, että esim. karhun väitetään olevan jo melkein sukupuuttoon tapetun. Tuo varmaan pitääkin paikkansa. Ei minunkaan lapsuudessani niitä ollut, samoin kuin sudetkin oli tapettu Suomesta melkein kokonaan. Vasta ihan viime vuosina niitä on alkanut ilmestyä.

Ai niin, kiinnostaako tietää, millaisia väittämiä alun kysymyksiin on noissa vanhoissa kirjoissa? -Ihmeellisin eläin on kirahvi, omituisin lintu kameelikurki, julmin peto leijona, alhaisin ihmisrotu Australian neekerit, omituisimpia koirarotuja mm. vinttikoira, villakoira, mäyräkoira.

Kirjat: A. Jotuni: Kansakoulun maantiede vuorokurssittain. WSOY. Porvoo 1934.
K.E. Kivirikko: Koulun eläinoppi. WSOY. Porvoo 1916.

Erikoisia perintöesineitä

Äidin luona käydessä äiti kantoi pöytään vielä joitain isän henkilökohtaisia tavaroita, joita tarjotteli meille kolmelle perilliselle. Minusta aika jännä nähdä, miten aika on muuttunut totaalisesti entisistä ajoista: kenellekään ei tahdo kelvata mikään, ja varsinkin, kun äiti ja isä eivät koskaan ole omistaneet mitään kovin arvokasta. Eikä nyt ainakaan vanhat vaatteet kelpaa, vaikka kuinka hyviä olisivat.  Tällaisessa tilaisuudessa näkee konkreettisesti, miten me ihmiset keräämme turhaakin roinaa ympärillemme. Ei isä ollut mikään keräilijä, mutta muut olivat lahjoittaneet hänelle kaikenlaista. Mitä nyt kukaan tekee esimerkiksi Seinäjoen kaupungin lahjoittamalla lasisella möntillä, jossa lukee: Seinäjoen kaupunki. Paitsi ehkä sitten, kun esine on tarpeeksi vanha.

Monilla esineillä on tietysti tunnearvo ja siihen liittyvä tarina arvokkaampi kuin rahallinen arvo. Kuvasin itse saamistani esineistä kolme, joilla on minusta suurin tunnearvo. Taskukellon on isäni isoisä saanut vuonna 1938 kultahääpäivänä. Isän isoäidille puolestaan oli silloin ostettu kultasankaiset silmälasit. Ei muuten kauaa saanut isoisä nauttia lahjastaan, sillä hän oli kuollut puolen vuoden kuluttua kultahääpäivästä. Minulle tunnearvoa tuo entisestään se, että kello on säilynyt mukana kaikissa sodan pyörteissä evakkomatkojenkin aikana.

Minusta mielenkiintoista on sekin, että kun tuolle juhlivalle hääparille olivat perilliset aikoinaan ostaneet yhteistä lahjaa, oli yksi henkilö unohtunut ottaa lahjaan mukaan. Tämä oli ostanut omasta puolestaan kuusi ruokalusikkaa. Kun sitten isoisä oli kuollut, oli lusikat jaettu perukirjoituksessa jokaiselle perilliselle, siis kullekin yksi lusikka, jolla aina ruokapöydässä söi. Tuo lusikka periytyi aikoinaan isälleni, ja se oli isän lempilusikka ja arvokas, vaikkei rahallisesti. Mutta se oli isälläni isoisänsä lahjakellon lisäksi ainoa esine, joka hänellä oli Karjalasta muistona. Luulen, että tuo lusikkakin periytyy minulle asti vielä joskus.

Ihmeellisin ja erikoisin saamani esine on kuvassa näkyvä korvankaivuupuikko. Isän äiti oli sairastunut ja kuollut sodan aikana evakossa ollessa, liekö syöpää tai jotain muuta paisetta, ja korvista piti kaivaa jatkuvasti jotain töhnää. Ei ole kai muuten tämäkään arvokas, mutta mennyttä historiaa kuitenkin, ja todellakin ainoita esineitä, joita suvussa on sotavuosilta tai sitä vanhemmalta ajalta.

Kultainen sormus kuvassa ei ole isäni peruja, vaan se on äidin puolelta minun mummoni mummon vihkisormus. Sormus on kulkenut aina vanhimmalle tyttärelle. Minä olen siis jo viides sukupolvi, jolla se on. Ihme, että äiti antoi sen minulle jo nyt, vaikka hän on aina ollut sitä mieltä, että saan sen vasta hänen kuoltuaan. Joskus 10 vuotta sitten pyysinkin sitä jo, sillä äiti ei ole koskaan malttanut sitä laittaa sormeen. En saanut sitä silloin, äiti kun on kovin tarkka tällaisissa asioissa. Minä aion pitääkin sormusta ihan jokapäiväisesti, se sopii hyvin omieni lisäksi. Siitä on enemmän riemua sormessa kuin jossain laatikon pohjalla. Ottakoon tyttäreni sen sitten kuoltuani minun sormesta.