perjantai 25. helmikuuta 2011

Lahjoja kuin jouluna

 Äiti tuli meille muutamaksi päiväksi tyttären mukana ja toi tullessaan paketteja. Jokainen sai paketin, parhaimmat kaksikin, vaikka mies oli ainut, jolla oli oikein syntymäpäiväkin. Ja mitä niissä paketeissa oli? Pohjalaista tavaraa, ettei meiltä totuus unohtuisi! Yllä kuvassa pohjalainen pariskunta. Ihan ovat henkilöt sennäköisiä kuin lapsuudestani muistan vanhojen ihmisten olleenkin: nutturapäisiä ja huivi hartioilla tai päässä ja vaatteet tietysti mustat.

Tuosta pariskunnasta tuli mieleen 50-luvulta eräskin nainen, joka oli etsinyt juhannuksesta lähtien alushamettaan ja väitti sitä varastetuksi. Vasta jouluna saunaan mennessä löysi sen päältään! Oikaisi illalla itsensä sängylle samoissa vaatteissa kuin missä oli päivällä tehnyt töitäkin. En tiedä, onko tuollainen ollut yleistäkin, mutta tällainen legenda kulkee kyseisestä henkilöstä.



Yhdestä paketista tuli yllä oleva tulitikkurasioiden pidike. Sisälle mahtuu viisi tulitikkulaatikkoa, ja kun tämä on naulattu uunin viereen, ei koskaan ole meillä enää tulitikut kateissa. Ja koska nämä kerran on Etelä-Pohjanmaalta ostettuja, on joka askin päällä pohojalaanen sananlaskukin. Yhdessäkin lukee: "Moon aina ollu sellaanen, jotta ku mua kehuu, niin mä oikeen tykkään". Tai toisessa: "Niin kiaro miäs, notta pipokin pitää kruuvata päähän".

Korttia ei tarvitse tästä lähtien pelata enää luontokorteilla. Nyt alkaa peluu pohjalaisilla korteilla, joissa jokaisessa on parikin sanontaa. Jos luontokorteilla pelatessa oli pelaaminen hidasta kuvien piirtäjää arvostellessa tai eläimiä ja kasveja opetellessa, ei näillä peluu varmaan ole yhtään nopeampaa. Aina uuden kortin saatuaan kun täytyy lukea sanonnat.

Ja ilmeistyipä paketista myös vitsikirja. Tietenkin murteella. Osa näyttää olevan vanhoja eteläpohjalaisia sanontoja ja huulia, mutta suuri osa oli myös muuten tuttuja vitsejä, jotka oli vain muutettu murteelle.
Tässä yksi malliksi:
Isokokoonen opettaja kysyy ekaluokkalaaselta Maijalta:
-Mitä sinä aiot teherä Maija, kun susta tuloo yhtä isoo ku minä?
-Laihruttaa.

Ensi viikko on hiihtoloma, joten lähden viemään äidin takaisin Pohjanmaalle. Matkan varrelta otamme Aatun mukaan, joten pääsee lapsenlapsikin välillä oikeaan kielikylpyyn.

maanantai 21. helmikuuta 2011

Kiva kun on kännyköitä

Lueskelin erästä lehteä, jossa oli joltain opettajien kurssilta yleisökuva. Kuva oli otettu takaa päin ja huomioni kiinnittyi siihen, että melkein jokainen näpräsi kännykkäänsä, jollain näytti olevan kaksikin! Yhdellä ei siis enää kerkeä! Onneksi taisi olla kuitenkin taukohetki, mutta en ihmettelisi, vaikka nykyään luennon aikanakin kännykkä olisi tärkeämpi kuin se, mitä luennoitsija puhuu.

Miten ihmeessä tähän on tultu? Eikä siitä ole kauaakaan, kun suurin osa ihmisistä naureskeli niille, joilla piti olla tuo tärkeän ihmisen merkki joka paikassa. Sellaisenhan omistivat vain ne, jotka "olivat jotain" tai joilla oli varaa. Ruotsalaisetkin nimittivät sitä aluksi juppinalleksi.

Muistan, kun 90-luvulla koulumme rehtori jäi eläkkeelle. Hänelle päätettiin ostaa kännykkä, joka siihen aikaan oli muuten melkein tiiliskiven kokoinen. Ja kyllä oli kallis kapine. Rahaa kerättiin ja kerättiin ja aika sievoisen summan sai jokainen pulittaa, että tuo vekotin saatiin ostetuksi. Oman lisänsä lahjan antamiseen toi vielä sekin, että kun kännykkä ojennettiin juhlassa, oli sovittu, että joku juuri sillä hetkellä soittaa siihen. Ja nykyään sillä samalla rahamäärällä saisi kymmeniä kännyköitä.

Eikä ole kuin kaksitoista vuotta siitä, kun saksalaiset nauroivat meille suomalaisille ihan hörönaurua, kun kaikilla oli kännykkä korvalla. Tämän muistan hyvin siksi, että olin juuri tuolloin Saksassa kurssilla, ja meitä oli iso porukka jossain Biergartenissa istumassa. Koska siellä tietysti oli paljon muitakin ihmisiä, ei kukaan halunnut huutaa puhelimeen pöydän ääressä yhtaikaa. Puhuja lähti aina pöydästä sivummalle seisomaan ja puhumaan, ja kerrankin seinän vierellä seisoi peräti viisi kännykkään puhujaa. Voi että saksalaisilla oli kaula pitkänä! Ja sitä hihitystä ja vilkuilua!

Itselläni ei tuolloin ollut vielä kännykkää, ja tästäpä muistan, miten juuri tuolle kolmen viikon kurssille lähtiessä kävi. Oli hirvittävän kova helle, ja mies jäi ulkokattoa maalaamaan lähtiessäni. Pelkäsin itsekseni, että hän pyörtyy tai muuten putoaa helteiseltä katolta, joten soitin Saksasta kotiin, tietysti puhelinkopista. Ei vastausta! Kun olin kolme päivää yrittänyt aina puhelinkopin nähtyäni turhalla menestyksellä soittaa, soitin vihdoin eräälle tuttavallemme, että tämä kävisi kurkkaamassa, onko mies pudonnut katolta ja koira kuollut nälkään. Ei muuten ollut - lankapuhelin oli vain huonosti seinällä telineessään.
Kyllä kännykkä vain on hyvä keksintö.

perjantai 18. helmikuuta 2011

Miule peuhattii liäkäraikoo


Olin saanut viikolla kutsun työterveystarkastukseen. Sinne on aina hauska mennä, sillä terveydenhoitaja on aito, toisen asiaa todella kuunteleva. Mutta oman lisänsä tuo myös se, että hän puhuu oikeaa kunnon murretta, mitä eivät monet tuollaisessa asemassa olevat enää oikein käytäkään. Oikein olisi pitänyt ottaa kynä ja paperi esille ja kirjata muistiin kaikki kivat lausahdukset, koska ne hävisivät mielestä saman tien, kun pääsin ovesta ulos.

Minua hihitytti vähän väliä, ja olisin kuunnellut puhetta pitempäänkin. "Otetaa nyt se verenpaine enneku aletaa peuhoomaan siule sitä liäkäraikoo". Tässä kohtaa hörähdin oikein ääneeni, ja terveydenhoitaja ihmetteli, mikä minua vaivaa. Mutta minä olin vain niin riemuissani, kun ei tällaista puhetta näissä merkeissä juuri enää kuule. Sehän siitä tekeekin niin hupaisan. Ihan samoin kuin mille tahansa murteelle käännetty raamatunteksti. Huumori on tahatonta.

Ja sitten minä huomasin seinällä murteella kirjoitetut niskojennotkistamisohjeet. Onneksi on aina kamera nykyään mukana. Se vain ei ole tätä eteläsavolaista murretta, siinä on sellaisia piirteitä, jotka viittaavat pohjoiskarjalaiseen puheenparteen, kuten "rantteitas" tai "vuorroin". Pohjoiskarjalainen murre muuten katsotaan kielitieteessä myös savolaisiin murteisiin. Juuri luin jostain murretutkielmasta, että pohjoiskarjalaiset eivät itsekään sitä tiedä, koska heidän identiteettinsä muuten on karjalainen.

torstai 17. helmikuuta 2011

Melko rauhallisesti meni

 Penkkaripäivä meni perinteisesti. Abit olivat sotkeneet koulun, kuten aina ennenkin. Mutta olivat nähneet vaivaa ja tehneet jokaisesta opettajasta jonkin muumihahmon. Minä tuossa ensimmäisenä. En edes tunne muumihahmoja, joten en oikein onneksi tiedä onko tuollainen hahmo hyvä vai huono asia, pitäisikö siitä olla onnellinen vai loukkaantunut. Mutta sellainen se kuitenkin oli.

Abiradio oli hyvin riisuttu versio. Joka vuosi se on lyhempi ja lyhempi, nyt vain puoli tuntia. Joskus on ollut kaksikin tuntia. Mutta eihän kaikkea ehdi, sillä olivat tehneet videon, jossa esittivät ja matkivat opettajien tunninpitoa. Oli myös kaikenlaisia leikkejäkin sekä perinteiset diplomit. Karkkia eivät tänä vuonna malttaneet paljon heittää. Onneksi on mennyt perille, että lattioille ei heitetä periaatteesta ruokaa, kuten makaronia tai riisiä. Joskus ovat kuitenkin heittäneet koiranruokaa. Aina keksivät kiertää tuota sääntöä, nyt oli lattioilla auringonkukansiemeniä. Onhan sekin jonkun ruokaa, linnut olisivat syöneet ne mielellään :)

Abiajelu alkoi puolilta päivin ja sen jälkeen ykköset siivosivat jäljet. Taas on palattu jo melkein normaaliin päiväjärjestykseen. Huomisen tanssit kun vielä katsotaan, sen jälkeen onkin harmaa arki taas alkanut.

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Taas on päästy potkiaisiin asti


Tänä iltana ovat abien potkiaiset. Monena vuonna oppilaat ovat kutsuneet opettajiakin mukaan, mutta kun osanotto opettajien taholta on viime vuosina ollut laimeahkoa, eivät tuoneet yleistä kutsua. Tai sitten en vain ole nähnyt, kun en itse ajatellut mennä.

Potkiaisiakin on vuosien varrella ollut monenlaisia. Ihan omista lukioaikaisista potkiaisistani on jäänyt tosi kivat ja hyvät muistot. Sekä opettajat että oppilaat olivat juhlasalissa, kakkoset olivat tehneet jokaiselle potkittavalle abille jonkin kivan hatun. He olivat tehneet myös jokaiselle oman laulun, jota korvat punaisina kuunneltiin. Mukana oli myös kaikenlaisia kivoja leikkejä.

Kun tulin tänne opettajaksi, oli lukio niin nuori, että vasta kahdet ylioppilaat olivat valmistuneet täältä. Ei ollut vielä ehtinyt tulla juuri perinteitäkään. Ihmettelin kovasti, kun oppilaat viettivät potkiaisia jonkun kesämökillä jossain korvessa keskenään. Kunnes sitten yhtäkkiä 80-luvun puolivälissä yksi luokka keksi, että se haluaa pitää koko koulun kivat yhteiset potkiaiset, sellaiset jollaiset haluaisivat itselleenkin pidettävän. Tyyliltään ne olivat yhtä kivat ja lämminhenkiset kuin omani aikoinaan. 

Sellaisia olikin sitten monena vuonna. Oppilaat keksivät usein luokanvalvojalleenkin jotain erikoista. Muistan kerrankin, kun minut luokanvalvojana laitettiin juhlasaliin sängylle makaamaan koko tilaisuuden ajaksi, eikä koko aikana saanut nousta ylös. Arvatkaa oliko hauska makoilla sängyllä koko ilta!

Jossain vaiheessa tuli luokka, joka ei kovin viitsinyt panostaa ohjelmaan. Siitä lähtien potkiaiset ovat olleet vähän laimeita, leikit vähän pikkulasten silmille sopimattomia tai muuten tylsähköjä. Opettajat eivät olleet enää kovin innostuneita menemään niihin. Varsinkin, kun oli jo vuosikausia nähnyt potkiaisia ja toiseksi halusi viettää vapaaillan perheensä parissa. Yksi perinne, joka on säilynyt kauan, on valtava järkälemäinen patja, joka raahataan koululle urheiluhallille, ja abit heitetään sille potku takamuksissaan.

Saa nähdä, ovatko laitosmiehet saaneet koulun portaat puhtaiksi jäästä. Kun lunta tuli valtavat määrät, ei sitä kukaan harjannut pois, vaan lumi tallaantui kovaksi portaille. Jo kaksi viikkoa sitten miehet yrittivät jollain sulatusaineella sulattaa portaiden jäätä, ja sulihan se, mutta jäätyi saman tien entistä kovemmaksi ja muhkuraisemmaksi. Portailla on nyt ainakin 10 cm paksu jää. Suojakelillä olisi lumet ollut helppo lapioida ja harjata pois, mutta ei näkynyt ketään sitä työtä tekemässä. Heittivät vain vähän hiekkaa pinnalle.

Kaksi viikkoa on pääportailla ollut kieltotaulut ja -nauhat, ettei saa kulkea. On kuljettu sivuovista. Miehillä on ollut ukaasi, että portaat on saatava kulkukuntoon huomiseksi, kun on penkkarit. Vähän joka päivä siellä on joku käynyt hakun kanssa hakkaamassa, mutta kaiketi ilman mainittavaa tulosta. Eilenkin näytti kaksi miestä siellä olevan, ainakin tupakoivat ihan pääoven edessä. Oikein piti rehtorin käydä mainitsemassa, ettei koulun alueella saa tupakoida. Taisivat miehet siitä suuttua ja lähtivät lopullisesti pois. Mitenkähän portaiden käy?

tiistai 15. helmikuuta 2011

Ihan vetää flaatiksi


Melkoinen kuilu on päässyt tulemaan Suomessa nuorten ja ikääntyneiden välille.  Paitsi että nuorison kielestä ja ääntämisestä ei kukaan saa selvää, ei selvää tunnu saavan vanhempienkaan selityksistä ja tarkoituksesta.  Äiti (81 v) on joutunut tutkimuksiin terveyskeskukseen, ja olen soittanut hänelle nyt päivittäin. Suupieliä meinaa vetää hymyyn keskustelumme, vaikka äiti on ihan selväjärkinen, eikä ole yhtään dementiavikaakaan. Silti hän ei aina osaa ottaa huomioon, että kuulija ei näe toisen pään sisälle eikä tiedä, mitä siellä liikkuu. Kuilu on myös ruokakulttuurissa, enkä yhtään ihmettele, kun muistaa entisajan läskisoosikulttuurin. Ja onko tuo murreskaan aina niin ymmärrettävää!
 Tässä yksi keskustelunpätkä eiliseltä päivältä:

-Millaista ruokaa siellä on annettu?
-No toissa päivänä tuatihin sellaanen joku flätkährös. Hyvän makuunen se oli, ei sen pualehen.
-Mitä ihmettä se oli?
-No joku sellaanen, joss´oli lihaa sisällä ja s´oli kääritty johonkin. Ja jäläkiruaaksi oli jotaki, emminä tiärä mikä  s´oli, mutta sanoovat jotta ne mariat siälä sisällä oli mustikoota. Ei ne kyllä kenenkään miälestä mitää mustikoota ollu. Emminä sen onalehen nimiä tiärä.
-No mitäs te sitten tänään saitte?
-No aamupäivällä tuatihin joku fletares.
-Mitä???
-No soli joku pihivi, oikee sitte pehemoonen ja hyvä kylläki. Ja ny iltapäivällä annettihin jotaki vihiriää velliä joss´oli pualikas kananmuna. En tiärä mitä soli mutta kyllä seki oli ihan hyväm makuune.
-Oliskohan se ollut pinaattivelliä?
-No joo, joksiki sellaaseksi mä sen arvelin. Ja jäläkiruuaksi oli kiisseliä. Tual´on kauempana ruakasali, johka sais mennä ruaan aiaksi, mutta minen sinne viitti mennä, siäl on vaan vanahoja ja pöyröjä. Niiren kans voi oikee mitää toimittaakkaa.
-Onko teidän huoneessa montakin ihmistä?
-Meit´on täs nelijä. Kaikki on sellaasia melekee kuuroja ja rullatualipotilahia. Ykski on ihan rementootunu. Min´oon kaikkeen virkeen ja ainut joka pääsöö kulukemahan omin jaloon.
-Onko tutkimuksissa tullut mitään uutta?
-Ei oo syrämmes mitää vikaa. Soli vain se kauhia flunssa, joka laukaasi nua vanahat viat mahas. Lenkiltä tulleski oli ihan fletkoonnuksis ja vei lopulta iha flaatiksi, jottei saanu enää takkiakaa pois päältä, iha hämärän rajamailla.
-Vieläkö on nuhaa?
-Kyllä se alakaa olla ohi ja tulehruski on jo laannu, mutta nenä vuataa viäläki ku lääsmannin saappahasta. Soli aiva kauhiaa se nenän vuatamine. Lenkillä käyres nenäliina oli aiva märkä ja tiätäähän sen, miten se pakkaases kovettuu ihan koppuraaseksi. Miten siihen sitte nenää pyyhit!

maanantai 14. helmikuuta 2011

Kaunis teemapäivä

Hyvää ystävänpäivää! Tämä päivä alkoi ihanissa ja kauniissa merkeissä, eikä pelkästään loistavan auringonpaisteen ansiosta. Opettajainhuoneen pöytä oli koristeltu kauniisti taas teeman mukaisesti. Jokaiselle oli arvottu ystävä, jota muistaa jotenkin tänä päivänä. Ideana on se, että kohde ei saa tietää, kuka hänen ystävänsä on. Joskus joku on juoksuttanut ystäväänsä koko päivän ympäri taloa etsimässä vihjeiden mukaan lahjaansa. Aina kun ystävä luulee ajojahdin loppuvan, löytyykin uusi vihje, missä lahja voisi olla. Tai ystävälle voi järjestää muuta mukavaa.

Itse vedin arvontalappuni viime viikolla pois, kun luulin, etten tänään mene ollenkaan kouluun, kun minulle sattuu tässä jaksossa eläkepäivä maanantaiksi. Mutta olihan minulla ylioppilaskuuntelun valvonta heti aamusta. Ja piti korjata vielä yksi koekin ja piti huolehtia viime jakson numerot koneelle ja laittaa koetulokset menemään etäpaikkakunnalle. Jos olisin arvannut, että minulla luttaantuu työpaikalla aikaa kuitenkin puolille päivin, olisin ihan hyvin voinut osallistua ystävänpäivätempaukseen.

Oli minun paikalleni laitettu jo aamulla laatikko suklaapusuja! En vain tiedä keneltä, enkä varmaan saa tietääkään. Olen saanut ystävänpäiväkorttejakin, vaikka en tapani ja periaatteitteni mukaan itse laita koskaan ystäväpäiväkortteja. Mutta alan lämmetä pikkuhiljaa asialle. Mukavaahan tämä loppujen lopuksi on. Ystävänpäivänä on hauskan näköistä, kun ihmiset saattavat löytää kortteja tai lahjan yllättävistä paikoista.

Aamulla oli hauska katsoa, kun suuri osa oppilaista kulki iso pahvisydän kaulasta roikkuen. He keräsivät halauksia. Aina kun olivat halanneet jotakuta, halattu kirjoitti nimensä sydämeen. Kiva idea sekin.

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Nämäkin sanat kuolevat


Eiliseen kirjoitukseeni viitaten tuli haastattelussa vielä esiin  minulle uusi tuntematon sana sapilaat. Vaikka olen maatalosta kotoisin, olen kuitenkin sen verran uutta sukupolvea, että en tuota sanaa tuntenut. Sapilaat ovat kantoväline, jolla kannettiin ennen, ainakin vielä ennen sotiakin, heiniä pellolta latoon. Maahan asetettiin kaksi riukua lähekkäin, niiden päälle heinäkasa, ja kantamiseen tarvittiin riukujen molempiin päihin kantaja, samoin kuin Hugo Simbergin maalauksessa Haavoittunut enkeli.

Samalla tavallahan nykyään kannetaan paareilla loukkaantuneita ambulanssiin. Kumma, että on otettu tähän tarkoitukseen vierasperäinen sana, vaikka kielessä on ollut jo vanhastaan sana sapilaat. Vaikkeivät välineet ihan identtiset ole, olisi silti voitu sana ottaa käyttöön tässäkin yhteydessä, onhan tietokoneen hiirikin hiiri, vaikkei se mikään hiiri ole.

Mieheni tunsi sapilaatkin, vaikkei itse ole nähnyt niitä koskaan käytettävän. Hän tunsi myös sanan takkavitsa. Sillä tarkoitetaan nuoresta koivusta väännettyä vitsaa, jolla kiepaistiin heinäkasa kokoon ja selässä kannettiin kasa latoon. Tätä käytettiin silloin, kun työskenneltiin yksin. Tarkemmin ajatellen ilman muuta tämä on ollut ainut kätevä tapa naisten kerätessä heiniä lehmille tienpientareilta. Ei ole ollut maito- tai kottikärryjä tähän tarkoitukseen, kuten edesmenneellä anopillani, joka on joskus myös kertonut keränneensä heinää vähän sieltä täältä.

Näin häviävät ja kuolevat sanat, joita ei enää tarvita. Näitä pohtiessani tuli mieleeni, että eivät omat lapsenikaan tiedä enää, että luoko on kaadettu heinä. Omasta lapsuudestani 50-luvulta muistan, että kun heinä oli kaadettu luo´olle, meidän lasten tehtävänä oli käydä haravoimassa saran (=heinäsarka, suorakulmainen alue, pelto) reunat puhtaiksi heinistä, että kun haravakoneella ajettiin pelto sen jälkeen karhelle, tulivat ojanpientareen heinätkin mukaan.  Karhet olivat pitkiä kasoja, joista heinät laitettiin seipäille kuivumaan. (Kuva vuodelta 2007 Karkiasta).

lauantai 12. helmikuuta 2011

Katsaus menneeseen

 Kalevalaiset Naiset on jo jonkin aikaa kerännyt paikkakunnan perinnetietoutta. Minäkin olen jo sen verran ottanut osaa niihin talkoisiin, että olen saanut haastatelluksi paria syntyperäistä pariskuntaa. Parin tunnin keskustelun tuloksena ei kovin paljon ehdi tietoa saada, mutta tätähän voi jatkaa myöhemmin. Itselleni ei saatu tieto ollut kovi uutta, haastatelluthan olivat omien vanhempieni ikäisiä,  mutta nuoremmalle sukupolvelle saattaa olla ihmeellistä ja uutta.

Minusta huomionarvoista oli esimerkiksi yhden haastatellun äidin (synt. 1882) ahkeruus ja kekseliäisyys rahan ansaitsemiseksi. Perhe asui kirkonkylässä, järven rannalla. Isä oli töissä metsäyhtiöllä, lapsia syntyi viisi, haastattelemani oli näistä nuorin (synt. 1924, olkoon tässä vaikka Kalle nimeltään). Kaikilla oli tuohon aikaan tietysti lehmiä, sikoja, lampaita ja kanoja, jotka tuottivat tarvittavat ruoka-aineet. Lampaista saatiin villa, jonka äiti tietysti kehräsi itse langoiksi ja kutoi vaatteiksi. Kangaspuilla hän kutoi myös kaiken muunkin tarvittavan, jopa vieraillekin.

Mutta ei lasten- ja karjanhoito sekä tarvittavien tuotteiden itse valmistaminen ollut työteliäälle äidille tarpeeksi. Hän keksi omien leipomustensa lisäksi käydä myymässä leivonnaisia myös laivoihin. Aina kun näkyi laiva tulevan, äiti souti laivan vierelle ja möi tekemiään tuotteita, syksyisin myös puutarhan ja metsän antimia. Pian laivat alkoivat oikein odottaa äidin saapumista.

Äiti jäi leskeksi ennen kuin lapset ehtivät aikuisiksi. Isä oli kaavaillut uuden talon rakentamista, mutta ei ehtinyt toteuttaa aikomustaan. Äiti jatkoi suunnitelman täytäntöönpanoa. Hän haki metsäyhtiöltä lainaa ja pian nousi tontille uusi rakennus. Äiti alkoi pitää elannokseen myös kesävieraita.

Kalle joutui sisarustensa tavoin tietysti ottamaan osaa kaikkeen työhön. Ja arvaahan sen, että kaikki työ ei ollut mieluista. Koska tontit olivat pieniä, ei niistä saanut lehmille tarvittavaa heinämäärää. Lehmät vietiin kesällä parin kilometrin päähän metikköön (siellä on nykyisin kunnan varikko) tai yhteislaitumille, mikä oli lasten työtä, eikä niin kovin mieluista aikaisten aamuherätysten takia. Kaikki nämäkin laitumet ovat muuten nykyisin rivitalojen ja kerrostalojen alla. Talveksi heinää sai käydä niittämässä mm. lehmiä omistamattomien ihmisten pihoista. Heinäpellolla olo sen sijaan oli mukavaa.

Epämiellyttävää työtä oli myös kesävieraiden haku veneellä satamasta. Ei ollut hauskaa mennä ihan vieraita ja tuntemattomia ihmisiä vastaan, eikä tietysti sääkään ollut aina mitä parhain soutelusää.  Mutta vaikka lapset eivät vieraista ihmisistä olisi niin välittäneetkään, oli vieraista paljon riemuakin. Kun tutustumaan päästiin, tuli kesävieraiden lapsista hyviä leikkikavereita.
***
Kallen vaimo ei ole alkuperäinen paikkakuntalainen vaan kotoisin Kainuusta. Uskomattomalta urotyöltä tuntuu sekin, että vaikka heidän perheessään oli yhdeksän lasta, kaikki koulutettiin ammattiin. Kallen vaimo koulutettiin sairaanhoitajaksi. Tuohon aikaan on vanhempien todella täytynyt repiä yhdenkin lapsen koulutus omasta selkänahastaan. Puhumattakaan siitä, että koulutettavia on ollut yhdeksän!

perjantai 11. helmikuuta 2011

Ei vain oma asia


Tänään alkoivat ylioppilaskirjoitukset tekstitaidon kokeella, ensi viikolla on kuuntelut ja torstaina penkkarit. Näin on abien kouluvuosi saatu melkein päätökseen. Mutta huomasipa joku, että kas, jokin pakollinen kurssi puuttuu. Eipä tullut aiemmin ajatukseen suorittaa sitä!

No eipä sitten taas kuin kovalla kiireellä sopimaan päivää, milloin oppilas sen tekisi. Ensi torstaina pitää olla jo todistukset kourassa, moni joutuu hakemaan alustavasti niillä opintopaikkoihin. No eihän se ole niin yksinkertaista kuin äkkiä luulisi. Jotta kaikki ehditään saaada valmiiksi, pitää ensi maanantaihin mennessä olla kaikki abien numerot annettuina koneilla. Miten tässä nyt näin kävi, ihmettelee oppilas. Juu, sopii ihmetellä vain. Olemmekohan me paaponeet näitä vähiä oppilaitamme liikaa, kun eivät oikein osaa olla omatoimisia kaikissa asioissa.

Tuleeko monikaan yleensä ajatelleeksi, että aina jos jättää tekemättä jonkin asian, ei siitä ole haittaa pelkästään itselle, vaan melkein eniten kärsivät jotkut muut. Niin tässäkin: opettajan pitää jossain välissä ehtiä tekemään yhtäkkiä uusi koe, jonkun pitäisi se valvoa ylimääräisellä ajalla. Kanslistikin on talvilomalla, joten kansliassakin on hankala olla koetta tekemässä, jonkun pitää ehtiä tarkistaakin se koe ja antaa numero, rehtorin pitää ehtiä tulostaa todistukset koneelta. Ne pitää vielä kierrättää opettajilla ja tarkistuttaa, jos vaikka jollekin nousisi lopullinen numero. Ja missä välissä sen tekee, kun kuuntelukokeet painavat maanantaina päälle.

Toinen esimerkki kouluelämästä, missä oma tekemättömyys kostautuu kaikille muillekin. Jos oppilas ei lue läksyjään, ja esimerkiksi kielten tunneilla pitäisi keskustella kyseisistä asioista, ei parikaan saa itselleen harjoitusta, kun toinen vain jumettaa. Varsinkin pienissä ryhmissä on kovin ongelmallista, jos ei asioissa päästä eteen päin. Luulen, että 30 oppilaan ryhmässä tällaista ongelmaa ei niin tulekaan. Jos vaikkapa viisikin vain istuu, ei sitä kukaan huomaa. Opettaja menee eteen päin enemmistön mukaan.

Yksi tavallinen toisen ihmisen hyväksikäyttö on se, että oppilas yksinkertaisesti vain pinnaa. Kun sitten tulee hetki, että ei kokeeseen pääsisikään, ollaan vaatimassa ylimääräisiä korvaavia tehtäviä. Eli kaikki ylimääräinen on pikemminkin rangaistus opettajalle kuin itse oppilaalle.

Eikä toisen ihmisen riisto rajoitu pelkästään kouluelämään, olivatpahan vain muutamia esimerkkejä. Varmaan jokainen löytää omalta työpaikaltaan ja muuten lähipiiristä samantyyppisiä tapauksia. Varmaan moni ei tule ajatelleeksikaan, että jostain omasta toiminnasta saattaisi olla toiselle paljonkin haittaa, ajatellaan vain, että henkilö itse kärsii eniten, "omapahan on asiani". Kannattaa siis katsoa peiliinkin, jospa sielläkin katsoo "toisen riistäjä" vastaan.

P.S. Eilisestä lähtien katselen ikkunastani kuvassa olevaa maisemaa. Ei ole enää oravia, ei kauriita eikä lintujakaan.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Aina kaikki kaksi kertaa

 Minkähän takia minun pitää aina tehdä kaksinkertainen työ joka asiassa? Mikään ei ikinä onnistu ensimmäisellä kerralla nappiin. Jos yritän monistaa kokeita, on aivan varmasti ensimmäisessä kappaleessa jokin vika: sama tehtävä molemmilla puolilla paperia, tai jos on eri tehtävä, on toinen takuuvarmasti nurin päin. Jos muuten menee hyvin, on viimeistään viimeisessä tehtävässä monistettu vastauksetkin. 

Tai kuten viimeisessä abisaksan kokeessa ihmettelin, miksi yksi tekstinymmärtäminen oli mennyt huonosti. Huomasin, että olin vahingossa laittanut pitkän kielen tekstin, vaikka oppilaat ovat lukeneet kieltä lyhyenä. Onneksi olin laittanut kaksi tekstiä, joten jätin vain pitkän tekstin yksinkertaisesti huomiotta numeroa antaessani. Kuullunymmärtämiskoetta heidän kanssaan aloittaessani kehotin vielä katsomaan, ettemme ole kuunnelleet sitä jo aiemmin. Vielä mainitsin, että minun säkälläni se on kuitenkin kuunneltu jo kahteenkin kertaan, vaikka yritän pitää kirjaa kuunnelluista tehtävistä. - Hymyilivät ymmärtäväisesti.

Eikä minun kannata nykyään enää valmistella tuntejakaan edellisenä päivänä, eikä nyt ainakaan kahta päivää aikaisemmin. Olen jo tänäkin talvena valmistellut monet tunnit kaksi kertaa, kun luulen, että en ole vielä tehnyt sitä. Ei sen puoleen, olen joskus tehnyt jollekin porukalle kahdet kokeetkin, kun olen luullut, etten ole vielä tehnyt. Vasta kokeita kaappiin viedessäni olen huomannut, että siellähän on jo yhdet valmiina.

Mutta ei koulu ole ainoa, joka teettää minulla saman asian moneen kertaan. Aloin tehdä niitä viime postauksessa mainitsemiani vauvojen nuttuja hyväntekeväisyyteen. En ole aikoihin ommellut mitään, joten kone oli kai hiukan päässyt jumiutumaan ja pölyyntymään ja sotki ja katkoi lankoja, lonksutti ja tikkasi samaa kohtaa. Mutta ajattelin, että kunhan yhden nutun saan tehdyksi, vasta sitten alan rasvailla ja huoltaa konetta. Mutta kun kone sai yhden tehdyksi, se olikin vetreytynyt jo sen verran, että surraa ja kehrää nyt kuin kissa.

Mutta lieneekö ompeluajatuksetkin olleet ruosteessa, kun ei sekään ottanut luonnistuakseen. Nuttuun tulee kaksi nauhaa, jotka ommellaan reunasta nurjalta puolelta ja sitten käännetään oikein päin kuin nylkemällä. Ja kuinka ollakaan, olin ommellut nauhojen molemmat päät umpeen! Purkuhommiksi meni heti. Kun olin purkanut ja kiinnittänyt sivuun ja aioin ihailla lopputulosta, olinkin kiinnittänyt toisen nauhan sisäpuolelle!! Ei kun taas purkamaan. Mutta kun alkukankeudesta selvittiin, alkoi nuttua tulla kuin liukuhihnalta. Nyt on jo kolme valmiina.
 

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Syömälläkin voi harrastaa hyväntekeväisyyttä

Tulimme juuri tekemästä hyvää, sekä hyväntekeväisyydestä.  Kun kävimme seurakunnan järjestämällä lounaalla, joka järjestettiin yhteisvastuukeräyksen hyväksi, tuli samalla harrastetuksi hyväntekeväisyyttä. Syödessä tekee siinä samalla itselleenkin hyvää. Hyväntekeväisyyttä voisi ihminen harrasta enemmänkin. Meidän kohdalla se on valitettavasti jäänyt melkein yksinomaan lähetyslounailla käymiseen.

Juuri eilen sovimme kuitenkin erään kaverin kanssa, että alamme ommella Etiopian vauvoille nuttuja, joihin oli kaavat viimeisessä Käsityö-lehdessä. (Suuri käsityö 2/2011). Innostuin jo niin paljon, että olen leikannut kaavat ja etsinyt kankaita. Vaikka minulla näytti olevan kankaanpaloja viisi muovipussillista, ei niistä ollutkaan tähän tarkoitukseen. Esimerkiksi tällaisiin kuvissa oleviin käsityötarvikerasioihin kyllä käsisivät. (Tällaisia rasioita olen joskus erään toisen kaverin kanssa tehnytkin oikein liukuhihnalla, kumpikin teki lähemmäs kymmenen kappaletta kerralla, ja niitä sitten annoimme joululahjoiksi sukulaisille).


Ja mitä hyväntekeväisyyteen tulee, on meillä kummilapsikin ulkomailla World vision -järjestön kautta, ollut jo ainakin viisi vuotta. Otin kummilapsen nimenoamaan Perusta, sillä kuvittelin pitäväni perheeseen yhteyttä espanjan kielellä, ja näin pitäväni yllä vähäistä espanjantaitoani. Mutta en saanut koskaan vastausta muulloin kuin jouluna, muutaman rivin espanjaksi. Ja sekin joulutervehdys tuli aina vasta tammikuun lopussa.


Niin tänäkin vuonna. Tässä viikko sitten saamani joulukortti. Mukana oli muutama rivi espanjaksi, mikä tietysti on kiva, mutta ei tätä oikein voi sanoa kirjeenvaihdoksi. Kirjeet sisältävät joka vuosi samat asiat: "voin hyvin ja mukavaa, että olet minun kummini". Siinä kaikki. No, espanjaa voi tietysti harrastaa muutenkin kuin tällä tavalla.

perjantai 4. helmikuuta 2011

Muistitko tämän kansallispäivän?



Saamelaisten kansallispäivä on 6.2 eli ylihuomenna, muistaakohan sellaistakaan kukaan? Luulisi olevan helppo muistaa, kun päivämäärä on melkein sama kuin suomalaisten kansallispäivä 6.12! Yllä olevassa kuvassa on pari sivua saamenkielisestä aapisesta sekä virsikirjasta pohjoissaameksi virsi numero sata, Enkeli taivaan. Päivän kunniaksi tässä viisi kysymystä liittyen saamelaisiin, lähinnä sellaisia asioita, joita aina kysytään. Onhan hyvä tietää sentään oman maan kansalaisista edes jotain. Vastaukset tämän postauksen lopussa.

1. Paljonko saamelaisia on Suomessa? - Maailmassa?
2. Mitkä ovat saamelaisten asuttamat alueet Suomessa? - Maailmassa?
3. Kuka on saamelainen?
4. Mitä tiedät saamelaisten kielestä?
5. Mikä on nimeltään elin, jonka tehtävänä on ajaa saamelaisten kieleen, kulttuuriin ja alkuperäiskansojen asemaan liittyviä etuja sekä edustaa saamelaisia kansallisissa ja kansainvälisissä yhteyksissä?

Tämä auringonlaskukuva on otettu Napapiiriltä joulun tienoilla.

Vastauksia:
1. Saamelaisia on Suomessa noin 7000. Ruotsissa 15000, Norjassa 40000 ja Kuolan niemimaalla 2000.

2. Suomessa Enontekiön, Utsjoen ja Inarin kunnat sekä Sodankylän kunnan pohjoisosa. Kaikki Suomen saamelaiset eivät asu pohjoisessa, vaan heitä asuu huomattava määrä mm. Helsingissä. Muun maailman alueet tulivat mainituiksi jo äskeisessä vastauksessa.

3. Vastaus ei ole yksiselitteinen. Suomessa katsotaan saamelaiseksi henkilö, jonka oma tai toisen vanhemman tai yhden isovanhemman äidinkieli on saame. Norjassa on toisin. Siellä saamelaiseksi katsotaan henkilö, joka tuntee olevansa saamelainen.

4. Ei ole olemassa yhtenäistä saamen kieltä, vaan itse asiassa pitäisi puhua monikossa saamen kielistä. Yhteensä näitä kieliä on enää yhdeksän, Suomessa puhutaan kolmea eri saamea: pohjoissaame, inarinsaame ja koltansaame. Eri saamea puhuvat eivät ymmärrä toisiaan. Muut saamen kielet ja nimitykset mm. Wikipediassa.

5. Saamelaiskäräjät, johon kuuluu 21 jäsentä, perustettu 1996.

torstai 3. helmikuuta 2011

Ei syytä halveksia


Mitä tulee mieleesi ensimmäiseksi, kun kuulet sanan bingo? Niinpä tietysti: vanhoja ihmisiä kyttäämässä numeroita saadakseen täysosuman ja ehkä paketin kahvia palkinnoksi. Näinhän tässä eräänä iltana esitettiin televisiossakin PS-ohjelmassa joltain paikkakunnalta nykyistä bingoilua.

Halveksivia tuhahduksia bingosta saa aina myös täällä itäisessä Suomessa, jos erehtyy kertomaan käyneensä nuorena bingossa. Mutta voi ei, eivät he tiedä mistä puhuvat. Pohjalaisten bingot olivat 60-70-luvulla ihan muuta kuin halveksittavaa vanhojen ihmisten pilipalipuuhastelua. Mutta miten saan ketään ikinä uskomaan, millaista silloin oli? Ja minä puolestani hämmästelen, että tuo valtava bingovillitys oli niin mahdotonta vain Pohjanmaalla.

Bingossa kävivät silloin nuoret ja vanhat. Tuskin siellä nuoret olisivat viihtyneet, jos ei olisi ollut hyvät palkinnotkin. En varmaan uskoisi itsekään, ellei minulla olisi vielä tänäkin päivänä olemassa osaa noista palkinnoista, ja tämä on taivahan tosi: tv-tuoli, lipasto, peilipöytä, kahvikalusto, ruokakalusto, polkupyörä, peili ja lukematon määrä pienempiä palkintoja. Siihen aikaan oli jokaisella bingossakävijällä lisäksi kaapit täynnä kahvia ja sokeria, kun niitä sai siivellä kilokaupalla. Jos joku sai bingon, voittajan molemmin puolin istuvat saivat kahvia, näiden vieressä istuvat palasokeria, seuraavat hienoa sokeria. Ei siis koskaan kannattanut istua bingossa yksikseen jossain sivummalla, silloin ei olisi saanut siivelläkään mitään. Enkä muista, että juuri koskaan olisi tarvinnut tyhjin käsin kotiin lähteä.

Ylistarossa oli autobingojakin, mutta noin arvokkailla palkinnoillahan on aina tapana mennä jollekin toiselle. Samoin kalliit sohvakalustot siirtyivät jonkun toisen olohuoneeseen. Mutta kerrankin ajoimme  parinkymmenen kilometrin matkan tulevan mieheni kanssa polkupyörillä Laihialle. Mies voitti polkupyörän, mutta kun emme olisi saaneet kuljetetuksi sitä mitenkään kotiin, mies myi sen jollekin läsnäolevalle. Pyh, sanoo tähän nykynuoriso. Mutta älköön kukaan halveksiko! Palkinnot olivat tosi arvokkaita tuohon aikaan. Ei silloin ollut suhteessa varaa ostaa jatkuvasti uutta kuten nykyään. Meille nuorille sopi hyvin nämä palkinnot, saimme edes hieman kalustetuksi yhteistä ensimmäistä kotiamme. Ruokakaluston saimme siten, että äiti oli sen voittanut bingossa. Kun sitten muutin mieheni kanssa yhteen, vaikka meitä ei ollut vielä vihitty, äiti kantoi kalustopaketin keittiön pöydälle ja lausahti: "Heh, siin´on nyt kumminkin! Vaikka minä olin sitä säästänyt häälahjaksi..."
Juu että kiva kiva.

Eräs lappeenrantalainen tuttava oli kerran luonamme kylässä Pohjanmaalla ja tuli myös bingoon. Hän muistaa vielä tänäkin päivänä, miten häntä nauratti suunnattomasti, kun bingonvetäjä istui saappaat jalassa näyttämöllä, pyöritti konetta harvakseen ja yhtä harvaan lausui: "Nyt sitten seuraavaksi yritetähän kahta riviä täytöhön!"

tiistai 1. helmikuuta 2011

Piposota


Viime perjantain Länsi-Savo-lehdessä oli artikkeli oppilaiden pipon käytöstä sisätiloissa. Eräässä koulussa oli yhtenäiskoulun oppilailta kielletty pipon käyttö sisätiloissa, siis käytävilläkin välituntien aikana. Aiemmin kielto oli koskenut vain luokkaa ja ruokalaa. Tästä oppilaat olivat nousseet kapinaan ja keränneet adressiin nimiä saadakseen aikaan kiellon kumoamisen. Sunnuntaina oli sitten samaisessa lehdessä yleisönosastopalstalla valtava määrä tekstiviestejä sekä puolesta että vastaan. 


Vein parille ryhmälleni koulussa tuon artikkelin, ja oppilaat saivat laatia harjoituksena ruotsiksi yleisönosastokirjoituksen muodossa oman vastineensa, saako pipoa pitää sisällä vai ei. Tuloksena ihan sama kuin maakuntalehden yleisönosastokirjoituksissa: osa perusteli moninkin tavoin, miksi pipoa ja päähinettä yleensäkään ei pidä pitää sisällä, jotkut sen sijaan olivat suoralta kädeltä sitä mieltä, että ketä se haittaa, jos joku istuu pipo päässä tunnilla.


Nuorempana olisin ollut automaattisesti ilman muuta sitä mieltä, että ei pipoa missään tapauksessa saa pitää lämpimissä sisätiloissa. Mutta kun jo 40 vuotta on suomalaisessa kulttuurissa käännetty joka asiassa vanhat tavat ja tottumukset nurin päin, en tiedä enää mitä ajatella. Eniten minua ihmetyttää, miksi ihmiset (ainakin osa) ovat kuin lehmälauma, kulkevat aina sen mukaan, mitä joku guru keksii pitää muotina: jos ei ole trendikästä pitää kovalla pakkasellakaan lakkia tai muuta päähinettä päässä, niin silloinhan sitä ei pidetä, vaikka aivot jäätyisivät. Ja jos muotilehdessä sanotaan, että sinun kuuluu pitää karvarukkasia ja karvahattua sisällä, niitä on silloin ehdottomasti pidettävä, vaikka hiki valuisi ja sitten ulos mennessä hiki jäätyisi naamaan kiinni.


Tavat ja tottumukset eivät ole yksiselitteinen juttu. Eräs tuttava kertoi, kuinka hän oli mennyt Israelissa temppeliin ja tietysti repäissyt kirkkoon astuessaan pipon päästään, kuten täällä kuuluu. Israelilaisia tapoja tunteva seuralainen oli kiireellä varoittanut paljaspäisyydestä. On ehdottoman paha asia paljastaa päänsä temppelissä!


Minusta päähine on ulkovaate samoin kuin ulkotakki. Mutta esim. kauppaan ostoksille mennessä minusta voi olla lakki päässä, onhan takkikin. Oppilailla voisi minun puolestani olla käytävillä oleillessaan ulkovaatteet päällä, jos siellä on kylmä, mutta luokassa ja ruokalassa on asiallista meidän kulttuurissamme ottaa ulkovaatteet pois. Tällainen tapa on kai muotoutunut aikojen kuluessa siitä syystä, että lämpötilaerot sisä- ja ulkotiloissa ovat suuret. Mutta kuten sanottu, ainahan eivät ihmiset toimi järjen mukaan.