tiistai 9. joulukuuta 2014

Pieni tilannekatsaus

Pikkuisen pitää tulla tuulettamaan, kun muistin, että minullahan ei ole enää kuin 5½ kuukautta jäljellä työtä. Sitten pääsen toivottavasti lopullisesti vapaaksi. Vaikka mies kyllä väittää, että minä en muka malta olla kumminkaan menemättä sijaiseksi tai kansalaisopistolle opettamaan, jos pyydetään.  En tiedä, uskoisiko häntä, sen näkee sitten. Nyt ainakin harmittaa, että vaikka olen osa-aikaeläkkeellä ja hyvin vähän on työtä päivässä, on kaikki hajotettu pitkin vuotta niin, että minä en pääse koskaan kumminkaan mihinkään. Olen kuin rangaistusvanki jalastaan kiinni näissä tunneissa.

Juuri tänään mainitsi yksi abi, että hän ei viitsinyt tulla eilen ruotsin tunnille, kun ei hänellä olisi muuta ollut kuin se yksi tunti. Hän kävi sen sijaan Pietarissa! Sillä viisin. Ymmärrän toisaalta hyvinkin. Itse en nyt oikein viitsi ottaa omaa lomaa, kun oppilailla on niin vähän muutenkin tunteja ja olen joutunut olemaan tänä syksynä jo sairaudenkin takia poissa. Odottelen nyt kieli pitkällä, että nämä meidän viimeiset abit pääsevät penkkareihin asti, sen jälkeen minulla on vain yksi päivä kaupungissa opetusta kesään asti. Auttaahan se jonkin verran liikkumavapauteen, jos ei sentään joka päivä ole työtä.

Ai niin, onhan minulla kuitenkin kansalaisopistossa yhtenä päivänä viikossa opetusta. Mutta se tuntuu harrastukselta, ei tarvitse tehdä kokeita eikä paahtaa yo-kirjoituksia varten. Ja siellä voi siirrellä tunteja vapaammin sopivaan paikkaan, jos jokin tunti peruuntuu. Kyllä minua vähän innostaisi opettaa niitä vielä ensi vuonnakin, meillä kun on aina niin mukavaa.

Muuten on syksy mennyt "kuin iltamissa". Kiirettä pitänyt niin, ettei ole kissaakaan ehtinyt sanoa kuin voi sen tuhannen pitkähäntäluikuriksi. Kun syksyllä päästiin puutarhatöistä ja muusta kesätekemisistä, aloimme työstää lukion historiikkia, missä tuntuu aika todella rientävän. Sitä on toisaalta helppo kirjoittaa, kun on itse elänyt ja kokenut lukion koko historian. Vain neljä ensimmäistä vuotta on minulta näkemättä ja vain kahdet ensimmäiset ylioppilaat ovat sellaisia, joita en ole päässyt kiusaamaan. Muuten olen kaiken nähnyt ja kokenut.

Niin että tällainen tilannekatsaus pitkästä aikaa.

maanantai 11. elokuuta 2014

Onnistunut kurssi

Viikonloppu vierähti Juvalla valokuvauskurssilla. En olisi kuunaan uskonut sellaisellekaan kurssille meneväni, mutta kun kuvaamisessa on tullut seinä vastaan, oli pienoinen pakko. Ei ollut yhtään kiva, että aina kaikki hienot maisemakuvatkin paloivat niinsanotusti puhki tai olivat mustia, jottei niistä saanut mitään selvää.

Se nyt tietysti oli jo alunperinkin selvä, ettei minusta ikinä mitään valokuvaajaa tule, mutta halusin vähän oppia kamerankäyttöä. Puitteet kuvaamiseen olivat mitä mainioimmat: vuoria, saaria, lampia, puroja, koskia, järviä, auringonnousua ja -laskua, kuutamoa, sumua.... Heti ensimmäisenä iltana saimme kuvata superkuuta. Onneksi kuvasimme sitä silloin, sillä toisena iltana se ei olisi pilvien takia näkynytkään alkuillasta.
Kurkiakin siellä lenteli, mutta olisi ollut kiva, jos ne olisivat sattuneet kuun eteen. Paitsi että juuri tämä kuva taitaa ollakin vasta seuraavalta aamulta.
Meille yritettiin opettaa luovuuttakin. "Älkää pitäytykö pelkässä perinteisessä", meille sanottiin. 
 Seuraavana aamuna herätys puoli viisi aamulla.
 Hiki hatussa kuljimme kameran kanssa kaksi ja puoli päivää. Johan siinä vilvoitteluakin tarvitaan.

Tarvitsi siellä vilvoittelua joku muukin.
 Iltasumun keskeltä lipui joutsenperhekin esiin. Majava läiskytteli häntäänsä kauempana, mutta oli kuvaamiseen liian kaukana.
 "Älkää pitäytykö perinteisessä!"

Kyllä minä silti olisin voinut kuvata näitä korentoja vaikka koko päivän ihan vaan perinteisesti.
 
Anttolan Neitvuori sijaisee melko lähellä. Toisena iltana pääsimme sinne. Vaikka kiivetessä henki oli loppumaisillaan, palkitsivat näkymät tuhatkertaisesti.
Johan siellä alkoi vallan päätäkin huimata.
Toisena aamuna pääsimme toisen kosken rantaan.

 Siellä minulla kului suurin osa ajasta kokeillessa kosken kuohunnan muuttumista eri säädöillä.

Elämänlanka oli kertakaikkisen ihana. Mutta mitä näenkään: en ole saanut vangituksi kameralle sitä mitä halusin ja mitä näin. Ei tainneet opit mennäkään perille!

 Kaikki uusi vain pyörii päässä.

Mutta hieman jo valottuivat valokuvauksen salat.

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Tukkilautan ohikulku

En ollut aamulla ehtinyt vielä edes pukeutua, kun mies tuli jo kaupasta ja ilmoitti, että tukkilautta näyttää tulevan järvellä. Minä kiireellä kesken kahvinjuonnin ryntäsin kameran kanssa matkaan.

Nousin sillalle kuvaamaan, ja  hinaaja oli ehtinyt jo alittaa sillan. Hinaajan molemmin puolin kulkevat pienemmät veneet, jotka lähtevät vähän väliä tarkistamaan, että lautta pysyy kasassa eikä ole muita ongelmia.
 Kiire minulle tuli siksi, että olemme asuneet täällä jo lähes 40 vuotta ja nähneet tukkilauttoja ties kuinka paljon, mutta kerran havaitsin, että minulla ei taida olla ensimmäistäkään kuvaa tukkilautoista. Pitäähän niistä kuva saada niin kauan kuin sellainenkin ihme vielä on olemassa. Yhä vähemmän ja vähemmän kuljetetaan puuta tehtaalle vesitse. 
 Lauttaa sillan toisella puolen vain riitti ja riitti. Kun tietää, miten pitkä yksi tukki on, ja miten valtavan pitkälti tätäkin letkaa vain jatkuu ja jatkuu, voi vain arvailla, montako tukkirekkaa tälläkin lautalla on saatu pois maanteiltä.
 Ja toisella puolen siltaa näkyy toinen avustusveneistä lähteneen tarkastuskierrokselle.
 Se kiersi lautan perän, jossa minusta näytti olevan tukkinippuja huonosti kiinni, mutta vene ei siihen jäänyt korjailemaan, nippujen oli kai sitten tarkoituskin olla näin. Eikä vene jäänyt tuohon toiseen kohtaan, jossa minun mielestäni oli jo nippu vähän vinksallaan.
 
Vaan vene meni toiseen, pahempaan kohtaan. Siihen se vene kiinnittyi joksikin aikaa sitomaan nippuja paremmin.
Nyt on jo koko lautta alittanut sillan. Hinaaja pysähtyi, että miehet saavat paremmin tehdyksi työtään. Mutta kun ei tukkinipussa ole jarruja, jatkavat peräpään niput kulkuaan, ja koko lautta on jo pienoisella kiemuralla. Onneksi ei ole minkäänlaista aallokkoa, sillä tänä aamuna oli jo aamulla lämpötila 26 astetta ja peilityyni järvi. Voi vain arvailla, mitä ongelmia miehillä on lautan kanssa, jos on kova aallokko ja tuuli.
 Mutta vika tuli korjatuksi, ja lautta pääsee jatkamaan matkaa. Tukkilautat kulkevat nykyään mieluiten yöaikaan, sillä pienveneliikenne on näin heinäkuussa mahdoton. Joskus sattuu onnettomuuksia, jos veneilijä ei ajoissa huomaa lauttaa. Ei ole vaaratonta kulkea hinaajan ja lautan välistäkään.
Siitä se lautta alkaa vähitellen taas oieta ja nyt sen täytyy osoittaa kulkunsa tuonne vasemmalle niemen taakse kohti Lappeenrantaa. Eivät ole helppoja käännöksetkään pitkän jonon kanssa. Jos tekee liian äkkijyrkän mutkan, saattaa loppupää laahata jo ihmisten laitureilla.

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Teatteri on rankka laji

Eilen olin eläkeläisten mukana Heinävedellä Karvion kesäteatterissa. Kyseessä oli Valamo-trilogian toinen osa Poika munkkilan polulla. Ensimmäisen osan olin katsomassa kaksi vuotta sitten, kolmas osa nähdään kahden vuoden kuluttua.

Näytelmä oli kiva, esiintyjätkin minusta suhteellisen hyviä. Mielenkiintoiseksi kappaleen tekee se, että näytelmä on tosipohjainen. Mukaan oli otettu asioita aina Tulilahden murhaa myöden.
Nyt oli päästy jo 60-luvulle, ja musiikki sen mukainen. Lisää voipi lukea vaikka täältä.

Joka paikkaan on pitkä matka. Meni minne vain, aina saa istua autossa tuntikaupalla. Mutta mukavassa seurassa matka taittuu kuin itsestään. Perillä oli ruokailu Karvion Kievarissa, mutta kuskilla oli suuria vaikeuksia saada linja-auto mahtumaan jonnekin. Ihmistä oli Karvion kanavalla kuin meren mutaa ja autoja joka paikka täynnä vinksin vonksin parkkerattuina. Sattui nimittäin samaan aikaan höyrylaivaregattatapahtuma.

Saihan kuski auton kievarin pihaan, mutta ei meinannut saada sitä enää millään pois. Pitkä auto kun tarvitsisi suuren kääntösäteen, ja risteyksessä tien molemmin puolin oli autoja perä perässä, ihan kiinni risteyksessäkin. Valehtelematta ainakin varttitunnin kuljettaja vekslasi autoa edes sun taa. Välillä oli lähteä risteyksessä olevan auton etupuskuri mukaan, välillä toisen auton takapuskuri. Toisinaan taas liikennemerkki raapi jo ikkunoita. Ulkona olevista ihmisistä kehkeytyi liikennepoliiseja huitomaan ja viittomaan. En tiedä, oliko niistä mitään apua.

Sitten kuski suunnitteli ajavansa viereistä jalkakäytävää pitkin. Minä kiireeellä laittamaan turvavyön kiinni. Siinä olisi kyllä käynyt köpelösti. Jalkakäytäväkin oli autoja täynnä, joten ei bussi olisi siitä mahtunut kulkemaan ilman, että toisen reunan pyörät olisivat harranneet ojanpohjaa. Jotenkin näköjään me sieltä on kumminkin selvitty teatteriinkin.

Teatterissakin oli kuuma kuin pätsissä. Ei suomalainen tahdo kestää aurinkoakaan. Kaksikin henkilöä tuli huonovointiseksi, ei kuitenkaan meidän porukasta. Yhtä kärrättiin jo pyörätuolillakin ambulanssiin. Järjestäjät ovat kai tottuneet, että tällaista tapahtuu, sillä ensiapuporukka oli jo valmiiksi paikalla. Teatteri on näköjään rankka laji.

torstai 10. heinäkuuta 2014

Yks kaupunkireissu

Mie ko toissapäivän lupasin kirjottaa täl täkäläiselkii murteella nii pittäähä se koittaa, vaik emmie ossookkaa.
Eile lähettii kaveri kansa kaupunkii hummaamaa. Olin tulna eellispäivän siihe tuloksee, jotta miul huutaat kaapit tyhjyyttää. Ei mittää piälepantavoo, ja työtkii alkaat kohtsillää. Sitä paitsi käskööt oikei ministeritkii, jot pittää ostoo, muute männöö kansatallous hunningole. Ja myöhä ollaa kuuliaisii immeisii ja tehhää nii ko käsketää.

Kaupungis ol mukava ajella, ko eihä siel olna juur kettää. Kaikha ne on tänne maale ängenneet kesälomillaa. Tiällähä saattaa kaupa hyllyt huutoo tyhjyyttää, ko turistit vievät kaike. Myö sit tuotii tavaraa senkii eestä kaupungist. Sieltähä lopettaat kaupat, jos ei kukkaa oo mittää ostamas. Eikä siin kauaa nokka tuhisna, ko takakontti ol täynnä lotjuu, pussii ja kassii.

Tavattii kahvilas tuttuloitakkii ja turistii sen aikoo, ko korjasvat suutarila miu lauku hihnat. On joku myönä miule aikonnaa nii huono käslaukun jot hihnat katkes heti ens käytös. Vielä myö keksittii männä yhtee kauppaa, ja het ovela tarttu nuor mies hihasta ja ol nii kommee ja hyvä puhumaa, jot myöhä innostuttii häne kansaa haastammaa vaik mitä. Mut eihä hää unhottannakkaa pääasioo. Tiettiihä myökii, jot pojal on mieles vua suaha meijät oma firmasa asiakkaiks. Mutta turhaa hää aikoosa kulutti meijä kansa. Myö oltii juur päivitetty liittymät ja viimose piäle siin samas firmas. Tais olla mies pettyny, mut ei maha mittää.

Sit ko myö viimosela selvittii iltapuolella kottii lähtöö, nous keskkaupungilta päi musta sankka savu. Ois tehnä miel männä kahtommaa, polttaako siellä joku kämppääse vai mikä pallaa, mutta eihä myö haluttu männä sinne palomiesten töitä häirihtemmää. Päin vasto ko mon muu ol kuulema jiänä tien tukkeeks. Sitä paitsi oisvat ehken luulleet meijä oleva syyllisii tulpalloo. Mutta oltii myö sen verran uteliaita, että kahottii het kotona netistä, jot keskellä kaupunkii ol jossain syttynä styrokskasa tullee. Tuski se itellää on syttynä. Ehkä joku on vähä avittanna.

Se ol sellane kaupunkireissu. Muutama kerra sain kotona kulkee eestakasii peräkonti ja makkuuhuonee väliä enne ko olin kaik tavarat kantana tuppaa. Koha ilemat kylymenöö, pittää männä uuvestaa ja ostoo vähä lämpimämpiikii voatteita :)

tiistai 8. heinäkuuta 2014

Päivä meni ku iltamis

Nyt pakkaa päälle väkisinkin sellaanen iili, että pitää vaihteeksi kirijoottaa pohojalaasella murtehella. Täytyy keksiä jutunjuurta vaikka tämän päivän tekemisistä. Äläköhöt eteläsavolaaset hermostuko. Mä yritän keksiä seuraavalla kerralla vaikka tikusta asiaa  eteläsavolaasittain. Tasapualisuuren vuaksi.

Aamulla  lähärettihin matonpesuhun jo heti sianpiäremän aikoohin. Eileen siäl´oli nimittäin oikeen jonua. Mutta ny ei ollukkaan ku kaks naista. Toinen puhuu suamia, toinen englantia, mutta ymmärsivät kuitenki toisiansa. Suamia puhuva neuvoo toiselle matonpesun alkeeta. Eileen muuten oli kaikki pesupaikat ihan täynnä ja miähiä oikeen jonotti vuaruansa. Huamatkaa! Suurin osa matonpesijööstä on nykyään miähiä! Mutta miähet heti alakoo suunnitella jotakin vehejestä, jolla pesu kävis ittestänsä, iliman voiman käyttöä. Mutta mitä herran jestas ne sellaasta suunnitteloo. Mukavampi mattoja on hiki hatus pestä ku salilla poukottaa hiestä märkänä punnuksia ja kahavakuulaa. Se se vasta ykstoikkoosta hommaa on eikä tuu mitää valamista kummiskaa.

No sitte kotia tultua mull´oli vuaros pinaatinlehtien säilöminen pakastimehen. Keitin niitä jonkin aikaa, pilippusin ihan hianoksi ja laitoon pakastepussiihin ja imaasin ilimat pussista pihalle. Moon joskus ostanu konehenkin, jolla saa ilimat pois pussiista imeskelemättä, mutta ei oo tullu otettua käyttöhön. No tämä homma sujuu iliman kommelluksia.

Just ku oltihin syäty, havaattimma, jotta ulukona joku vanaha nainen luuraa meirän portista pihahan. Yritti olla kuusiairan takana piilos, mutta vahtas aina vähän väliä, sitte haki kamerankin ja kuvas taloon. Arvasimma, jotta son joku, joka on joskus asunu täs taloos. Oikeen menimmä kysymähän, ja saimma tiätää, jotta ei hän itte, mutta hänen joku sukulaasensa oli asunu täälä viiskymmentäluvulla. Siinä pihakeinus istues ja rupatelles meni ainakin pari tuntia. Nainen, joka muuten tänään kuulemma täytti 87 vuatta, innostuu kertomahan ummet ja lammet kaikenlaasia tarinoota elämästänsä. Asuu nykyään Helsingis.

Ja voitta uskua, että tarinat on nykyihimisen korvis uskomattomia. Jo sekin, kuinka hänet pantihin kansakouluhun 8-vuatiahana: eka päivänä vanhemmat vain sanoo, notta "mee tuata tiätä niin pitkälle kunnes näjet isoon punaasen taloon. Siälä pihas on palijo ihimisiä ja meet niiren mukana sisälle". Ei tulis kuulohonkaan laittaa nykykakaroota yksin eka päivänä kouluhu. Niitä ku raijatahan ja köörätähän sinne autolla viälä lukioski, äiti tai isi saattajana.

Iltapäivällä oli mulla vuaros vähä perhosenmettästystä kameralla. Olin just pannu jalakahan oikeen kummisaappahat, jotta meen viäreisen tontin ryteikköhön kytikselle. Mutta ku hyppäsin ojan yli, nousi horsmien ja angervojen seasta viarahan miähen pää. Tämä miäs oli siälä nyhtämäs ja niittämäs istuttamiensa koivuntaimien ympäriltä ryteikköä. Soli luullu seleviävänsä urakasta äkkiääki, mutta kyllä se joutuu usiamman päivän siälä könyämähä. Sitei kukaa uskokaa miten kauhian vahava ryteikkö on kasvanu tuoho pari vuatta sitte kaarettujen puiren tilalle. Monet istutetut koivut on jo niin isoja, jotta ne seleviää itteki, mutta kuallehien tilalle on istutettu uusia piäniä taimia, jokka tukehtuus, jos ei niiren ympäriltä kaarettaas horsma-koiranputki-mesiangervoviirakkua.

Kohta oli meillä vuaros ongelle lähtö. Minoon ny innokas lähtemähän ongelle useenkin, ku miäs oli nähäny järvellä norpan just silloon ku molin Espanjas. Veren (=veden) pinta oli kuin kiahunu pikkukaloosta ja sitte yhtäkkiä keskeltä tuata kuahuntaa oli tyäntyny norpan pää. Kalat oli tiätysti härissänsä yrittäny pakohon tuata kauhiaa petua.

No me mentihin ny siis ongelle. Lähärettihin pakettiautolla, sillä ku teherähän kaikki tällääset sottaaset reissut. Miäs meinas, jotta pannahan auto vaihteeksi eri paikkahan ku tavallisesti. Mutta ei olis pitäny! Siihen juuttuu pyärät pehemoosehen maahan, eikä irti sitte millää. Hakattihin vesurilla kuusenoksiaki pyärien alle ja kaikki muut temput tehtihin, mutta auto vaan juuttuu ja vajos syvemmälle mutahan. Mikäs siinä sitte auttoo ku soittaa jolleki lähialueella asuvalle tutulle, joll´olis sellaanen vehejes, jolla saa isoon pakettiauton verettyä irti.

Mä tiätysti otin heti innoossani hianon uuren puhelimeni ja meinasin soittaa numerotiarusteluhun. Mutta nyt alakoo kyllä nyppiä ja pistää vihaksi koko vehejes. Mitä varte pitää teherä sellaaset näytöt, jotta niistä ei torellakaa näje yhtää mitää auringonpaistees. Pitää ruveta pitämähän vissihin vilttiä mukana, jotta saa mennä sen alle, jos tarttoo puhelimella jotain teherä auringon paistaes. Onnistuun lopulta, ja lähistöllä asuva tuttu tuli vetämähän meirän auton pois murasta.

Onkipaikka on torella pahas paikas. Törmä on melekeen 90 asteen kulumas oleva jyrkkä monen metrin purotus vetehen. Ja alahalla ei ollukkaa tilaa seistä, ku vesi oli noussu niin, että just ja just meillä oli joku jalaansija. Muuten meni hyvin, mutta ku venehiä meni ohitte, lainehet löi melekeen polovihin saakka ja housut ja kengät ihan märkinä. Ei voinu yhtää perääntyäkää, ku siinä rintees ei pysy. Kokeelepa itte seistä seinällä!

Ihimeen hyvin lähti onginta käyntihi. Kumpiki saatihi isoja ahavenia, joten huamenna ei oo ruakaongelmaa. Sitte miähen ongesta hävis koukku ja niin jouruttihin lähtemähän kotia. Norppaa ei nähty, mutta yks tiira yritti pari kertaa siepata pinnan alta kalan, mutta ei saanu. Sill´oli huanompi tuuri ku meillä. M´olimma vissihi onkinu järvestä kaikki kalat.

keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Riemullisia päiviä

 Kahden viikon pituinen lapsen kanssa puuhailu on valitettavasti ohi. Kyllä sitä herkkua saisi olla enemmänkin, mutta hyvä edes näin. Nyt sattui lapsenlapsen lisäksi samaan aikaan sisareni tulemaan miehensä kanssa kahden oma lapsenlapsensa kanssa ja voi ihme, millainen hulina ja melske raikui kerrankin meidänkin pihassa. Huomasin ihmeekseni, että on päässyt kulumaan kolmisenkymmentä vuotta siitä, kun meillä on ollut näin monta lasta kerralla, joten meillä riitti riemua kovastikin.

Suomen kesän jännitysmomentti sää oli taas jälleen epäsuotuisa. Olin kuvitellut, miten koko ajan nautimme järvenrannan riemuista, mutta järvelle ei ollut asiaa kuin yhtenä päivänä. Lapsilla oli siellä tosi hauskaa, ja seuraavana päivänä kysyikin 6-vuotias seinäjokelainen: "Mennäänkö tänään taas sinne lätäkölle leikkimään?"
Onneksi saatiin sentään muuten ulkona olla. Kaikenlaisia pihapelejä on kokeiltu aina puujaloilla kävelyä myöten. Jopa minä pysyn pystyssä puujaloilla vähintään parikymmentä askelta. Ei huono laji.
Meillä on mieheni kanssa tapana kiertää tontin ympäri sauvakävellen aina silloin, kun ei viitsi metsään lähteä. Kun kerran kiertää, on kasassa 200 metriä. Jostain käsittämättömästä syystä tämä on mieluista lapsenlapselle Aatulle. En tiedä, mihin tuollaisen ykstoikkoisen kävelyn viehätys perustuu, sillä lapsi saattaa kärttää meitä kävelylle tontin ympäri jopa vesisateella ja vaatii kierrettäväksi vähintään 10 kertaa ja jopa kilpaa. Mutta jos metsään pitäisi lähteä kävelylle vaikkapa lyhyemmällekin reissulle, lyö poika hanttiin.
Sisällä riitti touhua tietysti myös kaikenlaista. Korteista on puuhaa pitkäksi aikaa erilaisia pelejä tai pasiansseja pelatessa. Korttitaloja syntyi korkeitakin. En ollut muistanutkaan, miten itsekin lapsena päivät pitkät rakennettiin korteista taloja.

Yksi hämmästyttävän mielenkiintoinen touhu oli tölkkien avausklipsien paukuttaminen. Jos aikoo tehdä klipseistä laukkuja tai koruja, on ne ensin pestävä, keitettävä, väännettävä ja lopuksi vasaralla paukutettava litteiksi. Minulle on kerääntynyt valtava määrä työstettävää materiaalia ja keksin laittaa "ei ole mitään tekemistä" -vinkujat töihin. Minä ja sisareni väänsimme pihdeillä, lapset paukuttivat. Hämmästyttävää, miten jaksoivat puurtaa. Se kun oli taas vaihteeksi uudenlaista hommaa. Yksi ei olisi millään malttanut lopettaakaan. Seuraavana aamuna heti ylösnoustuaankin silmät vielä klupsahdellen kyseli, "paukuteltaisko niitä klipsejä taas tänään?"

Värillisiin klipseihin lapset ihastuivat suunnattomasti ja omivat niitä minulta itselleen. Halusivat tehdä niistä jotain. Olin ostanut joskus Virosta kapeita erivärisiä silkkinauhoja ja lapset innostuivat pujottelemaan itselleen niiden avulla itselleen rannerenkaita. Isommat tekivät äideilleenkin ranne- ja kaulakoruja ja sanoivat, että "niistä pitää tulla asiallisia ja hienoja, että äiti ilkee pitää niitä ihmisten ilmoilla". Ja tulihan niistä. Jopa taulu valmistui erilaisista nipsuista.

Minulla oli valmiita kasseja ja laukkuja, joita näytin lapsille. Tyttö halusi itselleen olkalaukun, pojalle ehdotin jotain kukkaroa. Mutta poikapa iski silmänsä tuohon kuvassa olevaan puolivalmiiseen laukuntekeleeseen ja halusi sen. Ehdotin, että teen sen valmiiksi laukuksi, mutta poika kielsi. Hän halusi pitää sitä lakkina. Se päässä poika olikin sitten lopun aikaa sisällä ja ulkona, hyvä että nukkumaan mennessä otti pois. Mitähän äitinsä sanoi, kun poika tuli kotiin puolivalmis kassi päässä!

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Aina jokin jumettaa

Minua vainoaa jokin paha henki. Koko talven ovat kaikki käyttämäni laitteet ja vehkeet jumettuneet tai muuten vioittuneet. Joka ikisellä kaupunkimatkalla olen joutunut viemään jonkin vehkeen hoitoon.

Yksi ihmeellinen murheenkryyni on ollut kännykkä. Jo ennen pääsiäistä hävisi silloisesta puhelimestani näyttö. Puhelimeen kyllä saattoi vastata jos joku soitti, mutta en voinut soittaa kenellekään, kun en tiennyt numeroita. Niitä kun ei päässyt selaamaan. Sinne puhelimeen jäi joitain tekstiviestejäkin lukematta, kun ei tietenkään voinut niitä näytön puutteessa selata.

Silloin ei ollut mahdollista käydä ostamassa uutta kännykkää, joten löysin jostain komeronnurkasta isän "perintöpuhelimen". Siihen kävi vanha muistikorttini, mutta minulta hävisi suurin osa numeroista, sillä kaikki eivät olleetkaan tallella SIM-kortilla vaan osa puhelimen muistista. Miten niitä sieltä kaivelet näytön puutteessa.

Laitoimme SIM-kortin isän vanhaan puhelimeen, ja numeroita selaillessani aloin ihmetellä, keitä miehiä minulla oikein onkaan nimiluettelossa. Miehenikin alkoi epäillä, miten paljon miehiä, enkä muka tiedä, keitä ovat. Sitten vasta älysimme, että nehän olivat isän tuttavien nimiä.

Aina näihin päiviin saakka olen keplotellut paremman puutteessa tuolla yllä olevalla puhelimella. Sitten siitä pirahti pohja irti, mutta puhelin toimi kuitenkin. Kunnes nyt sitten tänään vasta oli vihdoin aikaa ja mahdollisuus käydä ostoksilla. Ostin varmuuden vuoksi samaa merkkiä kuin tablettikonekin, ettei tarvitse kauan tuppuroida uuden vehkeen kanssa. Sitä kun on nääs muutakin hommaa ihmisellä :)

Kännykkäkaupassa myyjä vähän aikaa otteli tuon ikivanhan vehkeen kanssa, mutta ei saanut siirretyksi numeroita uudelle SIM-kortille. Nyt nimittäin pongahti etukansikin irti, eikä myyjä saanut osumaan näppäimiä kohdalleen. Minä nyt sitten kotona yritän ekaksi käsiin osuneella tikulla tökkiä jotenkin esiin ihmisten puhelinnumeroita, ettei tarvitse soitella kaiken aikaa nollasatasataan. Tikkukin sattui olemaan järsitty tikkarin tikku pikkuvieraiden jäljiltä. Osaksi taidan vain odotella soittoa ihmisiltä, ja sitten vain tallennan soiton jälkeen numeron.

Onneksi kokeilimme alkajaisiksi miehen kanssa, toimiiko uusi vekotin. Juu, osasin heti soittaa ja äänikin kuului hyvin. Entäs kun mies soitti minulle. Siinäpä tulikin tenkkapoo. Miten herranjestas saan vastatuksi. Olen aina oppinut, että vihreän luurin kuvasta painetaan, mutta nyt ei tapahtunut mitään. Eikä ollut muutakaan nappia, mistä painaa. Soitto tyttärelle: hän ei osannut neuvoa, hänellä oli eri firman puhelin. Soitto toiselle tyttärelle: hänellä oli samanmerkkinen, ja ohje kuului: liu´uta vihreää puhelinta punaiseen päin. No enpä ole ennen kuullut! Mutta ohje toimi kuin toimikin.

Olin itse asiassa ekaksi katsonut käyttöohjeista, mutta ei siellä ollut mitään ohjeita koneen käyttöön. Ainoastaan akun ja SIM-kortin sisäänlaitto ja siinä se. Loput vihkosesta oli pelkkiä varoituksia. Ohjeet löytyvät netistä. Mutta miten voi kukaan netistä etsiä ohjeita, ellei tiedä miten nettiä käytetään.
Netin käytön sentään osaan, mutta osaavatko kaikki uuden puhelimen ostavat.

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Espanja-kokemuksia 5

Espanja-juttuihin kyllästyneille tiedoksi, että tämä on viimeinen.
Barcelona on minusta kivempi kuin Madrid. Barcelonan paha puoli vain on, että siellä alkavat heti puhua espanjan sijaan englantia. Kielen kannalta ei sinne kannata mennä. Mutta muuten sää on siedettävämpi ja kaupunki vihreämpi kuin Keski-Espanjan kaupungit. Näkemistä ja kokemista olisi ollut vielä moneksi päiväksi, mutta pääseehän tuonne uudelleen.

Barcelonan pakolliset kohteet ovat Ramblas-katu, ylimainostettu, ei se minusta poikkea muiden kaupunkien pääkaduista. Mainostettu on myös arkkitehti Antonio Gaudin suunnittelemaa Sagrada Familia -kirkkoa, jota on alettu rakentaa jo 1800-luvulla, mutta joka ei ole vieläkään valmis. Siitä kuva yllä. Jo ulkopuolella on lukematon määrä pieniä yksityiskohtia, eikä kokonaista kirkkoa meinaa saada kuvaan millään. Aioimme mennä sisällekin, mutta se oli mahdotonta. Jono lippuluukulle oli jo aamusta arviolta 300 metriä ellei enemmänkin. Eikä siinä vielä kaikki. Kun sait lipun, jonotit seuraavaksi sisään samanlaisen jonon. Kovastihan on kehuttu kirkkoa erikoiseksi, mutta jospa odotan, että se valmistuu, vuonna 2020 tai 2040, tai jotain sen tapaista on luvattu!
Korkealla kukkulalla sijaitsevaa erikoista Güellin puistoa ei oikein voi kuvailla. Monimutkaisia rakennelmia ja ihmeellisyyksiä täynnä. Elämyksellistä oli sinne kulkeminen monien kadulla sijaitsevien rullaportaiden myötä.
Rullaportaat veivätkin jollekin sivusisäänkäynnille. Pois tulimme pääportin kautta, joka tekee sanattomaksi.

Yllä Gaudin talosta hänen suunnittelemansa kahden istuttava tuoli. Barcelona on ottanut Antonio Gaudista kaiken irti. Joka paikassa mainostetaan hänen suunnittelemiaan kohteita ja myydään T-paitoja tai muuta tavaraa Gaudin nimellä.

Uimarannalle teki mieli, sillä lämpötila täälläkin nousi lähemmäs kolmeakymmentä ja hiki oli sellainen, että kaverin metrolippukin, joka oli ollut kaulapussissa ja vielä housunliiringin sisällä, oli lionnut hiestä niin märäksi, ettei enää kelvannut koneeseen. Oli ostettava uusi lippu.

Rannalla käväisimme, mutta emme viitsineet mennä uimaan, kun vesi ei näyttänyt maailman puhtaimmalta ja roskia jos jonkinlaisia. Istuksimme kivillä vedenrajassa ja yhtäkkiä taaksemme oli ilmestynyt pari miestä kaivellen käsillään hiekkaan kuoppaa kuin koirat. Ihmeissämme seurasimme miesten puuhia. Nämä olivat kaivaneet kostean hiekan sisään jääpaloja ja sekoittelivat kivien takana maassa hienoja drinkkejä, joita sitten lähtivät myymään rannalla loikoileville. En taida haluta ostaa rannoilla pullottamattomia juomia!
Yllä kuva satamasta.
Yritimme matkalla syödä ja juoda tietämiämme espanjalaisia erikoisuuksia. Tässä kuva churroista, joita kastetaan paksuun suklaajuomaan.

Usein väitetään, että vain suomalaiset skypettävät tai näpelöivät kännykkäänsä väärään aikaan väärässä paikassa. Mutta näyttävät ne muutkin tekevän samoin. Eräässäkin ravintolassa ruokaillessamme istuutui ihan viereemme viereiseen pöytään nuori venäläismies. Ruoan saatuaan avasi skypen ja alkoi polottaa venäjää kaverinsa kanssa niin että koko ravintola raikui. Vaikka eivät espanjalaiset ole hiljaisimmasta päästä, voitti tämä mies naurunremakoineen kaikki muut. Alkoi jo hieman hävettää, että luulevat meidän kuuluvan tuon tyypin seuraan.
 _______
Tämä olkoon viimeinen postaus tuosta matkasta, josta en tainnut muistaa enää puoliakaan, kun on ollut niin kiireistä loman pitoa, että aina jossain välissä hutaisten pitänyt yrittää kirjoittaa.

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Espanja-kokemuksia 4

 Espanjan-matka jatkuu nyt Zaragosa-osuudella. Nopealla  mutta tuhottoman kalliilla AVE-junalla ollaan perillä tuossa tuokiossa, ja meitä on vastassa heti monipäiväinen juhla Feria del Ebro tapahtumineen, myyntikojuineen ja valtavine ihmislaumoineen, jotka mekkaloivat yötä myöden. Kaupunki oli muuten viehättävä, ja meillä kiva hotelli ihan keskustassa, mutta kaupungilla eteen päin päästäkseen oli käytettävä kyynärpäitä. Molemmin puolin jokea myydään erilaista tavaraa kuten missä tahansa suomalaisessa kaupungissa markkinoiden aikana. Ylin kuva: Basilica del Pilar, taas hieno ja komea kirkko, jossa Goyan maalauksia. Kirkossa on kyltti, jossa kielletään kulkeminen ja mekkaloiminen messun aikana, mutta sillä ei näytä olevan mitään merkitystä. Jopa paikalliset pikkupojat irvailevat ja ilveilevät niiaileville ja ristinmerkkiä tekeville uskovaisille matkien näitä. Uskomatonta turistien röyhkeys täällä.
Yhden linnankin sisällytämme matkamme käyntikohteeksi, Palacio de Aljafería Cortes de Aragón. Eikä mitenkään ruma sekään. Siitä pahoja tällaiset rakennukset, että niihin eksyy takuuvarmasti.
Härkätaisteluareenakin on komea. Olisimme menneet katsoman taisteluakin, mutta niitä oli vain sunnuntaisin. Meiltä jäi näkemättä kokonaan tämä espanjalainen perinne, sillä sunnuntaina olimme Barcelonassa, jossa härkätaisteluita ei eläinsuojelun nimissä enää järjestetä.
Ebron yli kulkeva silta Puente de Piedra. Ebron rannalla toisella puolen jokea oli suuri puisto, jossa  saimme kävellä luonnonpolkuja. Olisin kuvannut lintujakin, jos vain olisivat tulleet pensaikosta esiin. Valtava sirkutus vain kuului joka puolelta. Tuossa puistossa oli myös mm. kasvitieteellinen puutarha ja vesipuisto.
Ebro näyttää samealta ja likaiselta Saimaan kirkkauteen tottuneelta. Joitain lintuja siellä uiskenteli. Eräs eläkeläinen oli kuvaamassa lintuja ja alkoi innoissaan selittää valokuvauksesta ja linnuista. Hyvää kieliharjoittelua minulle, mutta akveri pääsi pitkästymään, kun ei ole opiskellut espanjaa.
Tässä kuva yhdestä kaupungilla järjestettävistä tapahtumista. Juhlan teemana oli eri aikakaudet.
Eräässä kojussa muuten oli haukkoja ainakin kymmenen. Keneltäkään ei peritty rahaa niiden kuvaamisesta tai katsomisesta. Kuulin, että eri yhteisöt kustantavat erilaisia tapahtumia juhlaan.

Eräänä päivänä kävimme katsomassa suomalaisten taiteilijoiden keramiikkatöitä jossain monen mutkan takana jonkin sisäpihan talossa kellarissa. No, minähän en tunnetusti taiteesta mitään ymmärrä, mutta tulipa kirjoitetuksi nimi vieraskirjaan.

Kun luonnon lisäksi Zaragosan kaikki meistä mielenkiintoinen oli jo nähty, toisena iltana olimme kirkossa (ei tuossa kuvassa olevassa) kuuntelemassa konserttia. Kaksi kuoroa lauloi ja kirkon akustiikka hyvä, kauniisti lauloivat. Espanjalainen organisointi oli minusta aika outoa. Konsertin piti alkaa klo 18.30. Vartin yli kuusi aioimme mennä sisään, mutta siellä oli vielä messu käynnissä. Emme uskaltaneet sen aikana mennä sisään, vaan odottelimme ulkona. Kuitenkin ihmisiä lappoi sisään koko ajan.

Vihdoin mekin työnnyimme sisään puoli seitsemältä ja kas, kaikki penkit olivat täynnä. Takaosasta piti alkaa ottaa lisätuoleja valtavasti kolistellen. Siis kymmenet muutkin ihmiset kolistelivat siellä kesken messun. Vasta varttia vaille seitsemän messu loppui, ja osa ihmisistä lähti pois. Nyt penkkeihin mahtuikin, ja taas alkoi kova kolistelu ja häslinki tuolien takaisin viemisessä. Ehkä klo 7 vihdoin pääsi konsertti alkamaan. Kellonajat näyttivätkin olevan vain viitteellisiä.

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Espanja-kokemuksia 3

 Mitä ihmettä voi suurkaupungista kertoa toiselle. No, tässä pieni rääpäisy. Madrid on valtava ja talot niin suuria, että eivät meinaa mahtua edes kameran kuvaan. Yllä Madridin tunnus mansikkapuu ja karhu yhdellä pääaukioista Puerta del Solilla. Siellä oli iltaisin valtavat rivistöt poliisiautoja mielenosoitusten varalta. Ja iltaa kohti aukion tunnelma jotenkin aina sähköistyi selvästi.

Koska kaupunki on niin valtava ja aikaa meillä vähän, oli paras tapa saada edes jonkinlainen käsitys kaupungista ostamalla kiertoajelulippu. Se on helppo ja suositeltava tapa ensikertalaiselle tutustua kaupunkiin, sillä siinä viedään automaattisesti samalla rahalla kaikkiin tärkeimpiin nähtävyyksiin. Bussista saa hypätä pois koska vain ja taas jatkaa matkaa seuraavalla.
Kiertoajelulla ehti tuijotella yksiä ja samoja kohteita pitempäänkin, sillä liikenne junnasi joskus kauankin liikennevaloissa. Kerrankin oli kaksi autoa kolaroinut risteyksessä, ja poliiseja pyöri useitakin liikennettä ohjaamassa. Kun on paljon populaa, paljon myös sattuu ja tapahtuu.
Tässä kuvassa Ayuntamiento eli kaupungintalon tapainen hallintorakennus. Jos kaupungintalokin on näin mahtava, mitä sitten kuninkaanlinna, jonne aioimme, mutta jossa oli niin pitkä jono, ettei tointanut. On noita hienoja ja upeita taloja nähty muuallakin. Kuninkaanlinnan viereiseen kirkkoon menimme sisälle, mutta sekin oli yhtä koristellinen, mahtava, upea, komea ja mitä kaikkea, kuten kaikki Euroopan kirkot.
Toinen pääaukio Plaza Mayor yllä.
Olimme alun perin päättäneet, että emme käy tällä matkalla yhdessäkään linnassa emmekä taidemuseossa, kun niitä on niin paljon jo nähty, mutta eräs ruokapaikka sattui juuri Reina Sofian taidemuseon kohdalle. Pakkohan sinne museoonkin oli sitten mennä. Mutta sekin on niin valtava, neljä kerrosta ja suuren korttelin kokoinen, joten henki menee, jos aikoo kaiken nähdä. Picasson Guernica tietysti piti katsoa, mutta sitä kaikki muutkin halusivat nähdä ja tungos oli sen mukainen. Vasta pois tultua havaitsin, että minähän olen käynyt ennenkin tuossa museossa. Varmaan kierretty edellisellä kerralla eri kerroksissa.

Eräänä iltana kävimme Flamenco-baarissa. Siellä oli koko illan flamencoesityksiä. Tykkään flamencosta kovastikin, vaikka siinä onkin surumielinen sävy kuten portugalilaisessa fadomusiikissa.
Retiro-puisto on madridilaisten itsensä mielestä ehdoton käyntikohde. Ja puiston lampea nimittävät järveksi ja kovasti intoilevat, että siellä pääsee soutelemaankin. Mutta mitä me nyt siihen lutakkoon soutelemaan, kun kotona on lääniä soudella oikein olan takaa. Hieno puistohan se on, ei voi kieltää.

Itseäni kiinnosti kuitenkin enemmän luonnonmukainen alue noin parin kilometrin päässä kaupungin keskustasta, jonne mentiin köysihisseillä. Hissistä näki mukavasti koko kaupungin ylhäältä käsin ja perillä oli yläkuvan näköistä luontoa. Kuivaa vain joka paikassa, lieneekö paljoa satanut. Siellä olisin kävellyt pitempäänkin, mutta piti ymmärtää, että kova helle voi tehdä tottumattomalle tepposet. Kyllä tällainen 10 asteen lämpötila sentään on poikaa, mikä nytkin tätä kirjoitettaessa vallitsee.

Neljän Madrid-päivän jälkeen jonotimme matkalippuja Zaragosaan. Valehtelematta tunti meni jonossa. Siinä mietiskelin, että olkoon vihoviimeinen kerta, kun lähden omatoimimatkalle. Kaikki aika menee kulkiessa suurkaupungin maan alla maanalaiselta toiselle. Eräälläkin asemalla oli maanalaista käytävää, portaita, käytävää ja taas portaita ainakin kaksisataa metriä. Varmaan kävellen maan pinnalla olisimme olleet jo paljon nopeammin perillä.