Päivä meni ku iltamis

Nyt pakkaa päälle väkisinkin sellaanen iili, että pitää vaihteeksi kirijoottaa pohojalaasella murtehella. Täytyy keksiä jutunjuurta vaikka tämän päivän tekemisistä. Äläköhöt eteläsavolaaset hermostuko. Mä yritän keksiä seuraavalla kerralla vaikka tikusta asiaa  eteläsavolaasittain. Tasapualisuuren vuaksi.

Aamulla  lähärettihin matonpesuhun jo heti sianpiäremän aikoohin. Eileen siäl´oli nimittäin oikeen jonua. Mutta ny ei ollukkaan ku kaks naista. Toinen puhuu suamia, toinen englantia, mutta ymmärsivät kuitenki toisiansa. Suamia puhuva neuvoo toiselle matonpesun alkeeta. Eileen muuten oli kaikki pesupaikat ihan täynnä ja miähiä oikeen jonotti vuaruansa. Huamatkaa! Suurin osa matonpesijööstä on nykyään miähiä! Mutta miähet heti alakoo suunnitella jotakin vehejestä, jolla pesu kävis ittestänsä, iliman voiman käyttöä. Mutta mitä herran jestas ne sellaasta suunnitteloo. Mukavampi mattoja on hiki hatus pestä ku salilla poukottaa hiestä märkänä punnuksia ja kahavakuulaa. Se se vasta ykstoikkoosta hommaa on eikä tuu mitää valamista kummiskaa.

No sitte kotia tultua mull´oli vuaros pinaatinlehtien säilöminen pakastimehen. Keitin niitä jonkin aikaa, pilippusin ihan hianoksi ja laitoon pakastepussiihin ja imaasin ilimat pussista pihalle. Moon joskus ostanu konehenkin, jolla saa ilimat pois pussiista imeskelemättä, mutta ei oo tullu otettua käyttöhön. No tämä homma sujuu iliman kommelluksia.

Just ku oltihin syäty, havaattimma, jotta ulukona joku vanaha nainen luuraa meirän portista pihahan. Yritti olla kuusiairan takana piilos, mutta vahtas aina vähän väliä, sitte haki kamerankin ja kuvas taloon. Arvasimma, jotta son joku, joka on joskus asunu täs taloos. Oikeen menimmä kysymähän, ja saimma tiätää, jotta ei hän itte, mutta hänen joku sukulaasensa oli asunu täälä viiskymmentäluvulla. Siinä pihakeinus istues ja rupatelles meni ainakin pari tuntia. Nainen, joka muuten tänään kuulemma täytti 87 vuatta, innostuu kertomahan ummet ja lammet kaikenlaasia tarinoota elämästänsä. Asuu nykyään Helsingis.

Ja voitta uskua, että tarinat on nykyihimisen korvis uskomattomia. Jo sekin, kuinka hänet pantihin kansakouluhun 8-vuatiahana: eka päivänä vanhemmat vain sanoo, notta "mee tuata tiätä niin pitkälle kunnes näjet isoon punaasen taloon. Siälä pihas on palijo ihimisiä ja meet niiren mukana sisälle". Ei tulis kuulohonkaan laittaa nykykakaroota yksin eka päivänä kouluhu. Niitä ku raijatahan ja köörätähän sinne autolla viälä lukioski, äiti tai isi saattajana.

Iltapäivällä oli mulla vuaros vähä perhosenmettästystä kameralla. Olin just pannu jalakahan oikeen kummisaappahat, jotta meen viäreisen tontin ryteikköhön kytikselle. Mutta ku hyppäsin ojan yli, nousi horsmien ja angervojen seasta viarahan miähen pää. Tämä miäs oli siälä nyhtämäs ja niittämäs istuttamiensa koivuntaimien ympäriltä ryteikköä. Soli luullu seleviävänsä urakasta äkkiääki, mutta kyllä se joutuu usiamman päivän siälä könyämähä. Sitei kukaa uskokaa miten kauhian vahava ryteikkö on kasvanu tuoho pari vuatta sitte kaarettujen puiren tilalle. Monet istutetut koivut on jo niin isoja, jotta ne seleviää itteki, mutta kuallehien tilalle on istutettu uusia piäniä taimia, jokka tukehtuus, jos ei niiren ympäriltä kaarettaas horsma-koiranputki-mesiangervoviirakkua.

Kohta oli meillä vuaros ongelle lähtö. Minoon ny innokas lähtemähän ongelle useenkin, ku miäs oli nähäny järvellä norpan just silloon ku molin Espanjas. Veren (=veden) pinta oli kuin kiahunu pikkukaloosta ja sitte yhtäkkiä keskeltä tuata kuahuntaa oli tyäntyny norpan pää. Kalat oli tiätysti härissänsä yrittäny pakohon tuata kauhiaa petua.

No me mentihin ny siis ongelle. Lähärettihin pakettiautolla, sillä ku teherähän kaikki tällääset sottaaset reissut. Miäs meinas, jotta pannahan auto vaihteeksi eri paikkahan ku tavallisesti. Mutta ei olis pitäny! Siihen juuttuu pyärät pehemoosehen maahan, eikä irti sitte millää. Hakattihin vesurilla kuusenoksiaki pyärien alle ja kaikki muut temput tehtihin, mutta auto vaan juuttuu ja vajos syvemmälle mutahan. Mikäs siinä sitte auttoo ku soittaa jolleki lähialueella asuvalle tutulle, joll´olis sellaanen vehejes, jolla saa isoon pakettiauton verettyä irti.

Mä tiätysti otin heti innoossani hianon uuren puhelimeni ja meinasin soittaa numerotiarusteluhun. Mutta nyt alakoo kyllä nyppiä ja pistää vihaksi koko vehejes. Mitä varte pitää teherä sellaaset näytöt, jotta niistä ei torellakaa näje yhtää mitää auringonpaistees. Pitää ruveta pitämähän vissihin vilttiä mukana, jotta saa mennä sen alle, jos tarttoo puhelimella jotain teherä auringon paistaes. Onnistuun lopulta, ja lähistöllä asuva tuttu tuli vetämähän meirän auton pois murasta.

Onkipaikka on torella pahas paikas. Törmä on melekeen 90 asteen kulumas oleva jyrkkä monen metrin purotus vetehen. Ja alahalla ei ollukkaa tilaa seistä, ku vesi oli noussu niin, että just ja just meillä oli joku jalaansija. Muuten meni hyvin, mutta ku venehiä meni ohitte, lainehet löi melekeen polovihin saakka ja housut ja kengät ihan märkinä. Ei voinu yhtää perääntyäkää, ku siinä rintees ei pysy. Kokeelepa itte seistä seinällä!

Ihimeen hyvin lähti onginta käyntihi. Kumpiki saatihi isoja ahavenia, joten huamenna ei oo ruakaongelmaa. Sitte miähen ongesta hävis koukku ja niin jouruttihin lähtemähän kotia. Norppaa ei nähty, mutta yks tiira yritti pari kertaa siepata pinnan alta kalan, mutta ei saanu. Sill´oli huanompi tuuri ku meillä. M´olimma vissihi onkinu järvestä kaikki kalat.

Melko kaluttu aihe

Saimme joulupukilta ihkauuden sarjakuvakirjan Rannanjärvi on kuallu. (Eija Kuusisto, Jukka Kuusisto, Ensio Aalto. Rannanjärvi on kuallu. Saarijärvi Offset Oy, Saarijärvi 2013). Kirja kertoo pohjalaisista puukkojunkkareista Isontalon Antista ja Rannanjärvestä. Kirjan alussa oleva sarjakuva on tarina Rannanjärven viimeisestä päivästä siten kuin se on aikalaisten kertoman mukaan tapahtunut. Kirjassa on sarjakuvan lisäksi myös helppolukuiset osuudet  kyseisistä miehistä sekä näitä miehiä kuriin yrittävästä Kauhavan "rumasta" vallesmannista.

Itselleni ei kirjassa ole enää oikein uutta asiatietoa, sillä olen lukenut mm. Santeri Alkion Puukkojunkkarit, joka on vielä nykyäänkin helposti omaksuttavissa. Myös Heikki Ylikankaan tutkielmat puukkojunkkariuden synnystä ja syistä ovat minulle tuttuja. Lisäksi olen muista lähteistä saanut tietoa kyseisistä herroista enemmänkin kuin omiksi tarpeiksi. Mutta sellaiselle, jolle asia on uutta, kirja voi olla mielenkiintoinen. Nykyään pitäisi kaikki historia minusta ollakin sarjakuvan muodossa, silloin asia olisi helpommin omaksuttavissa.

Tarinan mukaan Rannanjärvi on tappelussa saanut monta puukoniskua, mutta eivät edes lähisukulaiset sido haavoja saati muuten auta miestä. Hänet vain nostetaan hevoskärryille ja jonkin ajan kuluttua matkalla huomataan, että mies on heittänyt henkensä.

Lukemani kirjallisuuden ja yleisen historiantuntemuksen perusteella minun on myös helppo kuvitella oman mummani isänisän viimeisiä vaiheita.  Tämä oli kuulemma ajaa hurruutellut miesporukalla hevosella, ja humalapäissään noussut kovassa vauhdissa seisomaan laulaa hoilottaen samalla. Vauhdissa ukko oli horjahtanut kärryistä maahan. Perimätiedon mukaan loukkaantunut oli vain raahattu kotiinsa ja heitetty sänkyyn makaamaan. Ei lääkäriä tai muutakaan apua. Kun seuraavan kerran joku älysi sänkyyn vilkaista, oli mies siellä kuolleena. Ei 1800-luvun puolivälissä ole näköjään yhtä miestä surtu. Taru ei kerro, onko suvussamme ollut häjyjä. Jos on, siitä on kyllä oltu visusti vaiti.

Itse asiassa hämmentävää.  Tuntuu jotenkin todella oudolta tai hullulta, että omassa suvussa olisi häjyjä ja puukkojunkkareita, historiankirjat kun kertovat ennen eläneistä ihmisistä, ikivanhoista ajoista. Mutta nehän ne juuri ovat niitä meidän esi-isiämme ja ovat siten meidän sukulaisiamme joten niitä hurjiakin sattuu varmaan meidän jokaisen sukuun.

Äiti on pitänyt huolen, etteivät meiltä juuret unohdu. Katselin hyllyjäni ja löysin melkoisen määrän pohjalaisuuteen liittyvää kirjallisuutta ja muuta rekvisiittaa. On dokumenttia, historiaa, runoa, kansanlaulua, huumoria, aforismia, sarjakuvaa, ruokaohjetta, sanakirjaa, värityskirjaa, Raamattua ja Katekismusta. On myös korttipeliä, noppapeliä, muistipeliä. On koristeukkoa ja -akkaa, tulitikkuaskin pidikettä, sukkaa, t-paitaa, pyyhettä, peflettiä ja mitä kaikkea vielä saattaa jäädä mainitsemattakaan. Olen nähnyt Pohjanmaalla myytävän myös tunikoita, jotka on tehty kankaasta, jossa on painettuna eteläpohjalaiset paikkakunnat. Onneksi ei äiti ole ostanut. Enkä nyt sentään niin hullu ollut, että itse sellaisen olisin ostanut...

Pieni kierros Pohjanmaalla

 Koulutusmatka ruotsinkieliselle Pohjanmaalle oli monin tavoin kovastikin antoisa. Vaikka meille pidettiin luentoja koko päivän aamusta ihan iltamyöhälle alueen elinkeinoelämästä, kouluista, kulttuurista, vähän murteestakin ja kaikki tietysti på svenska, ei väsyttänyt yhtään, mikä olisi ollut tulos luentosalissa istuessa. Istuimme linja-autossa Seinäjoelta (Östermyra) Närpiöön, sieltä Korsnäsiin, sitten Petalax, Malax, Korsholm (Mustasaari) ja lopulta Strömsö ja Vaasa.

Tiesin jo etukäteen, että Etelä-Pohjanmaa on ruotsiksi Södra Österbotten, ja että se on suomenkielistä aluetta. Ihan rannikko on ruotsinkielistä seutua ja nimeltään Pohjanmaa, Österbotten. (Paitsi että tähän alueeseen on nykyään laitettu kuuluvaksi ihan suomenkielisiäkin alueita). Mutta en ollut ajatellutkaan, että tuon alueen eteläinen osa on tietenkin Syd-Österbotten, kuten oli nimeltään sieltä ostamani paikallislehtikin.

Närpiön (Närpes) rajalle saavuttua kunnanjohtaja astui autoon kertomaan kaupungista ja ensi töikseen jakoi meille Närpes-lippahatut ja valtavat määrät tietoutta kaupungista. Närpiö on Larsmon ja Korsnäsin ohella ainoa yksikielinen ruotsinkielinen kunta mantereella. 95-97 prosentilla on äidinkieli ruotsi. (Wikipediassa on annettu toisenlaiset luvut). Suurin osa osaa tietysti myös suomea.

 Oli yllätys, että näillä ruotsinkielisillä alueilla on melko paljon ulkomaalaisia, esim. Korsnäsissä 10% väestöstä. Mutta ei toisaalta ihme, sillä kasvihuoneita on valtavasti, ja niissä tarvitaan työvoimaa. Vietnamilaisia, burmalaisia, venäläisiä, valkovenäläisiä, virolaisia, nämä ovat suurimmat ulkomaalaisryhmät. Tomaatin- ja kurkuntuotannon ohella on myös turkistarhausta ja paljon erilaisia pienyrityksiä. Kaikki sellaista työtä, jollaista suomalaiset eivät halua tehdä, joten ei ihme, että työvoimaa tarvitaan muualta. Saimme Närpiöstä mukaamme ison laatikollisen vihanneksia. Siellä on aina tomaattikarnevaalitkin, ensi kesänä 6.-7. heinäkuuta.

Yllä kuva nykyaikaisesta moniharjaisesta kasvihuoneesta, joka kuulemma jotenkin on tehokkaampi kuin entisaikaiset. (Ei pidä moittia kuvan laatua, sillä koko matkan satoi lunta ja maailma oli ihan harmaa, ja kuva otettu liikkuvasta autosta ja likaisen ikkunan läpi.) Ihan ylinnä ravintola, jossa kävimme syömässä, ja joka sekin on itse asiassa kasvihuone. Ihana ja eksoottinen paikka, ruoka hyvää.

Aina välillä matkan aikana meille kerrottiin vitsejä tai sattumuksiakin. Erään närpiöläisen suomenkielen taidosta kerrottiin, että kun hän suuttuu, hän sanoo: "Nyt sä lopetta tai mä tulla vihanneks!" Tai kun joltain vietnamilaislapselta oli kysytty hänen kotimaataan, oli hän sanonut "Kvietnam", koska närpiöläismurteessa laitetaan k sanan eteen, esim kva=vad.

Korsnäsissa tutustuimme paikalliseen perinnemuseoon, jossa saimme myös leivoskahvit. Korsnäs on kuuluisa villapaidoistaan, joiden teko ei ole "hätäsen hommaa". Yhden kerroksen tekemiseen menee aikaa kokonainen tunti. Neuleen ala- ja yläosa on virkattu, keskiosa neulottu. Kolmen hengen voimin työ sujuu nopeammin.

Kuvassa olevat henkilöt kertoivat meille paikallisista oloista, kulttuurista, perinteestä. Paikalla oli muitakin iäkkäitä ihmisiä, jotka kertoivat meille vitsejä ja tapahtumia oikein sillä ikivanhalla "närpesdialekten". Täytyy sanoa, että niistä kyllä meni minulta puolet ymmärtämättä. Taisivat muut ymmärtää ainakin naurunhörähdyksistä päätellen. Vanhukset unohtuivat välillä tosin kertomaan tarinaa yleiskielellä, ja heitä piti muistuttaa, että murteella piti kertoa.

Kasvihuoneita, turkistarhoja ja pienyrityksiä on täälläkin kuten Närpiössä, työttömyys maan alhaisimpia, vain 3%. Korsnäsin yrityksistä mainittakoon myös Dermosil, joka valmistaa kehuttuja meikkejä yms. Täällä meille oli varattu lahjaksi kassi, josta löytyi kolmenväristä suihkugeeliä.

Korsnäsin ja Maalahden (Malax) välillä sijaitsevallaa Petalaxin yläasteella kävimme myös. Mutta siitä  kerron ehkä enemmän ensi kerralla.

Lieneekö ketään, joka ei olisi kuullut sanontaa "Ei mennyt niin kuin Strömsössä". Me pääsimme käymään Vaasassa talossa, jossa Strömsö-ohjelmaa tehdään. Koko talo on täynnä huoneita, joista lähetetään eri ohjelmia: keittiö, olohuone, kirjasto... On puvustamoa, roipevarastoa ja vaikka mitä, kameroita katossa ja roikkumassa ja lattioilla makaamassa. Ulkona eri rakennuksessa jopa sauna ja nikkarointitilat. Kaikki meren rannalla idyllisessä maisemassa.

Strömsön ohjelmat ohjataan Pohjoismaiden pienimmästä ja halvimmasta ohjaamosta. Halpa ja halpa, mutta jos tämä maksaa vain miljoonan ja normaalit 30 miljoonaa, onhan se silloin halpa.
Jokainen ohjelmajakso, jota kohti työskentelee yleensä 11 henkeä, maksaa 30 000 euroa. Televisio-ohjelmien teko ei siis ole mitään pikkunapeilla pelaamista.

Puhekieli Strömsötä tehdessä on ruotsi, ja jotkut eivät oikein osaa hyvin suomea. Komentokieli on kuitenkin suomi, esim.: "Kamera kaksi, nyt!" Kerran oli joku heikommin suomea osaava pyytänyt henkilöitä siirtymään paikaltaan ja kun piti sanoa: "Nostakaa pylly!" olikin henkilöltä lipsahtanut: "Nostakaa pöllö!"

Yövyimme Vaasassa kivassa hotellissa ihan rautatieasemaa vastapäätä. Illalla söimme jonkun purjehdusseuran tiloissa (Älköön kukaan käykö kurkkuuni, kun en muista, mikä se niistä Vaasan kolmesta purjehdusseurasta oli). Ruokailun lomassa meille oli jörjestetty ohjelmaakin.

Seuraavana päivänä oli vielä opastettu kävelykierros kaupungilla. Kuvassa vanha kaivo, jollaisia on nykyään jäljellä enää kolme. Vaasan asukkaista  vain noin 20% on äidinkieleltään ruotsinkielisiä.Tämän mainitsen siksi, että taksikuski valitteli, etteivät turistit oikein uskalla tulla Vaasaan, kun luulevat sitä täysin ruotsinkieliseksi ja pelkäävät tietysti kielensä puolesta. Kannattaa muuten mennä Vaasaan, se on erittäin kaunis kaupunki kesällä. Paljon puistikoita, meri, vanhoja hienoja idyllisiä puutalojakin, mutta myös modernia arkkitehtuuria ja shoppailumahdollisuuksia.

Vaasa on ollut  lyhyen aikaa (1855-1917) nimeltään Nikolainkaupunki. Suomen itsenäistyttyä nimi muutettiin takaisin Vaasaksi. Yllä oleva kyltti roikkuu vielä muistona rautatieaseman hallissa.

Pohjalaisia pelejä

Ny on menny melekeen kolome viikkua jott on ollu meillä ihimisiä ja elukoota ja ittekki olin viikonloppuna Seinäjoella viemäs äireen takaasi. Notta ihan väkisi tuloo taas kaikki viarahalla kiälellä. Mutta koittakaa kestää, ei tätä kauaa kestä, tämon väliaikaasta.

Pohojalaaset on kovia trossaamaha ja teköhön kaikenlaasta myytävää omalla kiälellänsä. Molin joskus aikaaste ostanu Alias-pelin murtehella, mutten mä oikeen tykänny siitä, kyseltäviä sanoja ei ollut ajateltu ihan loppuhu asti. Siinoli tiätysti hyviä kohtia, joista oppii murresanoja, niinku ny vaikka kurkoonen eli joku koppakuariaanen tai muu ötökkä. Mutta sitte siinon palijo sanoja, jokkon iha yleespuhekiälisiä tai arkikiälen sanoja ympäri maata. Eikö vaikkapa aura (maan kääntämiseen tarkoitettu laite) oo ihan oikia suamenkiälinen sana eikä millääl lailla murressana, sehän on fältti murtehes, muttei siitä puhuttu mitää. 

Tällääsiä epälookisia pualihualimattomasti tehtyjä juttuja ku on palijo, menöö vähä into pelata lauran kans. Mutta on pelistä muutoon ollu ihan kiitettävästi riamua, ku on vaan iliman pelilautaa kyselty nuaremmalta sukupolovelta niiren tiatoja. Täskin vaan havaattoo sen tosiasian, että jos pelaajia on kaikenikääsiä, selevästi huamaa, että sanojen osaamisen määrä vähenöö sitä mukaa, ku porukka nuarenoo. Jokaanen sukupolovensa erustaja tiätää vähemmän murteellisia sanoja ku ittiänsä vähääkää vanhempi polovi.

Äitee toi meille ny sitte toisenki pelin, Etelä-Pohojanmaan tähären. Siinon sama periaate ku Afrikan tähäreskin, eli viärähän löyretty timantti Lappajärvelle. Täs vaan on kaikenlaasia kysymyksiäkin pohojalaasista tai välillä joutuu Vaasan vankilahan tai joutuu leikkuuttamahan tukkahansa körttikampauksen. On sanontojakin, joista pelivuaros olevan pitää tiätää lihavootu kohta, niin ku ny vaikkapa: Lapualla on kaks raitista miästä, sankaripattas ja vaivaaspoika. Tämä peli  on musta mukavampi ku tua Alias, mutta jos ny kritisoonti sallitahan, nii mum miälestä joissaki sanonnoos on lihavootu ihan väärä sana. Ei oo oikee ajateltu ihan loppuhu asti asiaa. Mutta mitäs piänistä, pääasia on notta aika kuluu ja hauskaa on.

Joskus on saatu lahajaksi muistipelikin pohojalaasittain tai korttipakka. Korttipakka on näistä kaikkeen parahin, siinei välttämättä tartte osata murresta. Mullon nimittään vähä sellaanen tunto, jotta nämä pelit on kiältä osaamattomalle raskahia. Mutta pohojalaaset voi tiätysti pelata keskenänsä ja hykerrellä itteksensä.

Poratessa veret juoksee

Käväisin äkkiä Pohjanmaalla. Pitkillä matkoilla on yleensä jo matka sinänsä mielenkiintoinen puhumattakaan määränpäästä. Menomatkalla tuli vastaan aivan julmetun iso ylileveä kuljetus. Varoitusauton perässä tuli poliisiauto, joka ohjasi kaikki tiellä ajavat autot pois ajokaistoilta jonnekin sivuteille ja peltojen liittymiin. Ja sitten se valtava kolonna. Ainakin viisi autollista valtavaa molempien tiekaistojen levyistä metallista siiloa kuljetettiin jonnekin. Ja joka auton välissä yksi vilkkuva varoitusauto. Mahtava ja vaikuttava paraati. Valitettavasti kamera oli takapenkillä.

Kun harvoin tulee käydyksi entisillä kotikonnuilla, on samalla kerralla lennettävä tukka suorana paikasta toiseen, samoin koluttava kaikki kaupat, jos olisi vaikka jotain ostettavaa. Ja ainahan sitä ostettavaa löytyy. Jos olisin ymmärtänyt, että täkäläinen kampaaja onkin lomalla, olisin tilannut sieltä kampaajankin, ettei tarvitse heti kaupunkiin lähteä tukan takia. Alkaa harmaata pukata juuresta jo huolestuttavissa määrin. Alkavat vielä oppilaat luulla minua vanhaksi :(

Ja niin olen etääntynyt entisestä murteestakin, että kauheasti ihmettelin, kun äiti televisiota katsoessaan mainitsi joistain miehistä, että kylläpä nuo ovat käyneet poraamassa, ja niillä veret vain juoksee  rinnuksille. Luulin, että äitikin on alkanut katsoa kauhufilmejä, kunnes älysin, että miehillä oli isot muskelit ja he olivatkin käyneet vain bodaamassa. Ja rinnuksilla oli vain vettä, ei verta missään.
***
Tilhet ovat saapuneet ja syöneet viinimarjapensaat tyhjiksi. Olen lakannut murehtimasta, mihin laittaa valtavat marjasadot. Kyllä luonto huolehtii niistäkin.

Vanhoilla paikoilla

 Matka etelästä hämäläismaisemien läpi Etelä-Pohjanmaalle oli nostalginen. Järvimaisema toi heti mieleen opiskeluajat, jolloin tuli kierrellyksi kaikki Tampereen lähikunnat. Tampereen ohi ajettaessa olisin jäänyt pitemmäksikin aikaa katselemaan kaupunkia, mutta mies hoputtu, että ei siellä enää osaa minnekään mennä, eikä se enää tunnu kotikaupungilta. Hän haluaa säilyttää mielikuvan kaupungista sellaisena kuin kaupunki oli silloin ennen. Pitänee mennä sinne joskus omin nokkineen.

Pohjanmaalla sen sijaan uhrasimme kerrankin yhden päivän entisessä kotipitäjässäkin muuttuneita paikkoja tutkien ja joitakin sukulaisia tapaillen. Kovin on muuttunut kaikki, yllä oleva Vanhankirkon miljöö on ainut, joka on juuri sellainen kuin aina ennenkin. Tuossa kuvanottokohdalla tien vieressä oli maitolavakin, josta minun piti pyörällä joskus käydä hakemassa meijeristä tilattu voikilo, ettei voi ehdi härskiintyä auringon kuumuudessa. Ja kassissa pyöränsarvessa kärrytietä kotiin ajaessa kassi oli niin painava, että sen kanssa oli tasapainoleminen. Pyörä poukkoili tien reunalta toiselle ja mättäältä mättäälle hyppelehtien kärrynpyörän jäljissä.

 Kyrönjoen keskellä on vielä Pukkilansaaren tanssilava. Ei sekään näytä enää ihan samanlaiselta kuin silloin joskus, eikä tuo vasemmalla oleva lossi nyt ainakaan. Nykyään pitää ihmisillä olla lossissa näköjään katto sadetta vastaan ja aita, etteivät pääse putoamaan. Tietysti hyviä asioita. Ennen ei ollut kapulalossissa laitoja ja ne eniten heiluvat ja horjuvat joutuivat aina reunalle. En itse koskaan nähnyt, mutta epäilen, että siitä on moni poika tipahtanut veteen viimeistään yöllä takaisin tultaessa. Eikä ollut kiva, kun vesisateessa lavalle päästyä kovaksi palloksi lakattu tukka roikkuikin päänahasta kuin tiskirätti.
Tuolla rannalla seistessä tuli mieleen mumman neuvot, kun ensimmäisiä kertoja lähdin tansseihin: "Äläkä sitte lähäre kenenkään poijan kans kävelylle sielä mihkään rannalle. Ne voi tiputtaa sun vaikka jokehen!"

Ei taida tulevaisuudessa olla enää kunnon tulviakaan. Vettä on niin vähän, että ennen näkemättömiä saaria näyttää olevan koko joki täynnä. Sillan yli mentäessäkin pelkäsin pienenä kosken kuohuja ihan mahdottomasti. Nyt siellä ei juuri mitään kuohuja ollut, jokin pieni liru vain kulki sillan ali.
Toista oli silloin ennen, kun minä synnyin.  Keväällä oli niin kova tulva, että isä joutui kantamaan kätilön meille reppuselässä.

Pienenä seisoin kotipihalla ja kantapääni varassa kiersin ympäri ja ihmettelin: "Kyllä on maailmassa paljon metsää! Ei ole sellaista kohtaa, missä ei näkyisi metsän sahalaitaa milloin lähempänä, milloin kauempana."

Kummaa ajatustenjuoksua

Ihmisten ajatustenjuoksun ristiriitaisuus syntymäpäivienkin vieton suhteen ei aina sovi minun kaaliini. Jos haluaa ohittaa merkkipäivänsä hiljaisuudessa, luulisi  henkilön todella niin tekevän. Mutta ei. Joku laittaa lehteen oikein suurin kirjaimin "En juhli merkkipäivääni eikä kahvipannu ole kuumana 15. kesäkuuta kello 15." Mitä tarkempi ajankohta yms. saattaa tietenkin olla tietoisesti laadittu vitsikkääksi kutsuksi. Mutta eräskin tapaus oli, että henkilö oikein  suureen ääneen toitotti olevansa matkoilla eikä haluavansa muistettavan tapausta mitenkään. Jälkeen päin sitten vain kuului valituksia, että eipä kukaan muistanut urheiluseurastakaan, vaikka oli puheenjohtajana monta vuotta. Eikä Martatkaan edes korttia lähettäneet. Eikä se ja se suvainnut tulla käymään, vaikka oli kakkuakin varattu.

Pohjalaiset kun ovat jääräpäisiä, ainakaan heihin eivät vaikuta mitkään kiellot, jos kerran ovat syntymäpäiville päättäneet mennä. Äidille kävi kerran niin, että hän oli lähettänyt synttärisankarille lahjan ehdottomista kielloista huolimatta. Mutta kohtasipa äitikin kerrankin vertaisensa vastustajan. Parin päivän kuluttua hän oli saanut lähettämänsä lahjan avaamattomana takaisin. Eipä äiti hätkähtänyt, kääri paketin uudelleen postin vietäväksi, ja sankari sai jälleen vastaanottaa paketin. En ole kuullut, mitä lahjalle on sen jälkeen tapahtunut.

Kun tämän kaiken muistin, olin jo muutaman kuukauden aina välillä muistuttanut pohjalaisille sukulaisille, että itse en vietä merkkipäiviä. Ja olinpa vielä ankarasti kaikkia kieltänyt meille tulemasta sinä päivänä. Ei muuten olisi kieltoa tarvinnut, mutta kun minä onneton olin sopinut sen saksaslaisvierailun samanaikaisesti, ei meille olisi mahtunut mihinkään nukkumaan eikä minulla olisi ollut aikaa seurustella  kunnolla oikein kenenkään kanssa. Olisivatko astiatkaan riittäneet, olisi joku joutunut syömään vaikka kissankupista.

Mutta kerrankin on sana mennyt perille, ja äiti tulee toisen sisareni kanssa meille vasta nyt pääsiäiseksi. Minusta tämä on oikein hyvä ratkaisu. Kun huomenaamulla työnnetään ulkomaalaiset linja-autoon, on iltapäivällä odotettavissa sukulaisvierailu. Pääsiäisen vietto voi alkaa.

Lahjoja kuin jouluna

 Äiti tuli meille muutamaksi päiväksi tyttären mukana ja toi tullessaan paketteja. Jokainen sai paketin, parhaimmat kaksikin, vaikka mies oli ainut, jolla oli oikein syntymäpäiväkin. Ja mitä niissä paketeissa oli? Pohjalaista tavaraa, ettei meiltä totuus unohtuisi! Yllä kuvassa pohjalainen pariskunta. Ihan ovat henkilöt sennäköisiä kuin lapsuudestani muistan vanhojen ihmisten olleenkin: nutturapäisiä ja huivi hartioilla tai päässä ja vaatteet tietysti mustat.

Tuosta pariskunnasta tuli mieleen 50-luvulta eräskin nainen, joka oli etsinyt juhannuksesta lähtien alushamettaan ja väitti sitä varastetuksi. Vasta jouluna saunaan mennessä löysi sen päältään! Oikaisi illalla itsensä sängylle samoissa vaatteissa kuin missä oli päivällä tehnyt töitäkin. En tiedä, onko tuollainen ollut yleistäkin, mutta tällainen legenda kulkee kyseisestä henkilöstä.

 

Yhdestä paketista tuli yllä oleva tulitikkurasioiden pidike. Sisälle mahtuu viisi tulitikkulaatikkoa, ja kun tämä on naulattu uunin viereen, ei koskaan ole meillä enää tulitikut kateissa. Ja koska nämä kerran on Etelä-Pohjanmaalta ostettuja, on joka askin päällä pohojalaanen sananlaskukin. Yhdessäkin lukee: "Moon aina ollu sellaanen, jotta ku mua kehuu, niin mä oikeen tykkään". Tai toisessa: "Niin kiaro miäs, notta pipokin pitää kruuvata päähän".

Korttia ei tarvitse tästä lähtien pelata enää luontokorteilla. Nyt alkaa peluu pohjalaisilla korteilla, joissa jokaisessa on parikin sanontaa. Jos luontokorteilla pelatessa oli pelaaminen hidasta kuvien piirtäjää arvostellessa tai eläimiä ja kasveja opetellessa, ei näillä peluu varmaan ole yhtään nopeampaa. Aina uuden kortin saatuaan kun täytyy lukea sanonnat.

Ja ilmeistyipä paketista myös vitsikirja. Tietenkin murteella. Osa näyttää olevan vanhoja eteläpohjalaisia sanontoja ja huulia, mutta suuri osa oli myös muuten tuttuja vitsejä, jotka oli vain muutettu murteelle.
Tässä yksi malliksi:
Isokokoonen opettaja kysyy ekaluokkalaaselta Maijalta:
-Mitä sinä aiot teherä Maija, kun susta tuloo yhtä isoo ku minä?
-Laihruttaa.

Ensi viikko on hiihtoloma, joten lähden viemään äidin takaisin Pohjanmaalle. Matkan varrelta otamme Aatun mukaan, joten pääsee lapsenlapsikin välillä oikeaan kielikylpyyn.

Ihan vetää flaatiksi

Melkoinen kuilu on päässyt tulemaan Suomessa nuorten ja ikääntyneiden välille.  Paitsi että nuorison kielestä ja ääntämisestä ei kukaan saa selvää, ei selvää tunnu saavan vanhempienkaan selityksistä ja tarkoituksesta.  Äiti (81 v) on joutunut tutkimuksiin terveyskeskukseen, ja olen soittanut hänelle nyt päivittäin. Suupieliä meinaa vetää hymyyn keskustelumme, vaikka äiti on ihan selväjärkinen, eikä ole yhtään dementiavikaakaan. Silti hän ei aina osaa ottaa huomioon, että kuulija ei näe toisen pään sisälle eikä tiedä, mitä siellä liikkuu. Kuilu on myös ruokakulttuurissa, enkä yhtään ihmettele, kun muistaa entisajan läskisoosikulttuurin. Ja onko tuo murreskaan aina niin ymmärrettävää!

 Tässä yksi keskustelunpätkä eiliseltä päivältä:

-Millaista ruokaa siellä on annettu?

-No toissa päivänä tuatihin sellaanen joku flätkährös. Hyvän makuunen se oli, ei sen pualehen.

-Mitä ihmettä se oli?

-No joku sellaanen, joss´oli lihaa sisällä ja s´oli kääritty johonkin. Ja jäläkiruaaksi oli jotaki, emminä tiärä mikä  s´oli, mutta sanoovat jotta ne mariat siälä sisällä oli mustikoota. Ei ne kyllä kenenkään miälestä mitää mustikoota ollu. Emminä sen onalehen nimiä tiärä.

-No mitäs te sitten tänään saitte?

-No aamupäivällä tuatihin joku fletares.

-Mitä???

-No soli joku pihivi, oikee sitte pehemoonen ja hyvä kylläki. Ja ny iltapäivällä annettihin jotaki vihiriää velliä joss´oli pualikas kananmuna. En tiärä mitä soli mutta kyllä seki oli ihan hyväm makuune.

-Oliskohan se ollut pinaattivelliä?

-No joo, joksiki sellaaseksi mä sen arvelin. Ja jäläkiruuaksi oli kiisseliä. Tual´on kauempana ruakasali, johka sais mennä ruaan aiaksi, mutta minen sinne viitti mennä, siäl on vaan vanahoja ja pöyröjä. Niiren kans voi oikee mitää toimittaakkaa.

-Onko teidän huoneessa montakin ihmistä?

-Meit´on täs nelijä. Kaikki on sellaasia melekee kuuroja ja rullatualipotilahia. Ykski on ihan rementootunu. Min´oon kaikkeen virkeen ja ainut joka pääsöö kulukemahan omin jaloon.

-Onko tutkimuksissa tullut mitään uutta?

-Ei oo syrämmes mitää vikaa. Soli vain se kauhia flunssa, joka laukaasi nua vanahat viat mahas. Lenkiltä tulleski oli ihan fletkoonnuksis ja vei lopulta iha flaatiksi, jottei saanu enää takkiakaa pois päältä, iha hämärän rajamailla.

-Vieläkö on nuhaa?

-Kyllä se alakaa olla ohi ja tulehruski on jo laannu, mutta nenä vuataa viäläki ku lääsmannin saappahasta. Soli aiva kauhiaa se nenän vuatamine. Lenkillä käyres nenäliina oli aiva märkä ja tiätäähän sen, miten se pakkaases kovettuu ihan koppuraaseksi. Miten siihen sitte nenää pyyhit!

Ei syytä halveksia

Mitä tulee mieleesi ensimmäiseksi, kun kuulet sanan bingo? Niinpä tietysti: vanhoja ihmisiä kyttäämässä numeroita saadakseen täysosuman ja ehkä paketin kahvia palkinnoksi. Näinhän tässä eräänä iltana esitettiin televisiossakin PS-ohjelmassa joltain paikkakunnalta nykyistä bingoilua.

Halveksivia tuhahduksia bingosta saa aina myös täällä itäisessä Suomessa, jos erehtyy kertomaan käyneensä nuorena bingossa. Mutta voi ei, eivät he tiedä mistä puhuvat. Pohjalaisten bingot olivat 60-70-luvulla ihan muuta kuin halveksittavaa vanhojen ihmisten pilipalipuuhastelua. Mutta miten saan ketään ikinä uskomaan, millaista silloin oli? Ja minä puolestani hämmästelen, että tuo valtava bingovillitys oli niin mahdotonta vain Pohjanmaalla.

Bingossa kävivät silloin nuoret ja vanhat. Tuskin siellä nuoret olisivat viihtyneet, jos ei olisi ollut hyvät palkinnotkin. En varmaan uskoisi itsekään, ellei minulla olisi vielä tänäkin päivänä olemassa osaa noista palkinnoista, ja tämä on taivahan tosi: tv-tuoli, lipasto, peilipöytä, kahvikalusto, ruokakalusto, polkupyörä, peili ja lukematon määrä pienempiä palkintoja. Siihen aikaan oli jokaisella bingossakävijällä lisäksi kaapit täynnä kahvia ja sokeria, kun niitä sai siivellä kilokaupalla. Jos joku sai bingon, voittajan molemmin puolin istuvat saivat kahvia, näiden vieressä istuvat palasokeria, seuraavat hienoa sokeria. Ei siis koskaan kannattanut istua bingossa yksikseen jossain sivummalla, silloin ei olisi saanut siivelläkään mitään. Enkä muista, että juuri koskaan olisi tarvinnut tyhjin käsin kotiin lähteä.

Ylistarossa oli autobingojakin, mutta noin arvokkailla palkinnoillahan on aina tapana mennä jollekin toiselle. Samoin kalliit sohvakalustot siirtyivät jonkun toisen olohuoneeseen. Mutta kerrankin ajoimme  parinkymmenen kilometrin matkan tulevan mieheni kanssa polkupyörillä Laihialle. Mies voitti polkupyörän, mutta kun emme olisi saaneet kuljetetuksi sitä mitenkään kotiin, mies myi sen jollekin läsnäolevalle. Pyh, sanoo tähän nykynuoriso. Mutta älköön kukaan halveksiko! Palkinnot olivat tosi arvokkaita tuohon aikaan. Ei silloin ollut suhteessa varaa ostaa jatkuvasti uutta kuten nykyään. Meille nuorille sopi hyvin nämä palkinnot, saimme edes hieman kalustetuksi yhteistä ensimmäistä kotiamme. Ruokakaluston saimme siten, että äiti oli sen voittanut bingossa. Kun sitten muutin mieheni kanssa yhteen, vaikka meitä ei ollut vielä vihitty, äiti kantoi kalustopaketin keittiön pöydälle ja lausahti: "Heh, siin´on nyt kumminkin! Vaikka minä olin sitä säästänyt häälahjaksi..."
Juu että kiva kiva.

Eräs lappeenrantalainen tuttava oli kerran luonamme kylässä Pohjanmaalla ja tuli myös bingoon. Hän muistaa vielä tänäkin päivänä, miten häntä nauratti suunnattomasti, kun bingonvetäjä istui saappaat jalassa näyttämöllä, pyöritti konetta harvakseen ja yhtä harvaan lausui: "Nyt sitten seuraavaksi yritetähän kahta riviä täytöhön!"

Vielä kissaa jälellä

Televisiosta tuli muutama päivä sitten ohjelma Lauri Tähkästä. Tästä oli puhetta kaverin kanssa, ja itäsuomalainen kaverini iloitsi kovasti Tähkän puhetyylistä, Tähkähän on pohjalainen. Vaikutuksen oli tehnyt mm. Tähkän sanominen, että "aamupäivällä sujuu työ parhaiten, kun on pienes näljäs." Tästä on nyt kuulemma kaverin perheeseen tullut vakituinen sanonta, siellä kuljetaan vähän väliä pienes näljäs. Itse en ollut tuohon kiinnittänyt huomiota, meillä kun kuljetaan aina näljäs.

Mutta ei sitä länsisuomalaisena aina muista, kuinka kuuluu puhua, että pidettäisiin oikeana ihmisenä. Olen itse kova säikkymään, enkä aina muista, että kuuluu sanoa: "kylläpä mie säikähin" vaan tulee peljästyksissään sanoneeksi: "kylläpä mä ihan pelijästyyn". Tästä saavat jotkut kollegat riemastuksen aihetta alkaa siteerata Raamattua: "Älkää peljätkö, sillä minä ilmoitan teille suuren ilon".

Raamattu tulee mieleen joillakin myös silloin, kun joku on leiponut pullaa, ja minä iloitsen, että nisua on tarjolla. Alkaa taas valtaisa raamatullinen paatos: "..ja he lähtivät nisuja puimaan.." Minä riemuitsin puolestani kovasti kerran Virossa käydessäni, kun huomasin siellä kaupassa vehnäjauhopussin kyljessä tekstin: nisujahu. Kovin raamatullista pullaa tekevät Virossakin.

Mutta vuoroin vieraissa. On minullakin joskus aihetta iloita itäsuomalaisten puheesta. Tässä eräänä päivänä mies katseli televisiosta hiihtokisoja. Minä tein joitain omia juttujana, mutta havahduin yhtäkkiä, kun itäsuomalainen hiihtäjä sanoi haastattelijalle: "...täällä on vielä kissaa jälellä". -Häh! ovatko ne ottaneet sinne kissojakin mukaan? ihmettelin. Mies selvensi, että puhuvat kisasta.
Joopa joo. Meillä on vielä joululta jäljellä kinkkua, joillakin on kissaa...

Runoja murteella

En ole mikään runojen ystävä, mutta ostin ilmajokelaisen Maire Lopin runokirjan Silimieni takaa. Kirja sisältää runoja eteläpohjalaisella murteella. Ja niin vain kävi, että minäkin olen joutunut lukemaan runoja, ja ihan vapaaehtoisesti ja mielelläni!

Runoissa tuodaan esiin elämän koko kirjo, ajattelin ottaa jonain aamuna päivänavauksessakin esille muutaman viisaan ajatuksen.
Tässä pieni runo siitä, miten turhaa on hamstrata itselleen koko maailman tavaraa. Me tarvitsemme ystäviä ja meidän tulee huolehtia heistä. Mikään tavara ei voi ystäviä korvata.

mitä sitä millää 
teköö
jos ei oo ketää
jollekka antaa


jakamalla
tyhyjäki
on täyrempi


sanomalla
sanoja
syrämmentäyttäviä
lämpöösiä
rakastavia


eikä syli maksa
se on lahaja
multa sulle
sulta mulle
 
Täytyy kuitenkin muistaa huolehtia myös itsestä:

akku sill´oli tyhyjenny
ja laturiki hajalla


milläs sitä sitte
toisehenkaa virtaa
antaas


mustei oo mitää
apua
tällääsnä


lataamattomana

Maire Loppi: Silimieni takaa. Saarijärven Offset Oy. Saarijärvi 2008.

Jälkitunnelmia markkinoilta

Markkinakertomus tulee viikon myöhässä, mutta on ollut niin ohjelmantäyteinen koko viikko, että ei ole ehtinyt sanoa kissaakaan kuin se tuhannen pitkähäntäluikuriksi! Saimme kuin saimmekin tavaraa näytille, vaikka kesän mittaan luulimme välillä, että meillä tulee olemaan vain tyhjä pöytä ja myymme eioota. Osa jätettiin kotiinkin ja tuotiin vasta seuraavana päivänä tarjolle.

Olin asettanut itselleni tietyn tavoitteen myynnin suhteen ja onnistuinkin siinä. Vaikka ihmiseen iskee ihmeesti aina ahneus. Kun tavoite oli saavutettu, aloin haaveilla suuremmasta myynnistä tai peräti suurista voitoista.

Mutta suuret voitot jäivät haaveeksi. Vaikka ihmisiä oli yli kymmenen tuhatta, näytti suurin osa tulleen vain kiertelemään ja viihtymään, tuttuja tapaamaan ja katselemaan. Itse olin kyllä erittäin tyytyväinen antiin. Oli uusi hieno kokemus olla myyjänä isoilla markkinoilla, tunnelma mahtava. Myyjät olivat pukeutuneet entisajan vaatteisiin, myytävänä sai olla vain jotain itse tehtyä. Mitään nykyajan hömpötyksiä kuten muovia ei saanut käyttää. Pikkupojat kulkivat lippalakkeihin ja pieksuihin pukeutuneina  huudellen aina välillä: "Hernehiä! Viinimarioja eurolla!" Autotkin oli vietävä alueen ulkopuolelle tavarantuonnin jälkeen. Markkinavieraiden autojakin muuten oli niin paljon, että kävelymatkaa tuli markkinoille parikin kilometriä. Koko keskusta oli yhtä automerta.

Tapasin laskujeni mukaan ainakin kymmenen blogikaveria ja sellaisiakin bloggaajia, jotka eivät ehkä niinkään lue minun blogiani, mutta jotka tiedän nimen perusteella. Ihmisten oikeat nimet jäivät pimentoon, mutta ei niitä tarvitakaan, ei niitä kukaan tiedä muutenkaan.

Moskille tarkoitettuja laatikoita oli siellä täällä. Ihanaa, että on kerrankin jokin massatapahtuma, jossa ei sotketa!

Lauantaipäivänä alkoi välillä olla kojussa tukalan kuumaakin, mutta sunnuntaiaamuna juuri kun tavaroita vasta aseteltiin, alkoi taivaanranta musteta ja kuului jyrinää. Tämä oli kai niitä samoja ukkosia, jotka tekivät tuhojaan etelämpänä Porissa. Mutta onneksi ei tullut meidän kohdalle myrskyä.

Mutta tuli kuitenkin kauhea vesisade. Olimme olleet onnellisia, että meillä oli päätykoju, ei tarvinnut kuin pujahtaa tuosta raosta, muut joutuivat kulkemaan tuosta vielä pitemmälle omiin kojuihinsa kymmeniä metrejä vatsaa sisään vetäen.

Nyt kuitenkin sateessa ei ollutkaan kiva olla päätykojussa. Kun muovikatos alkoi pullistella sisään veden painosta, oli kattoa välillä työnnettävä kepeillä ylös ja pudotettava vettä alas. Veden kuljettaminen aloitettiin kaukaa kojurivistön toisesta päästä, ja ainoa paikka saada vesi pudotetuksi alas oli meidän kojun kohdalla. Ja joka kerta tuli vettä alas pari ämpärillistä. Osa tavaroista kastui, seinänä olleet lakanat olivat litimärkiä ja näytillä olleet tärkätyt liinani lurpsahtivat surullisiksi kosteudesta.

Onneksi ei tuota kurjuutta kestänyt kuin tunnin verran. Loppupäivä oli lämmin, mutta pilvinen. Oikeastaan hyvä, ettei aurinko paistanut. Olisimme muuten paahtuneet eläviltä kojuun.

Olen erittäin kiitollinen, että meille ei sattunut myrskyä. Palatessani tiistaina halki Suomen takaisin, näin Pirkanmaalla käyneen valtavan myllerryksen jäljet. Maisema muistutti sodan tuhoja. Tiet olivat jo ajokunnossa, mutta metsän puut makasivat sikin sokin, kuin tulitikkulaatikko olisi kaadettu pöydälle. Paikoin näkyi vain iso peltoaukio, jossa mustia möykkyjä. Mutta eihän se ollutkaan peltoa! Se olikin entistä metsää, jossa puut olivat kääntyneet nurin päin, juuret ylös. Tai jossain törötti metsä, jonka puut olivat järjestään katkenneet puolirungosta. Sellaista olen nähnyt Tuntemattoman sotilaan elokuvassa.

Olisin mielelläni pysähtynyt kuvaamaan, mutta melkein koko viiden tunnin matka kotiin piti ajaa kaatosateessa. Ei ollut minkäänlaista halua astua autosta ulos. Onneksi ei sentään vesiliirto vienyt minuakin metsään.

Tavataanko markkinoilla

Olen menossa taas ensi viikonloppuna Pohjanmaalle. Tällä kertaa matka on iloinen ja mieluinen. Sisareni on jo keväällä varannut Isonkyrön 1700-luvun markkinoilta myyntipöydän, ja menen hänen avukseen myymään sinne kaikenlaista itsetehtyä tuotetta.

Tuotevalikoima on laaja :=)
Annelin aarteet -pöydässä on myynnissä sisaren tekemiä lasitöitä, tauluja, kuivattuja omenoita, pitsiä... Laitan sinne samaan syssyyn menemään omia tekemisiänikin: pitsiliinoja ja kasvivärjättyjä lankoja. Sieltä saa myös Isokyrö-värityskirjoja, eli "kaikkea on" kuten lapsenlapsikin sanoi jo silloin kun ei muuta osannut sanoa.

Mainostan tätä siksi, että tiedän monen blogilukijankin markkinoille menevän ja toivon, että ottavat minua hihasta kiinni, kun minut näkevät tuon kyseisen pöydän takana. Olisi kiva nähdä, millaiset ihmiset täällä kirjoittelevat ja kommentoivat. Ja mainostan myös siksi, että joku sellainenkin lähtisi markkinoille, joka ei sinne alun perin aikonut mennäkään. Tervetuloa kauempaakin.

Miten kana panoo

Kun en ole nyt kesällä ollut tekemisissä murrosikäisten kanssa, en muistanutkaan, että panna- ja ottaa-verbienkin kanssa pitää olla tarkkana. En tiedä, ovatko kuitenkin pohjalaiset murrosikäiset fiksumpia kuin muualla eivätkä vääntele sanoja aina tiettyyn suuntaan, sillä siellä voi panna-verbiäkin käyttää hulvattomasti ja ihan viattomasti.

Pohjanmaalla olessamme istuimme katsellen, kuinka parivuotias poika leikki kumisella ankalla. Pojalta alettiin kysellä, miten ankka sanoo. Kun poika ei tiennyt, armahti mummonsa ja sanoi pohjalaisittain: "Ankka panoo jotta kvaak kvaak!" Nauru tietysti maittoi läsnäoleville ja vitsinvääntö tiettyyn suuntaan.

Tuosta samaisesta asiasta on eräs pohjalainen opettaja kertonut minulle joskus tällaisen tositarinan:
Pohjalainen ala-asteen opettaja oli saanut viran Savosta ja sai heti ensimmäiseksi huostaansa ekaluokkalaiset. Tunnilla opeteltiin eläimiä ja niiden ääntelyä. Opettaja oli pahaa-aavistamatta kysellyt luokassa: "Miten lehmä panoo?" Luokka oli ihmeissään vain katsellut pää kallellaan eikä ollut ollenkaan ymmärtänyt, mistä on kyse. Opettaja vain jatkaa: "No mites sika panoo?" Entistä hiljaisempaa luokassa. Kun ei luokka osannut sanoa mitään siihenkään, kun ope kysyy: "Miten kana panoo?" oli opettaja viimein itse vastannut: "Kana panoo tietysti jotta kot kot!"

Murres jäi päälle

Ihimiset on alakanehet puhua toisillensa musta, jotta kyllä huamaa jotta son ollu viikon Pohojammaalla, ku puhelimeski puhuu ihan taas murresta ja puheen nuattiki on ihan muuttunu pohojalaaseksi. Herran jestas, enkä moo huamannu mitää enkä ainakaa tunnusta.

Pakkohan mun oli sinne jo viikkua enne hautajaasia mennä, ku siskoolta oli pantu käsi pakettihin eikä se voinu enää ajaa autua eikä kuliettaa äitiä eikä teherä mitää muutakaa. Siskoollekki piti mennä aina välillä tekemähän kaikellaasia miälenkiintoosia asioota, kuten siivuttaa juustua valamihiksi, situa kengännauhoja, jos lenkille lähärettihin tai paketoora joku synttärilahaja tai peraata mustikoota, mitä soli vasemmalla kärellä saanu noukituksi. Taisin mä laittaa sille kerran housunnapikki kiinni. Puhumattakaa muista tavallisista huushollitöistä.

Ku käveltihin Seinäjoen Törnävän alueella, rupes mun tekemähän miäli kerran elääsnäni käyrä siälä oikeen kesäteatteris ja niin me mentihinki yhtenä ehtoona kattomahan näytelmää Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen. Oli se hyvä, vaikka ihan aluus rupesin luulemahan jotta minen taira pysyäkkää kärryyllä, ku oli niin pitkä rialooki siinä aluus, sellaaset on pitkäveteesiä. Mutta kyllä mä sitte sain perälaurasta kiinni ja käsitinki mitä tapahtuu. Tanssia ja musiikkia oli palio, Lea Lavenkin lauloo, esitti jotaki vanahaa akkaa.

Tiäsittäkö muuten sivumennen sanoen, että Seinäjoki on aluunperin ollu juuri täälä Törnävällä ja sitä on kuttuttu Östermyyraksi eli joksiki itäsuoksi. Käsittäähän sen, ku ihimiset on sinne aluunperin tullu lännestä, niin son ollu jotaki takamettää niiren miälestä. Seinäjoki yrittää elevyttää perintehiä ja tuara tuata Östermyyraa esille. Tuas yläkuvas on kesäteatterin katsomosta otettu kuva lavasteesihin, takana näkyy jokia. Oikeen sitte iryllinen paikka teatterille.


Jos joku väittää mun puhuvan pohojalaasta, sei tiärä mistä se puhuu. Äitee ja ne muut ihimiset ne vasta ourosti puhuu, ihan muaki pakkas naurattamahan jokku asiat. Ku mentihin kaupungillekki, äitee sanoo, jotta hän menöö torille ja hairaa siältä mansikoota. (Tarkootti jotta hakoo). Sill oli kaapis vähän väliä lemmehtynyttä vissyvettä, märsääntynyttä maitua ja alushousuus kumminauha oli perstunu. Saattaas joltaki ourommalta mennä sormi suuhun lehtiäki lukies. Kattoon Pohojankyröö-lehtiä ja ku muis leheris on palsta Risuja ja ruusuja, tääl´oli Kehumisia ja kurmoottamisia. Oli siälä leheres muitaki paikallisuuksia, mutta voi, min´en muistakkaa kaikkia ihimeellisyyksiä.

Korttiakaa ei pelata tavallisilla pelikortiilla. Korttien tausta on koristeltu uhoo-merkillä, samalla, jok´on Jussi-pairaskin. Ja joka kortis on kaks pohojalaasta sananlaskua. Ei varmahan suju kortinpeluukaa nauramati, ja hirasta se ainaki on, ku pitää lukia jutut. Moon aiemmin ostanu siältä lasten muistipelin, joss´on isokyrölääsiä asioota kuvattuna, kuten puukoot ja helapäävyöt. En oo vain muistanu teille aiemmin kertua.

Notta tälläästä siäl´oli. Toivua vain sopii, jotta tua murres alakaa hellittämähän, ettei teirän tartte enempää kärsiä. Mutta pääsööhän siitä, ainakin luulen, sillä täksi päiväksi on käsketty savolaasten kesämökille. Kyllä siälä palautetahan maan pinnalle.

Englannin takia vaikeita asiakkaita

Mitä eteläisellä Pohjanmaalla ei ole, se tehdään itse. Seinäjokisten virkistyspaikka on nykyään Kyrkösjärvi, joka on "vain" tekojärvi. Se on tehty Kyrönjoen säännöstelyaltaaksi, mutta siellä on nykyään myös hieno uimaranta. Nämä kuvat ovat ihan Seinäjoen kupeelta lenkkipolulta, mutta maisemat voisivat olla vaikka meidän paikkakunnalta Itä-Suomesta. Epäilen välillä itsekin, olenko sekoittanut kuvat jotenkin.

Oli sitten kyse lapsista tai vanhuksista, heidän kanssaan asioidessa saa aina pyöritellä silmiään. Menimme äidin (80 v) kanssa kauppaan ostamaan isälle sairaalaan uutta sähköpartakonetta. Entinen hyvin palvellut oli merkiltään Philips ja isä oli vaatinut tilalle ehdottomasti samanmerkkisen. Kaupassa äiti sanoi myyjälle, että koneessa pitää lukea tietyssä kohtaa "Philips Have". Huomasimme heti hyllyssä samannäköisen kuin entinenkin, ja olin jo sanomaisilleni myyjälle, että otamme sen, mutta äiti ei nähnyt missään sanaa HAVE.

Äiti alkoi jankata, että pitää olla senmerkkinen, myyjä vakuutteli, ettei sellaisia ole, ei niitä enää valmisteta. Äiti vain jankkaa ja myyjän otsasuoni alkaa pullistua ja posket punoittaa, äänikin nousee jo hieman. Jossain vaiheessa myyjä huomaa, että havella tarkoitetaankin englannin sanaa shave, ja sitten vasta minäkin älyän, ettei kyse ole merkistä vaan seivaamisesta. Taas tuo vihoviimeinen vieras kieli on juksauttanut vanhuksia. Alkoivat myyjänkin otsarypyt silitä, mutta korvat olivat vieläkin vähän luimussa, joten kotona varmaan kertoo vaimolleen, miten on vaikeita asiakkaita!

Kyrönmaan laulu löytyi

Olen vuosikausia yrittänyt etsiä Kyrönmaan laulua, jota ennen kansa- ja keskikoulussa laulettiin harva se päivä. Vasta nyt viimeisellä Pohjanmaan-reissulla löysin tuon laulun, valitettavasti en kuitenkaan nuotteja. Jos joku ihmettelee, miksi pohjalaiset ovat niin isänmaallisia ja itsetietoisia, ei se kai ole mikään ihme. Oli tilaisuus kuin tilaisuus, laulettiin ensin Siniristilippumme, heti perään Kyrönmaan laulu ja sitten Vaasan marssi. Jos vielä aikaa oli, kuului hoilata myös Kuullos pyhä vala tai Oi kallis Suomenmaa! Eikö tätä voi kutsua jo patriotismiksi!

Laulua etsiessäni joku on joskus maininnut, miksi en etsi netistä. Voi hyvä tavaton, tietysti on sekin tietolähde tutkittu, mutta ei sekään ole mikään kaikenkattava ihmelähde. Jos sinne ei joku ole kirjoittanut jotain, ei siellä automaattisesti ole mitään. Siksipä minä teen nyt tuon urotyön ja kirjoitan laulun tänne muistiin lähinnä itselleni. Ja jos vaikka joku muukin on joskus sitä etsinyt.

Kyrönmaan laulu

Täällä virtaa rauhallinen Kyrönjoki uomassaan,
täällä kansa toimellinen tekee työtä innoissaan.
Täällä viljaa kasvaa pellot, ilmass´kaikuu karjankellot,
täällä vainiot niin suuret ulappana aukenee.
Täällä vinhaan käyvät tuulet, viljameri aaltoilee.
Luonnoss´meill´on mahtavuutta, luoden kansaan tarmokkuutta.

Täällä muuttui synkät korvet, työ ne viljaviksi loi.
Usein myöskin sotatorvet Kyrön rantamilla soi.
Toivomielin taisteltihin, hurmein pellot kasteltihin.
Vieläkin me kuokan varteen lujaan kiinni tartutaan.
Vieläkin me kalliin aatteen eestä miehin taistellaan.
vapautta maamme henkii, sille syömmet täällä sykkii.

Tätä maata rakastamme, Kyrön maata viljavaa.
Tahto meill´on synnyinmaamme hyvinvointiin kohottaa,
joka meille annettihin, kautta aikain varjeltihin.
Aina suurta kohti kansa pyrkiköhön Kyrönmaan,
kohottakoon pelloillansa Suomen suureen kunniaan.
Valvoin hengen aateluutta luokoon onnen aikaa uutta.

Laulun kirjoittaja:
Otto Jussila, synt. Ylistarossa 1886, kuoli Mikkelissä 1916. Maanmittausinsinööri. Toimi maanmittarina Vaasan ja Mikkelin lääneissä. Julkaisi runoja ja kirjoituksia sanoma- ja aikakauslehdissä. (Laulu ja tiedot kirjasta: Artturi Leinonen: Eteläpohjalainen lukemisto).

Kuvissa:
Joki: Kyrönjokea Ylistaron Kriikun myllyn tienoilta.
Ohrapelto: Isonkyrön Leväluhdan uhrilähteen tienoilta.
Muistomerkki: Isonvihan Napuen taistelun (1714) muistomerkki Isossakyrössä.

Saa nähdä millaisia meistä on tullut

Huomenna lähden Etelä-Pohjanmaalle lauantaiseen luokkakokoukseen. Tasan 40 vuotta on päässyt kulumaan siitä, kun pääsimme ylioppilaiksi ja kukin lähti omalle taholleen. Meitä tulee yli 40 henkeä paikalle, vaikka joku epäili talvella, kun asiasta kirjoitin, että hyvin on sekin, jos viisi pääsee tulemaan. Kannatti olla hyvissä ajoin liikkeellä, että melkein kaikki saivat järjestetyksi tulemisen.

Pitänee virittäytyä jo tunnelmaan katselemalla vanhoja kuvia. Tässä lakeutta, mikä ei suinkaan ole se ainoa mitä siellä on, mutta se on sitä, mitä ihmiset haluavat sieltä nähdä! Ja parhaitenhan tunnelmaan pääsee kuuntelemalla Lauri Tähkän musiikkia.


Tytär on saanut juuri valmiiksi värityskirjan lapsille Isostakyröstä ja sen nähtävyyksistä. Kirjassa orava esittelee paikkakuntaa ja sen tyypillisiä piirteitä. Samalla matkalla vien näitä kirjoja myyntiin.