Hieno kaunis päivä

 Eilen aamulla melko pian herättyäni ajoikin pihaan auto, ja minua kehotettiin laittamaan kouluvaatteet päälle, silmille sidottiin liina ja minut köörättiin tuntemattomaan paikkaan. Paikka osoittautui paikalliseksi kahvilaksi, siellä oli iso joukko aiemmin eläkkeelle jääneitä opettajia, niitä ihania työkavereita, joiden kanssa on vuosikausia työskennelty. Minulle ja eräälle kollegalleni laitettiin kukkaseppelet päähän ja pöydälle eteen kahvikuppi ja leivos. Meille kahdelle eläkkeelle jäävälle alkoi tällä tavoin hieno ihana päivä.

Kahvin jälkeen meidät vietiin koulun pihalle, jossa saimme lapiot käteemme ja meidän piti istuttaa yhteinen omenapuu. Toivottavasti puu antaa runsaasti satoa tulevina vuosina oppilaiden syödä.

Eikä ohjelma siihen loppunut. Kollegat olivat kuvanneet koulusta erilaisia kohteita, ja meidän piti kiertää koulua etsien kohteet. Suurella vaivalla löysimme kaikki. Olipa koulussa vielä näköjään monta kohdetta, joissa en ollut ikinä vielä käynytkään! Erästäkin erikoista lasia olevaa ja pikku ruuduista koostuvaa ikkunaa en ollut nähnyt koskaan. Palkinnoksi saimme kuivattuja karpaloita.

Ohjelmassa seurasi ruokailu, jonne meidät saatettiin pöytään. Pöydälle oli erikseen laitettu valkoinen liina ja kaunis ruukkukukka. Oppilaat tarjoilivat ruoan, ja yksi kollega soitti haitarilla ruotsalaista ja saksalaista musiikkia.

Ruokailun jälkeen seurasi pieni tilaisuus auditoriossa, jonne oli kokoontunut koko yhtenäiskoulun väki. Kasiluokan oppilaat olivat tehneet kollegalleni erilaisia kysymyksiä itsestään. Hyvin ope näköjään tunsi oppilaansa. Itselleni nämä kaikki lapset olivat vieraita, olenhan viime vuosina opettanut melkein pelkästään lukiossa ja kaupungissa.

Pienen huilin jälkeen meidät vietiin taas tuntemattomaan paikkaan. Saavuimme paikallisen kauneussalongin pihaan, joissa meille laitettiin hienot kynsilakat. Ei minulla olekaan ennen mennyt kynsien lakkaamisessa näin kauan aikaa. Eiköhän siinä vierähtänyt lähemmäs kolme tuntia, kun kummallekin laitettiin lakat viimeisen päälle. Itse värjäytin vaihteeksi turkoosiksi. Ihanaa oli myös se, että eläkeläiskollegat viihdyttivät meitä mukanaolollaan, pitivät pieniä tietokilpailujakin.

Tämän kaiken jälkeen olikin koulupäivä saatu päätökseen. Seurasi arviointi-VESO. Siirryimme työn ääreen paikalliseen kartanoravintolaan, jossa arvioinnin jälkeen seurasi runsas ateria ja sauna. Me eläkkeelle siirtyvät emme enää jääneet saunomaan, olihan päivälle tullut pituutta jo muutenkin.
 Hieno oli päivä. Toukokuun viimeisellä viikolla on vielä viralliset eläkekahvit. Varsinaisia työpäiviä on tänä keväänä minulla enää kaksi plus kevätjuhlapäivä. Sen jälkeen en taida kouluihin päin enää vilkaistakaan.

Talvella työstämämme lukion historiikki on saapunut painosta ja ensi viikolla pidämme julkistamistilaisuuden. Kirjaa viedään myyntiin paikallislehteen sekä kunnantalon infoon. Ilmeisesti muuten bloginpito auttoi myös historiikin kirjoittamisessa, sillä sen kirjoittaminen tuntui helpohkolta. Paljon asioita oli blogikirjoittamisen ansiosta pysynyt mielessä, joten ei kaikkea tarvinnut kaivella kellareiden kätköistä.

Työurani päätteeksi lopetan nyt tämän bloginikin lopullisesti. Olenhan jo kertonut kaiken mahdollisen kouluelämästä. Jatkan kuitenkin lintublogin pitoa ja jos alkaa tuntua, että pitäisi kirjoitella myös muuta, aloitan uuden blogin. Mutta koulusta en kirjoita enää sanaakaan.

Muutosta on tapahtunut

                                                                                  näsiä

Vanhoja oppikirjoja ei pitäisi koskaan heittää menemään. Ei yleensä kulu pitkäkään aika, kun ne uuden sukupolven mielestä ovat mitä antoisinta ja mielenkiintoisinta luettavaa, jopa hupaisaa. Sieppasin kaverin Facebook-päivityksestä otteen kuvaamataidon opettajille tarkoitetusta kirjasta vuodelta 1926:

"Opettajan esiintyminen luokalla pitää olla tarmokasta ja eloisaa, mutta silti rauhallista ja sopusuhtaista liikkeissä. Hänen tulee olla henkisesti joustava voidakseen hallita opetusainettaan (hänen tulee asettautua niihin mielialoihin, jotka tehtävä aiheuttaa). --- Opettaja ei saa näyttää alakuloisuutta ja väsymystä luokalla, hänen tulee olla virkistävä elementti luokassa. Kun opettaja näin välittömästi hallitsee luokkaa, ei kurinpidon tarpeellisuus tule kysymykseen. Uuttera työ ja mielenkiinto eivät salli epäjärjestystä.
(L. Törnudd: Kuvaanto-opetuksen metodiikka. 1926).

Jotkut asiat eivät vanhene koskaan. Minusta nämäkin opit ovat hyviä vinkkejä nykypäivänäkin. Ovat ajat kuitenkin muuttuneet monella tavalla. Jopa sekä opettajien että oppilaiden käyttäytyminen on muuttunut. Kun aloin urani 1970-luvulla, ei opettajaa enää teititelty, mutta opettajainhuoneen ovelle tullut yritti kiertää suoran sinuttelun aina jotenkin. Jossain vaiheessahan  puhuttelu sitten on muuttunut sukunimestä etunimeksi, usein jopa tuttavalliseksi puhuttelunimen käytöksi kuin puhuteltaisiin kaveria. 

Joskus 80-luvun lopulla alkoi jokin luokka puhutella minua etunimestä lyhennetyllä Kipa-nimellä, mistä en tykännyt yhtään. En kokenut sitä muuten negatiiviseksi, mutta lieneekö mielessäni assosioitunut Kipa-kirjakauppaan, jollainen silloin vielä oli paikkakunnalla. Sanoivathan jotkut oppilaatkin joskus piruuttaan menevänsä minun kirjakauppaan.

 Opettajan oletettiin ennen olevan "arvokas käytökseltään ja sopusuhtainen liikkeissään". Minullekin sanoi joku jo opiskeluaikana, että "ethän sinä voi opettajaksi ruveta, kun olet tuollainen kekkuli". Ihan alkuvuosina itsekin aina välillä epäilin, sopiiko minun olla ollenkaan tällä paikalla, kun en mitenkään saanut itseäni arvokkaaksi. Mutta jotenkinhan tuota on tullut räpelletyksi aina näihin päiviin asti. 

Oppilasaineksen muuttuminen vilkkaampaan ja uskaliaampaan suuntaan on mielestäni vain hyvä asia. En ole aikoihin tavannut enää oppilaita, jotka eivät mitenkään uskalla avata suutaan. Ihan alkuvuosina tapahtui niinkin, että lukion ekalla yksi erittäin hiljainen oppilas viittasi hyvin arasti käsi melkein korvassa kiinni. Luulin hänen viittaavan vastausta esittämääni kysymykseen, joten en enempää kiinnittänyt asiaan huomiota. Mutta oppilas olikin huonovointinen ja viittasi kysyäkseen, saako hän mennä oksentamaan. Kun vihdoin tämä oppilas sai vastausvuoron, ei hän enää voinut pidätellä oksennusta, vaan vatsan sisältö lensi kaaressa luokan käytävälle. 
Onneksi ei ole enää näin ujoja oppilaita.

Melko kaluttu aihe

Saimme joulupukilta ihkauuden sarjakuvakirjan Rannanjärvi on kuallu. (Eija Kuusisto, Jukka Kuusisto, Ensio Aalto. Rannanjärvi on kuallu. Saarijärvi Offset Oy, Saarijärvi 2013). Kirja kertoo pohjalaisista puukkojunkkareista Isontalon Antista ja Rannanjärvestä. Kirjan alussa oleva sarjakuva on tarina Rannanjärven viimeisestä päivästä siten kuin se on aikalaisten kertoman mukaan tapahtunut. Kirjassa on sarjakuvan lisäksi myös helppolukuiset osuudet  kyseisistä miehistä sekä näitä miehiä kuriin yrittävästä Kauhavan "rumasta" vallesmannista.

Itselleni ei kirjassa ole enää oikein uutta asiatietoa, sillä olen lukenut mm. Santeri Alkion Puukkojunkkarit, joka on vielä nykyäänkin helposti omaksuttavissa. Myös Heikki Ylikankaan tutkielmat puukkojunkkariuden synnystä ja syistä ovat minulle tuttuja. Lisäksi olen muista lähteistä saanut tietoa kyseisistä herroista enemmänkin kuin omiksi tarpeiksi. Mutta sellaiselle, jolle asia on uutta, kirja voi olla mielenkiintoinen. Nykyään pitäisi kaikki historia minusta ollakin sarjakuvan muodossa, silloin asia olisi helpommin omaksuttavissa.

Tarinan mukaan Rannanjärvi on tappelussa saanut monta puukoniskua, mutta eivät edes lähisukulaiset sido haavoja saati muuten auta miestä. Hänet vain nostetaan hevoskärryille ja jonkin ajan kuluttua matkalla huomataan, että mies on heittänyt henkensä.

Lukemani kirjallisuuden ja yleisen historiantuntemuksen perusteella minun on myös helppo kuvitella oman mummani isänisän viimeisiä vaiheita.  Tämä oli kuulemma ajaa hurruutellut miesporukalla hevosella, ja humalapäissään noussut kovassa vauhdissa seisomaan laulaa hoilottaen samalla. Vauhdissa ukko oli horjahtanut kärryistä maahan. Perimätiedon mukaan loukkaantunut oli vain raahattu kotiinsa ja heitetty sänkyyn makaamaan. Ei lääkäriä tai muutakaan apua. Kun seuraavan kerran joku älysi sänkyyn vilkaista, oli mies siellä kuolleena. Ei 1800-luvun puolivälissä ole näköjään yhtä miestä surtu. Taru ei kerro, onko suvussamme ollut häjyjä. Jos on, siitä on kyllä oltu visusti vaiti.

Itse asiassa hämmentävää.  Tuntuu jotenkin todella oudolta tai hullulta, että omassa suvussa olisi häjyjä ja puukkojunkkareita, historiankirjat kun kertovat ennen eläneistä ihmisistä, ikivanhoista ajoista. Mutta nehän ne juuri ovat niitä meidän esi-isiämme ja ovat siten meidän sukulaisiamme joten niitä hurjiakin sattuu varmaan meidän jokaisen sukuun.

Äiti on pitänyt huolen, etteivät meiltä juuret unohdu. Katselin hyllyjäni ja löysin melkoisen määrän pohjalaisuuteen liittyvää kirjallisuutta ja muuta rekvisiittaa. On dokumenttia, historiaa, runoa, kansanlaulua, huumoria, aforismia, sarjakuvaa, ruokaohjetta, sanakirjaa, värityskirjaa, Raamattua ja Katekismusta. On myös korttipeliä, noppapeliä, muistipeliä. On koristeukkoa ja -akkaa, tulitikkuaskin pidikettä, sukkaa, t-paitaa, pyyhettä, peflettiä ja mitä kaikkea vielä saattaa jäädä mainitsemattakaan. Olen nähnyt Pohjanmaalla myytävän myös tunikoita, jotka on tehty kankaasta, jossa on painettuna eteläpohjalaiset paikkakunnat. Onneksi ei äiti ole ostanut. Enkä nyt sentään niin hullu ollut, että itse sellaisen olisin ostanut...

Kaverina kirjailija

Nyt saan sanoa kuuluvani kirjailijan tuttavapiiriin. Kovasti olen ylpeä, vaikkei minulla itselläni ole vähäisintäkään osaa eikä arpaa, mutta siltikin. Olen ylpeä ystävän puolesta. Ystäväni Annikki on ahkeroinut yli kahden vuoden ajan ja tutkinut erään lähetystyöntekijän elämää, järjestänyt valtavat kirjalaatikot ja muun materiaalin ja kerännyt aineistosta kirjan, joka on nyt julkaistu. Kirjan nimi on Taivaan Isän puutarhuri, Elma Aaltonen 1913-1998.

Kirja kertoo lähetystyöntekijän Elma Aaltosen elämäkerran perustuen kirjeisiin,  haastatteluihin, Elman pitämiin päiväkirjoihin sekä hänen kirjoittamiinsa kirjoihin. Elma Aaltosen urasta voisi mainita mm. että hän teki Suomessa kristillistä työtä lasten parissa, kirjoitti yli 20 kirjaa, oli lähetystyössä Kiinassa ja Taiwanissa, toimitti lasten lähetyslehteä sekä työskenteli Lähetysseuran Aasian työn sihteerinä.

Olen lukenut monien lähetystyöntekijöiden elämäkertoja, ja aina minua on vaivannut se, että kuvaukset ovat olleet kovin ulkokohtaisia ja tavallaan siloiteltuja, usein pelkkää suitsutusta ja vain positiivisia asioita on tuotu esiin. Vieraan kulttuurin kuvauskin on jätetty usein pois. Kun tiedän, miten erilaista kulttuuri voi olla eri puolilla maailmaa, olen hämmästellyt aina, eikö muka mitään vaikeuksia ollut sanoman perille viemisessä, eikö ollut kieliongelmia, eikö ollut ristiriitoja, sairauksia tai muuta vastaavaa. On tullut jotenkin tunne, että on haluttu antaa yleisölle kuva lähetystyöntekijöistä yli-ihmisinä.
 (En malta olla mainitsematta tässä yhteydessä, miten eräs toinen tuttavani oli kirjoittanut isänsä työstä Afrikan lähetyskentillä. Kun kirjassa oli kuvattu joitain työn hankaluuksiakin, koko suku katkaisi yhteydet kirjoittajaan. Suvun mielestä tytär tahrasi isän maineen, vaikka tämä vain kuvasi työtä sellaisena kuin se oli hänelle kerrottu).

Tämä on nyt vihdoin kirja, jossa kuvataan työtä lähetyskentillä rehellisesti. Elämäkerran kirjoittaja on ottanut mukaan Elman omia kuvauksia matkojen hankaluuksista, kielivaikeuksista, kulttuurin ihmeellisyyksiä. Mutta kaikki kuitenkin positiivisessa hengessä. Elma itse käänsi kaiken aina parhain päin, tyytyi vähään, oli kovin vaatimaton. "Onni on sisältä päin sydämen tila", Elma sanoo ja tyytyy vaikkapa asuntoonsa, vaikka samassa pihassa haisisi sikala, ikkunoista kurkkisivat kaiken päivää kyläläiset ja ovesta ravaisi jatkuvasti porukkaa. Hän jopa vähätteli oman työnsä merkitystä, väitti ettei ollut saanut mitään aikaan, mikä tuskin pitänee paikkaansa. Päin vastoin, Elma oli vaatimattomuudessaan ja maanläheisyydessään juuri sopiva niihin oloihin, joita hän kuvaa.

Ettei Elmalla vain olisi ollut liian suuret odotukset, kun hän kerrankin kirjoittaa: "Olen kohta ollut täällä puoli vuotta, eikä kukaan ole edes saanut pistoa tuntoonsa, saatikka, että olisi lähtenyt pimeydestä valoon..." Vaikka yhden ihmisen työpanos tuntuisi lähetyskentillä vaatimattomalta, ei kai voi heti vaatiakaan tuloksia. Tällaisessa työssä ei voida mitata työn tuottavuutta mittareilla saati rahassa. En usko, että me itsekään olisimme kovin hanakoita heti kääntymään uuteen uskoon, jos meille joku vaikkapa buddhalainen tulisi lähetystyöntekijänä sellaista tarjoamaan, ja jopa huonolla suomenkielellä. Onhan tuota nähty länsimaisten ihmisten nihkeys omaakin uskontoaan kohtaan.

Kirja:
Annikki Mattila:  Taivaan Isän puutarhuri. Elma Aaltonen 1913-1998.
Kirjapaino Jaarli Oy, Turenki 2013. Suomen Lähetysseura.

Sielunrauha häviää

Minun sielunrauhalleni olisi kaikkein parasta, kun en lukisi yhtään kirjaa, en varsinkaan mitään tosielämään perustuvia. Eilenkin luin koko päivän Ruandan kansanmurhasta selvinneen Leah Chishugin kirjaa Pitkä matka paratiisiin. Lukemista ei voinut millään lopettaa ennen puolta yötä ja yöllä uni oli sitten pätkittäistä. Kirjan tapahtumat kummittelivat unissani koko yön, valtavia ruumiskasoja kaduilla, Leah ryömimässä niiden alta elävien kirjoihin vatsa auki viillettynä. Ja uniin sekoittuivat lisäksi vielä kaikki muutkin maailman tapahtumat suomalaisten sieppauksista Jemenissä ja jostain syystä Al Quaidat ja muut vastaavat.

Varsinkin afrikkalaisten pakolaisten omaelämäkerrat ovat mieltä järkyttävää luettavaa. Voimme vain kuvitella niitä kauheuksia, joita maailmalla tapahtuu kaiken aikaa. Kyllähän aikoinaan uutisia seurattiin kauhistuneina, mutta tällainen jonkun omakohtainen kertomus tuo tapahtumat niin lähelle kuin olisi ne itse kokenut. Ihmettelen vain, että jos asioita näinkin kaukaa seuranneena ne tunkevat uniin, niin miten asianosaiset itse ikinä kykenevät niistä selviämään järjissään. Mutta eiväthän monet selviäkään. Useat traumatisoituvat lopuksi elämäänsä.

Kiinnitin huomiota kirjan nimeen. Vaikka englanninkielinen alkuperäinen nimi on A Lon Way From Paradise, on se käännetty juuri päinvastoin eli Pitkä matka paratiisiin. Kirjoittajalle lapsuus Ruandassa Afrikassa ennen sotaa oli paratiisi, josta hän joutui pakenemaan. Mutta länsimaiselle kääntäjälle  länsimaat näyttäytyvät tietysti paratiisina. En kuitenkaan usko, että Lontoo, jossa kirjoittaja nykyään asuu, tuntuu afrikkalaisesta kovin paratiisilta, vaikkakin tietysti kaikkien kauheuksien jälkeen vähiten kauhea. Miksei tietysti voi ajatella niinkin, että kirjoittajalla on nyt Lontoosta pitkä matka sinne entiseen paratiisiin. Ihan kuinka päin vain.

Lisäys: Luin vasta tuon alun kirjoittamisen jälkeen kirjan loppuun.  Kirjan loppu muuttaakin kirjan nimen merkitystä. Tarkemmin kun ajattelee, otsikon suomennos on sittenkin ehkä osuvampi nimi kirjalle kuin alkuperäinen, maailma ei näytä tulevan juuri paremmaksi, paratiisiin on tästä todella pitkä matka.

Kunpa kuitenkin aina muistaisimme pitää mielessämme, että olivat asiat meillä miten huonosti tahansa, ne voisivat olla vieläkin huonommin. (Tai sitten vielä paremminkin ;)

Välillä kirjallisuuden lumoissa

Olen ahkeroinut pitkästä aikaa lukemisen saralla. Otin oikein asiakseni lukea eteläpohjalaisen, kurikkalaisen, kirjailijan Eira Pättikankaan melkein koko tuotannon. Olen lukenut hänen kirjojaan ennenkin, mutta ei kertaus näköjään pahaa tee, olin unohtanut suuren osan.

Minua viehättää näissä kirjoissa monikin asia. Ensinnäkin kirjat kertovat juuri niiltä seuduilta, joissa olen itsekin asunut lapsuuteni ja nuoruuteni. Toisekseen kirjat kertovat entisistä ajoista, 1800-luvun ajoista, yksi trilogia jopa 1300-luvulta. Kirjojen henkilöt voisivat ihan hyvin olla vaikka minun omia esivanhempiani suoraan ylenevässä polvessa.

Ja vielä kolmas syy kirjojen viehättävyyteen on repliikkien leveä eteläpohjalainen murre. Nythän vain on niin, että kun itse en enää juuri murretta päivittäin käytä, kuulostaa tuo kielenkäyttö joskus kovin oudolta. Mutta toisaalta se sopii entisajoista kertovaan kirjaan. Niinhän ihmiset ovat ennen puhuneet.

Paitsi että Pättikangas on Kurikasta, ja minä ja mieheni olemme alun perin toisesta pitäjästä. Joskus aina luen miehelle valittuja otteita kirjasta, jolloin hän joko innostuu, jos sanat ovat tuttuja, tai jos sanat ovat tyypillisiä kurikkalaisia ja siten meille ennestään outoja, väittää minun keksineen omiani:
"Mistä soot tänne pohojaksunu?" tai "Molin sielä vähä pöffäälemäs". "Mitä sulle pyllistää, kenenkä loukos tuo kakara könnää! Liika häjyynen son viä töihin, mutta jos kölli joskus ihimistyy ja rupiaa kynttäämähän töihin, se hajetahan pois". "Korijakkaa kölövi loukosta, sehän on muutenki ku nukkunesen rukous". "Kyllä mä tärkiää ottaasin vastahan kranniapua, kökkäkin menettelis".
Ei pidä kuitenkaan säikähtää murretta. Sitä käytetään kirjoissa vain repliikeissä, ja lauseet ovat ymmärrettäviä esiintyessään laajemmassa yhteydessä kuin nämä irralliset lauseet.

Onkohan Pättikankaan vaikutusta sekin, että syksyn mittaan tulin yläkoulun luokassa usein sanoneeksi: "Älä höpäjä sielä!" Tuolloin oppilaat itsekseen ihmettelivät tuota sanamuotoa, mutta eivät lopettaneet höpinäänsä. Olisikohan auttanut asiaa paremmin, jos olisin vielä leveämmin sanonut: "Äläkää hövääkkö siälä!"

Ei tainnut olla ennen paremmin

Luin Olli Jalosen Poikakirjan, joka kertoo 60-luvun koulunkäynnistä kansakoulussa. Kirja on romaani, mutta varmaan kirjailija on ammentanut aineksia omista kouluajoistaan. Yhdeksi teemaksi nousee koulukiusaaminen, joka on joskus niin rajua, että minua alkoi ahdistaa kovasti. Välillä epäilin, saatanko lukeakaan koko kirjaa loppuun. Vaikka olen suunnilleen Jalosen ikäinen, ei minulla ole samanlaisia kiusaamiskokemuksia omalta kouluajalta. Eniten ahdistaa opettajan suhtautuminen asiaan. Sen sijaan että opettaja yrittäisi jotenkin estää pahoinpitelyjä, kiusattu laitetaan häpeämään eteiseen ja tavallaan opettaja yllyttää luokkaa kiusaamaan lisää. Heikot jääkööt jalkoihin.

Opettajan kurinpito on sotilaallista ja rangaistuskäytäntö kyseenalaista ryhmärangaistuksineen, mutta ei ole hyvä  kurittomuuskaan. Sijaisopettaja, joka ei saa minkäänlaista kuria ja järjestystä luokkaan, ei myöskään saa kiitosta. Vaikka kertoja menee etupenkkiin istumaan, hän ei kuule mitään opettajan opetuksesta "Se on väsyttävää koulunkäyntiä eikä aamuisin ole mitään intoa eikä syytä lähteä kotoa. Koulussa vain käy, ei siinä sen kummempaa eikä viitsi pinnistellä enää millään turhalla tavalla".
Nähtyäni itse koulussa kaikenlaista, olen hyvin samaa mieltä tämän näkökulman kanssa. Olisiko yksi syy nykyisiin koululaisten masennuksiin se, että ei ole syytä tulla kouluun muuta kuin raahautua siksi, että laki käskee.

Kirjasta on aistittavissa myös kritiikkiä sitä kohtaan, mitä kaikkea ja millä tavalla koulussa siihen aikaan piti oppia."Sekovartiset ovat alkukasvit, levät, sienet eli fungi ja jäkälät. Alkukasvit ovat siimaeliöt ja jakosienet. Levät ovat piikuoriset, yhtymälevät, viherlevät, ruskolevät ja punalevät. Sienet ovat leväsienet, kotelosienet...." jne loputtomiin listoja ja ulkolukua.
En pidä ulkolukua välttämättä pahana asiana, mutta tietysti on harkittava, mitä luetutetaan ulkoa.

Opettaja treenaa poikaa myös kansallisiin kielenosaamiskilpailuihin. Tätä varten poika harjoittelee aamusta iltaan lauseenjäsennystä, kun muut ovat varsinaisilla tunneilla. Ja tämä kaikki suomalaisin nimin: "nimentö pienet kirjat olento pieninä kirjoina tulento pieniksi kirjoiksi osanto pieniä kirjoja omanto pienien kirjojen...."
Itse asiassa nuo suomalaiset nimet eivät ole ehkä ollenkaan niin pahoja. Nehän kuvaavat asiaa paremmin kuin vieraskieliset essiivi, translatiivi, genetiivi jne. Poika itsekin on sitä mieltä, että sellaiset asiat oppii paremmin, joissa on jokin järki.

Vaikka koulumaailmaa ei enää tunnista samaksi kuin 60-luvulla (uskon, että moni ikäiseni luulee koulun olevan vielä samanlaisen), on koulussa ehkä silti vielä paljon muuttamisen ja parantamisen varaa: "Näin minä opin maailmasta, että....riittää kun oppii, ei mikään koulussa tarkoita yhtään sen enempää".

Joululoma kirjojen lumoissa

Päivät ovat menneet taas vilauksessa kuten aina ennenkin, mutta nyt ovat vain lisänneet faarttia. Ei ole puhettakaan, että olisi Sakta farten, kuten sillä urheiluseuralla Etelä-Suomessa.

Olen lukenut oikein urakalla lahjakirjoja, siis toisten, en vielä omiani. Toisten juuri siksi, että ehdin lukea ennen kuin asianomaiset veivät kirjansa mennessään. Minua sitten viehättää Henning Mankellin kirjat. Tämä viimeisin, Likainen enkeli, hujahti päivässä, vaikka siinä on yli 500 sivua. Mutta minua viehättää Mankellin kirjoissa se, että hän usein valitsee jonkin tietyn tositapahtuman pohjaksi ja alkaa kehitellä siihen oikeanlaista tarinaa, miten asiat olisivat saattaneet tapahtua. 

Tämä Likainen enkeli kertoo ruotsalaisesta naisesta, joka piti Afrikassa 1900-luvun alussa vähän aikaa bordellia. Ajankuvaus tuon ajan Ruotsista on uskottavaa, samoin Afrikan mustien ja valkoisten välinen kuilu kuvataan hyvin konkreettisesti. Uskon, että Mankell tietää, mistä puhuu, sillä hänhän asuu Afrikassa ja Göteborgissa. Ja onhan kirjailija saanut tarinaan jännitystäkin.

Itse sain Jari Tervon Laylan ja Rosa Liksomin Hytti no 6, siis sen Finlandia-palkitun. Liksomia en ole vielä ehtinyt aloittaa, mutta mielenkiinnolla odotan lukukokemusta. Olin ajatellutkin, että pitäisihän se saada lukea, kun kerran jossain tv-ohjelmassakin kerrottiin lapualaisten valinneen sen jo ennen voiton julkistamista parhaaksi kirjaksi  Finlandia-ehdokkaista. Täytyyhän sen silloin lukemisen arvoinen olla :) Saas nähdä, miten käy, kun kirjaan tartun.

Tervoa olen lukenut jonkin matkaa, ja mielenkiintoiselta kirja vaikuttaa. Tervon kuvaus on omantyylistään, ja jopa liian hyvää, sillä lukija ahdistuu totaalisesti maailman epäoikeudenmukaisuudesta ja kurjuudesta. Kirjassa vuorottelevat arabimaailma ja suomalainen Helsinki. Oletan että näiden maailmojen yhtyessä eivät asianosaisten olosuhteet juuri paremmiksi muutu, mutta saas nähdä.

Lukeminen jatkuu. Onneksi ei ole vielä muutamaan päivään mitään velvollisuuksia, sillä aina jos on ollut pitkään kirjojen maailmoissa, tuntuu kuin pää olisi pyörryksissä, ja paluu arkielämään totaalisen vaikeaa.

Entisajan kasvatusta

Sain kaverilta vanhan kirjan, jossa kerrotaan vanhankansan kasvatustavoista. Kasvatuksen alalle kuin alalle on olemassa myös sananlasku, jotta tavat pysyvät hyvin muistissa. Ensinnäkin tytöille ei ole annettu mitään arvoa, vain poika on merkinnyt jotain, lieneekö niin kovin vieras ajatus nykyäänkään! "Vuohi vaivaisen eläin, tyttölapsi onnettoman". Eräässäkin talossa emäntä oli synnyttänyt viidennen tyttölapsen, jolloin isäntä tokaisi: "Minä menen ja poltan saunan, kun sinä munit niitä tyttölöitä vaan".

Rinnasta vieroittamiseen on käytetty monenlaisia keinoja. Rintoja on voideltu pahanhajuisella voiteella, äiti puettu mörön näköiseksi tai lapsi lähetetty naapurin hoiviin "kikkivieroolle" tai "nisävierulle", myös "nännävierulle". Eri nimitykset tietysti eri puolilla Suomea. Maanittelua ja pelotteluakin on käytetty: "Syö leipeä ettet aina tissiä lolloa!"

Ellei lapsi ollut oppinut kävelemään vielä yli kaksivuotiaanakaan, hänet laitettiin seisomaan "reikätuoliin", tuoliin, jonka keskellä oli reikä. Tälläkin tuolilla on eri murteissa erilaisia nimityksiä: reikäjakku, -rahi, - tooli, aukkotuoli, krenkku ja kränkky sekä Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä laukkutuoli. Myöhemmin reikätuoli oli kätevä "lapsenvahti", kun lapsi laitettiin reiästä seisomaan, ei tämä päässyt minnekään äidin käydessä asioilla. Kun lapsi pääsi omin neuvoin hivuttautumaan pois reikätuolista, tuolia käytettiin lapsen pöytänä: lautanen reiän päälle, jolloin se ei päässyt kaatumaan. (Pakko mainita, että meillä ennen kotona Pohjanmaalla krenkku oli navetan seinustalla oleva teline, johon maitotonkat laitettiin kuivamaan ja tuulettumaan).

Eri äänteiden oppimiseen on käytetty monenlaisia loruja. Kaikkien tuntemien "Ärrän kierrän... tai Hattulan pappilan... lisäksi vaikkapa: "Ristorenki riihen perässä kärrin pyöriä tervoomassa" tai "Rotat repivät rovasti ruustina retonkise röijy rikki". R:n ja s:n lisäksi on opetettu myös äng-äännettä: "Kengät, länget, kangaspuut hangella seistä kängättää". Laihialla on opetettu jopa f-äännettä tällaisella sanayhtymällä: "flöijyn flaku". (flöijy=tuuliviiri, flaku=lippu).

Omien vanhempien sekä muiden vanhempien ihmisten sana on tietysti ollut aina laki. Omia vanhempia oli teititeltävä, muuten lapsen katsottiin olevan huonosti kasvatettu "päässilmäinen". Vielä minun oma mummoni teititteli omia vanhempiaan. "Koivuniemen herra" eli koivunoksa on seissyt oven raossa aina valmiina pientä rangastusta varten, useimmiten lapsen itsensä hakemana, "Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa".
"Sinun tahtosi on minun taskussa" on myös ollut käypä sanonta,  jopa niin myöhän kuin oman tyttäreni ollessa alaluokilla 1980-luvulla, tuolloin opettajan sanomana.

Mielenkiintoista minusta on, että kirjan mukaan joillakin paikkakunnilla ei ole vielä ollut olemassa tervehdystapoja juuri ollenkaan 1900-luvun alussa. Vieras vain tuli sisään ja istui muitta mutkitta lakki päässä penkille istumaan, samoin poistuttiin hyvästiä jättämättä. Jos muualta tullut tervehti, häntä katsottiin mitään sanomatta ihmetellen, kun ei tiedetty, mitä pitäisi sanoa.

Ja niin hiljan on Suomi tullut alas puusta, että vielä omasta lapsuudestanikin 1950-luvulta  muistan, kuinka joku naapuri saattoi tulla tupaan tervehtimättä, istuutui penkille ja alkoi muitta mutkitta tupakoida. Tai 1970-luvulla juuri muutettuamme tälle paikkakunnalle entisten asukkaitten tilalle, sisälle tuli kerran vanha mies, istuutui eteisen tuolille eikä sanonut mitään. Ihmettelimme kovasti, kuka mies oli ja miksi tuli meille, mutta odotimme miehen tekevän puhealoitteen. Hetken istuttuaan mies havahtui, nousi ylös ja lausui: "Minä taisinkin tulla väärään taloon!"

Tässä oli vain murto-osa kirjan annista. Kirjassa on rutkasti mielenkiintoisia asioita mm. työhön opettamisesta, siitä mistä lapset tulevat, mitä seuraa kiroilusta tai valehtelusta, ruuan syömättä jättämisestä ja niin edelleen. Lapset ovat olleet myös kovia kärttämään kirkkoon pääsyä, mikä nykynuorista kuulostaa vallan uskomattomalta. Mutta hiljaisella tapahtumaköyhällä maaseudulla asuessa eivät lapset ole kovin paljon saaneet uusia virikkeitä. Kirkkoonpääsy on ollut suuri tapahtuma, joka on antanut elämyksiä pitkäksi aikaa. Tätäkin intoa ovat vanhemmat käyttäneet omiin tarkoituksiinsa maanitellen: "Tuo nyt puita, pääset jouluna kirkkoon!"

Kirja:
Veikko Ruoppila: Kansa lastensa kasvattajana. Werner Söderström Osakeyhtiö. Porvoo 1954.

Ihmeellisin eläin ja alhaisin rotu

Ihmeellisin eläin? Omituisin lintu? Alhaisin ihmisrotu? Omituisimmat koirarodut? Julmin petoeläin?
Arvaa, mitä sata vuotta sitten on kirjoitettu oppikirjoissa noihin kysymyksiin vastaukseksi! Annan vastaukset vasta tämän tekstin lopussa.

Olen joskus hankkinut kirpputoreilta viime vuosisadan alkupuolella painettuja oppikirjoja. Kaikki kunnia senaikaisille kirjoille, mutta joskus kirjojen tekstien lukeminen on kyllä lievästi sanottuna huvittavaa. Toisaalta ihan kauhistuttaa, miten asenteellisia kirjat ovat. Kansakoulun maantieteen kirjassa vuodelta 1934 kirjoitetaan esimerkiksi afrikkalaisista: "...neekereillä hermot eivät ole niin herkät kuin eurooppalaisilla. ..... ja likaiset ovat myös vaatteet, mikäli niitä pidetään. .... Hengenlahjat eivät ole kehuttavat. Laskennon oppiminen on vaikeaa ja uskonnon oppiminen käy hitaasta. ...Egyptiläiset asuvat kurjissa savimajoissaan".

Laskeskelin joskus, että isäni oli täytynyt lukea tuota äskeistä kirjaa aikoinaan koulussa, ja luin hänelle tuollaisia pätkiä, jotka minusta kuulostivat pöyristyttäviltä. Isä ei nähnyt mitään ihmeellistä ilmauksissa. Ja hänen mielestään, jos vaatteet tai maja kerran ovat likaiset, miksei sitä voi oppikirjassa mainita. Ja vaikka mielestäni isä ei ollut mikään rasisti, hänestä rotujenkin kuvaus oli silti okei. Ja minä kun pidän oppilaitani aina koekaniineina, olen joskus lukenut heillekin samaa tekstiä. Oppilaiden mielestä oli kyllä huvittavaa. Heistä ilmaisu oli kauttaaltaan erikoista ja nykykirjoissa ei-hyväksyttävää.

Jos kirjoittajan asenne näkyy äskeisissä lauseissa hyvin, näkyy asenne vielä paremmin vaikkapa Koulun eläinopissa vuodelta 1916. Esimerkki luvusta, jossa kuvataan apinoita: "Ihmisen muotoisiksi sanotaan niitä vanhan maailman apinoita, jotka, kuten oranki, ovat hämmästyttävässä määrässä ihmisen kaltaiset ....  hengenlahjatkin ovat pienemmät kuin alhaisimpien ihmisrotujen.  ... mitä alhaisemmalla kehitysasteella joku rotu on, sen pienempi on juopa, joka erottaa sen kehittyneimmistä apinoista."

Kirjoittaja ei pelkästään tyydy kuvailemaan kohdetta, vaan ujuttaa omia mielipiteitään väliin vaikkapa eri eläimiä kuvatessaan: "Paviaanit...ovat äkäisen ja vastenmielisen näköisiä. .. Inhottavan näköinen on mandrilli. ... Omituisimpia koirarotuja ovat ..." Kirjoittajan mielestä siis vain se on normaalia, mihin me suomalaiset olemme tottuneet. Toisaalta kuvailun voimakkuuden ymmärtää, sillä sanallinen kuvailu oli ainoa keino yrittää saada opetetuksi, millaisesta oliosta on kyse, eihän ollut valokuvia tai videoita, joista oppilaat olisivat voineet itse muodostaa käsityksen eläimistä. Piirrokset kirjassa ovat ansiokkaita. Ja onpa otettava vertailukohteita sieltä, mistä suinkin niitä on saatavissa: "Ne pitkähäntäiset apinat, joita posetiivin soittajat kulettavat mukanansa, ovat marakatteja..." Posetiivi on ollut selvästikin kaikille tuttu vertailukohde, mutta hyvä, että kirjoja välillä uusitaan. Taitaa olla marakatti heille tutumpi kuin posetiivi.

Kirjoissa on paljon muutakin erittäin mielenkiintoista. Jo pelkästään nykykielen kannalta hassu ruotsin kaltainen sanajärjestys tekee hyvin vanhahtavan ja huvittavan vaikutuksen, puhumattakaan joidenkin sanojen merkityserosta nykykieleen verrattuna. Mielenkiintoista on sekin, että esim. karhun väitetään olevan jo melkein sukupuuttoon tapetun. Tuo varmaan pitääkin paikkansa. Ei minunkaan lapsuudessani niitä ollut, samoin kuin sudetkin oli tapettu Suomesta melkein kokonaan. Vasta ihan viime vuosina niitä on alkanut ilmestyä.

Ai niin, kiinnostaako tietää, millaisia väittämiä alun kysymyksiin on noissa vanhoissa kirjoissa? -Ihmeellisin eläin on kirahvi, omituisin lintu kameelikurki, julmin peto leijona, alhaisin ihmisrotu Australian neekerit, omituisimpia koirarotuja mm. vinttikoira, villakoira, mäyräkoira.

Kirjat: A. Jotuni: Kansakoulun maantiede vuorokurssittain. WSOY. Porvoo 1934.
K.E. Kivirikko: Koulun eläinoppi. WSOY. Porvoo 1916.

Lahjakirja luettu

Joulupukki oli käynyt Tukholmassa ennen joulua ja saanut ostetuksi minulle lahjaksi yllä olevan kirjan: Den motvillige monarken Carl XVI Gustaf. Kirjastahan kohistiin etukäteen kovastikin, se lupasi paljastuksia kuninkaan naissuhteesta ja muutenkin kuninkaan ja lähipiirin juhlinnasta.

Ja niinhän kirja paljastaakin. Kirjan koko toinen osa on omistettu sille, että on kohulehtien tapaan etsimällä etsitty kaikkia tilaisuuksia ja tapauksia, joissa kuninkaan mukana olo ja juhliminen saatetaan epäedulliseen valoon. Toisaalta kuningas esitetään useasti vain passiivisena mukanaolijana, toisaalta taas voidaan kysyä, onko oikein, että näin korkeassa asemassa oleva henkilö ja kansan esikuva juhlii mukana kaiken maailman seksiorgioissa. Saako näin näkyvässä asemassa oleva henkilö elää kuten haluaa. Toisaalta taas lukijan sympatiat välillä kääntyvät kuninkaankin puolelle, kun on lukenut kirjan alkuosan, joka keskittyy kuvaamaan monarkin erittäin rajoitettua ja suojattua lapsuutta.

Kirja teoksena ei minusta ole millään lailla onnistunut tai edes hyvä. Sen alkuosa kuvaa kuninkaan lapsuuden ja nuoruuden sekä kuninkaaksi tulon aina Silvian mukaan tuloon saakka ihan siististi ja asiallisesti. Yksi iso luku omistetaan kuninkaan äidinisän natsiyhteyksien kuvaamiseen, mikä tuntuu irralliselta osalta kokonaisuuden kannalta. Mutta kuninkaan työstä (? onko sellaista), perheestä, Silviasta, lapsista ei mainita häiden jälkeen enää sanaakaan. Ihan kuin hänellä ei sellaisia olisi ikinä ollut olemassakaan.

Kun on saatu kuningas naimisiin, alkaakin sitten kirjan toinen osa, joka keskittyy pelkkiin päivällisiin, metsästysretkiin ja juhlimiseen. Kuvaus ja tyyli on hyvin juorulehtityyppinen. Välillä saa sellaisenkin käsityksen, että  kuningas ei itse asiassa ollutkaan mukana, on vain kuvattu joitakin juhlia yleisesti. Ja toisaalta tulee mieleen, että mitä sitten, vaikka olikin mukana. Ei kai hän ole ensimmäinen monarkki, joka juhlii rankasti ja sekaantuu välillä vieraisiin naisiinkin. Itse asiassa ihme, jos kaikki olisi aina niin loisteliasta ja hienoa ja onnellista, kuten kuningasperhettä on aina kuvattu.

Niin kuin nyt tässä viimeisessä ostamassani lehdessäkin. Pelkkää hymyä ja onnea. Näinhän Silviaa ja Carl Gustafiakin kuvattiin kymmeniä vuosia.

Runoja murteella

En ole mikään runojen ystävä, mutta ostin ilmajokelaisen Maire Lopin runokirjan Silimieni takaa. Kirja sisältää runoja eteläpohjalaisella murteella. Ja niin vain kävi, että minäkin olen joutunut lukemaan runoja, ja ihan vapaaehtoisesti ja mielelläni!

Runoissa tuodaan esiin elämän koko kirjo, ajattelin ottaa jonain aamuna päivänavauksessakin esille muutaman viisaan ajatuksen.
Tässä pieni runo siitä, miten turhaa on hamstrata itselleen koko maailman tavaraa. Me tarvitsemme ystäviä ja meidän tulee huolehtia heistä. Mikään tavara ei voi ystäviä korvata.

mitä sitä millää 
teköö
jos ei oo ketää
jollekka antaa


jakamalla
tyhyjäki
on täyrempi


sanomalla
sanoja
syrämmentäyttäviä
lämpöösiä
rakastavia


eikä syli maksa
se on lahaja
multa sulle
sulta mulle
 
Täytyy kuitenkin muistaa huolehtia myös itsestä:

akku sill´oli tyhyjenny
ja laturiki hajalla


milläs sitä sitte
toisehenkaa virtaa
antaas


mustei oo mitää
apua
tällääsnä


lataamattomana

Maire Loppi: Silimieni takaa. Saarijärven Offset Oy. Saarijärvi 2008.

Suosittelen kirjaa

Eilisessä luokkakokouksessa sain entiseltä oppilaaltani Reeta Sinkkoselta syksyllä koulun kirjastoon vietäväksi kirjan. Reeta toimii nykyään ulkomaankomennukselle lähtevien henkilöiden sparraajana, ja on kirjoittanut ulkomaille lähteville oppaan. Reeta on itsekin asunut viidessä eri maassa, joten hänellä on hyvää omakohtaistakin käytännön kokemusta ulkomailla työskentelyn haasteista.

Itsekin tämäntyyppisistä asioista kiinnostuneena ja niitä opettaneena luin kirjan jo heti siltä istumalta. Kirjaa voin suositella kaikille ulkomaalaisten kanssa työskenteleville. Se on hyödyllinen myös opettajille, jotka opettavat kansainvälisyyttä ja vieraita kulttuureita. Mutta minusta kirja on mukava lukea jokaisen, joka haluaa tietää erilaisista kulttuureista ja erilaisista tavoista toimia.

Usein luullaan, että ulkomailla työskentelyssä on tärkeää vain oman alansa ammattitaito. Toinen luulo on, että englannilla pärjää joka paikassa. Toki tietysti ammattinsa osaaminen on tärkeää, mutta että saa hoidetuksi työtehtävänsä menestyksekkäästi, vaatii kohdemaankin kielen osaamista. Moni ulkomailta palannut sanookin, että jo muutaman sanan tai ilmauksen paikalliskielen osaaminen avaa monia suljettuja ovia.

Suomi on kulttuuri, jossa työ ja asia ovat pääosassa, henkilösuhteisiin ei satsata. Työ ja vapaa-aika pidetään toisistaan erossa. Monessa toisessa kulttuurissa satsataan nimenomaan henkilösuhteisiin. On tärkeää, että käydään pelaamassa vaikkapa golfia työkavereiden tai asiakkaiden kanssa, ja vaikka ei työasioista puhuttaisikaan, luodaan näin luottamusta toiseen osapuoleen. Tärkeää on myös oikea asenne ja ennakkoluulottomuus sekä sopeutumiskyky ja joustavuus. Pitäisi sitä paitsi muistaa, että jos meillä on ennakkoluuloja muista, on niitä myös muilla meistä!

Kirja esittelee joitakin kulttuureja ja näissä elävien ihmisten työskentelytapoja erikseen: amerikkalaisen, saksalaisen, kiinalaisen, intialaisen, aasialaisen, chileläisen, arabialaisen ja meksikolaisen. Kirja tuo esiin myös suomalaisten omia kulttuuritottumuksia muihin verrattuna, kaikki eivät tunnista ja tiedosta omia erikoisuuksiamme (tai omituisuuksiamme).

Koska minun työtäni on saksan kielen ja maan kulttuurin opettaminen, otan kirjasta muutamia saksalaisuuteen liittyviä erityispiirteitä. Näistä olen varmaan usein kirjoittanut ennenkin, mutta ei varmaan kertaus haittaa.
Saksaan lähtevä arvelee usein, että koska ollaan kuitenkin Euroopassa, ei sopeutuminen ja työskentely siellä voi olla vaikeaa. Siksipä juuri pienetkin asiat saattavat kasvaa ylitsepääsemättömiksi ongelmiksi ja vaikeuttaa yhteistyötä.

Teitittely on tärkeää muistaa Saksassa työskennellessä. Monivuotiset työkaveritkaan eivät missään tapauksessa sinuttele toisiaan.
Eri elämänalueet on Saksassa tapana pitää toisistaan erillään. Yksityiselle puolelle kuuluvat henkilökohtaisista asioista puhuminen ja huumori. (Tästäköhän muuten johtuu seuraava vitsi: -Mikä on maailman ohuin kirja? -Saksalainen huumori kautta aikojen).

Suomalaiset arvelevat saksalaisten olevan erittäin kohteliaita, kun nämä teitittelevät. Mutta teitittely tai sinuttelu ei ole sama asia kuin kohteliaisuus. Teitittely on vain keino pitää yllä etäisyyttä toiseen henkilöön. Suomalaiset ottavat myös kohteliaat fraasit liian tosissaan ja heitä päästään helposti höynäyttämään.

Myös puhe-etäisyys on erilainen Saksassa. Suomalaisten mielestä ulkomaalaiset yleensäkin tulevat liian lähelle seisomaan ja tekee mieli ottaa askel taakse päin toisen puhuessa. Suomalaisten henkilökohtainen reviiri on laajempi kuin monissa muissa kulttuureissa.
Suomalaiset ovat myös melko suorapuheisia ja vähäsanaisia. Saksalaiset yrittävät lieventää sanomisiaan monin sanakääntein ja lieventävin pikkusanoin.

Saksalaiset suunnittelevat tehtävän työn huolellisesti etukäteen ja yrittävät kaikin tavoin välttää siten toteutusvaiheessa virheitä. Suomalaisten mielestä ei ole tärkeintä virheiden välttely, vaan se, että työ on tehty annetussa ajassa. Toteutusvaiheessa voidaan alkuperäistä suunnitelmaa parannella, muuttaa ja lisäillä.

Ei ole tarkoitus, että muuttuisimme jonkin toisen maan kansalaisten tapaisiksi tavoiltamme. Päämääränä on, että kussakin maassa maan tavalla. Kun lähtee työhön toiseen maahan, on otettava selvää maan tavoista, kulttuurista, kielestä jne. Siten voi ymmärtää, miksi joku toimii tietyllä tavalla ja voi itsekin vaikuttaa työkomennuksensa onnistumiseen ja epäonnistuminen ja ahdistuminen vähenee.

Omassakin kulttuurissa on tilanteita, joissa työkaverin erilainen toimintatapa saa aikaan epävarmuutta ja ahdistusta. Huomasin juuri itse edustavani tuota viimemainittua tyypillisesti suomalaiseksi väitettyä piirrettä suunnittelussa. On paljon suomalaisiakin, jotka suunnittelevat erittäin tarkkaan kaiken etukäteen, olipa sitten kyseessä lomamatka, näyttelyn pystyttäminen tai oppitunnin pitäminen. Itse teen mielelläni summittaisen suunnitelman, jota muuttelen sitten tilanteen mukaan. Minua ahdistaa, jos pitää olla tiukka kaava valmiina, jonka mukaan toimitaan ja siihen ei sitten mahdu mitään poikkeamia. Ja ahdistus on varmaan toisella osapuolella päinvastainen. Näin voi hyvin ymmärtää myös eri kulttuurien ihmisten hämmennyksen ja ahdistuksen, joskus jopa riidat, jos toinen ei toimikaan odotetulla tavalla.

Lisää kulttuurien moninaisuudesta ja huomionarvoisista seikoista ulkomaille lähdettäessä kirjassa:
Reeta Sinkkonen: Onnistu ulkomaankomennuksissa. WSOYpro. Juva 2009.

Jotkut ovat superihmisiä

"Ja kun tarkasti elin, palkastani jäi vähän oppilaittenikin tarpeisiin". Näin kirjoittaa Laura Lehtola muistelmissaan Viimeinen katekeetta. Tuo lause jäi oikein soimaan aivoihini. Kuinka moni meistä olisi nykyään valmis antamaan omasta palkastaan oppilailleen? Ostamaan heille kirjoja tai kyniä, ostamaan kangasta ja ompelemaan oppilaille tämän kipeästi tarvitsemaa mekkoa? Tai järjestäisi oppilaille uudet kengät? Epäilen, että noin pyyteettömät voisi nykyään laskea yhden käden sormin.

Mutta kaikkea tuotapa teki Laura Lehtola (synt. 1902), Inarin Lapissa elämäntyönsä kiertävänä opettajana työskennelleenä. 16-vuotiaasta lähtien (paljas)jalkaisin, suksilla, porolla, veneellä 40 vuotta ja kymmeniä kilometrejä uuteen paikkaan vaeltaen erämaissa, tiettömien taipaleitten takana. Hän asui aina jossain perheessä, sai pitää koulua samassa huoneessa missä nukkuikin. Isännät olivat yleensä porojen mukana, joten emännän vastuulla oli koko talouden muu pyöritys: lehmät ja muu navettatyö, puiden hakkuu ja lämmitys, ison lapsilauman hoitaminen. Ja tietysti Laura joutui tähän kaikkeen päätä pahkaa mukaan.

Eikä Laura ollut mikään eilisen teeren poika missään asiassa. Hänen taitoihinsa luotettiin, jos tarvittiin eläinlääkäriä, hän avusti synnytyksissä, oli tarvittaessa lääkärinä, korjasi aitoja, lypsi lehmät ja hoiti muut navettatyöt.... Lista tuntuu loputtomalta ja uskomattomalta! Ellei minun hyvä tuttavani olisi itse tavannut Laura Lehtolaa, en uskoisi, että tällainen olisi edes mahdollista. Mutta tällaisia superihmisiä aina joskus siis on todella olemassa.

Tuntuu siltä, että Lapissa asuvat virkamiehetkään eivät aina ymmärtäneet, millaisissa oloissa todella syrjäkylillä jotkut elivät. Laura sai asiaa näille usein valaista. Eräskin kirkkoherra tarkastusmatkallaan lausahti: "Jos minä joutuisin tänne viikoksi, niin hulluksi tulisin!"

Minua viehätti kirjassa monikin asia: Lapin olojen ja maisemien kuvaaminen, entisaikojen elämän kuvaaminen, uskomattoman vaikeitten tilanteiden neuvokas selvittäminen. Opettajan ammatin valaiseminen 1900-luvun alussa oli myös mielenkiintoista, samoin kieliolot Lapissa. Tuohon aikaanhan eivät kaikki suinkaan puhuneet pelkkää suomea. Laura joutui opettelemaan saamen kieltä ja harmitteli itsekseen, että ei ollut suostunut sitä jo valmiiksi opiskelemaan, silloin kun isä hänen kotona asuessaan olisi sitä opettanut.

Ja viehätti minua myös valtava lapinsanojen määrä. Monia en ymmärtänyt, mutta kirjan takana oli sanasto, joten tuli selväksi, että jos poron jalka sopsaa, se tarkoittaa, että jalka on saanut tiestä pitävän otteen. Taajominenkin eli lasten kanssa leikkiminen oli kiellettyä. Laura sai ankarat nuhteet, kun erehtyi nuorena, itsekin vielä oikeastaan lapsena leikkimään vapaa-ajalla lasten kanssa. Eikä pollo ole mitään kanaa kuten espanjalaisilla vaan pahkakuppi.
Laura Lehtola: Viimeinen katekeetta. WSOY. Juva 1984.

Oikiaa runua

Kävin viikolla hammaslääkärillä. Etuhampaiden paikkauksen jälkeen lääkäri sanoi: -Laita hampaat yhteen! Tein työtä käskettyä, minkä jälkeen hammaslääkäri kehotti: -Ja nyt käret! Minä puristan käsiä yhteen ja mietin, mitä se paikkausta auttaa, kunnes lääkäri toistaa: Käret!

No, vähän liioittelua, mutta kyllä oikeastikin minulla meni muutaman sydämen lyönnin verran ennen kuin aivot toimivat: Ei suinkaan käsiä pitänyt yhteen puristaa, vaan hampaiden kärjet! Niin tiukassa näyttää olevan ihmisellä äidinkieli ja alkuperäinen murre, että se tunkee läpi vuosikymmenien jälkeen ja hidastaa käsityskykyä.

Ja tuosta aasinsillasta päästään varsinaiseen asiaan. Ah! niin ihanaa on kuitenkin lukea kunnon murteella kirjoitettua runoa. Perjantaina ilmestyneessä Opettaja-lehdessä (Opettaja 5.2.2010) on esitelty Seinäjoen ammattikorkeakoulun opettaja Arto Juurakko, "joka on siirtymässä parisuhtehen patolookista tyäelämän kirurkiksi". Juurakko on voittanut vuonna 2007 murrerunojen kirjoituskilpailun, julkaissut sen jälkeen eteläpohjalaisella murteella kirjoitettuja runoja jo trilogian verran (Parisuhtehen patolokia I-III, Minerva-kustannus) ja on laajentanut repertuaariaan työelämästä kertoviin runoihin. Näitä hän ei ole vielä julkaissut, mutta kuulemma tulossa ovat.

Mistähän johtuu, että murteella kirjoitetut runot tuntuvat sopivan meikäläisenkin luettaviksi, vaikka en runoista muuten juuri perusta. Eikä pelkästään tällä murteella, luen mielelläni runoja vaikka millä murteella.

Tässä malliksi Opettaja-lehdestä yksi työelämän runo, jota muuten ei ole vielä julkaistu:

Ihannevirma
Meirän virmas
ei kukaa karehri,
kiusaa, kavaltele palakkarahoja,
pakota tyähyvivvointiseminaarihin.

Kukaa ei kantele pomolle
veispuukis tyäaikana seikkaalusta.
Eikä kukaa ikää myähästy,
oo sairaslomalla, eikä jää
hoitamahan sikalentsus köhivää
kersaa.
Viälä ku jostaki
hommaan alakupääoman.
Täytän perustamispaperit.

P.S. Kuvassa katoavaa kulttuuria: lakeuden latoja, eli sitä mitä ihmiset haluavat Etelä-Pohjanmaasta nähdä.

Englantia vanhaan tapaan

Olen ihastunut vanhoihin kirjoihin ja erityisesti vanhoihin oppikirjoihin. Meille on joskus siunaantunut pari ikivanhaa englannin oppikirjaa. Kummassakin opetetaan kieltä kädestä pitäen. Lukukappaleiden tekstit ovat kolmivaiheisia siten, että ensin on lause englanniksi, perässä heti sama kirjoitettuna ääntämyksen mukaisesti ja lopuksi on suomennos. Ylläoleva teksti on kirjasta: 1000 sanaa englantia, Tri Ernst Wallenbergin mukaan suomeksi toimittanut maisteri Alli Viherheimo. Werner Söderström Osakeyhtiö. Porvoo 1939.


Toisessa kirjassa on tekstit rivitetty niin, että niitä voidaan lukea sabloonan avulla. Kulloinkin on näkyvissä joko englantilainen tai suomalainen teksti tai sitten pelkkä ääntämyksenmukainen teksti. tämä sivu on kirjasta:
Lyydia Alén: Jokamiehen englanninkirja. Otava. Helsinki 1941.

Näihin verrattuna oma oppikirjani lukioajoilta tuntuu supermodernilta, mitä se kai kieltämättä siihen aikaan olikin, mutta nyt ajateltuna tuntuu aataminaikuiselta.

Suomen korkea koulusivistys

Suomalaista koululaitosta on kehuttu jo ennen kuin meillä on kunnon koululaitosta edes ollut! Sain taas käsiini mielenkiintoisen kirjan, jossa eräs englantilainen kertoo Suomen-matkastaan vuonna 1907. Kirjoittajaa tuntuu hämmästyttävän suomalaisten korkea koulutus ja kasvatus: "suomalaiset, todellakin, ovat kummastuttavan hyvin kasvatettuja".

Kirjoittajan mukaan johtokunnat Suomessa ovat mallikelpoisia. Mutta heti perään saamme lukea miten hän ihmettelee "mitä kaikkea mahtaa kohtalainen talonpoikaislapsi tehdä sillä tietomäärällä joka hänen aivoihinsa ahdetaan". Kirjassa kuvataan myös sitä, miten "lasten tulee oppia kahta maan kieltä rinnattain: suomea ja ruotsia. Joitain vuosia sitten oli venäjän kieli myös pakollinen, vaan ei enää. Ylemmissä sosiaalisissa piireissä ei viiden ja kuuden kielen hallintakaan ole mikään suuri asia".

Ihmettelyä aiheuttaa suomalaislasten kolmen kuukauden kesäloma. "...tavallaan kadehdittavaa, mutta se vapautensa täytyy heidän korvata erityisen kovalla koulutyöllä jälellä olevien yhdeksän kuun kuluessa". Minusta saisi olla vielä nykyäänkin niin, sillä meidän olosuhteemme ovat ihan toiset kuin keskieurooppalaisten. Marraskuun pimeät kuukaudet joutaa kyllä käydä koulua, kun ei ole muuta tekemistä, mutta elokuu olisi vielä hyvää aikaa olla luonnossakin. Toisaalta kaupunkilaisille on ilmeisesti nykyään sama, ovatko koulussa kesällä vai talvella, sisätiloissa viettävät aikaa kuitenkin.

Eniten minut yllätti lause, joka oli kirjan ainut lihavalla painettu: "Äskeisissä kansainvälisissä kilpailuissa Suomi helposti voitti halutun tunnustuksen korkeimman koulukasvatuskelpoisuuden omaamisesta maailmassa, voittaen yksin Amerikankin". Jopas jotakin. PISA-tutkimuksia on tehty siis kautta aikain, ja Suomi ollut niissä huipulla. Sadan vuoden takaisia hyviä tuloksia vain ei ole meille koskaan tuotu julki. Aina on painotettu, miten olemme muusta maailmasta jäljessä joka asiassa.

Kirjoittajallekin suomalaisten koulumenestys näyttää olevan yllätys, sillä hän tuntuu pitävän Suomea kuitenkin takapajuisena: "Itse asiassa Suomi on mitä merkillisin sekoitus edistyksellisyyttä ja taka-aikaisuutta. Minun täytyy lukeutua syylliseksi siitä, että ihailen enimmän viimemainittua lajia".

Kirja: Paul Waineman, Kesämatkailu Suomessa. Pohjan Tähden kirjapaino. Fitchburg, Mass 1909.

Kirjassa minua viehättää vielä mm. naisten aseman kuvaus senaikaisessa Suomessa ja kielenkäyttö itsessään. Eri sanojen merkitykset eivät ole vielä eriytyneet, mutta kielen tekee kummalliseksi myös suomentajan useissa kohdissa turhan tarkka alkukielessä pitäytyminen.

150 vuotta sitten

Ostin kirjamessuilta myös Suomen Kirjallisuuden Seuran julkaiseman kirjan Kuvauksia Suomesta (Tammer-Paino Oy 2007). Se on pietarilaisen Aleksandr Miljukovin kirjoittama kuvaus Suomen-matkoista vuosina 1851 ja 1852. Minua kiinnosti kovasti, miten ulkomaalainen on nähnyt Suomen ja suomalaiset 150 vuotta sitten.

Matka taittuu parin ystävän kanssa hevosella kestikievarilta toiselle. Matkakohteina ensin itäinen ja toisella kerralla läntinen Suomi. Savossa on kuulemma parhaat rattaat, niissä on hyvä jousitus, paitsi Mikkelissä ja Imatralla on kaameaa matkantekoa karmeissa laatikoissa.

Heti Suomen puolelle tultua kirjoittajaa ihmetyttää, miten sunnuntaina kirkkoon mennessä venettä soutavat vain naiset, kun sen sijaan "kavaljeerit istuivat veneissä täysin toimettomina". Moneen otteeseen tulee kuvatuksi myös kansanluonne: suomalaiset ovat erittäin rehellisiä ja "järkkymättömän rauhallisia". Ulkonäön kuvaaminen ei kuitenkaan tee meille oikeutta, suomalaiset kuvataan rumiksi: "...joka askelella näimme kasvonpiirteitä, jotka loistavasti vahvistivat jo keskiajalla koko Euroopassa vakiintunutta käsitystä suomalaisten harjoittamasta noituudesta ja velhoudesta". Vaatetus on usein ryysyistä ja repaleista, ja mikäli näin ei ole, se mainitaan erikseen.

Maisemat ovat komeat, neitseelliset. Huomiotani herätti, että graniittikalliot mainittiin kymmeniä kertoja kirjan sivuilla. Kaikkialla vallitsee rikkumaton hiljaisuus. Ihmiskäden jälkiä ei näy juuri missään. Kaupungit ovat harmaita, ankeita, ihmiset "lymyilevät" jossain sisätiloissa. Kyliä ei ole kuten Venäjällä, ihmiset asuvat hajallaan kaukana naapureista. Kirjoittaja huomioi myös, että havuja ja olkia käytetään usein lattioilla ja koristeina. Hän mainitsee sellaisenkin asian, että suomalaiset nukkuvat mielellään samassa paikassa (=sängyssä), eivät lattioilla tai penkin alla!

Jo tuolloin on näköjään matkustavaisilla ollut into ostaa paikallisia erikoisia tuotteita. Kirjoittaja halusi ostaa mm. kuuluisaa suomalaista mesimarjalikööriä, Viipurin rinkeliä tai Tornion kuuluisia poronnahkasormikkaita. Mutta mitään ei ollut saatavilla. Kaikista sanottiin, että parasta ostaa Pietarista. Ovat siis maamme parhaat tuotteet menneet vientiin!

Toisen matkansa aikana Miljukov tutustui myös säätyläisperheeseen. Isäntä oli syntyjään puolalainen ja puhui venäjää ja suomea. Hänen vaimonsa puhui ruotsia ja ymmärsi vähän venäjää ja sekoitti näitä toisiinsa. Lapset puhuivat hoitajansa kanssa ruotsia ja palvelijoiden kanssa suomea. Isä puhui tyttärensä kanssa lastenhoitajan välityksellä ja perheen äiti antoi palvelijattarelle ohjeet pienen poikansa välityksellä.
Tällainen kielten sekoitus ei ollut harvinaista suomalaisissa säätyläisperheissä.
Ruotsin vallan aikaa kehutaan siinä mielessä, että sieltä on tullut sivistystä tavalliselle kansalle.

Kirjassa taitetaan kestikievareiden väli melko nopeasti, välimatkoilta ei ole juuri kertomista, maisemat toistuvat suunnilleen samankaltaisina, vaikkakin kirjoittaja on erittäin innostunut maisemistakin. Sattumuksiakin on matkan varrella. Mm. Savitaipaleella he tapaavat englantilaisen eksyneen miehen, mies on alun perin matkalla Kyröskoskelle. Hän on kulkenut muutaman päivän kestikievarilta toiselle tietämättä missä päin Suomea on, sillä kukaan ei osaa selittää hänelle paikkakuntaa, eikä hänellä ole uutta karttaa kadonneen tilalle. Englantilainen lyöttäytyy venäläisten matkaan, vaikka ei näilläkään ole yhteistä kieltä, mutta sentään jotenkin tulevat juttuun. Vasta Imatralla englantilainen eroaa Miljukovin seurueesta löydettyään maanmiehiään.

Kertomus kirjassa soljuu sujuvasti ja mielenkiintoisesti. Suurin osahan näistä asioista on meille ennestään tuttuja historiankirjojen välittäminä. Mutta tällaisen matkakertomuksen kautta kokee lukijakin jotenkin kuin omakohtaisesti tuon ajan elämäntyylin. Ei yhtään houkuttele lähteä tästä hevosella kaupunkiin, mihin matkaan tuolloin meni kokonainen päivä. Nyt ajaa hurautamme sen matkan tunnissa ja kiukuttelemme silti, miten hidasta matkanteko on!