Vaakakupissa miinukselle

 Tänään alkoivat tunnit vasta ruokailun jälkeen, mutta menin koululle jo ruokatunnille. Opehuone oli pimeänä ja lukossa, mutta niinhän se yleensäkin on, jos kaikki opet ovat tunnilla. Menin ruokasaliin jo ennen edellisten tuntien loppumista, että ehdin ottaa ruoan ennen oppilasruuhkaa. Vasta siellä havaitsin, että kouluhan oli tavallista hiljaisempi, eikä linjastolla ollut ruokaakaan. Voi kauhea, onkohan tänään koulua ollenkaan, jospa onkin lauantai! Hiippailin hämilläni pois. Löysin sentään opo:n huoneestaan ja sain vasta nyt tietää, että koko yhtenäiskoulu oli jossain missä lie eikä tulisi edes syömäänkään.

Olen ollut kolme päivää kuumeessa ja eilinen oli kaupunkiopetuspäivä, joten olin ihan ulalla tapahtumista. Olihan siellä meille parille lukion opelle ja kymmenelle oppilaalle ruokaakin, mutta se tuotiin vasta kellon soitua esille. Turhaan ehdin jo hätäillä.

Minulla piti olla kakkosluokkalaisille ruotsia, ja olikin, mutta en tiedä, olisiko kannattanut mennä koko kouluun. Alkajaisiksi oppilaat ilmoittivat, että meillä on sitten vain yksi tunti, toisella tunnilla on oppilaskunnan kokous. Luulin minua vedettävän nenästä ja sahattavan silmään ja vietävän valon taakse (föra bakom ljuset), kuten ruotsalaiset sanovat, mutta totta se oli. Olisi ehken ollut mukava tietysti, jos jossain olisi ollut mainintaa asiasta muuallakin. 

En saanut sitäkään tuntia sitten pidetyksi kumminkaan niin kuin halusin, sillä dokumenttikamera jumettui kertakaikkisesti. Ei lähtenyt käyntiin enää millään. En voinut näyttää oppilaille mitään seinälle. Mitenkähän huomenna etäopetuksessa. Enpä taida murehtia etukäteen. Tulin tunnin jälkeen niine hyvineni kotiin odottelemaan, että pääsisin sinne takaisin. Alkaa opekokous kolmen tunnin kuluttua. Minun päiväni ovat tällaista yhtä odottelemista nykyään. Mihinkään pitempään projektiin ei voi ryhtyä, kun päiväni ovat paloitellut pieniksi palasiksi.

Pienen kuuntelunkin ehdimme sentään ottaa, ja teille piristykseksi yksi hauska juttu ennen seuraavia negatiivisia asioita:
Kuuntelutekstissä kerrottiin, että Tove Jansson asui i lusthuset,  josta myöhemmin tuli Muumitalo. Eräs oppilas kysyi että mitä ihmettä, asuiko Tove Jansson ilotalossa.
No ei sentään. Lusthus on huvimaja ja ilotalo on glädjehus. Tähän oppilas vähän ironisesti, että onhan se hyvä tietää tuokin ero. Niin oli minustakin. Hyvä erottaa sanat, jos aikoo mennä ilotaloon, niin ei joudu vahingossa mihinkään sireenimajaan. Tähän taas keksi joku toinen, että eihän se haittaa, jos se on seireenimaja.

Eivät ole positiiviset asiat saaneet minussa vähään aikaan kirjoitusinspiraatiota blogiin, mutta nyt on pakko kirjoittaa, kun kaikki kääntyy miinusmerkkisten asioiden puolelle. Muutamana viime päivänä ovat useat muutkin asiat "vastustaneet ko Puumalan ukkoo" kuten savolaiset sanovat. Pohjalaiset puolestaan kiukuttelevat hiiltyneinä vastuksista, että "kyllä taas niin tihkaasoo" tai "takkuaa" tai "kivestää".

Eilen meni minulla koko aamupäivä, kun yritin päästä Sanomapron sivuille oppilaille tarkoitettuun materiaaliin käsiksi. Olin saanut rehtorilta rekisteröintikoodin, mutta en keksinyt sillekään loppupeleissä mitään käyttöä.

Ennen oli niin helppoa, kun oppilas sai opettajalta avainkoodin, jonka sitten syötti avaimen kohtaan, ja materiaali aukesi simsalabim. Nyt jouduin soittamaan asiakasneuvontaan, jossa nuoren kuuloinen henkilö tuntui äänestä päätellen kyllästyneensä selvittämään monille asiakkaille ja lupasi laittaa sähköpostia. Tulihan sieltä ohjeet, ja sain luoduksi "työhuoneen" ja sain viereen ilmestymään uuden avainkoodinkin, mutta kun kokeilin avaimen toimivuutta oppilaana, ei sillä pääse mihinkään. Minun pitäisi muka luoda vielä oppilaille rekisteröintitunnuksetkin, mutta missään ei sanota mihin ja miten.

Tulin kolmen tunnin tappelun jälkeen siihen tulokseen, että pärjätkööt oppilaat ilman lisämateriaaleja. Ellei kustantamo saa sivujaan helpompikäyttöisiksi, antaa olla. Nyt olen nimittäin kuullut, että kaikki muutkin ovat taistelleet samojen asioiden kanssa. Ei kukaan muukaan ole onnistunut. Sitä paitsi netti ja muut välineet pursuavat niin paljon lisämateriaalia opiskeluun, että ei se elämä ole tuosta yhdestä sivustosta kiinni.

Eilen kivesti muutenkin. Oli kaupunkipetuspäivä, ja nyt mies lähti mukaan ostamaan kännykkää. Ei toiminut illalla kännykkä. Tänään operaattorillesoiton jälkeen ilmeni, että myyjä oli unohtanut aktivoida sim-kortin. Mutta ei toiminut puhelin ennen kuin oli soitettu toinenkin kerta operaattorille. Siellä kännykkäkaupassa muuten oli ihmistä kuin meren mutaa, ja jo ovella piti ottaa  jonotusnumero. Ei ihme, että myyjälläkin jää asiat puoleen tiehen, varsinkin kun joku toinen asiakas tunki väliin omaa asiaansa ja sitten yksi eukko työnsi päänsä meidän kainalosta vahtaamaan, minkälaista puhelinta ollaan ostamassa. Varmaan myyjä luuli mummoa meidän omaksi mummoksi.
Kauppakeskuksessa erään toisen operaattorin puodissa kolme ukkoa odotteli tyhjänpanttina asiakkaita. Ei olisi tarvittu jonotusnumeroita eikä kainalon alta kurkkivia mummoja. Mutta ovat näköjään muutkin suuttuneet kyseiseen firmaan niin kuin minäkin.

Eivät vastukset tähän loppuneet, hui hai. Eilen aamupäivällä jo kävin yrittämässä lunastaa paikallisesta R-kioskista lippua tanssiesitykseen. Lunastuksella oli jo kiirekin, sillä tänään viimeistään se piti lunastaa. Ei onnistunut, ei kuulemma tunnistanut kone paikallista R-kioskia. Onneksi olin lähdössä kaupunkiin, menin siellä lippupisteeseen, ja lunastin liput. Sitten muistin, että voinhan maksaa jo yhdet varaamani konserttiliputkin, vaikka lunastus on vasta 1.10. Mutta siihen kone kuulemma ilmoitti, että varaus on peruuntunut ja joku on jo varannut meidän paikkamme! Mitä?! En mitenkään voi ymmärtää asiaa. Katsoimme, olisiko muita vapaita paikkoja, ja jostain parvekkeelta mahdollisimman kaukaa vielä sai pari paikkaa. Pakko oli ottaa ne, vaikka en käsitä tuota tapahtunutta. Mihinkään ei voi luottaa, ei varsinkaan koneisiin, eikä ihmisiin nyt ainakaan.

 Ai niin, vielä yksi juttu sieltä kaupungista. Koska ensi maanantaina on jo ruotsin yo-kuuntelu, otimme kuuntelutehtäviä heti tunnin alkajaisiksi. Ja en muista, onko minun tunnilla ennen tapahtunut, mutta nyt kävi niin, että yksi oppilas nukahti kesken kaiken. Minun kannaltani tämä on otettava siltä kannalta, että tulipahan sellainenkin koetuksi.

En kyllä yhtään ihmettele, että oppilaat ovat väsyneitä. Heillä on ollut koko päivän teoriaopetusta, ja ruotsi alkaa vasta vähän ennen kahta iltapäivällä ja sitä on kolme oppituntia yhteen menoon! Toisekseen, yo-kuuntelut ovat tosi yksitoikkoisia ja monotonisia, vaikka otinkin vain puoli tuntia, enkä koko neljääkymmentäviittä minuuttia minkä ne kestävät. Toisaalta ajattelen, että olisi luullut olevan oppilaalla suurempi motivaatio juuri ennen varsinaista yo-koetta harjoitella.

Nyt on aikaa kulunut jo niin paljon, että minun on lähdettävä sinne opekokoukseen. Olisi ollut vielä positiivisia juttuja, mutta ei kerkeä eikä ehdi eikä jouda.

Kalevalaa tutuksi

Kalevala tuntuu meistä monesta pakkopullalta. Teos sisältää niin paljon vieraita vanhentuneita sanoja, sanontoja ja sanamuotoja, että moni koululainen huokailee raskaasti joutuessan kahlaamaan runoja läpi.

Meillä on kuitenkin toisin. Paikkakunnalla järjestetään vuosittain Kalevalan-päivän tienoilla kulttuuritapahtuma, jossa alakoulun kuudesluokkalaiset ovat tehneet annetusta Kalevala-runosta kuvituksen, tekstin tai näytelmän. Paras tyttö ja paras poika palkitaan sekä he saavat arvonimet Pikku-Elsa ja Seppo Ilmarinen. Järjestävänä tahona ovat Kalevalaiset Naiset yhdessä alakoulun opettajien kanssa.

Eilen illalla oli Kalevalaisten Naisten kokous, jossa suunnittelimme oppilaille tehtävät. Tänä vuonna on käsittelyn alaisena runo 15. Sen mukaan tämä on jo viidestoista kerta tuon laatuista tilaisuutta, sillä runoja on alettu käsitellä vuosittain järjestyksessä teoksen alusta lähtien. Askaretta riittää siis vielä yli 30 vuodeksi!

Kalevala on itse asiassa kiehtova teos. Kyllä se minusta pärjää Harry Potterille tai muille taruolennoille. Se mikä varmaan useimpia Kalevalassa rasittaa on juuri kielen kankeus. Sellaisetkin sanat kuin uksi, hurme, suka, värttinä ovat ainakin nuorille ihan vieraita. Hieman totuttelua vaatinevat sellaisetkin ilmaukset kuin "katseleikse, käänteleikse" tai toisto, jonka sanat eivät sinällään välttämättä aukea selittämättä: "riutumahan riihipuiksi, kaskipuiksi kaatumahan". Tuntenevatko lapset tai nuoret enää sanoja riihi tai kaskikaan.

Mutta eihän joka sanaa tarvitse erikseen selitelläkään. Pääasiahan on juonen sisältö, jonka alakoulun opettaja osaa tuoda erittäin hyvin selväksi oppilaille. Oppilaat ovat jopa laulaneet tiettyjä tapahtumakohtia, minkä jälkeen oppilaat ovat pyytäneet että lisää, lisää!

Vieras omassa maassaan

Pidennetty viikonloppu vierähti Pohjanmaalla "kielikylvyssä". Aina palattuani sieltä väittävät kaverit puheenparteni muuttuneen oudoksi, ja sitä kummallisuutta kestää kuulemma ainakin viikon verran. Näin ollen en enää ihmettele äidille sattunutta: Kun äitini joskus 30 vuotta sitten meiltä Savosta lähdettyään odotteli junaa Imatran asemalla, oli hän joutessaan alkanut jutella kanssamatkustajan kanssa. Tovin juttelun jälkeen oli tuo itäsuomalainen juttukaveri kysynyt supisuomalaiselta mutta umpipohjalaiselta äidiltäni, mistä maasta tämä oli kotoisin!

Tuon kuultuani ihmettelin ja hämmästelin kovasti, että on ihmisiä, jotka ovat niin tietämättömiä erilaisista puhetavoista. Eikä uskoisi, että nykypäivänä kuitenkaan ketään suomea vähän eri tavalla puhuvaa luultaisiin heti ulkomaalaiseksi. Toisaalta, nykyäänhän suomea vasta monin tavoin puhuttuna kuuleekin. Olen itsekin mennyt joskus samaan lankaan, kun olen mm. kuullut televisiosta jonkun eteläsuomalaisen haastattelun. Jos puheen aksentti on erilainen kuin itsellä, alkaa miettiä, onko henkilöllä kenties ulkomaalaistausta. -Joskus on - joskus ei. Antaisinkohan sen vuoksi anteeksi myös sille siivoojalle, joka minulle joskus tokaisi: "Ku siä tulit tänne Savvoo, nii miä kahoin jotta siähä puhut iha viärin!" - Kysyähän vain sopii, kumpiko meistä puhui enemmän väärin.

Kesä on virallisestikin avattu

Kesä on sitten virallisestikin tullut, kun kerran lauantaina oli satamassa kesäkauden avajaiset ja markkinatkin. Minusta turhaan pitkitetään kaikenlaisten putiikkien ja kohteiden avaamista. Jos olisi varemmin kaikki auki, turistikin alkaisi liikkua aiemmin ja saataisiin kesää vähän pidennetyksi. Se on tietysti kaksipiippuinen juttu. Turistin ei kannata vielä toukokuussa tai kesäkuun alussa minnekään lähteä, kun mikään paikka ei ole auki. Ja toisaalta mitään ei kannata pitää auki kun ei ole turisteja!

Lähdimme mekin markkinoille tavataksemme tuttavia ja aistiaksemme sen leppoisan kesätunnelman. Ja olihan siellä molempia. Kesässä viehättää eniten se, että ihmiset ovat joutilaan tuntuisia, ei kenelläkään kiirettä. Kojumyyjät ovat tuttavallisia kuin vanhat tutut, vaikkei heitä ole ikinä ennen tavannutkaan. Paitsi että yksikin haisi jo kilometrin päähän viinalle ja kävi baarissa juomassa lisää Koskenkorvaa. Olisiko muuten uskaltanut asiakkaille mitään puhuakaan.

Sataman läheisyyteen avattiin myös uusi kesäkahvila. Nimeksi tuli Soroppi. Ei tullut heti mieleen, miksi kahvila sellaisen nimen on saanut. Mutta Tavvaa savvoo -sanakirjasta katsomalla ilmeni, että on kyse kahvista, sumpista. Sanakirjan mukaan  olisi kyseessä laihanpuoleinen kahvi, mutta siitä en iljennyt omistajille mainita, kun paikalliset tuntuvat käsittävän soropilla kahvia ihan yleisesti. Oli miten oli, hyvää oli kahvi ja leipomukset maukkaita, kupit ja tarjottimet kauniit kesäkukkaiset ja tunnelma viihtyisä. Onnea ja menestystä kesäkahvilalle!

Voi tätä viisastumisen vauhtia

Kyllä minä olen viisastunut parin päivän aikana rutkasti.
Opin sellaisenkin asian, että kun miehillä on se kaikkien tuntema Lions club, naisilla voi olla oma vastaava järjestö. Mutta se ei olekaan sama kuin Lady lions. Leidit tarkoittaakin vain miesjärjestön jäsenten aviosiippoja, jotka siis eivät välttämättä ole järjestön jäseniä, ovat vain Leijonien puolisoita.

Paikallisen taideyhdistyksen avajaisissa oli samalla myös Kansallispukukolmosten näyttelyn avajaiset. Minulla on ollut eteläpohjalainen kansallispuku jo 30 vuotta ja mielestäni tarkat tiedot siitä, millainen puvun kuuluu ja ennen kaikkea millainen se saa olla. Yhtäkkiä yksi näistä "kolmosista" seisoi samainen puku päällään edessäni, ja hänellä oli puvun kanssa myös huivi hartioilla. Huivia en tämän puvun kanssa muista ennen nähneeni, mutta kuulemma saa pitää. Eipä olisi ennen saanut! Mutta tieto kasvaa, ja onhan minusta itsestään selvää, että kun nainen on ennen mennyt kihloihin, ja mies ostanut hänelle kihlahuivin, niin sitä on myös tietysti pidetty.

Onkohan ihmisille tuttu sanonta "pirin pärin"? Olen aina luullut, että se on yleiskielinen ilmaus kuten muut samankaltaiset sanaparit "vinksin vonksin" tai "nurin kurin". Sehän tarkoittaa suunnilleen samaa kuin "sekaisin" tai "levällään": "Kaikki paperit olivat putoamisen jälkeen pirin pärin lattialla". Vasta kun tyttäreni kertoi jonkun väittäneen, ettei ollut koskaan kuullut sanontaa, aloin kysellä ympäriltäni, ja kas kummaa, kukaan ei tunnekaan sanontaa. Kai se sitten onkin pohjalaista murretta.

Ja kasvi- ja eläinkunnan jäsenet tulevat tutuiksi vauhdilla. Olen alkanut kierrellä metsiä ja soita hullun lailla kamera tanassa, ja kun paljon räpsii, saattaa linssin eteen jotain osuakin. Jokaista näkemäänsä lintua kun tähtää, ja kotona katsoo tietokoneelta, huomaakin, että eihän ne kaikki olekaan punatulkkuja. Tuo kuvassa olevakin on osoittautunut metsävikloksi, jota en ole ikinä ennen nähnyt. Onpa muka melko yleinenkin. Kasvi nimeltä raate on myös ollut ihan vieras. Mutta väittävät sitäkin ihan tavalliseksi. Mikähän harso minun silmien edessä oikein on yli puoli vuosisataa ollut, kun ei ole ennemmin törmätty senkään kanssa. Ei ne kaikki kasvit olekaan voikukkia. Vaikka kyllä minä silti uskallan väittää tuntevani enemmän kasveja kuin moni muu.

Ongelma tämäkin

Kielissä on kummallisia epäloogisuuksia. Tänään vihoviimeisiä saksankokeita korjatessani kiinnittyi huomio ikää kysyttäessä sanontaan "hän on puolivälissä kolmeakymmentä". Tähän piti saksaksi vastata "Mitte zwanzig", mutta puolet oppilaista laittoi "Mitte dreissig". (Saksaa osaamattomille mainittakoon, että zwanzig=20, dreissig=30).

Aloin miettiä asiaa, ja huomasin, että koepaketin laatijat ovat itse asiassa laatineet tehtävän väärin. Eikö puolivälissä kolmeakymmentä olisi 15-vuotias? Mutta jos joku on puolivälissä kolmatta kymmentä, silloin hän on 25-vuotias. On eletty siis kaksi kokonaista kymmentä ja kolmatta kymmentä puoliväliin. Mutta muutenkin olen ihmisten kuullut käytännössä sanovan epäloogisesti "puolivälissä kolmeakymmentä", jolloin ei tiedä, mitä tarkoitetaan.

Saksalaisten ajatteluhan se outoa onkin. Näköjään ajattelevat niin, että ollaan kaksikymppisten kymmenlukujen 20-29 puolivälissä ja siitä syystä 25-vuotias on Mitte zwanzig. No, oma tietynlainen logiikkansa siinäkin.

Tästä muistui mieleeni toinenkin arkikielessä usein kuultu epäloogisuus. Jos joku on vaikkapa 10-vuotias ja toinen on puolta vanhempi, kuinka vanha tämä silloin on? Eikö viimemainittu ole silloin 15-vuotias? Ja 20-vuotias on kaksi kertaa vanhempi. Usein vain kuulee ja näkee esimerkiksi tällaisia lausahduksia: "20-vuotias mies meni naimisiin puolta vanhemman naisen kanssa". Itse asiassa olisi kyse oikeasti 30-vuotiaasta naisesta, vaikka puhuja tarkoittaa 40-vuotiasta naista.
Lieneekö syynä virheajatteluun, että äskeinen esimerkiksi kävisi toisin päin ihan hyvin: 40-vuotias meni naimisiin puolta nuoremman (=20 v) kanssa.

P.S. Sirokko alkoi meemin, jossa pitäisi kuvata myös elämän todellisuutta ja varjopuolia, eikä aina pelkästään sitä mikä on kaunista. Eikö tämä variksenkuva sovikin haasteeseen, sillä ainakin minua inhottaa, miten nuo lumen alta paljastuvat roskat pilaavat koko ympäristön. Jokakeväisiä koirankakkoja ja keltaisia reikiä lumessa ei edes iljennyt kuvata.

Tautologiaa vai hyvä tehokeino

Turhaa toistoa nimittävät kielitieteesä tautologiaksi. Se on paha asia, siitä rokotetaan ankarasti oppilaiden aineissa ja sille nauretaan poliitikkojen puheissa. Ei saa kirjoittaa vaikkapa sanaa minikirjanen, sana kun ilmaisee peräti kahteen kertaan, että on kyse pienestä kirjasta.

Olen aina miettinyt pikkuvauva-sanaa. Eikö siinä ole turhaa toistoa, eikö vauva ole aina pieni? Ilmaisun käyttö tuntuu  ainakin olevan kovin yleinen. Ja olen ollut huomaavinani, että   puhujat käyttävät pikkuvauva-sanaa sekä nimenomaan ihan pienistä vauvoista että vaikkapa melkein vuoden ikäisistä, lähes kävelevistä.  Japanista kertovissa onnettomuusuutisissa mainittiin, että raunioista oli löytynyt pikkuvauva. Tämä oli nelikuinen ja oli selvinnyt raunioissa yksin kolme päivää. Minusta tuntuu, että pikku-etuliitteellä halutaan tässä yhteydessä korostaa vauvan sankaruutta. Sanaa on käytetty tehokeinona.

Mutta ei aina ole kyse tehokeinosta. Joskus toistolle ei ole mitään järkevää perustetta. Näin jossain kaupattavan naisten alushameita. Heti nousi mieleen kysymys, missähän sitten myydään miesten alushameita. Onkohan sellaisiakin olemassa? Tai miksi yleensäkin olisi oltava erikseen miesten ja naisten alushameita, eivätkö samat alushameet käy molemmille?

Kun keksittiin laite, joka tallentaa ihmisen kuvan paperille, ei kojeelle ollut heti lyhyttä ja ytimekästä suomenkielistä nimeä. Se oli vain valokuvauskone. Minua vanhemmat ihmiset puhuvat vieläkin pelkästään valokuvauskoneesta, vain harvoin myöhemmin käyttöönotetusta  kamerasta. Elleivät sitten nämä kaksi käsitettä ole sekoittuneet yhteen valokuvauskameraksi.  Itsekin olin käyttänyt sujuvasti tätä viimemainittua ilmausta, kunnes mieheni kiinnitti huomioni tautologiaan: Miksi pitää ilmaista  sama asia moninkertaisesti, jo pelkkä kamera ilmaisee käyttötarkoituksen!

Olen nähnyt jonkun pohtivan jossain myös esimerkiksi ilmausta suomen kieli. Jos opettaa suomen kieltä, sehän on sama kuin että henkilö opettaa suomea. Kirjoitetussa kielessähän me  näemmekin, että on kyse kielestä. Mutta puhuttaessahan voidaan tarkoittaa myös maata. Joku opettaa toiselle Suomea, sen jokia ja paikkakuntia. Ehkä joskus on paikallaan selventää, mistä on kyse.

Ihmeellisin eläin ja alhaisin rotu

Ihmeellisin eläin? Omituisin lintu? Alhaisin ihmisrotu? Omituisimmat koirarodut? Julmin petoeläin?
Arvaa, mitä sata vuotta sitten on kirjoitettu oppikirjoissa noihin kysymyksiin vastaukseksi! Annan vastaukset vasta tämän tekstin lopussa.

Olen joskus hankkinut kirpputoreilta viime vuosisadan alkupuolella painettuja oppikirjoja. Kaikki kunnia senaikaisille kirjoille, mutta joskus kirjojen tekstien lukeminen on kyllä lievästi sanottuna huvittavaa. Toisaalta ihan kauhistuttaa, miten asenteellisia kirjat ovat. Kansakoulun maantieteen kirjassa vuodelta 1934 kirjoitetaan esimerkiksi afrikkalaisista: "...neekereillä hermot eivät ole niin herkät kuin eurooppalaisilla. ..... ja likaiset ovat myös vaatteet, mikäli niitä pidetään. .... Hengenlahjat eivät ole kehuttavat. Laskennon oppiminen on vaikeaa ja uskonnon oppiminen käy hitaasta. ...Egyptiläiset asuvat kurjissa savimajoissaan".

Laskeskelin joskus, että isäni oli täytynyt lukea tuota äskeistä kirjaa aikoinaan koulussa, ja luin hänelle tuollaisia pätkiä, jotka minusta kuulostivat pöyristyttäviltä. Isä ei nähnyt mitään ihmeellistä ilmauksissa. Ja hänen mielestään, jos vaatteet tai maja kerran ovat likaiset, miksei sitä voi oppikirjassa mainita. Ja vaikka mielestäni isä ei ollut mikään rasisti, hänestä rotujenkin kuvaus oli silti okei. Ja minä kun pidän oppilaitani aina koekaniineina, olen joskus lukenut heillekin samaa tekstiä. Oppilaiden mielestä oli kyllä huvittavaa. Heistä ilmaisu oli kauttaaltaan erikoista ja nykykirjoissa ei-hyväksyttävää.

Jos kirjoittajan asenne näkyy äskeisissä lauseissa hyvin, näkyy asenne vielä paremmin vaikkapa Koulun eläinopissa vuodelta 1916. Esimerkki luvusta, jossa kuvataan apinoita: "Ihmisen muotoisiksi sanotaan niitä vanhan maailman apinoita, jotka, kuten oranki, ovat hämmästyttävässä määrässä ihmisen kaltaiset ....  hengenlahjatkin ovat pienemmät kuin alhaisimpien ihmisrotujen.  ... mitä alhaisemmalla kehitysasteella joku rotu on, sen pienempi on juopa, joka erottaa sen kehittyneimmistä apinoista."

Kirjoittaja ei pelkästään tyydy kuvailemaan kohdetta, vaan ujuttaa omia mielipiteitään väliin vaikkapa eri eläimiä kuvatessaan: "Paviaanit...ovat äkäisen ja vastenmielisen näköisiä. .. Inhottavan näköinen on mandrilli. ... Omituisimpia koirarotuja ovat ..." Kirjoittajan mielestä siis vain se on normaalia, mihin me suomalaiset olemme tottuneet. Toisaalta kuvailun voimakkuuden ymmärtää, sillä sanallinen kuvailu oli ainoa keino yrittää saada opetetuksi, millaisesta oliosta on kyse, eihän ollut valokuvia tai videoita, joista oppilaat olisivat voineet itse muodostaa käsityksen eläimistä. Piirrokset kirjassa ovat ansiokkaita. Ja onpa otettava vertailukohteita sieltä, mistä suinkin niitä on saatavissa: "Ne pitkähäntäiset apinat, joita posetiivin soittajat kulettavat mukanansa, ovat marakatteja..." Posetiivi on ollut selvästikin kaikille tuttu vertailukohde, mutta hyvä, että kirjoja välillä uusitaan. Taitaa olla marakatti heille tutumpi kuin posetiivi.

Kirjoissa on paljon muutakin erittäin mielenkiintoista. Jo pelkästään nykykielen kannalta hassu ruotsin kaltainen sanajärjestys tekee hyvin vanhahtavan ja huvittavan vaikutuksen, puhumattakaan joidenkin sanojen merkityserosta nykykieleen verrattuna. Mielenkiintoista on sekin, että esim. karhun väitetään olevan jo melkein sukupuuttoon tapetun. Tuo varmaan pitääkin paikkansa. Ei minunkaan lapsuudessani niitä ollut, samoin kuin sudetkin oli tapettu Suomesta melkein kokonaan. Vasta ihan viime vuosina niitä on alkanut ilmestyä.

Ai niin, kiinnostaako tietää, millaisia väittämiä alun kysymyksiin on noissa vanhoissa kirjoissa? -Ihmeellisin eläin on kirahvi, omituisin lintu kameelikurki, julmin peto leijona, alhaisin ihmisrotu Australian neekerit, omituisimpia koirarotuja mm. vinttikoira, villakoira, mäyräkoira.

Kirjat: A. Jotuni: Kansakoulun maantiede vuorokurssittain. WSOY. Porvoo 1934.
K.E. Kivirikko: Koulun eläinoppi. WSOY. Porvoo 1916.

Nämäkin sanat kuolevat

Eiliseen kirjoitukseeni viitaten tuli haastattelussa vielä esiin  minulle uusi tuntematon sana sapilaat. Vaikka olen maatalosta kotoisin, olen kuitenkin sen verran uutta sukupolvea, että en tuota sanaa tuntenut. Sapilaat ovat kantoväline, jolla kannettiin ennen, ainakin vielä ennen sotiakin, heiniä pellolta latoon. Maahan asetettiin kaksi riukua lähekkäin, niiden päälle heinäkasa, ja kantamiseen tarvittiin riukujen molempiin päihin kantaja, samoin kuin Hugo Simbergin maalauksessa Haavoittunut enkeli.

Samalla tavallahan nykyään kannetaan paareilla loukkaantuneita ambulanssiin. Kumma, että on otettu tähän tarkoitukseen vierasperäinen sana, vaikka kielessä on ollut jo vanhastaan sana sapilaat. Vaikkeivät välineet ihan identtiset ole, olisi silti voitu sana ottaa käyttöön tässäkin yhteydessä, onhan tietokoneen hiirikin hiiri, vaikkei se mikään hiiri ole.

Mieheni tunsi sapilaatkin, vaikkei itse ole nähnyt niitä koskaan käytettävän. Hän tunsi myös sanan takkavitsa. Sillä tarkoitetaan nuoresta koivusta väännettyä vitsaa, jolla kiepaistiin heinäkasa kokoon ja selässä kannettiin kasa latoon. Tätä käytettiin silloin, kun työskenneltiin yksin. Tarkemmin ajatellen ilman muuta tämä on ollut ainut kätevä tapa naisten kerätessä heiniä lehmille tienpientareilta. Ei ole ollut maito- tai kottikärryjä tähän tarkoitukseen, kuten edesmenneellä anopillani, joka on joskus myös kertonut keränneensä heinää vähän sieltä täältä.

Näin häviävät ja kuolevat sanat, joita ei enää tarvita. Näitä pohtiessani tuli mieleeni, että eivät omat lapsenikaan tiedä enää, että luoko on kaadettu heinä. Omasta lapsuudestani 50-luvulta muistan, että kun heinä oli kaadettu luo´olle, meidän lasten tehtävänä oli käydä haravoimassa saran (=heinäsarka, suorakulmainen alue, pelto) reunat puhtaiksi heinistä, että kun haravakoneella ajettiin pelto sen jälkeen karhelle, tulivat ojanpientareen heinätkin mukaan.  Karhet olivat pitkiä kasoja, joista heinät laitettiin seipäille kuivumaan. (Kuva vuodelta 2007 Karkiasta).

Kallein päivä

Tiesittekö, että tänään on KAIKKEIN KALLEIN PÄIVÄ?

P.S. Kuva kaverin ottama Helsingistä, Suomenlinnasta.

Kuinka pestään jänishousut

 

Ihmiset lähettelevät toisilleen kaikenlaisia tekstiviestejä ja sähköposteja, ns. kiertiksiä. Niissä on usein tosi hyviä oivalluksia, kukahan se keksiikin aina kaikenlaista. Minua vain huolestuttaa, jääkö näiden sähköisten viestimien välittämistä hienoista oivalluksista mitään jälkipolville, sillä aina keksitään jokin uusi laite, joka ei lue eikä talleta mitään vanhaa. Pitäisiköhän alkaa kerätä näitä oikein paperiversioina.

Viimeksi olen saanut tällaisen tekstiviestin:

Pitääkö maksaa ALV, jos tekee vispilänkauppaa naapurin kanssa? Miten laitetaan kielikello talviaikaan? Kuinka pestään jänishousut? Onko seinähullulla kattofobia? Onko likaisella nuohoojalla tuhkamunat? Tässäpä mietittävää loppuvuodeksi. Hyvää loppuvuotta.

P.S. Näyttää kuvan perusteella olevan tuota lunta ja jäätä Helsingissäkin.

Kiukuttava harrastus

Olen keksinyt itselleni uuden harrastuksen - ja suututtavan sellaisen. Ajattelin, että minun täytyy ruveta harjoittelemaan ristikoiden tekoa jo sitä silmälläpitäen, että eläkkeelläkin on jotain tekemistä. Minulla kun kuitenkin on vanhana jalat muusina, selkä mitätön ja aivot pehmenneet, on hyvä olla jokin uusi ja helppo (!?) harrastus päivien ratoksi.

En ole koskaan tehnyt ristikoita ja nyt otin esiin yhden, jossa oli vain yksi pallukka helpon ristikon merkiksi. Ajattelin, että minäpä täytän sen tuosta noin vain. Mutta kuinkas kävikään! Ensinnäkin ristikko oli täynnä kaikenlaisia äijien ja eukkojen nimiä, joista en ollut ikinä kuullutkaan. Minulle ei kerta kaikkiaan ollut mitään merkitystä vaikkapa sanoilla Ladd, Drei, Aas ja Posse, Kay ja Quant, Henry, Sharon. Mistä minä voisin tietää niiden etunimiä tai puolison tai kolmannen lapsen nimeä! Onpa todella kehittävää ja sivistävää tietoa. Mitä järkeä tällaisessa ristikossa edes on, jossa puolet sanoista perustuu kaiken maailman ukkojen nimiin.

Mutta minähän en anna periksi helpolla. Mies alkoi täyttää minulle valmiiksi ristikoiden ihmisten nimet ja minä yritin opetella niitä kuin vierasta kieltä ikään, jotta seuraavassa ristikossa olisi jo helpompaa. Ne vain eivät oikein tahdo pysyä kaalissa, dementiaako pukannee.

Mutta eivät ongelmat tähän loppuneet. Toinen ristikoille tyypillinen ominaisuus näyttää olevan sanat, joiden merkitystä kukaan ei muuten tietäisi tai käyttäisi kuin vain ristikoissa. Jos on piirretty suksi, ei se ole koskaan suksi, vaan siihen kuuluu laittaa olas. Jos on piirretty tuki, joka näyttää tuelta, se ei ole sitä, eikä edes silta tai riippusilta tai muutakaan järkevää, vaan ristikossa kuuluu kirjoittaa ansas. Samoin iltti tai ansari on opeteltava erikseen, ruotsikin on helpompaa kuin tämä! Ja jos puhekuplassa joku sanoo: Et tule! älä yritäkään ängetä ruutuihin sanaa kielto tai kieltää tai muuta vastaavaa negatiivista. Ne eivät kumminkaan sovi. Vaan sinun on tiedettävä, että ristikossa kuuluu aina kirjoittaa: epuu. Epuu! Voi elämän kevät, kuka sellaistakaan sanaa muualla käyttää!

Ja juuri kun olet vähän oppinut monen kiukuttelun ja tukanrepimisen jälkeen täyttämään uudesta ristikosta edes puolet ihan yksiksesi ilman apulaista, tulee seuraavantyyppinen vihje: violat miehiksi. Mitä hiivattia? Mitä taivaan alla sellainen voi tarkoittaa? -Ookko sä pöllö? kysyy perheenjäsen. -Ei, kun homo, ja vielä sapiens sellainen, mutta kun viisaasta ihmisestä ei näytä olevan nyt tietoakaan. -Eli violat on sana, jonka kirjaimet on sekoitettu, ja kun sekoitat ne uudelleen, saat Olavit, eli nehän ovat juuri ne kysytyt miehet.

Jos nämä olivat vasta yhden tähden ristikoita eli helpoimmat, odotan jo kauhulla, millaisia ongelmia tulee kahden ja kolmen tähden ristikoissa. Pääsenköhän minä ikinä niihin asti.

Kuuluisa ei ole aina suosittu

On olemassa kaksi sanaa, joita oppilaat pitävät aina toistensa synonyymeina: kuuluisa ja suosittu. Tuli taas ruotsin tekstissä esiin känd, ja joku käänsi sen suosituksi. "Eikö se sitten muka ole suosittu, jos on kuuluisa?" kysyivät oppilaat.

Eihän se mitenkään ole sama asia. Kehotin mainitsemaan jonkun tuntemansa julkkiksen, josta eivät tykkää. "Janina Frostell" tuli yllättäen ensimmäisenä. Hän on siis kuuluisa (känd), muttei välttämättä näköjään aina suosittu (populär). Oppilaat katsoivat minua mietteliäinä pää kallellaan oivaltaessaan sanojen eron.

Nämä kaksi sanaa ovat kautta aikojen olleet oppilaille yksi ja sama asia. Ymmärrän kyllä, miksi sanat tuntuvat toistensa synonyymeilta. Päästäkseen kuuluisaksi täytyy monen olla samalla myös suosittu. Mutta se vain ei päde kaikissa tapauksissa.

Kuoleminen ei ole enää kaatumista

 Koska on itsenäisyyspäivä, on nähty taas Tuntematon sotilas ties kuinka monennen kerran, ja huomio kiintyy myös kielenkäyttöön kaatuneista puhuttaessa. Kun sodassa kuolee joku, hän kaatuu, eivät  sodankäyneet ja kauheuksia kokeneet ihmiset koskaan puhu kuolemisesta. Samoin loukkaantuminen on sotaveteraanien kielenkäytössä aina haavoittumista. Hirvittävä asia, kaverin menettäminen viereltä, on helpompi kestää, kun kuolemisesta käytetään eufemismia, kiertoilmausta. (Hesarin nettisivun mukaan tämänpäiväisessä Helsingin sanomissa on ollut veteraanien haastatteluakin asiasta, minulle vain ei tule lehteä).

Suurinkaan osa ihmisistä ei halua olla tappaja eikä murhaaja. Siksi sodassa ei tavallisesti kukaan puhu ihmisen tappamisesta vaan aina tapetaan vihollinen. Kun muistelen isäni kertomuksia, hänkin puhui "vihollisen lentokoneen siipeen ampumisesta" ja "vihollisen tappamisesta" sikäli mikäli tappamisesta ylipäätään suostui mitään mainitsemaan.

Ystäväni on kertonut joskus keskustelleensa alle kolmekymppisen tyttärensä kanssa jopa kiivaaseen sävyyn näistä sanoista. Nuori ei nähnyt mitään syytä käyttää kaatua- ja haavoittua-sanoja. Hänen mielestään olisi parempi sanoa kuoli, jolloin sana paremmin toisi esiin sodan kovan todellisuuden. Kaatua kuulemma kuulostaa siltä, että vain kaaduttiin ja pian noustiin ylös. Hänestä kuulostaa jopa surkuhupaisalta puhua kaatuneitten muistopäivästä, kaatuneitten muistoliputuksesta ja kaatuneitten omaisista.

Nuorten kannalta asia varmaan näin onkin. He eivät ole itse kokeneet sotaa, ja puhuvat sodassa kuolemisesta ulkopuolisina. Heillä ei ole tarvetta käyttää kiertoilmauksia. Samoin näyttää olevan Afganistanin sodasta puhuttaessa. Sieltäkin tulee suomalaisista puhuttaessa vain kuolleita ja loukkaantuneita, ei kaatuneita eikä haavoittuneita. Onkohan tässä niin, että kaatua liittyy niin sotaan, että sanaa ei haluta käyttää. Ei haluta tunnustaa, että ollaan sodassa Afganistanissa. Toisaalta Afganistanin sota on ainakin toistaiseksi niin kaukana ja koskettaa vain muutamia ihmisiä läheisesti, että toimittajilla ei ole tarvetta kierrellä asiaa. Ja päin vastoin halutaan ehkä juuri tuodakin esiin sodan julmuus viattomia ihmisiä kohtaan.

Hoitoainetta päälle

Kaupungissa käydessä osui silmiin jossain marketissa pakkaus, jossa oli kaksi pulloa ja vieressä teksti: "Osta tästä pesuainetta, saat hoitoaineen päälle". Jestas sentään, minä en uskaltanut ostaa, kun tuli sen verran hyvät vaatteet, ettei niitä olisi viitsinyt hoitoaineeseen tuhria. En tiedä olisiko se hoitoaine heitetty kassalla päälle vai missä vaiheessa, mutta kun en ostanut, jäi kokematta. Mies kyllä ihmetteli, onko se sen kummempaa kuin jos ostan leivoksen ja laitan kermavaahtoa niskaan. No joo, saattaa hoitoaine sentään ainakin tuoksua paremmalta.

Joskus on silmälasiliike mainostanut: "Kun ostat silmälasit, saat toisen linssin kaupan päälle". Onko nyt niin, että jos ei otakaan tuota kaupan päälle tulevaa linssiä, on toisen linssin paikalla vain tyhjä reikä? Ettei vain sittenkin olisi tarkoitettu, että ostaessaan silmälasit maksaa vain toisesta linssistä. Eli kun ostaa silmälasit, saa ne puoleen hintaan.

Eikä päästä päästä nyt millään eroon. Tämänaamuisessa Länsi-Savossa oli käytetty eräässä otsikossa kivasti hyväksi sanojen monimerkityksisyyttä: Myssy tai hattu on pääasia pakkasella.
*********
Eikä sellaista lehteä,  josta ei löytyisi oikein kunnon rehellistä kielivirhettäkin. Niin ikään aamuisessa lehdessä kerrottiin teinipojista, jotka olivat seilanneet 50 päivää merellä tuuliajolla ja ainoana ruokana yksi kiinnisaamansa lokki, jonka olivat syöneet raakana. Mutta sitten "kalastusalus poimi teinipojat pienestä veneestään keskiviikkona Fidzhin koillispuolella". Eiköhän se alus poiminut pojat kuitenkin näiden poikien veneestä eikä omasta veneestään. Vaan mikäpä sen koskaan tietää...

Salakielinen pöytäkirja

On mennyt mahdottomuuksiin kaiken olevaisen muuttuminen yhteiskunnassamme. Vaikka olisi poissa opettajainkokouksesta vain yhden kerran, se riittää pudottamaan tunnollisenkin kärryiltä ja sähköpostissa tulee pöytäkirja, jota lukiessa saa raapia päätään ja hamuilla avuksi sanakirjaa ja nettiä. Onko kaiken tarkoitus salakieli vai mikä kaiken takana on:

Opettajainkokouksessa A. kertoi Okey-kurssistaan ja Kiva-koulutuksessa ollut B. toi kuulumisia muista alueen kouluista. Mophusta lähetetään kaikille sähköinen versio tutustumista varten ja Oke-hanketta jatketaan. Seopin tiedotustilaisuus pidetään auditoriossa keskiviikkona koulun jälkeen. Veso-päivistä C:llä puuttuu vielä yksi, joten hänelle suositellaan Kelpo-koulutusta ensi lauantaina. Kieltenopettajat voivat katsoa, olisiko Sukolilla tarjolla sopivaa koulutusta.

Suurin osa kuulostaa tutulta, mutta on pari vierastakin salakoodia. Onko netistäkään aina apua, sillä lyhennehirviö Mophu toi osumiksi jonkun tummaihoisen ja korkea-arvoisen hallintomiehen nimeltään Mophu, toinen oli samanniminen tumma Facebookissa esiintyvä omaa bodiaan esittelevä atleetti. Selviäisikö merkitys lauseyhteydestä sittenkin paremmin.

Entäs sitten SEOP. Siitäkään ei ole kukaan koskaan kuullut, arvanneeko tuollaiseen tiedotustilaisuuteen mennä, tiedä häntä mitä siellä esitellään. Internetiä selaamalla ilmenee, että se on jotain nopeimmin kasvavaa hakukonejuttuun liittyvää. Mitähän meille sellaista esitellään, eikö hitaammallakin selviäisi? Vanhoja sähköposteja selaamalla käy selväksi, että Seop meidän tapauksessamme on sittenkin vain seudullisen opetuspalveluhankkeen esittelyä, jota sivumennen sanoen on suunniteltu alueelle jo monta vuotta, laitettu välillä jäihin ja taas herätetty henkiin. 

Tässä salakielen avainkoodit: Okey = Avain yrittäjyyteen –hanke, KiVa = kiusaamisen vastainen hanke, Mophu = yhtenäiskoulun alueellinen ohjaussuunnitelma, oppilashuollon kehittämisen hanke, OKE = oppilaanohjauksen kehittämishanke, SEOP = seudullinen opetuspalvelukeskushanke, VESO = virkaehtosopimuksen mukainen opettajien koulutus- ja työpäivä, Kelpo =  KEhitetään Laadukasta PerusOpetusta, SUKOL = Suomen kieltenopettajien liitto.

Ajatuksellisia ajatuksia

Ajatella, että olen ollut niin ajattelematon, että olen ajatellut, ettei minkäänlaista ajatusta tulisi  ajatuksiin. Ajoin takaa ajatuksia, mutta ne olivat niin ajatuksellisia ajatelmia, että joku arveli minun olevan vain ajatukseton. Mutta asia alkoi ajatteluttaa.

Mietin ja mietiskelin ja harkitsin pitempää taukoa. Mutta kun pohdin tarkemmin, tuumasin, että hulluhan minä olisin, jos pohdiskelun lopettaisin. Kieliasioiden aprikointiakaan ei malta lopettaa. Joten tuumin, että funtsitaan nyt vielä vähän aikaa kumminkin.

P.S. Ajatella on johdos ajaa-verbistä. Ajaa-verbin merkitys on alun perin ollut ajaa takaa, mistä merkitys laajentunut abstraktiksi: ajaa takaa mielessään. Ajaa takaa on vieläkin ihan käytössä oleva ilmaus, esim. kun ei ymmärretä toisen ajatusta, kysytään: "Mitä sinä ajat takaa?"

Sirpaletietoa

 Olen taas kuullut uusimman nuorison käyttämän nettilyhenteen, ja heti piti testata lähipiirillä, olivatko muut kuulleet. Eivät olleet. Ei sen puoleen, ei moni tuntenut suurtakaan osaa vanhoistakaan lyhenteistä, joista minä olen oppinut tuntemaan sentään jo sievoisen osan. Tämä uusin kuulemani on ISMO ja tarkoittaa "ihan sama mulle, oikeesti". Kun lukee chattipalstoja, en yhtään ihmettelisi, vaikka Salkkareiden Ismo olisi ollut nuorison innoittaja tämän lyhenteen syntyyn.

Hauska juttu minusta, että henkilö, jolta alun perin tuon lyhenteen kuulin, muisti "henkilön" nimen väärin, ja ilmoitti, että ESKO tarkoittaa nykyään "ei siis kiinnosta, oikeesti"! Hih, tosi kiva ja sattuva olisi sekin. Ihan piti googlata ja kokeilla, olisiko sellaista jo olemassa, mutta ei tullut osumia.
******
Löysin paperilapun, johon olin jo pari vuotta sitten kirjoittanut muistiin lehdestä tällaisen lauseen:
" Mikkeli ei haluaisi Musta
Pekan rooliin."
Ja toisessa kohtaa tekstiä vielä: "Musta Pekan roolia ei silti haluttaisi..."

Väistämättä tuo lause hahmottui silloin ja yhä edelleenkin: "Mikkeli ei haluaisi minusta Pekan rooliin" sekä "Minusta Pekan roolia ei silti haluttaisi...". Asian väärin hahmottumista lisäsi vielä se, että Musta ja Pekka olivat eri riveillä kuten ensimmäisessä lauseessa. Jotta ei syntyisi hullunkurisia väärinkäsityksiä, olisi molemmat osat taivutettava: Mustan Pekan...
*****
Samoissa muistiinpanoissa oli niin ikään lehdestä lause, jossa omenasadosta puhuttaessa joku etsi pudokkaita. Olen kai leikannut jutun talteen, koska minua ärsyttää jostain kumman syystä suunnattomasti tuo -kas-johdin. Samoin kuin ihmiset eivät voi puhua koululaisista, vaan koulukkaista tai tuotteet eivät ole edullisia vaan edukkaita. #"§¤ Miksi, eiväthän sanat siten edes lyhene yhtään.
 *****
Kerran hammaslääkäri kysyi minulta: "Oliko sinulla sirpale aikaa?"  "Juu, kyllä minulla on!" vastasin ihan tyytyväisenä. Ilmeni kuitenkin, ettei minulla mitään varattua aikaa ollut. Siis hammashoitajalle, jonka nimi on Sirpa. Täällä kun -lle-pääte on tavallisesti vain -le. Täällä nuorisokin menee iltaisin kirkole ja kylile .

Setukoita ja papukoita

Työkaveri kertoi, miten hän oli kerran puhunut enostaan, jolloin eräs tuttavaperheen lapsi oli hämmästellyt: "Ai Eno! Sehän on samanniminen kuin meidänkin Eno!" Eli lapsi oli luullut enoa etunimeksi.

Itse asiassa kertoja puhui enokasta.  Vaikka olen asunut jo kauan Savossa, ei sanan merkitys oikein ensi kuulemalla auennut. Kukahan sitten on setukka?  Tai olisikohan tätikkä kuitenkin tutumpi? Viime mainittua olen minäkin kuullut useastikin käytettävän. Enokka, setukka ja tätikkä ovat enon, sedän ja tädin hellittelymuotoja, joita syntyperäiset savolaiset viljelevät puheessaan ihan jokapäiväisesti. Kukas sitten on papukka? No pappa tietysti!

Hellittelymuotoja voidaan tehdä täällä vaikka mistä nimestäkin. Kummallista, etteivät nuo sukulaisuussanat olleet ennen tulleet eteeni, vaikka olen joskus kirjoittanutkin kyseisistä diminutiiveista. Eräs toinen kertoi, kuinka tällainen tätikäksi nimittely oli alkanut ärsyttää erästä hämäläistä vierailijaa, ja tämä oli alkanut puhutella saman mallin mukaan Eilaa elukaksi. Oikeastihan muuten tuokin hellittely on Eilukka.

P.S. ei voi mitään, mutta mielessäni setukka assosioituu  setukaisiin, jotka ovat Kaakkois-Virossa elävä alkuperäiskansa.

Lyhentäkäämme tietoisesti

Aina kun oppilaat alkavat ruikuttaa saksan tai ruotsin kielen kummallisuuksista, vetäisen heille hihasta pari suomen kielen erikoisuutta. Yleensä silloin suurimmalla osalla jää suu auki hämmästyksestä. Harva äidinkielen puhujahan tulee ajatelleeksi omaa kieltään kummajaisena. Minua ilahduttaa aina, kun ulkomaalaiset huomaavat jotain merkillisyyttä suomen kielessä. Tavallisesti opiskelijat innostuvat silloin kovasti, ottavat ryhdikkäämmän asennon ja hokevat: ”interesting, interesting”.  Kuulisinpa tuollaista suomalaistenkin suusta, kun opetellaan vieraita kieliä!

Nyt viimeksi ilahdutin thaimaalaista vaihto-oppilasta, kun tämä huomasi, että onpa kummallista, että lukusanojen kanssa ei tulekaan koskaan monikkoa, vaan yksikön partitiivi: yksi koira, viisi koiraa. Ei suinkaan viisi koirat kuten jokainen loogisesti sanoisi, eikä tuo partitiivikaan ole edes monikossa. En tiedä millainen logiikka on ollut tietotekniikkaihmisillä, kun bloggerin hallintasivulla taitaa vieläkin lukea: yksi lukija, viisi lukijat! Voi ei. Onko pakko ollut kääntää tämäkin suoraan englannista! Eikö edes oma kielitaju ole sanonut mitään?

Että verbi taipuu tekijän mukaan ei ole opiskelijoille yleensä outoa: minä asun, sinä asut jne. Niin on monissa tutuissakin kielissä. Seuraavan kerran saan opiskelijat kuitenkin hihkumaan ihmetyksestä, kun päästään kieltolauseisiin. Minä en asu, sinä et asu jne. Että verbi pysyy samana, mutta kieltosana taipuu, on jo erikoisempaa.

Kaksinkertainen omistus sanoissa: esim. minun taloni, sinun talosi jne tuntuu olevan suomalaisistakin työlästä. Ja ymmärtääkseni Etelä-Suomen yleispuhekielestä on omistuspääte hävinnyt jo kokonaan. Luulen, että moni jättää sen tahallaan pois myös puhuessaan ulkomaalaisen kanssa saadakseen asiansa paremmin menemään perille.

Eivät ole kaikki suomalaisetkaan oikein sinut oman äidinkielensä kanssa. Hiljattain television uutistenlukija oli selvästi jo etukäteen yrittänyt harjoitella lausumaan järjestyslukua: kahdennenkymmenennenneljännen. Tankkausta oli vähän silti, ja hymy häivähti huulilla, kun lukija pääsi onnellisesti sanan loppuun. Tämäkin on kai niitä asioita, joita tietoisesti yritetään karsia kielestä sen hankaluuden takia. Ellen väärin muista, luennoilla aikoinaan mainittiin, että nykyään olisi mahdollista taivuttaa vain viimeistä lukua: kaksikymmentäneljännen.

Jos kieltä yritetään ulkomaalaisten tai laiskojen suomalaisten takia helpottaa, miksei samalla lyhennetä kirjakieleenkin vaikkapa kaikki lukusanat, kun niitä kuitenkin käytetään puhekielessä.  Kun on saanut oppilaat oppimaan vaikkapa lukusanan kolmekymmentä kolme, kysyy joku, mitä ihmettä on lukusana kolkytkol tai kolkol. Ovat kuulleet sellaisia useammin kuin noita pitkiä virallisia muotoja.

Ovatko kaikki kuulleet tämän ihmeellisyyden:

Ilman kirjaa on sama kuin kirjatta. Miten kuuluu samanlainen muoto naispuolisesta ritarista, siis sanasta ritaritar? No tietysti ritarittaretta! Näin pitkälle en ole koskaan ulkomaalaisten suomen opetuksessa päässyt, mutta tulipahan vain mieleen kielemme ihanuuksista.

Onkos kannattaa pitää hevosta sama kuin pitää kannattaa hevosta!