perjantai 26. heinäkuuta 2013

Valitettavasti taas takana päin

Kesäinen viikko Aatu-pojan kanssa on kulunut taas aivan liian nopeasti. Monenlaista riemua on koettu. Hänhän on jo koululainen, menee syksyllä toiselle luokalle. Koulutuksen tarpeellisuuden tuntuu lapsi tiedostavan hyvin. Hän oli ottanut oikein vihkonkin mukaansa, että saa kirjoittaa "päiväkirjaa". Sanoja kirjoittaessa tuli välillä keskelle sanaa isojakin kirjaimia. Niitä pois pyyhkiessä kuului poika mutisevan: "Kyllä pitää vielä koulua käydä, kun ei meinaa muistaa, miten näitä kirjoitetaan".

On hänestä kuitenkin tullut jo iso poika, ei enää siedä mairitteluja ja lässyttelyjä. Silittäessäni pojan päätä poika kysyi, miksi kaikki mummot aina silittävät hänen päätään kuin kissan turkkia. Ja minua hän alkoi ojentaa silitellen päätäni ja kysyen, onko kivaa kun kaikki aina sanoo: "voi kyltä pypynen". Kyllä minusta vain tuntui mukavalta hänen vähän väliä silitellessä ja kutsuessa minua pupusekseen, mutta minä en olekaan pikkupoika. Pitää muistaa ottaa opikseen. En kuitenkaan luule hänen oikeasti huomionosoituksia pahakseenkaan pistävän. Täytyy vain opetella ilmaisemaan tunteensa miehekkäämmin!

Minusta on hämmästyttävää, että poika on innostunut kesäteatterista. Viime kesänä kävimme paikallisen kesäteatterin esityksessä, ja poika oli kiinnostunut. Nyt hän mankui päästä katsomaan tämänkesäistäkin esitystä. Kiinnostusta on vauhdittanut aivan varmasti se, että hän on päässyt etukäteen kiertämään kulisseihin. Hän on nähnyt kulissien takana kaikenlaista vehjettä, mitä ei yleisölle muuten näytetä.

Pojalla on hämmästyttävän hyvä sanavarasto ikäisekseen. Olen ikäni opettanut lukiolaisia ja olen nähnyt heissäkin sellaisia, joilla on heikompi sanasto hallusssaan kuin tällä seitsenvuotiaalla. (Mumma saattaa nyt kyllä vetää kotiin päinkin, mutta sehän on mummojen etuoikeus).  Anopit, vävyt ja miniät olivat  pojalle vielä tuntemattomia sanoja. Kun sanottiin, että hänen äitinsä on toiselle mummolle miniä, ja poika nauraa hörötti mahdottomasti. Hän oli kuullut "mönjä" ja siitähän vasta ilo repesi.

Takana päin on taas tältä erää lapsen vierailu. Täytyy repiä riemua muualta.

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Kummallisia maita


Tahaton huumori on parasta huumoria. Eräs kioskissa työskentelevä kertoi, miten englantia osaamaton vanhemmanpuoleinen eri maiden rahoja keräävä asiakas oli saanut  käteensä kahden euron kolikon. Asiakas oli heti tutkinut, olisiko sattunut uudenlainen kolikko. Ja nähtyään kolikon taustan hän oli hymähtänyt: "Kyllä on nykyään kummallisia maita, missähän päin maailmaa tällainen HUMAN RIGHTS on!"
***
Eräässä amerikkalaisessa tietokilpailuohjelmassa oli kysytty, minkä maan pääkaupunki on Budapest. Kilpailija oli hoomoilasena ihmetellyt, ettei hän ole moisesta kaupungista koskaan kuullut, ei sellaista voi olla olemassakaan. Kun hänelle oli sanottu vastaus: HUNGARY, oli hänen suunsa loksahtanut vielä enemmän auki. "Hungry? Never heard! Onpa kummallinen maa. En ikinä ole moisesta kuullut. Olen kyllä kuullut Turkey, olisiko sillä jotain tekemistä tämän kanssa!"

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Minusta on ruvettu tykkäämään

Minä olen nyt suositumpi kuin koskaan. Sähköpostissa oli viisi eri viestiä, joiden otsikoissa joku mies väitti tykkäävänsä minusta. Silti en tunne itseäni onnelliseksi.

Kaikki alkoi eilen. Sähköpostiin tuli viesti hyvän ystäväni mieheltä, joka pyysi minua kaverikseen uudella, minulle ennestään tuntemattomalla sivustolla. Kun kerran hyvä tuttu lähettelee viestejä, ja profiilikuvassakin oli oikea tuntemani henkilö, en osannut epäillä mitään. Vähän vain ihmettelin, miten ihmeessä hän oli profiiliinsa laittanut itsensä sinkuksi. Mutta tunnen kaverin huumorintajuisena, joten sekin meni täydestä. niinpä hyväksyin kaveripyynnön.

Miehen vaimo puolestaan oli saanut mieheltään saman viestin. Soittelimme illalla puolin ja toisin, ja ilmeni, että mies ei ole kuuna päivän käynyt minkäänlaisella Twoo-sivustolla. Nyt tiedän, että tuo sivusto on kontaktia etsivien sivusto. Ei kai sivustossa sinänsä mitään pahaa ole, mutta en tykkää siitä, että minä olen nyt jotenkin joutunut itse tuolle samaiselle sivustolle tahtomattani. Sivusto lähettää kontaktipyyntöjä kai automaattisesti ja tykkäysviestejä alkaa sitten tulla solkenaan. En tiedä, ovatko ne automaattisia vai oikeiden henkilöiden lähettämiä. En edes osaa mennä sinne sivustolle, vaikka kone on luonut minulle sinne profiilin, ja ilmeisesti facebookista siepannut kuvan.

Kai sen luulemani profiilin voi sieltä poistaa jotenkin. Mutta keskustelupalstoilla väitetään, että helppoa se ei ainakaan ole. Mihinkähän tässä maailmassa vielä joudutaankaan näiden sivustojen ja profiilien kanssa. Olen jo aiemmin harkinnut myös facebookin profiilin sulkemista, sieltäkin kun tulee jatkuvasti kaikenlaista pelipyyntöä ja muuta omituista.
Ei minua haittaa, jos joku haluaa pelata tai haluaa etsiä kontakteja sivustojen kautta. Sellaiseenhan ne ovat oivia välineitä. Mutta en tykkää pakkosyötöstä sellaiselle, joka ei halua olla mukana.

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Pieni reissu vaihteeksi

Kun kerran olen taas tullut Pohjanmaalle sisaren luo avustustehtäviin, teimme eilen pienen ekskursion Vaasan pohjoispuolisille alueille. Se alue on jäänyt jotenkin vieraammaksi kuin Vaasan etelänpuoleinen seutu. Ajoimme ensin Pietarsaareen, joka oli oikein kunnon kaupungin kokoinen, suurempi kuin olin kuvitellut.

Suomessa vain tahtoo olla niin, että sunnuntaisin aamupäivällä ei juuri ihmisiä näe ulkosalla. Mutta mitäs me ihmisistä, kaupunki oli oikein kiva, siellä oli muutakin kuin ne Suomessa pakolliset jokakaupunginlidlitjakapahlit. Yllä kaupungintalo.
 Pietarsaaressa on säilynyt myös iso puutalokortteli oikein viihtyisine kujineen. Kiva että on meilläkin edes jossain  säilytetty vanha ydinkeskusta. Yllä kuva yhdeltä kujalta. Tunnelmaa ei tietystikään saa kuvatuksi, mutta sopii mennä itse kokemaan.
Kaupungin keskustassa on myös 1900-luvun alussa perustettu koulupuutarha. Mielenkiintoinen käyntikohde sekin. Kasvit jaoteltu käyttötarkoituksensa mukaan ja mukana monia, joita ei aivan joka päivä näe. Kuvassa italianpantaheinä.

Pietarsaaren lähellä on myös arktisten alueiden museo Nanoq Nimi tarkoittaa muuten jääkarhua. Nähtävillä on kaikenlaista arktisiin seutuihin liittyvää. Kannattaahan sielläkin käydä, alueella on  ihanan kumpuilevassa kivikkoisessa maastossa myös viehättävä hirsimökkikylä, joka on yhden ihmisen keräilyn tulos.

Jos Pietarsaari oli suurempi kuin luulin, niin Uusikaarlepyy oli sitten huomattavasti pienempi kuin luulin. Sieltä emme sitten oikein löytäneet mitään, paitsi joki oli tietysti kaunis. Suomalaisen matkailun ongelma on aina ruokapaikkojen puute. Sellaistakin etsimme. Saihan sitä särvintä suuhunsa, mutta monen tuskailun jälkeen, kaikki on aina niin vaikeasti löydettävissä. Ja ne harvat ihmiset, jotka näimme kysyäksemme, olivat ulkopaikkakuntalaisia.

Oravainen ja Vöyri olivat yllättävänkin virkeitä ja hyvinvoivan näköisiä paikkakuntia. Ai niin, matkalla oli jossain myös Munsala. Siitä ei ainakaan auton ikkunasta katseltuna saanut mitään käsitystä, onko koko kyläkuntaa enää olemassakaan. En kai muuten olisi kiinnittänyt paikkakuntaan mitään huomiota, mutta monet jotka hankkivat itselleen kansallispuvun, ostavat Munsalan puvun. Se kun on niin kaunis kukkahuivinen puku, ja sinivoittoinen, mikä miellyttää suomalaisia.
Jossain matkan varrella näkyi vielä turkistarhojakin, joskin ovat vähentyneet entisistä ajoista. 

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Kadonnut kassi ja säikähtänyt ulkomaalainen

Sähköpostissa tuli ensi vuoden lukujärjestys Mikkelistä. Sen verran on tunteja vielä omalla paikkakunnallakin, että ei tarvitse kulkea kaupungissa kuin yhtenä päivänä viikossa. Vuoden kuluttua on tilanne ehkä toinen, mutta ei murehdita sitä vielä.

Tulostin lukujärjestyksen ja aioin laittaa sen koululaukkuun, että löytyy koulun alettua ihan etsimättä. Mutta mihin ihmeeseen olin laittanut koululaukun? Olin vienyt makuuhuoneesta kaikki laukut ja kassit (koululaukku, käsilaukku, espanjanopetuslaukku, suomenopetuslaukku, ulkomaillakäyntilaukku, voimistelulaukku, käsityölaukku, klipsilaukku, ruokaostoslaukku, tietokonelaukku, rahalaukku, uimalaukku) jonnekin piiloon juhannukseksi.

Valitettavasti olin hiissannut kaikki kassit ja nyssykät eri paikkoihin. Missä ihmeessä oli koululaukku? Löytyihän se viimein, vaikka minusta uskomattomalta kuulostaakin, vintin toisen huoneen komeron perimmäisestä nurkasta! Sinne minä sen jätinkin, laitoin vain lukujärjestyksen laukkuun. Jos syksyllä laukkua etsin, tulen vain täältä blogista katsomaan, missä se on.
**********
Olin tilannut netin kautta yhden kirjan. Viime perjantaina tuli viesti sähköpostiin, että se on laitettu tulemaan postin kautta. Jos elettäisiin vielä vanhaa hyvää aikaa, olisi kirja minulla jo käsissäni, mutta kun eletään uuttaa huonoa aikaa, saan vielä odotella tovin. Uutta ja hyvää on tietysti se, että sähköpostiin tuli koodi, jolla voi hakea kirjan postitoimipaikasta. Luulin, että johan se nyt tänään viimeistään olisi tullut ja mies kävi asiaa tiedustelemassa. Ei ollut kirjaa. Näyttöpäätteeltä oli selvinnyt, että se on tulossa Kuopiossa. Mitä se siellä tekee. Helsingistä ajaa huonollakin autolla tänne kolmessa tunnissa, onko pakko kierrättää kaikki Suomessa nykyään Lappia myöden. Tänään on kirja kuulemma ehkä täällä, sitten huomenna tulisi minulle noutoilmoitus, ja seuraavana päivänä saisin kirjan. On mennyt maailma monimutkaiseksi. Mutta toisaalta, voin käydä koodilla tiedustelemassa jo tänään myöhän iltapäivällä.
***********
Juuri tätä yläkerrassa kirjoittaessani kuulin, miten mies sammutti ulkona ruohonleikkurin. Pian leikkuri lähti uudelleen käyntiin, mutta silti kuului ulko-ovi käyvän ja joku tuli sisään. Lähdin katsomaan, ja portaita laskeutuessani kuulin alhaalla kopisteltavan oviin. Ennen kuin ehdin alas, oli joku nainen jo avaamassa ulko-ovea ja menossa pois. Kun avasin suuni, nainen säikähti niin kauheasti, että kaatui kuistin ovisyvennykseen.

Vieras ulkomaalainen nainen ojensi huonolla suomella kirjoitetun lapun, jossa luki, että naisella on huono taloudellinen tilanne, ja hän toivoo raha-avustusta. Lapun takana oli vielä pienen alle kouluikäisen lapsen kuva. Kun en ollut halukas antamaan avustusta, nainen otti kassistaan erilaisia vanerista tehtyjä maalattuja hahmoja, mm. eläimiä. 10 euroa olisivat maksaneet. Ihan kivan näköisiä olivat, mutta en tällä kertaa ostanut.

Vähintään kerran kesässä käy joku kauppaamassa taulujaan tai tuollaisia vanerikuvia. Olen usein ostanutkin, hyllyssä on vieläkin vanerista tehty lehmähahmo. En tiedä olisiko sittenkin pitänyt antaa se kymppi. Alkoi omatunto vähän kolkuttaa. Varsinkin kun hän minun takiani säikähtikin niin mahdottomasti.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Liian kuumaa

Pitkästä aikaa sadepäivä. Onneksi, saa vähän huoahtaa helteiden välillä. Ja joutaa vaihteeksi löpistä tännekin jotain joutavaa.

Aurinko ja helle ei näytä sopivan kaikille. Eilen en katsonut mittaria, mutta luulin, että on viileämpi ilma kuin se monipäiväinen kolmeakymmentä hipova kauhea kuumuus. Lähdimme sunnuntain kunniaksi ihmisten ilmoille päiväkahville. Mutta koska asfaltilla ei saa kuvatuksi luontoa, kuljimme kaikenmaailman ryteikköjen ja peltojen kautta.

Minulle oli sattunut virhearviointi lämpötilan suhteen. Hiki valui jo alkumatkasta niin että luulin taivaalta tulevan sadepisaroita. Kahvilaan päästyämme alkoi hiki virrata oikein kaatosateen voimalla. Onneksi ymmärsin ostaa mehuakin juomaksi, vaikkei janottanutkaan. En tiedä, miten janontunnekin on hävinnyt vanhemmiten.

No eihän siinä mitä. Lähdimme siitä kahvin jälkeen tallustelemaan kylän poikki kotiin päin. Sattui matkalla vastaan rollaattorilla vanhus. Hän alkoi kovasti pyydellä meitä kahville. Hieman emmimme, sillä olimme juuri juoneet kahvia ja meitä houkutteli jo oman puutarhan varjossa istuminenkin. Sitä paitsi emme tunteneetkaan häntä oikein hyvin. Alkukesästä olimme olleet parina päivänä yhtaikaa mattopyykillä rannassa ja poislähdettyämme olimme antaneet hänelle pesuaineen lopun. Nyt vanhus maksun varjolla pyysi kahville. Kun hän käänsi jo rollaattorinsakin takaisin päin, emme hennoneet kieltäytyä. Vanhoilla ihmisillä ei varmaan liiemmin ole seuraa.

Vanhuksen asunnossa oli kuuma kuin pätsissä. Hiki alkoi taas virrata kuin saavista. Kotiin päästyämme aloin tuntea huonovointisuutta. En tiedä oliko se liiallisesta kahvinjuonnista vai kuumuudesta, ehkä molemmista. Yritin juoda paljon vettä ja otin lopun päivää iisisti sohvalla lepäillen. Siitä se huono olo vähitellen laantui.

Kuumuuden kanssa ei ole leikkimistä. Kova kuumuus ei sovi minulle, eikä valtava auringonpaiste. Mutta jos yrittää etsiä varjoa ja huolehtia siitä, että ei saisi migreeniä, aina on ihmisiä, jotka alkavat haukkua, että kyllä pitää olla auringossa, kun sitä nyt kerrankin on saatavilla. Mutta sen takiahan monet suomalaiset eivät aurinkoa juuri kestäkään, kun sitä niin harvoin näkee.