Koulussa ja kaupungissa

Yläkoulun yleisurheilukisat olivat eilen aamupäivällä. Oli niin kaunis aurinkoinen päivä, että harvoin sellaista sattuu juuri ulkoilupäivänä. On sitä ollut tihkusateista ja sumuistakin urheilupäivää ja siellä saanut kylmissään nostaa korkeushyppytelineellä rimaa tai kirjata muistiin pituushypyn tuloksia. Nyt minulla oli jo tunnin kuluttua lähtö takaisin koululle lukion tunneille, sillä lukio ei osallistunut näihin geimeihin. Onneksi, sillä minä olen niin kovin suurpiirteinen numeroiden kanssa, toimitsijana olisi tullut varmaan itsekeksittyjä tuloksia.

Iltapäivällä ei minulla ja yhdellä kollegalla ollut enää tunteja eikä muita velvollisuuksia, joten painelimme kaupunkiin tablettitietokoneiden ostoon. Kävimme kahdessa eri liikkeessä. Ja kun olen suuttunut Soneran toimintaan niin kuin kaverikin, emme siihen eli kolmanteen firmaan edes menneet. Ei hinnoissa suuria eroja ollut, mutta ostimme kumpikin siitä, jossa oli myyjä parempi puhuja. Kun kilpailu on nykyään kovaa, kaikilla pikkuasioillakin on merkitystä. Hyvin tuntuu kone ja yhteys toimivan.

Meillä sattui vahingossa hyvä tuuri.  Ostoksen jälkeen myyjä mainitsi, että nykyään on niin kova menekki noilla koneilla, että kun torstai on kuormapäivä, eli koneita oli aamulla tullut kahdeksan kappaletta, oli meidän ostoksen jälkeen jo neljä myyty. Ja niistä kahdeksasta oli etukäteen kaksi varattu. Eli meidän jälkeen enää kaksi tablettia jäljellä. Emme saaneet suojuksia, ne olivat loppu. Toisesta firmasta ne olisi saanut (ja vielä jätskit jälkiruoaksi) ja niitä oli varastossa, mutta emme mitenkään iljenneet mennä enää sinne sanomaan, että sorry, ostimme koneen muualta, mutta teiltä ostaisimme suojuksen. Täytyy vaikka ensi kaupunkikäynnillä käydä hakemassa, eivät ne meitä silloin enää muista. Ja jos muistavat, voimmehan me sanoa, että ostamme etukäteen suojukset ja ostamme koneen myöhemmin :))))

Tietokoneiden alkuajoilta

Nyt aion päästä helpolla kirjoittamisen suhteen ja vastailla valmiisiin kysymyksiin, jotka nappasin K50-blogista. Kysymyksiä oli 11, mutta innostuin muisteloista niin, että pakko jättää loput kysymykset toiseen kertaan.

1. Ensimmäinen muistosi internetistä?
En tarkkaan muista internetin tulon hetkeä, mutta joskus 90-luvun alusta muistan (vai olisiko ollut jo aiemmin?), kuinka opettajainhuoneen takana olevassa pienessä kopissa oli internetyhteys. Sitä kävimme aina välillä katsomassa. Oli jotenkin ylellistä, miten näytöllä välkkyi ensimmäisenä kaikenlaisia mainoksia. Oli kiva syöttää vaikka mikä hakusana, ja aina tuli jotain kivaa ja ihmeellistä. Hakukoneista muistan Alta vistan ja Yahoon.

 Olin innostunut, kun havaitsin, että jipii, netistähän saan vaikka mitä opetusmateriaalia oppilaille. Muistan vieläkin, miten innolla tulostin heille esim. saksalaisten pääsiäisestä tekstin. Ja saksalaiset pääsiäispuput sivustolla ovat jääneet mieleen. Materiaali netissä oli paljon laadukkaampaa kuin nykyään ja sitähän oli vähemmän. Nykyään on tosi työlästä etsiä mitään, kun himphamppua ja jopa epäluotettavaa tietoa on niin paljon.

Minulle on jäänyt myös elävästi mieleen, kuinka kansalaisopiston rehtori tuli viereisestä talosta portailla vastaan ja intoa puhkuen kertoi, kuinka hän oli juuri lähettänyt meille sähköpostia. Katsoimme koneelta ja toden totta, siellä oli häneltä postia! Mutta ihmettelimme vain, mihin sähköpostia tarvitaan, kun hän pääsee pihan yli muutenkin meille kertomaan asiansa!


2. Oliko tietokone käytössäsi ennen nettiä?

Kyllä oli koulussa. Jo 80-luvulla meidät kaikki opet pantiin kesäkuun koko eka viikoksi koulutukseen, jolla opettelimme tekstinkäsittelyä. Nuoriso älköön naurako. Ei se ollut silloin yhtä helppoa kuin nyt, jolloin yhdellä napin painalluksella tai hiirennapautuksella tapahtuu jotain. Ei ollut hiirtä ja jo pelkkään kursorin siirtoon tarvittiin painaa ctrl+jotain +jotain. Jos halusi pyyhkiä pois väärän sanan tai kirjaimen, piti taas painaa ctrl+jotain+jotain. Ja tietokoneen yläpuolella oli valtava koodiluettelo, josta katsottiin oikeat ctrl+painallukset.

Mutta tuntui tosi ihanalta, että ylipäätään sai näkymättömiin virheensä. Tuntui suurelta edistykseltä entiseen tavalliseen kirjoituskoneeseen verrattuna, jolloin virheet joko peitettiin x-kirjaimella tai hienosti saatiin piiloon laittamalla päälle erityinen paperi, johon lyömällä saman virheen saatiin tekstiin jäämään valkoista peittävää jauhetta.

3. Mihin sitä tarvitsit?
 Pakko kertoa ensimmäisten tietokoneitten tulokin kouluun. Oli 20 asteen pakkanen, ja rekkakuski oli tuonut tietokoneet koulun pihalle ulkosalle silloin, kun koulussa ei ollut ketään. Siellä ulkona koneet värjöttelivät ainakin vuorokauden. Ne olivat isoja pöytiä, joiden keskellä kirjan kokoinen tietokonenäyttö, jonka sai taitetuksi pöydän sisään niin, että pöydän pinta oli tasainen ja sitä voi käyttää normaalina pöytänä.
Ja opettajat taas kurssille koneen käyttöopetusta saamaan. Koneilla ainakin minun aineissani oppilaat tekivät lähinnä valmiita kielioppi- tai sanastotehtäviä. Oppilaat tykkäsivät, sillä koneilla opiskelu oli jotain uutta ja hienoa.

En ehkä näillä oppilaskoneilla, mutta opehuoneen hieman uudemmalla koneella kirjoitin kokeita eli tietokone oli lähinnä kirjoituskoneen korvike.
Ai nyt vasta muistankin, että jossain vaiheessa keksin, että minun pitää saada omakin tietokone, mutta että en tavitse sitä muuhun kuin kirjoittamiseen. Niinpä ostin pelkän tekstinkäsittelylaitteen, jolla kirjoitin tosi paljon kaikenlaista. Vasta vuonna -95 ostin oikean tietokoneen nettiyhteyksineen ja annoin tekstinkäsittelylaitteen äidilleni, joka innostui valtavasti sen suomista mahdollisuuksista tallentaa sukututkimustuloksia.

4. Oletko rakentanut kotisivuja HTML-koodauksella?
En. Silloin kauan sitten meitä opeja istui taas pari lauantaipäivää sellaisenkin asian kurssilla, mutta ei sitten kai kukaan tehnyt omia sivuja. Ellei ehkä ATK-opettaja.

Sitä sun tätä

Kävimme alkuviikosta kaverin kanssa katsomassa kaupungissa tablettitietokoneita eli iPadejä. Alkaa nimittäin tuntua siltä, että ilman ei enää pärjää. Lentokoneeseenkin pitäisi puukata nykyään itsensä jo etukäteen, ja jos olet ulkomailla jossain hevon kuusessa eli viidennessä männyssä (quinto pino),  kuten espanjalaiset sanovat, jäät hyvässä lykyssä rannalle ruikuttamaan kun muut lentävät ilmojen halki Suomeen.

Nyt vain ilmeni ongelma. Olisiko sittenkin parempi ostaa vain pienoissanakirjan kokoinen kännykkä, jossa on myös hyvä nettiyhteys ja tietysti mahdollisuus lukea sähköposteja ja lähetelläkin niitä ja voi tilata junalipun suoraan kännykkäänsä ilman paperiversioita. Vai onko kirjan kokoinen iPad sittenkin parempi. Se vain on matkoilla turhan iso ja painava. Mutta sillä saisi otetuksi kuvia ja videoita, mutta saahan kännykälläkin. Molempia ei viitsisi ostaa, jäävät kuitenkin ehkä vähäiselle käytölle. Kirjoittelen nimittäin sen verran paljon kaikenlaisia juttuja, että haluan käyttää työskentelyyn kunnon läppäriä, jossa on lisänäppäimistö. Se on paljoon kirjoittamiseen paras.Mutta sittenkin, kyllä olisi mukava kun olisi iPad!

Toisaalta on joskus hyväkin, että ei ole hommannut junalippuakaan etukäteen. Viimeksikin ulkomailta tullessa lentokone oli vähän myöhässä, joutui kaartelemaan Helsingin yllä, sillä kentällä oli ruuhkaa. Otin kentältä taksin Tikkurilaan ja juuri nipin napin ehdin junaan. Kun sain matkalaukun portaalta eteiseen, juna jo liikkui.

Ja aasinsillan kautta Tikkurilaan. Asemarakennuskin on kuin jokin lato. Huomaavatko paikalliset ollenkaan puutteita. Tilat ovat jo aikaa jääneet ensinnäkin pieniksi ja rakennus rapistuneen oloinen, ulko-ovikin rumempi kuin Pohjanmaan ladoissa. Ulko-ovi on suoraan pihalle, jolloin 30 asteen pakkasillakin oven aukaisu puhaltaa huurut suoraan hallissa seisovien niskaan. Miten Suomessa on voitu rakentaa rakennus, jossa ei ole tuulikaappia, jonne enin kylmyys ja lumet jäisivät! Nyt vain eletään toivossa, että älyävät purkaa koko höskän ja rakentaa uuden kunnon asemarakennuksen.

Ottelua robotin kanssa

Vaikka olen jo kauan sitten päättänyt pyhästi, että en missään tapauksessa enää lankea puhelinmyyjien operaattorinvaihtoehdotuksiin enkä muihinkaan houkutuksiin, jostain käsittämättömästä syystä kuitenkin päädyin vaihtamaan internetoperaattoria. Entinen toimi ihan hyvin, ja ongelmissa on aina saanut erinomaista apuakin, mutta heräsin kerran huomaamaan, että minulla on kallis liittymä muiden ihmisten edullisiin yhteyksiin. Niinpä sitten Soneran puhelinmyyjän taas soitettua kuuntelin kerrankin miehen puheet alusta loppuun.

Ja vaikka ärsyttikin miehen niin sanottu tuttavallinen Amerikasta Suomeen lanseerattu puhetyyli "kuule K, eiköhän me K laiteta tämä sulle", huomasin eräässää vaiheessa, että olin jo sanomassa että juu, tänne vaan. Mies kun vielä osasi esittää halvemmaksi hinnankin ja väitti, että minun itse ei tarvitse tehdä yhtikäs mitään, tuskin edes paria sekuntia huomaan koneessa katkosta, kun operaattori vaihdetaan.

Mutta olisihan minun pitänyt jo tällä kokemuksella uskoa, että mikään ei toimi kuin elokuvissa. Ensinnäkin, koskaan ei tullut sähköpostiin mitään sopimusta hinnasta, tuli vain yleiset sopimusehdot, joilla ei ole tämän sopimuksen kanssa mitään tekemistä. Ja vielä alkoi tulla tekstiviestejä, että minun pitäisi itse sanoa irti edellinen operaattori ja ilmoittaa Soneralle irtisanomispäivämäärä.

Tein työtä käskettyä, mutta soittaessani palvelunumeroon siellä robotti alkoi vängätä kanssani. Kun kaikki toimi puheella, piti esittää asia erittäin selvästi. Robotti väitti, että ei saa selvää ja alkoi esittää minulle eri vaihtoehtoja, joista valita. Tunsin itseni tenttiä suorittavaksi abiksi.  Ja niin huono tulos tuli, että lopulta robotti sanoi, ettei voi auttaa, vaan yhdistää asiantuntijalle. Olisi heti yhdistänyt, niin olisi päästy vähemmällä. Asiantuntija sitten hätäpäissään lupasi minulle uuden modeeminkin, jonka ilmeisesti unohti laittaa postiin, koska sitä ei minulle koskaan tullut. Kun valitin, että puhelinmyyjä lupaili vähän ylimalkaisia juttuja, pahoitteli kovasti (vaikka itsekseen tietysti motkotti minun tyhmyyttäni).

Kun tuli päivä, jolloin yhteys piti olla muuttunut, ei se lähtenytkään pelittämään. Minä taas robotin kanssa ottelemaan. Se tarkisti kanssani johdoista lähtien ja tarkisti yhteyden toimivuuden ja sanoi aina välillä soittavansa minulle musiikkia. Lopulta sanoi, että laittaa minulle soittopyynnön. Soittoa vain ei koskaan tullut.

Parin päivän kuluttua soitin robotille taas, ja se alkoi taas tarkistaa niitä samoja juttuja, ja uhkaili välillä minulle, että jos joudutaan lähettämään kotiin teknikko, maksaa satasen. Kaikkeen tähän meni varttitunti. Lopulta robotti tuli siihen tulokseen, että yhdistää minut asiantuntijalle. Ja eihän sinne heti päässyt. Tietysti jouduin jonoon, jossa musiikki soi ja aina välillä joku käski lopettaa odottelun ja soittamaan joskus toiste uudelleen. Ajattelin, että robotin kanssa en kyllä ala kolmatta kertaa samoja juttuja, joten ajattelin olla jonossa, vaikka menisi kaksi tuntia odotteluun. Ja menihän siihen peräti 45 minuuttia.

Lopulta sainkin oikean ihmisen langanpäähän. Hän oli tietysti ystävällinen ja auttavainen ja lupasi peräti laittaa modeeminkin postiin. Kun valitin robotista, myönteli että joo kurjaa se sellainen on (vaikka tietysti kiroili itsekseen, että kaikenlaisia pöljiä asiakkaita, mitäs tänne soittelet). Mutta ei ruvennut minua auttamaan vaan käski soittaa toiseen numeroon.

Sinne toiseen sitten soitinkin, ja sain taas kuunnella musiikkia ja joku käski odotella vaan kaikessa rauhassa. Viimein sitten selvisi sekin, että joo, vanha modeemi ei tunnista Soneran asetuksia. Jos lähetetään joku kotikäynnille asetuksia muuttamaan, maksaa 105 euroa (vaikka robotti oli väittänyt 99,80 euroa). Kun hän kuuli, että minulle oli luvattu uusi modeemi, sanoikin, että sen kun työntää paikalleen, toimii ihan automaattisesti. Käski olla tiukkana modeemin luvanneen kanssa, jos pakettia ei ala kuulua.

Ja sitten jo toivoni menettäneenä parin päivän kuluttua posti toi paketin kotiovelle, ja sydän pamppaillen laitoin piuhat paikoilleen. Kah, hienosti välähtivät kaikki valot palamaan, ja yhteys toimii jopa paremmin kuin ennen. Melkein olisin valmis antamaan anteeksi kaiken hässäkän, mutta en kai nyt sentään.

Mikä tässä kaikessa suututti?
-Nimenomaan se, että puhelinmyyjät eivät minusta ole aina tehtäviensä tasalla. Minusta heidät pitäisi kouluttaa paremmin, etteivät puhu asioista vastoin parempaa tietoaan, eivätkä lupaa sellaista, mikä on mahdotonta. Heillä tuntuu olevan vain kiire saada asiakas lankaan. Viis siitä, mitä tuli luvatuksi ja sanotuksi. Pari sekuntia piti olla mukamas lupauksien mukaan ilman nettiyhteyttä, mikä oikeasti venyi viideksi päiväksi.

-Eri henkilöt muutenkin puhuivat esimerkiksi hinnoista ihan eri tavalla. Käytännöt pitäisi olla yhtenäiset. Jos olisi vaikkapa heti sanottu, että pitää laittaa uusi modeemi, jotta onnistuu, olisin vain kaikessa rauhassa odotellut sitä, eikä olisi tarvinnut repiä pelihousujaan.
-Jos firmalla on jo nyt liikaa asiakkaita, ettei kukaan ehdi palvella ketään muuten kuin robotteja käyttämällä, miksi sitten pitää hamuta lisää asiakkaita ympäri Suomea. Onko firmalle todellakaan eduksi, että asiakas suuttuu niin, että varmasti sanoo sopimuksensa irti tilaisuuden tullen ja vielä haukkuu firman kaikille vastaantuleville.
-Ja mitähän tämä kaikki robottikeskustelulysti maksaa. Jännityksellä odottelen mammuttimaista puhelinlaskua. Olisiko sittenkin pitänyt pitäytyä vanhassa.

Etäopetuksen riemuja

Koulussa on kolmet etäopetuslaitteet, ja kaikki ovat tietysti erilaiset. Itse olen vuosikausia opettanut yksillä ja samoilla laitteilla, mutta tässä jaksossa jostain syystä yksi tunti viikossa onkin eri luokassa. Väittävät, että nämä laitteet olisivat helpommat ja yksinkertaisemmat käyttää kuin ne, joihin olen tottunut.

Olin oikein laittanut paperille pitkän listan, mitä nappia kullonkin painetaan ja missä järjestyksessä, kun yhteys avataan. Lista muuten on loputtoman pitkä: virta päälle, tv päälle, dokumenttikamera päälle, katossa oleva videotykki päälle. Sitten otat käteen kolme eri kaukosäädintä ja yrität niistä arvailla, millä säädetään mitäkin asiaa: omaa kameraa, etäoppilaitten kameraa, äänen voimakkuutta, mistä laitteesta lähetetään kuvaa: opettajasta, oppilaista, dokumenttikamerasta, videolta, tietokoneelta vai mistä muusta taivaan ja maan välillä. Ja ennen kaikkea: millä säätimellä otetaan yhteys etäpaikalle.

Periaatteessahan ja teoriassa kaikki tietysti kuulostaa selvältä ja yksinkertaiselta. Ihminen, joka aina kaiken osaa ja tietää, ei tietysti voi käsittää, että tällaiselle poropeukalolle ja dementoituneelle sattuu muistikatkoksia. Mutta onneksi oppilaat ovat niin mahdottoman viisaita ja erinomaisia ja joistakin on muodostunut peräti luotto-oppilaita. Hehän joutuvat käyttämään laitteita ihan itsenäisesti suurimman osan päivästä, jos opetus tulee muualta. Sieltä vain omalta paikaltaan oppilas kylmän rauhallisesti selittää minulle, mitä pitää tehdä.

Pari esimerkkiä:
-Dokumenttikamera näkyy vain meille itselle, mutta ei etäpaikkakunnalle. Omaa muistilappua selatessa ei ilmene, mitä pitää tehdä. "Sammuta se laite välillä ja aloita alusta. Ei se muuten toimi", kuuluu ohje oppilaalta.
-Etäpaikkakunnalla näkyy vain ikkunaa ja lattiaa, oppilaita ei ollenkaan. "Paina siitä ja siitä napista, sitten siitä ja siitä, mutta älä tästä, niin voit kääntää niiden kameraa!"
-Omalla paikkakunnalla ei näy dokumenttikamera. "Mitä minä nyt teen?" kuiskaan hätäpäissäni oppilaalle. Se on nopein tapa päästä kohta saksankin salaisuuksiin käsiksi. "Paina input!" Otan siis kaikki kolme kaukosäädintä ja seison neuvottomana. "Ei sitä voi niistä säätää, pitää painaa videotykistä katossa sormella!" No voisikohan oppilas ehkä itse painaa, koska istuu lähempänä!
-Kuva jumettuu paikalleen ja ääni puuroutuu. "Katkaise kaikki virrat ja ota yhteys alusta asti uudelleen". Näinkin joutuu tekemään useinkin, mutta yhteyttä ei voi ottaa heti uudestaan, vaan on pidettävä minuutin tauko, muuten on sama vika edessä uudelleen.

Eivätkä nämä ole kuin pieni osa jokapäiväisistä sattumuksista. Useimmiten tilanteista selvitään parissa sekunnissa, mutta ei ole epätavallista, että koneiden kanssa askaroidessa on tuntia päässyt kulumaan jo kymmenenkin minuuttia. Näin tapahtui viimeksi eilen. Kaksoistunti piti alkaa kahdeksalta. Juuri tuohon samaan aikaan sattuu etäoppilailla olemaan päällekkäin pakollisia muita kursseja, joten ei aina ole varmaa, tulevatko he juuri saksantunnille. Osa oli luvannut tulla, mutta yhteyttä ei saatu millään.

Onneksi olin ymmärtänyt ottaa puhelimen luokkaan mukaan ja soitin. Yksi oppilas oli tulossa saksaan, mutta hän oli ollut myöhässä. Hän yritti ottaa puolestaan yhteyttä tänne päin saatuaan koneet käyntiin. Mutta hän ei muistanut, että juuri meidän tähän luokkaan ei nykyään enää voi ottaa yhteyttä sieltä päin, vaan meidän täytyy ottaa yhteys sinne. Ja tällaisesta väärästä yrityksestä koneet jumittuvat, joten ne on sammutettava kaikki kokonaan ja aloitettava pitkä prosessi uudestaan. Sitten taas turha soittoyritys ja soitettava oppilaalle, mikä jumettaa. Ja ilmenee, että oppilas odottaakin etäopetuksen alkamista eri luokassa kuin tavallisesti. Hän on mennyt vahingossa väärään luokkaan.

Kaikkea tätä on tapahtunut ja vielä paljon muutakin. Ja jos joku kysyisi, miten etäopetus on sujunut, on vastaus: tänä syksynä koneet ovat toimineet hyvin, ei ongelmia. Ei siis ongelmia, koska kaikesta on selvitty kotikonstein. Ei ole tarvittu kuin kerran alkusyksystä kutsua "asiantuntija" kaupungista ihmettelemään. Asiantuntija lainausmerkeissä siksi, että usein käy niiden kanssa niin, että tulevat tänne asti kovalla päivärahalla, näpelöivät koneita päivän ja ilmoittavat, että eivät ymmärrä, mikä vika niissä on. Ja usein jättävät jälkeensä vielä uuden vian, jota ei ennen ollut.

Mennäkö Facebookiin

Sosiaalinen media ja sen käyttömahdollisuudet etenevät sellaista vauhtia, että heikkoja jo hirvittää. Pitäisikö liittyä Facebookiin vai ei askarruttaa vielä monia, varsinkin kun sen vaaroistakin on puhuttu.

Olen itse liittynyt Facebookiin jo viime syksynä tietääkseni vähän, mistä ihmiset ylipäätään puhuvat. Sinne voi kirjautua, kirjoittaa profiiliinsa itsestään tietoja tai olla kirjoittamatta. Voi etsiä kavereitaan ja pyytää näitä Facebookkavereikseen. Kutsuttu voi joko hyväksyä tai hylätä kutsun. Kone myös ehdottaa automaattisesti joitakin henkilöitä kavereiksi. Nämä voivat olla oikeita tuttuja tai tutun tuttuja tai henkilöillä on muuten jotain yhteistä, minkä perusteella kone yhdistelee tietoja.

Itse en juuri kirjoita tuohon naamakirjaan eli lärvikirjaan uusia tietoja enkä juuri etsi itselleni naamakirjakavereita. Periaatteessa olen hyväksynyt kaikki kaveripyynnöt, joita on tullut, mutta niin ikään periaatteesta en ota nykyisiä oppilaita kavereikseni (entisiä kylläkin) enkä tuntemattomia. Tuskin siitä toisaalta haittaakaan olisi, kun en kerran siellä mitään kirjoittele. Profiili on minulla itse asiassa vain kokeilun takia. Joillekin olen joskus kirjoittanut henkilökohtaisia viestejä. Se on kätevää, jos ei tiedä henkilön sähköpostiosoitetta. Viestithän eivät näy kaikelle kansalle.

Juuri viime opettajainkokouksessa oli puhetta, pitäisikö koulunkin kirjautua Facebookiin ja alkaa käyttää sitä tiedotuskanavana. Suurin osa oppilaistahan on jo valmiiksi kirjautuneena kyseiseen mediaan. Jospa päästäisiin suurempaan käyttäjämäärään kuin jotkut pedanetit tai nukonetit. Eräs opettaja oli juuri muutama viikko sitten koulutuksessa ja siellä oli tullut ilmi, että jotkut koulut ovat jo menneet Facebookiin. Kokemukset ovat toistaiseksi olleet kuulemma hyviä. Myös kuntamme nuorisotoimi on Facebookissa ja sivu sai jo heti melkein sataprosenttisen kannatuksen. Samoin monet yrittäjät näyttävät siirtyneen Facebookiin. Meillä kokouksessa päätettiin harkita asiaa syksyyn.

Facebookin vaaroista on luennoitu ja kirjoitettu paljonkin. Profiilinhan voi aina deletoida, jos siellä alkaa olla kovin paljon epäasiallisia kirjoituksia, herjauksia tai muuten on haittaa. Yksi suuri haitta on tietysti nettiriippuvuus. Mutta eihän se ole pelkän Facebookin syy, myös blogit, IRC-galleriat tai mikä tahansa voi aiheuttaa riippuvuutta. Kyllähän täällä saa aikansa kulumaan vaikka aamusta iltaan. Koulussa hiljattain vieraillut Wilson Kirwakin kertoi, miten hänen vieraillessaan eri kouluissa oppilaat ovat usein levottomia ja hoputtavat luennoijaa lopettamaan. Kun Kirwa on kysynyt, mihin ihmeeseen oppilailla on niin kova kiire, ovat nämä vastanneet, että Facebookiin. On kuulemma sellaisiakin oppilaita, jotka viettävät aikaa yhdeksänkin tuntia Facebookissa!!

Painiottelua englannin kanssa

Tämän blogin nimeksi olisi varmaan pitänyt laittaa "Painiottelua englannin kanssa", sillä sen verran paljon olen joutunut täälläkin otteluistani kirjoittamaan. Koko tämä harmaa päivä on mennyt taistellessa kuvankäsittelyohjelman kanssa, sen olisin ehkä voittanutkin kaks yks, mutta englannin mukaan tulo antoi minulle häviön ihan yks kaks.

Minä tarvitsen erästä projektiani varten (josta kerron vasta kesemmällä) kuvia, joista on reunat häivytetty. Kuten jo aiemminkin olen maininnut, moni otteluni alkoi joululomalla, kun kaikki hyvät ohjelmat menivät vanhan tietokoneeni mukana sen siliän tien. Niillä ohjelmilla osasin tehdä jo kaikenlaista. Nyt sitten minulle laitettiin liikkeessä Gimp, enkä millään käsitä, miksi siellä oli laitettu minulle englanninkielinen versio, kun suomalainenkin on olemassa. Olin varmaan niin viisaan näköinen, että luulivat minun hallitsevan kaikki maailman kielet suvereenisti :=(

Entisen ohjelman perusteella yritin kokeilemalla saada aikaan oikean lopputuloksen, mutta valikoissa on niin paljon vaihtoehtoja, että olen jo niistä ihan turhautunut ja tuumia pitkissä täissä. Nyt olen löytänyt netistä tosi hyviä kuvankäsittelyohjeita. Kerrankin ne ovat suomeksi: valitse >suotimet>vääristymät >aallot. Mutta eihän ne auta mitään, kun kaikki sanat ovat ohjelmassa englanniksi. Filters on tietysti suotimet, mutta mikähän on vääristymät: blur, enhance, distorts, noise, edge-detect.... lista jatkuu, ainut jonka ymmärrän etukäteen on shadow, mutta sitä ei nyt kysytty. Kääk ja huoh, taitaa mennä koko päivä eikä riitäkään. Ja jokaisen noiden alla vielä lisää käsittämättömiä sanaluetteloita.

Olen päässyt niin pitkälle, että sain häivytetyksi kuvasta reunat. En ole vielä käsittänyt, miten saan loputkin reunat pois, kuvaan jää aina alkuperäisen kokoinen valkoinen reunus. Ohjeissa sanotaan: "Lopuksi kannattaa vielä rajata kokonaan valkoinen osa pois", mutta missään ei sanota, MITEN!
Tällaisenkin reunan onnistuin tekemään kuvaan. Ja tuo valkoinen reunus tietysti jäi.

Ja saatte uskoa, että ei mene kauaakaan, kun taas on englannin kieli jotenkin minua vastassa. Joudun nykyään kulkemaan englannin sanakirja plakkarissa menin minne vain. Näen jo sieluni silmin englanninopettajakollegani vahingoniloisen hymyn. Anna olla! Ei se meidän ystävyys tuollaista virnuilua kestä!

Särkyvän kilinää - hiveleekö?

Niin siinä vain kävi, että kun sain uuden tietokoneen kuukausi sitten, piti ostaa uusi tulostinkin. Ja niin hieno ja kalliskin oli se entinen. Ellen väärin muista, maksoi monitoimitulostimeni viisi vuotta sitten yli 200 euroa. Ja uusi maksoi vain 49 euroa! Onko missään mitään järkeä. Mutta kun on uusi käyttöjärjestelmä, ei tulostin toimi sen kanssa. Mihin ihmeeseen minä nyt tungen tuon vanhan koneen? Kaikkiin muihin käyttöjärjestelmiin on ajurit olemassa, mutta ei Windows seiskaan, joka minulle laitettiin. Ihan turhaa istuvat ilmastonmuutos- ja saastumiskokouksissa ministerit, kun tavallisen ihmisen mahdollisuudet ekologiseen elämään on tehty mahdottomiksi.

Tarjottelin jo tulostinta äidillekin, kun hänellä on jokin tosi huono tulostin, mutta hän sanoi, että on menettänyt mielenkiinnon koko koneisiin. Ei jaksa kuulemma keskittyä enää tällaisiin, kun isää ja häntä viedään kumpaakin milloin minkin asian takia vuoron perään ambulanssilla sairaalaan. Vähemmästäkin mielenkiinto häviää.

Kun jollekin ihmettelin, mihin hyvän tulostimeni laittaisin, pelkäsi tuo henkilö, etten kai vain kunnan varikon kierrätyspisteeseen aio viedä. Sieltä kun ihmiset käyvät hakemassa ja tonkimassa itselleen toimivia koneita. Puhujan mielestä kaikki itselle käymättömät koneet pitää ensin rikkoa täysin kelvottomiksi, ettei vain kukaan voisi niitä enää itselleen korjata! Minusta uskomatonta ajattelua. Tiedän myös henkilöitä, jotka menevät käyttökelvottoman television kanssa metsään kalliolle ja heittävät toosan sitten alas. On kuulemma korvia hivelevää kuulla koneen pirstoutuvan säpäleiksi. - Eipähän ainakaan kukaan pääse minun kustannuksellani televisiota katselemaan!
Niinpä niin.

Liian lyhyt pinnako vain

Jokin asia sentään toimii. Huomenna saamme hakea kaupungista auton! Siis sen, josta jo kauan sitten kirjoitin, että se lepäilee lämpimässä tallissa korjaamolla, kun minä pusken pakkasessa töihin. Eihän se ollutkaan siellä kuin kuusi viikkoa. Varaosa on Espanjasta vihdoin tullut, ja kuulemma tällä kertaa sopivakin. Se etu tästä on ollut, ettei ole bensaakaan kulunut, kun ei ole autoa ollut.

Lähdemme linja-autolla sitä huomenna hakemaan. Jospa minä saan nyt tietokoneasiatkin lopulliseen kuntoon, kun vihdoin pääsen erinäisiä epäselviä asioita liikkeeseen selvittämään. Yksi niistä on se, että tietokoneessani on Windows 7, joka muuten toimii hyvin, mutta monitoimitulostimelleni en ole löytänyt ajuria (heh, olen tässä askaroidessani oppinut sellaisenkin asian olemassaolon), joka sopisi tuohon käyttöjärjestelmään, joten kai pitää ostaa uusi tulostin. Ja on minulla muutakin toimitettavaa siellä.

Tänään ei sitten mikään muu asia toiminutkaan. Koeviikon jälkeen yritin laittaa oppilaitten kurssiarvioinnit koulussa tietokoneelle, mutta jostain syystä minun kurssejani ei ollut sinne ohjelmoitu, joten en voinut numeroita syöttää.

Tänään alkoi kakkosella suullinen ruotsinkurssi. Joka kielessä on lukion yksi kursseista muutettu pakolliseksi suulliseksi. Siinäkin minulla meni kaikki suunnitelmat vinksin vonksin, kun opetus oli luokassa, jossa on etäopetuslaitteet, ja niissä taas jotain häikkää. Taustalla häärivät matikanopettajat koneita ihmetellen, ja me oppilaitten kanssa yritimme keskittyä omaan hommaamme.

Seuraava ihmetys ja säikähdys oli, kun yhtäkkiä huomaamattani yksi abi oli tullut ovenrakoon. Säikähdin kuollakseni, mikä musta möykky siellä seisoo. (Niille jotka eivät vielä tiedä, kerrottakoon, että olen kova säikkymään asioita. En pelkää mitään, mutta säikähdän kaikkia hiiviskelijöitä, kovia ääniä jne). Oppilas oli tullut kysymään, milloin aloitamme harjoituskuuntelun ensi viikon yo-kuuntelua varten. Minulta oli jäänyt kuuntelun aikataulu huomaamatta, ja nyt kiireellä vein abit toiseen luokkaan kuuntelemaan harjoitusta. Jouduin viemään oman luokan CD-soittimen heille, ja itse jäin ilman.

Ai että alkaa keittää tämä iänikuinen asioiden epäjärjestys ja toimimattomuus. Jos minun pitäisi hakea uutta työpaikkaa, jossa vaaditaan stressinsietokykyä, pitkää pinnaa, kärsivällisyyttä, joustavuutta, iloista mieltä ja asennetta, luulen, että sellainen paikka jäisi minulta saamatta. Hakisin vain sellaista paikkaa, jossa vaaditaan heti kiukustuvaa ja hermonsa menettänyttä vanhaa akkaa.

Peukalonkynnen kokoinen sinihammas

Minulle kävi kalpaten joskus aikoinaan, kun ostin ensimmäisen kannettavan tietokoneeni. Silloin valokuvakansiossa jokaisen kuvasarjan perään oli jossain vaiheessa ilmestynyt pieni kuvake, jossa luki thumb nail. Näytti niin virukselta, että poistin aina, kun sellaisen näin. Ne vain tulivat aina uudestaan ja näyttivät jopa lisääntyvän. Lopulta olin jo ihan epätoivoinen ja kyselin joltain, miten ne saa poistetuiksi kokonaan. Selvisi, että vaikka se onkin peukalonkynsi, se tarkoittaa vain peukalonkynnen kokoisia pieniä esikatselukuvia. Minua kiellettiin niitä poistamasta, etten tuhoa kaikkia tiedostojani. Ja minä kun luulin, että joku verkon kautta yrittää minulle kynsiä kaupata, siis sen jälkeen kun ensin olin tajunnut, että englantiahan se, ja tarkoittaa peukalonkynsiä.

Nyt kun joululomalla ostin tämän uuden tietokoneen, on alkanut joka paikasta työntää minulle Blue tooth -nimistä tuotetta. Näyttää kovin hammastahnalta ja siten kaupalliselta tiedotteelta, mutta ovatkin sinisiä hampaita. Mitä hiivattia ovat siniset hampaat? Ei kun Wikipedia auki, ja sieltä selvisi, että Bluetooth on langaton tiedonsiirtotekniikka, jonka tarkoituksena on ollut korvata kaapelit matkapuhelinten, tietokoneen, tulostinten ja muiden laitteiden välillä. Nimensä se on saanut 900-luvulla eläneen viikinkikuninkaan Harald Blåtandin mukaan ja logo tulee kahden riimukirjaimen yhdistelmästä.

Tämä tietokoneaika vie ihmiset vielä turmioon. Kaikki ovat ymmärtävinään kaiken ja kukaan ei kuitenkaan ymmärrä loppujen lopuksi mitään. Yksi puhuu aidasta ja toinen aidan seipäistä. Kerran eräässä kyläpaikassakin talonväki oli ostanut uuden tietokoneen ja selitti, että koneeseen asennettiin tulikettu. Kysyivät vielä, oliko minulla sellaista. -Ee-ei suinkaan, en ainakaan muista. Pitäisiköhän minunkin saada?

Ilmeni kuitenkin tietenkin, että onhan minulla ja vieläpä päivittäisessä käytössä. Firefoxhan kiertää ympäri maapalloa minullakin etsien tietoa sen kuin kerkiää. Onkohan niin, että monet sanat kuuluvat jo niin suomen kieleen, että ei tule ajatelleeksi edes, että niillä voisi olla jokin konkreettinen merkitys. Sen sijaan naamakirja, Facebook, on heti tiedossa, sillä molempia käytetään koko ajan rinnakkain.

Alan ymmärtää erittäin hyvin sitä isäntämiestä, joka joskus parikymmentä vuotta sitten paikallisessa kaupassa otti käteensä hiirimaton ja ihmetteli toiselle, miten ihmeessä sillä voi hiiriä pyydystää. Hän kokeili moneen kertaan painella mattoa sormillaan ja hämmästeli, etteivät ne siihen kyllä tartu!