Yksi projekti valmis

Jipii. Yksi etappi on saavutettu. Toissapäivänä veimme lukion historiikin kirjapainoon ja eilen saimme jo käsiimme raakavedoksen. Ja niinpä tietysti; sisällysluettelossa oli jokin otsikko vinksahtanut, ja se pitää korjata. Mutta ihme kyllä, ei muita kummallisuuksia. Me nimittäin pelkäsimme kuollaksemme, että kuvaotsikot ovat sikin sokin ja kuvat hyppineet tekstien päälle tai muuta vastaavaa. Word ei ole ollenkaan sovelias työkalu isojen tiedostojen käsittelyyn. Meille ehdotettiin alun perin jotain taitto-ohjelmaa, mutta varmaan olisi vähintään yhtä paljon tarvittu kiroilua, kun olisi ollut vieras ohjelma. Mutta ei word nyt ainakaan loppujen lopuksi helpompi ollut. En tiedä, tuliko ongelma siitä, että välillä tein töitä omalla koneella, välillä tikulla olevalla tiedostolla, välillä vein tikun kouluun ja työskentelimme sikäläisellä koneella.

Mutta muuten projekti oli mukava. Olen oppinut monia uusia asioitakin, kuten sen, miten kuvalle laitetaan kuvateksti, miten tehdään sisällysluettelo, miten käännetään sivu vaakasuoraan jne. Jos kaikki olisi aina pysynyt kuten olimme laittaneet, olisimme saaneet työnkin jo aiemmin valmiiksi. Emme vain ymmärtäneet, että viimeistelyä ei kannata tehdä ennen kuin ihan lopuksi, koska otsikot saattavat sisältömuutosten myötä olla edellisen sivun alareunassa jne.

Minusta oli mukavaa sekin, että tämän kirjanteon myötä pääsin kontaktiin entisiin oppilaisiinkin, tai siis niihin, jotka kirjoittivat muistelmiaan kirjaan. Emme mitenkään järjestelmällisesti etsineet kirjoittajia, vähän summissa pyysimme kirjoittamaan niitä, joihin jotain kautta saimme yhteyden. Yritimme saada kaikilta vuosikymmeniltä kirjoittajia, ja se onnistui. Muistoja on nyt laidasta laitaan. Alkuvuosien oppilaat kuulemma odottavat innolla, mitä viimeisimmät oppilaat ovat kirjoittaneet. Alkuaikoina kun ei nimittäin ollut vielä mm. etäopetusta tai kansainvälisyyttäkään.

Ja tunnelmat ihan erilaiset: alkuvuosina lukio lähti puhtaalta pöydältä, kaikki oli uutta ja into kova. Viimeisinä vuosina jo painoi mielialoja tieto kaiken loppumisesta.

Minulla on hyvin vähän valokuvia kouluvuosilta, ihan muutama vain. Mutta tuollainen hullu kuva löytyi, ehkä vuodelta 2005, jolloin abit ovat herättäneet minut viideltä ja vetäneet kouluun parin kilometrin matkan pakkasessa kelkalla.

Alkaisinko muistella

Koska lukiolla on enää yksi vuosi elinaikaa, päätimme erään toisen opettajan kanssa alkaa kerätä lukion muistoja yksiin kansiin. Huomasimme, että 40-vuotisjuhliin keräämämme aineisto menisi muuten tavallaan hukkaan.
Siitä syystä taidan kirjoitella tännekin välillä joitain muistoja kuluneilta vuosilta, vaikka jo kuvittelin tämän blogin hautaavani. Ehkä kirjoitukset innostavat entisiä oppilaitakin laittamaan muistiin omia muistojaan ja lähettämään niitä minulle osoitteella lahdeki (at) gmail (piste) com. Jos joku asianosainen sattuu näkemään tämän vetoomuksen, tarttukoon itsekin kynään tai näppäimistöön sekä levittäköön keräystietoa muillekin. Tallennamme kaiken tuleville sukupolville. Jos innostumme, teemme ehkä kirjaksi asti.

Olen vuosien mittaan blogeissani kirjoitellutkin kaikenlaisia muistoja eri tapahtumista. Nyt tulivat mieleen erilaiset kevätretket. 70- ja 80-luvuilla oli keväällä aina itsestään selvää, että lähdetään jollekin kotiseuturetkelle polkupyörillä. Retket olivat automaattisesti vähintään 10 kilometriä suuntaansa, eikä sitä pidetty minään ihmeenä. Samoin kymmenen kilometrin kävely tai hiihto pari kertaa vuodessa kuului automaattisesti asiaan tai jokasyksyinen puolukoiden keruuretki.

Sitä mukaa kuin suomalainen hyvinvointi lisääntyi, lisääntyi myös oppilaiden huonokuntoisuus. Eli voiko tästä päätellä, että aineellinen hyvinvointi on tuonut vain pelkkää huonoa tullessaan. Joka tapauksessa kaikki oppilaat eivät enää jaksaneetkaan pitkiä kävely- tai pyöräretkiä, puhumattakaan hiihtoretkistä talvella. Viimeiset parikymmentä vuotta on porukkaa kuljetettu retkille busseilla.

Ei tietenkään voi yksioikoisesti väittää, että hyvinvointi olisi vain huonoa tuonut tullessaan. Tietysti oli kiva, että on päästy busseilla kotinurkkia kauemmaksi. Monet retket ovat suuntautuneet Punkaharjun Retrettiin, jonka antia ei sovi halveksia. Paljon oli yhteistyötä myös naapurikuntien lukioiden kanssa, ja oppilailla oli yhteisiä tapaamisia liikunnan merkeissä, pallopelejä, kirkkovenesoutua jne. Eikä unohtaa sovi oman paikkakunnan höyrylaivaakaan, jolla on päästy Saimaan saarille mitä kauneimmissa maisemissa.

Polkupyöräretkistä nousi mieleen vielä yksi tapaus 80-luvulta, jolloin kirkonkylällä ei ollut vielä siltaa vaan lossi. Lähdimme lossin taakse pitkällä pyöräretkelle. Ei päästy kovinkaan kauas, kun pari oppilasta rinnakkain ajaessaan osuivat pyöränsarvilla toisiinsa ja kaatuivat. Toinen oppilaista kaatui suoraan tien vieressä olleeseen kallioon, löi päänsä ja menetti tajuntansa. Silloinhan ei ollut vielä kännyköitä, lähitalosta soitettiin ambulanssi. Pitkä oli se aika, joka sairasautoa odoteltaisiin. Ja jos lossi sattuisi olemaan vastakkaisella rannalla, pitkittyisi odotus kaksinkertaiseksi. Tai voi kauhistus, jos sattuisi menemään tukkilautta ohi, ei lossi pääsisi tuomaan ambulanssia pitkään aikaan. Ja mikä vielä pahempaa, saattaisihan siitä mennä kaksi tai kolmekin tukkilauttaa peräkkäin! Silloin jono lossille voisi venyä kilometrinkin pituiseksi.

Muistan, miten kaikki pyhästi päättivät hädissään odotellessaan, että lossin paikalle on saatava ehdottomasti silta.Tuohon aikaan nimittäin kävi julkinen keskustelu kuumana siitä, onko lossin paikalle rakennettava silta vai tunneli vai tehdäänkö kumpaakaan.

Tulihan sieltä ambulanssi lopulta suhteellisen nopeasti. Pahimmat kauhukuvat eivät tällä kertaa käyneet toteen. Oppilas pääsi hyvään hoitoon ja kaikki päättyi hyvin. Mutta itsekin päätin, että  jos äänestys silta-asiasta tulee, ehdottomasti kannatan siltaa, joka muuten myöhemmin rakennettiinkin ja valmistui vuonna 1995.

Kannatti juhlia

Vähän jälkijunassa tulee tämä tarina, mutta kun aika on niin hupaa kulumaan, ettei perässä pysy. Ajattelin kuitenkin, että ansaitsee lukion 40-vuotisjuhlakin tulla muistiinmerkityksi.

2.5.1974 sai lukiomme virallisen toimintaluvan. Siitä syystä järjestimme oikein juhlan. Suuren maailman tapaan juhlallisuudet alkoivat jo vappuaattona, jolloin opettajia ja entisiä oppilaita lähti kulkueena lakittamaan rannassa olevaa norppapatsasta. Norpalle on nyt hankittu ihan oikea ylioppilaslakki. Ei tarvitse sille enää antaa mitään karvaturrihattuja. Tällä kertaa lukiomme ensimmäisistä ylioppilaista kaksi lakitti norpan ja muisteli entisaikoja.

Pääjuhla oli perjantaina 2.5. Oli historiikkia, kuluneiden vuosien muisteloita, musiikkia, kuvaelmia. Kaikki lukiomme 10 viimeistä opiskelijaa olivat jotenkin myös mukana esillä. Yksi mielenkiintoisista ohjelmanumeroista oli entisen musiikinopettajan keräämä kuoro entisistä kuorolaisistaan 40-20 vuoden takaa. Hämmästyttävän hyvin porukalla sujui yhteislaulu, vaikka henkilöt eivät toisiaan ole välttämättä koskaan ennen nähneetkään. Innostuivat jopa niin kovasti, että suunnittelivat peräti joulukonsertin pitämistä ensi jouluna kirkossa. Saa nähdä, toteutuuko.

Juhla oli monien mielestä lämminhenkinen ja ihana. Samaa mieltä olen itsekin. Kannatti tämä juhla pitää, vaikka vuoden kuluttua vietämme lukion hautajaisia.

Tietokoneiden alkuajoilta

Nyt aion päästä helpolla kirjoittamisen suhteen ja vastailla valmiisiin kysymyksiin, jotka nappasin K50-blogista. Kysymyksiä oli 11, mutta innostuin muisteloista niin, että pakko jättää loput kysymykset toiseen kertaan.

1. Ensimmäinen muistosi internetistä?
En tarkkaan muista internetin tulon hetkeä, mutta joskus 90-luvun alusta muistan (vai olisiko ollut jo aiemmin?), kuinka opettajainhuoneen takana olevassa pienessä kopissa oli internetyhteys. Sitä kävimme aina välillä katsomassa. Oli jotenkin ylellistä, miten näytöllä välkkyi ensimmäisenä kaikenlaisia mainoksia. Oli kiva syöttää vaikka mikä hakusana, ja aina tuli jotain kivaa ja ihmeellistä. Hakukoneista muistan Alta vistan ja Yahoon.

 Olin innostunut, kun havaitsin, että jipii, netistähän saan vaikka mitä opetusmateriaalia oppilaille. Muistan vieläkin, miten innolla tulostin heille esim. saksalaisten pääsiäisestä tekstin. Ja saksalaiset pääsiäispuput sivustolla ovat jääneet mieleen. Materiaali netissä oli paljon laadukkaampaa kuin nykyään ja sitähän oli vähemmän. Nykyään on tosi työlästä etsiä mitään, kun himphamppua ja jopa epäluotettavaa tietoa on niin paljon.

Minulle on jäänyt myös elävästi mieleen, kuinka kansalaisopiston rehtori tuli viereisestä talosta portailla vastaan ja intoa puhkuen kertoi, kuinka hän oli juuri lähettänyt meille sähköpostia. Katsoimme koneelta ja toden totta, siellä oli häneltä postia! Mutta ihmettelimme vain, mihin sähköpostia tarvitaan, kun hän pääsee pihan yli muutenkin meille kertomaan asiansa!


2. Oliko tietokone käytössäsi ennen nettiä?

Kyllä oli koulussa. Jo 80-luvulla meidät kaikki opet pantiin kesäkuun koko eka viikoksi koulutukseen, jolla opettelimme tekstinkäsittelyä. Nuoriso älköön naurako. Ei se ollut silloin yhtä helppoa kuin nyt, jolloin yhdellä napin painalluksella tai hiirennapautuksella tapahtuu jotain. Ei ollut hiirtä ja jo pelkkään kursorin siirtoon tarvittiin painaa ctrl+jotain +jotain. Jos halusi pyyhkiä pois väärän sanan tai kirjaimen, piti taas painaa ctrl+jotain+jotain. Ja tietokoneen yläpuolella oli valtava koodiluettelo, josta katsottiin oikeat ctrl+painallukset.

Mutta tuntui tosi ihanalta, että ylipäätään sai näkymättömiin virheensä. Tuntui suurelta edistykseltä entiseen tavalliseen kirjoituskoneeseen verrattuna, jolloin virheet joko peitettiin x-kirjaimella tai hienosti saatiin piiloon laittamalla päälle erityinen paperi, johon lyömällä saman virheen saatiin tekstiin jäämään valkoista peittävää jauhetta.

3. Mihin sitä tarvitsit?
 Pakko kertoa ensimmäisten tietokoneitten tulokin kouluun. Oli 20 asteen pakkanen, ja rekkakuski oli tuonut tietokoneet koulun pihalle ulkosalle silloin, kun koulussa ei ollut ketään. Siellä ulkona koneet värjöttelivät ainakin vuorokauden. Ne olivat isoja pöytiä, joiden keskellä kirjan kokoinen tietokonenäyttö, jonka sai taitetuksi pöydän sisään niin, että pöydän pinta oli tasainen ja sitä voi käyttää normaalina pöytänä.
Ja opettajat taas kurssille koneen käyttöopetusta saamaan. Koneilla ainakin minun aineissani oppilaat tekivät lähinnä valmiita kielioppi- tai sanastotehtäviä. Oppilaat tykkäsivät, sillä koneilla opiskelu oli jotain uutta ja hienoa.

En ehkä näillä oppilaskoneilla, mutta opehuoneen hieman uudemmalla koneella kirjoitin kokeita eli tietokone oli lähinnä kirjoituskoneen korvike.
Ai nyt vasta muistankin, että jossain vaiheessa keksin, että minun pitää saada omakin tietokone, mutta että en tavitse sitä muuhun kuin kirjoittamiseen. Niinpä ostin pelkän tekstinkäsittelylaitteen, jolla kirjoitin tosi paljon kaikenlaista. Vasta vuonna -95 ostin oikean tietokoneen nettiyhteyksineen ja annoin tekstinkäsittelylaitteen äidilleni, joka innostui valtavasti sen suomista mahdollisuuksista tallentaa sukututkimustuloksia.

4. Oletko rakentanut kotisivuja HTML-koodauksella?
En. Silloin kauan sitten meitä opeja istui taas pari lauantaipäivää sellaisenkin asian kurssilla, mutta ei sitten kai kukaan tehnyt omia sivuja. Ellei ehkä ATK-opettaja.

Armas aika alkoi

Eilinen oli taas se vuoden rankin työpäivä. Kahdeksan ylioppilasta sai lakin koulusta, ja kaikki olivat kutsuneet myös opettajat juhliinsa. Kerrankin ehdimme käydä kaikkien luona, ja silti olin kotona illalla jo puoli kahdeksan. Asiaa auttoi sekin, että ei tällä kertaa ollut kauhean paljon ajamista kylän laidalta toiselle, suurin osa asui kirkolla. Välillä piti kylläkin tervehtiä vain ovelta ja jo onnittelumaljojen jälkeen lähteä pois, muuten ei olisi ehditty. Olisi kyllä viihdytty vaikka kuinka pitkään, jos olisi ollut mahdollista. Kunnan rajalta toiselle on muuten matkaa pisimmillään 80 kilometriä, ja on joskus kuljettu laidasta laitaankin.

Ja vaikka tiedän, että useat oppilaiden vanhemmat ovat minun entisiä oppilaitani ja että juhlissa on heidän sisaruksiaankin, niin ikään entisiä oppilaita, en silti jaksa olla hämmästelemättä, miten kaikki tuntevat minut ja minä en kuitenkaan tunne ketään. Ihan vieraan tuntuiset ihmiset kertoilevat minulle tarinoita menneiltä vuosilta, mutta minulle kaikki on kuin vieraiden ihmisten kertomia uusia juttuja.

Eräskin kertoi, että minulle oli muinoin laulettu abipäivänä että "nousee kiukku nelikymppisen", jolloin olin ollut erittäin mörtsin näköinen. En tuolloin ole ollut kuin vasta kolmekymppinen!! (Vai on noussut kiukku! Ovatkohan pölläilleet jotain vai eivätkö ole viitsineet opiskella mitään). Eräässä toisessa paikassa ylioppilaan isä kertoi, että olin lyönyt hänen kanssaan aikoinaan vetoa kaljatuopillisesta (!) ettei hän pääse ruotsista läpi. Oli kuulemma kirjoittanut C:n. Tämä mainittu isä on muutenkin vuosien mittaan muistuttanut minua tuosta, enkä ole vielä koskaan tarjonnut luvattua tuoppia. En kai, kun en edes muista sellaista. Dementoituneitahan on hyvä höynäyttää!
Eräässä paikassa tapasimme saksalaisia tuttaviakin, joiden luona Saksassa olimme muutama vuosi sitten pienellä porukalla. Pieni maininta noista tuttavista myös kirjoituksessani täällä. (Vierailusta heidän luonaan ei ole juttua, koska en tuolloin vielä ole pitänyt blogia).

Kevätjuhla aloitetaan aina kirkolla. Perinne on pitänyt pintansa, vaikka pappimme sanoi, että kun hän on tästä muille papeille puhunut, kaikki ihmettelevät. Etelä-Suomessa ei kuulemma tule enää kuuloonkaan. Ja meillä lauletaan aina Suvivirsikin ilman mutinoita, mihin puolestaan vaikuttaa se, ettei täällä ole juuri muiden uskontokuntien edustajia. Jokakeväinen keskustelu mediassa Suvivirren oikeellisuudesta on kummallista. Jos me menisimme maahanmuuttajina vaikka Pakistaniin, kyllä meidät vietäisiin muslimien temppeleihin kyselemättä mielipidettämme. Ja meidät joko käännytettäisiin uskoon tai kivitettäisiin :) Maassa maan tavalla.

Tällä kertaa en ollut itse kuskina, joten sain juoda kaikki tarjotut onnittelumaljatkin. Ei se silti ole minun syyni, että kun viimeisestä paikasta tuli kotiinlähdön aika, ei takkiani ollut missään. Selvisi, että joku vieraista oli vahingossa ottanut väärän takin. No, takki tulee minulle aikanaan kylän toiselta laidalta. Saa nähdä, milloin saan kävelykengät ja villatakin, jotka unohtuivat kuskina olleen open takakonttiin. Tällaista rekvisiittaa kun piti tällä kertaa olla mukana kylmyyden ja kovan sateen takia.

Rumat ne koreilee

Eräs opettaja oli saanut opettaakseen luokan, jolle oli siinä aineessa opetus viime vuonna tullut toiselta paikkakunnalta etäopetuksena. Oppimisen laatua tiedusteltaessa oli vastaus ollut: "Ihan hyvin meni muuten, mutta opettajalla oli koko vuoden sama vaate!"

Ei kyllä ennen vanhaan olisi tullut kuuloonkaan sanoa jotain opettajan vaatteista ääneensä, ei ainakaan toiselle opettajalle. Opettajan vaatteet kyllä tietysti pistivät silmään, opehan seisoi kaiket päivät siinä silmien edessä. Muistan kouluajoiltani erään uuden open jolla ei syksystä jouluun ollut kuin yksi ainoa mekko. Jouluun mennessä oli sitten kai saanut sen verran rahaa kasaan, että oli ostanut uuden hameen ja puseron. Kaksi seuraavaa kuukautta piti sitä vaatetta, mutta jo kahden kuukauden kuluttua oli saanut ostetuksi uuden puseron, jossa ilmestyi luokkaan loppukevään.

Kukahan se on määrännyt, että  vaatteita pitää jatkuvasti vaihdella ja aina olla uusia, jos ne kerran ovat ehjiä ja siistejä. Onneksi maalla on kuitenkin toista kuin kaupungissa. Minulle ei ole juuri henkilökohtaisesti mainittu vaatteista. Opiskeluaikana olin sijaisena eräässä koulussa. Ei kerta kaikkiaan ollut varaa ostaa ensimmäistäkään uutta vaatekappaletta. Minulla oli lyhyt minihame, jollaiset eivät olleet enää muotia. "Opettajalla on liian lyhyt hame!" joku suvaitsi mainita luokan perältä. No, ei vain voinut mitään. Pari vuotta siitä taaksepäin se oli ollut supermodernia ja kovassa huudossa, nyt siis vanhanaikainen.

Tuon lisäksi ei minulle henkilökohtaisesti ole mainittu vaatteista kuin että "ei silti että se mitään haittaa, mutta sinä olet ihan pellen näköinen" ja erään toisen kerran kaulassa roikkuva riipus on ärsyttänyt niin, että oppilas huomautti, että "eihän se kai nyt niin rumakaan ole, mutta ei sitä tarvita!"
Alan kallistua sille kannalle, että vanha pohjalainen sanonta "rumat ne vaatteella koreeloo" pitää kovastikin paikkansa.
*****
Valokuvan lähetti kaveri minulle jostain Hämeestä.

Ihmisen aistit vajavaiset

Ihmisen aistit ja aivot ovat vajavaiset, onhan se nyt monta kertaa havaittu ja todettu. Mutta joskus sellainen tuottaa huvittavia tilanteita. Olin kirjoittanut saksalaisopettajalle, että hänen täälläolonsa aikana meillä on tiedossa illanvietto, jonne tulee muitakin koulumme opettajia. Kun tuli tuo päivä, eräs opettaja päivällä erotessamme sanoi, että tavataan sitten illalla. Myöhemmin saksalainen kysyi minulta vaivihkaa, miksi ihmeessä ope sanoi tapaavansa meidät vielä illalla! Häneltä oli siis jäänyt rekisteröimättä tai käsittämättä kokonainen kappale sähköpostissa.

Tuli sitten tuo kyseinen ilta. Olin kutsunut opet meille sähköpostilla ja nimenomaan maininnut, että on tarjolla syötävääkin ja perässä vielä lause, että ei kotona tarvitse etukäteen syödä. Ja kuinka ollakaan. Yksi ope alkoi voivotella ruokaa nähdessään. Hän oli kotonaan juuri ahtanut vatsansa täyteen, ettei tarvitse kylässä nälissään istua! Väitti vielä, ettei kutsussa kyllä mitään ruuasta puhuttu.  :( No oli kyllä mainittu, muut todistivat.

Annettakoon anteeksi. Sattuuhan sitä kaikenlaista. Mutta voiko minulle antaa anteeksi, että minulta on kerran jäänyt näkemättä kokonainen lihaa ja verta oleva oppilas? Tuostakin tapauksesta on jo toistakymmentä vuotta aikaa. Olin saanut ykkösellä uuden luokan. Kysyin järjestyksessä kaikkien nimet ja yksi oppilas oli jäänyt kokonaan huomaamatta. Minä en yksinkertaisesti nähnyt häntä, vaikka hän istui luokassa kuten muutkin.

Tuon jälkeen olin pitänyt luokalle sitten jo ainakin kolme tuntia, kunnes yhtäkkiä hoksasin, että kas, kukas tuossa istuu. Aloin kysellä oliko oppilas ollut matkoilla, kun vasta nyt tulee kouluun. Väitti istuneensa siinä jo monta päivää. Oli varmaan niin, mutta mitä lie näkymättömyyspulveria syöneenä. Tätä tapausta olen aina ihmetellyt. Miten joku voi olla niin ujo, hiljainen ja kertakaikkisen näkymätön, että toinen ei edes näe häntä!

Taas on päästy potkiaisiin asti

Tänä iltana ovat abien potkiaiset. Monena vuonna oppilaat ovat kutsuneet opettajiakin mukaan, mutta kun osanotto opettajien taholta on viime vuosina ollut laimeahkoa, eivät tuoneet yleistä kutsua. Tai sitten en vain ole nähnyt, kun en itse ajatellut mennä.

Potkiaisiakin on vuosien varrella ollut monenlaisia. Ihan omista lukioaikaisista potkiaisistani on jäänyt tosi kivat ja hyvät muistot. Sekä opettajat että oppilaat olivat juhlasalissa, kakkoset olivat tehneet jokaiselle potkittavalle abille jonkin kivan hatun. He olivat tehneet myös jokaiselle oman laulun, jota korvat punaisina kuunneltiin. Mukana oli myös kaikenlaisia kivoja leikkejä.

Kun tulin tänne opettajaksi, oli lukio niin nuori, että vasta kahdet ylioppilaat olivat valmistuneet täältä. Ei ollut vielä ehtinyt tulla juuri perinteitäkään. Ihmettelin kovasti, kun oppilaat viettivät potkiaisia jonkun kesämökillä jossain korvessa keskenään. Kunnes sitten yhtäkkiä 80-luvun puolivälissä yksi luokka keksi, että se haluaa pitää koko koulun kivat yhteiset potkiaiset, sellaiset jollaiset haluaisivat itselleenkin pidettävän. Tyyliltään ne olivat yhtä kivat ja lämminhenkiset kuin omani aikoinaan. 

Sellaisia olikin sitten monena vuonna. Oppilaat keksivät usein luokanvalvojalleenkin jotain erikoista. Muistan kerrankin, kun minut luokanvalvojana laitettiin juhlasaliin sängylle makaamaan koko tilaisuuden ajaksi, eikä koko aikana saanut nousta ylös. Arvatkaa oliko hauska makoilla sängyllä koko ilta!

Jossain vaiheessa tuli luokka, joka ei kovin viitsinyt panostaa ohjelmaan. Siitä lähtien potkiaiset ovat olleet vähän laimeita, leikit vähän pikkulasten silmille sopimattomia tai muuten tylsähköjä. Opettajat eivät olleet enää kovin innostuneita menemään niihin. Varsinkin, kun oli jo vuosikausia nähnyt potkiaisia ja toiseksi halusi viettää vapaaillan perheensä parissa. Yksi perinne, joka on säilynyt kauan, on valtava järkälemäinen patja, joka raahataan koululle urheiluhallille, ja abit heitetään sille potku takamuksissaan.

Saa nähdä, ovatko laitosmiehet saaneet koulun portaat puhtaiksi jäästä. Kun lunta tuli valtavat määrät, ei sitä kukaan harjannut pois, vaan lumi tallaantui kovaksi portaille. Jo kaksi viikkoa sitten miehet yrittivät jollain sulatusaineella sulattaa portaiden jäätä, ja sulihan se, mutta jäätyi saman tien entistä kovemmaksi ja muhkuraisemmaksi. Portailla on nyt ainakin 10 cm paksu jää. Suojakelillä olisi lumet ollut helppo lapioida ja harjata pois, mutta ei näkynyt ketään sitä työtä tekemässä. Heittivät vain vähän hiekkaa pinnalle.

Kaksi viikkoa on pääportailla ollut kieltotaulut ja -nauhat, ettei saa kulkea. On kuljettu sivuovista. Miehillä on ollut ukaasi, että portaat on saatava kulkukuntoon huomiseksi, kun on penkkarit. Vähän joka päivä siellä on joku käynyt hakun kanssa hakkaamassa, mutta kaiketi ilman mainittavaa tulosta. Eilenkin näytti kaksi miestä siellä olevan, ainakin tupakoivat ihan pääoven edessä. Oikein piti rehtorin käydä mainitsemassa, ettei koulun alueella saa tupakoida. Taisivat miehet siitä suuttua ja lähtivät lopullisesti pois. Mitenkähän portaiden käy?

Vaihteeksi luokkakokouksessa

Eilen olin luokkakokouksessa. Tällä kertaa ei ollut oma, vaan entiset oppilaat olivat kutsuneet opettajiakin mukaan tapaamiseensa. Nämä ovat syntyneet sinä vuonna kun minä olen päässyt ylioppilaaksi ja itse olivat päässeet ylioppilaiksi parikymmentä vuotta sitten. Luokkakuvista päätellen minä olen ollut tämän porukan luokanvalvojakin kolme vuotta lukiossa, ja näytti minun naamani olevan valokuvissa Ruotsin-laivallakin oppilaiden naamojen joukossa.

Mukaan oli kutsuttu myös kaikki ala- tai yläasteella yhtaikaa koulua käyneet. En ollut puoliakaan opettanut, joten en heitä tuntenut. Mutta opettamistani tunsin heti puolet, osan tunsin ja tunnistin, kun kuulin nimen. Pari henkilöä oli muuttunut niin totaalisesti olemukseltaan ja ulkonäöltään, että en koko aikana huomannut heissä mitään tuttua. Luokkakuvaa katsoessani muistin kyllä heidän silloisen olemuksensa, jopa istumapaikan luokassa, mutta nykyinen hapitus oli vieras. Samantapainen oli muuten tunnistusprosessi omien koulukavereideni kanssa viimekeväisessä tapaamisessa.

Minua ihmetytti myös, että kun tutkailimme tämän joukon entistä lukioaikaista luokkakuvaa, oli siellä pari henkilöä, joiden nimi ja olemus oli häipynyt kokonaan muistista. Aivan kuin en ikinä sellaisia olisi tavannutkaan, ja sentään kolme vuotta olen heitäkin luokassa katsellut. Mutta ei minulla varmaan hätää. Kaikki oppilaatkaan eivät muistaneet entisiä opettajiaan. Se se vasta on jotakin!

Kutsutuista opettajista oli paikalle saapunut kuusi. Minun lisäkseni vain yksi oli enää työssä. Eräskin entinen kollegani oli päässyt eläkkeelle jo 16 vuotta sitten. Voi kauhistus! Ja minusta kun tuntui kuin olisimme palanneet 80-luvulle ja olisimme vain kokoontuneet luokkaan oppilaidemme kanssa tavallisen koulupäivän puitteissa.

Summissa aikoja

Meinasin ihan ilmoittautua vapaaehtoiseksi koulun kotisivujen pitäjäksi, kun sellaista etsittiin opekokouksessa. Tykkään nimittäin askaroida tietokoneen parissa. Mutta sitten sain viime tipassa vedetyksi sanat huuliltani. Tuli kai mieleen, että jos vaikka töpeksin ja sotken kaikki. Sellainenhan minulta käy ihan luonnostaan.

Muistan vain eräänkin tapauksen töppäilystäni uran alkuvuosilta. Oli koulun suuret hiihtokilpailut. Minut laitettiin vastusteluista huolimatta sekuntikellon kanssa ajanottajaksi. Kun olen suurpiirteinen tyyppi, epäilin jo alunperinkin, että sellainen homma ei minulta suju. Mutta minulle työnnettiin sekuntikello käteen ja käskettiin painaa napista.

Tein työtä käskettyä. Olinkohan liian tunnontarkka, painoinko jostain syystä varmuuden vuoksi kaksi kertaa, vai miten sormet lipsahtivat, mutta kello pysähtyi kesken kaiken. Oppilaat hiihtivät henkihieverissä ja verenmaku suussa, ja minulla kello oli pysähdyksissä! Kaikenlaisten sähläysten jälkeen minun käskettiin painaa kello uudelleen käyntiin. Lähtihän se tietysti, mutta alkoi alusta ja mittasi mitä mittasi.

Oppilaita alkoi tippua maaliin, kellon näyttämät ajat laitettiin muistiin, ja kopin ovella alkoi olla kyselijöitä, millaisen ajan olivat saaneet. Alkoi valtaisa lähtöjärjestyksen mukainen aikojen laskeminen, että saataisiin oppilaat jonkinlaiseen järjestykseen. Kaikille piti antaa lähtö- ja saapumisjärjestyksen mukainen summittainen aika. Minä varsinaisena matikkanerona sotkeennuin laskemisessa totaalisesti, joten muut potkaisivat minut pihalle kopista ensimmäisenä.

Olivat muut opet saaneet oppilaille annetuksi sopivat ajat, koska kukaan ei valittanut eikä ihmetellyt. Mutta jostain syystä minua ei koskaan enää laitettu mihinkään vastuulliseen tehtävään. Kun oli kerran hiihdon piirinmestaruuskisatkin meillä, minut laitettiin numerolappujen antajaksi. Ihme ja kumma, jokainen sai oikean numeron!

Kaikenlaisia luokkaretkiä

Pyöräretkellä kuulin äänen, jota ei ole viikkoon kuulunut - lentokone! Mutta vaikka ilmatila on taas vaihteeksi auki, ei se auttanut saksalaisia vieraita. He lähtivät aamulla junalla Berliiniin, mutta saivat vasta siellä tietää, että vaikka muuten kenttiä alkaa aueta, juuri Blue one oli perunut lentonsa tältä päivältä. Harmin paikka. Eniten harmittaa oppilaiden puolesta. Täytyy sanoa, että uskalias on opekin, kun uskalsi lähteä noin epämääräisissä olosuhteissa yrittämään oppilaiden kanssa ulkomaille. Itse en varmaan vastaavassa tilanteessa olisi lähtenyt.

Tulivat mieleen kaikki omat retket ulkomaille oppilaiden kanssa. Viime vuosien retket ovat olleet siistejä ja mukavia, ne ovat olleet eri maihin valikoidun porukan kanssa lähinnä eri projekteihin liittyviä, eikä ole sattunut mitään poikkeavaa. Mutta on ollut toisenlaisiakin.

80-luvun alussa oppilaat halusivat aloittaa luokkaretkiä. Ennen minun valtakauttani oli koulussa kuulemma tehty pidempiäkin retkiä, mutta meno oli mennyt niin villiksi, että retket oli lopetettu. Yksi kakkosluokka rupesi herättämään retkiasiaa henkiin eikä tyytynyt vähempään kuin Finnjetillä Saksaan! Minut erään toisen open kanssa pyysivät valvojiksi. Retki tehtiin leirikoulun nimissä. Ja niin ankaraa oli, että meidän opettajien oli tehtävä tarkka suunnitelma, mitä opetamme laivalla. Minä pidin kielet, toinen ope matikka-aineet. Ihme kyllä oppilaat tulivat aina meille varattuun kabinettiin vaikkakin silmät ristissä. Hampuria emme paljon nähneet, sillä laiva oli myrskyn takia pari tuntia myöhässä, joten nelituntisesta Hampurin-vierailusta jäi mieleen vain ruokapaikka ja se, miten pitkällä kevät jo oli Suomen kevääseen verrattuna.

Siitä alkoi sitten perinne tehdä aina lukion kakkosella retki kauemmas. Retket olivat oppilaiden itsensä järjestämiä, mutta jos ne olivat kouluaikana tai laivamatkoja, tarvittiin valvoja mukaan. Leirikoulusta ja opiskelusta laivalla ei kukaan puhunut enää mitään.

Usein ehdotin, että tekisivät retken jonnekin muualle kuin aina Ruotsiin laivalla, mutta tietysti laivamatka voitti äänestyksessä. Ja kun matkat olivat oppilaiden itsensä järjestämiä, eivät suostuneet mihinkään opettajien tarjoamaan "fiksuun" ohjelmaan. Kerrankin läksytin oppilaita kotiin palattua, että viettivät koko päivän hotellissa eivätkä yhtään nähneet kaupunkia. Tuolloin eräs puolustautui: "Mutta käytiinhän me illalla kioskilta ostamassa hampurilaiset!"

Erään toisen kerran oli jo parin tunnin kuluttua satamasta lähdettyä ensimmäinen oppilas putkassa. Jollain toisella matkalla nukuin (=valvoin) kolmen oppilaan kanssa samassa hytissä. Tietysti tulivat remuten pikkutunneilla hyttiin, yksi valitti unissaan koko ajan suurta valitusta ja joku oli oksentanut lattialle ja pyyhkinyt lattian minun pyyheliinaani luullen sitä lattiarätiksi! Tuolla reissulla jäivät tanssikenkäni hytin sängyn alle ja ovat kai siellä vieläkin.

Kerran oli yksi oppilas eksynyt tavaratalossa porukasta, eikä tiennyt missä hotellissa hän asui! Käppäili tuntikaupalla Tukholmassa. Onni, että oppilas oli tupakoija. Hotellissa hän oli laittanut hotellin tarjoaman mainostikkuaskin laukkuunsa. Laittaessaan tupakaksi, sytytti mainostikuilla ja huomasi askissa hotellin osoitteen! Siunattua on tupakointi.

Ja kun meno rupesi menemään yhä vain villimmäksi, eivät oppilaat saaneet enää valvojia matkoille. Itse olin varmaan parilla kolmella laivamatkalla. Tuon hytissä valvotun yön jälkeen päätin, että tällaisille matkoille en enää lähde. Pian tuon jälkeen tulivatkin muotiin abiristeilyt. Ensimmäinen luokka, joka sellaiselle lähti, sattui olemaan oikea hulivililuokka (siis lukiossa!). Kysyivät minulta vinosti hymyillen: "Lähdetkö kanssamme abiristeilylle? Sinne tulee 2000 abia!" Vastasin: "Herra minua sellaisesta matkasta varjelkoon!" Ja on varjellut! Olemme tehneet vain siistejä matkoja.

Kaikki menetelmät hyviä

Joku halusi tietää minun kokemuksiani saksalaisista kouluista. Kun rupesin niitä muistelemaan, huomasin, että on tainnut vierähtää aikaa niistä vierailuista, joten voi olla että huomioni eivät pidä enää alkuunkaan paikkaansa. Olen saanut seurata opetusta joitakin tunteja Baierissa yhdessä ja Niedersachsenissa parissakin koulussa.

Niille jotka eivät tunne Saksan koulujärjestelmää, mainittakoon, että Saksassa jokainen liittovaltio saa itse päättää omista kouluasioistaan (ja liittovaltioita on 16), joten ei voi puhua yleisesti Saksan koulujärjestelmästä.

Mikä minuun teki suurimman vaikutuksen noin 10 vuotta sitten, oli ehkä se, että esim. englannin tunnilla opetus oli ihan samanlaista kuin meillä vielä 70-80-lukujen vaihteessa: oppilaat lukivat jotain englanninkielistä romaania tai muuta pitkää tekstiä, minkä jälkeen opettaja teki kysymyksiä sisällöstä englanniksi. Yläasteikäinen luokka oli kokonaisuudessaan mukana. Silloin mietin, miten ihmeessä Saksassa saadaan oppilaat vielä pysymään rauhallisina tuolla systeemillä, meillähän muutos tuli joskus 90-luvulle siirryttäessä, jolloin yleiskeskustelua koko luokan kanssa vieraalla kielellä ei voinut enää ajatella, mikä oli siihen asti ollut ihan normaali käytäntö. Muissakin kouluissa ja luokissa toi kieltenopetus elävästi mieleen 70-luvun, siis minun mielestäni kieltenopetuksen kulta-ajan! Noita niin paljon mainostettuja laitteita ei tietenkään ollut, mutta en sitä pitänyt puutteena, taaskin mielestäni oppilaat keskittyivät paremmin asiaan, kun ei ollut mitään ylimääräistä sälää häiritsemässä.

Huomionarvoista minusta on myös se, että kun silloisille oppilailleni kerroin Saksan-kokemuksiani ja satuin mainitsemaan, että Suomessa oli vähän samantapaista opetusta ollut aiemmin, tulkitsivat oppilaat heti, että "vanhanaikaista, siis huonoa!" Enkä itse ollut missään vaiheessa sitä mieltä, että opetus olisi huonoa ollut, päin vastoin. Olisin itsekin halunnut, että omat oppilaani olisivat olleet yhtä rauhallisia kuin "vanhoina hyvinä aikoina". Mutta muutokseen oli kai sitten sopeuduttava, paluuta entiseen ei enää ollut.

Pääasiassa seurasin Saksassa vieraiden kielten opetusta, historiaa sekä saksaa äidinkielenä. Muiden kuin kieltenopetuksen tunneista en sano mitään, sillä en tiedä edes, miten niitä Suomessa opetetaan nykyään. Yleisenä huomiona vain totean, että en muista esim. yhtään historiantuntia, jolloin opettaja olisi jotain opettanut, en missään koulussa. Aina oli jotain kokeen palautusta tms, jolloin oppilaat tutkiskelivat koko tunnin koepaperiaan (kuka tutki kuka ei), ja ope selitti jokaiselle erikseen jotain, jos oppilas kysyi. Minulle on jotenkin jäänyt muistikuva, että kaikki tunnit saatiin menemään "kuin itse edestään".

Mutta näistä ikivanhoista kokemuksistani ei pidä tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä. Kokemukseni ovat vanhoja, muistikuvat hataria ja saattoihan olla, että juuri ne päivät, jolloin olin vieraana, olivat erilaisia kuin vuoden muut opetuspäivät.

Erikoisia valvontoja

Tuli tässä ylioppilaskirjoitusten aikaan mieleen entisetkin kirjoitukset vuosien varrelta. Ei niissä kummoisia pääse tapahtumaan, mutta kaksi erikoista valvontaa minulla on ollut.

Eräs oppilas oli muuttanut viimeisenä kouluvuonnaan perheensä mukana toiseen kaupunkiin, mutta kävi meillä koulunsa loppuun. Tuli sitten reaaliaineen koe, ja oppilas olikin sairastunut vesirokkoon. Hänen piti olla eristyksissä. Tarvittiin oppilaalle kotiin valvojaksi vesirokon sairastanut opettaja. Minullahan sellainen oli ollut jo kansakouluaikana, joten lähdin aamulla kaupunkiin.

Tuossa toisessa kaupungissa piti minun olla kello 9 lukiossa hakemassa koetta. En saanut sitä ennen kuin koepussi avattiin luokan edessä. Kokeen kanssa sitten menin oppilaan kotiin ja istua köhjötin hänen kanssaan täydet kuusi tuntia. Onneksi minulla oli mukana lukemista ja käsitöitä, oli evästä ja kahviakin. Itse asiassa en juuri ehtinyt pitkästyäkään, vaikka talo oli niin hiirenhiljainen, että ei kuulunut muuta koko päivänä kuin oppilaan kynän rapina ja minun puikkojen kilinä.

Toisen kerran tarvittiin erityisvalvontaa oppilaalle, joka oli halvaantunut liikenneonnettomuudessa. Oppilas asui vieraassa kaupungissa kolmen tunnin ajomatkan päässä täältä. Koska tyttäreni asui tuolloin samassa kaupungissa, ilmoittauduin vapaaehtoiseksi, sillä saatoin mennä jo edellisenä iltana kaupunkiin ja yöpyä tyttären luona.

Aamulla alkoikin ruljanssi. Invataksi haki ensin minut, sitten oppilaan, kiepaistiin hakemassa myös avustajaksi tuleva opiskelija, mikä jälkeen kovaa kyytiä lukiolle hakemaan koetta. Siihen suttaantuikin aikaa, sillä koe oli historiaa. Ja kun nykyään jokainen reaaliaine kirjoitetaan erikseen, oli avattavia koepusseja vaikka kuinka monta, samoin kirjoittavia abeja. Ennen kuin kokelaat olivat saaneet koepaperinsa, oli kello jo lähempänä puolta kymmentä, ja vasta sitten rehtorilla oli aikaa ajatella minua.

Koe laitettiin uuteen kirjekuoreen ja niottiin taas sinettiteipillä. Meidän piti ajaa vielä ainakin parinkymmenen kilometrin päähän palvelutalolle, jossa kirjoitus pidettiin. Minulla oli omalta koululta mukaan otettu nauhuri ja kasetti, jolle kokeen kulku nauhoitettiin. Oppilas saneli tehtävien vastaukset ääneen, ja avustaja kirjoitti sitä mukaa paperille. Minun hommana oli hoidella nauhuria ja valvoa, ettei tapahdu vilunkia.

Oppilas väsyi helposti ja aina yskänpuuskien välillä ilmoitti, että hänelle riitti, hän ei tee enää yhtään. Mutta eihän ennen kahtatoista voi lopettaa, joten niin vain jatkettiin. Saimme mennä välillä myös syömään palvelutalon muiden asiakkaiden kanssa, joten laitoin paperit huolellisesti piiloon ja oven lukkoon. Kolmistaan menimme kahdeltatoista ruokailemaan, ja meillä oli oikein mukavaa ja rattoisaa. Kirjoituksen aiheista emme puhuneet mitään.

Syönnin jälkeen houkuttelin oppilasta vielä jatkamaan, jospa vielä jotain muistuisi mieleen. Hän olikin sen verran virkistynyt, että lupasi yrittää. Nauhuri taas käyntiin ja töihin. Ja kyllä hän vielä ainakin kahteen kysymykseen saneli vastauksia.

Kun oppilas sanoi viimeisen kerran ehdottoman einsä, lopetimme ja tilasimme invataksin taas kuljettamaan meidät.
Ja niin vain kävi, että sekin kirjoitus meni hyvin läpi. Sitkeys palkittiin, onneksi jääräpäisesti houkuttelin häntä vielä muistelemaan tietojaan.