Äidinkieli - toivotonko tehtävä

Tänään eräs työkaveri kertoi, kuinka hän oli tavannut joitakin henkilöitä, joilla on oma yritys. Yritysjohtajat ja yrittäjät olivat kertoneet, että he palkkaavat töihin vain henkilöitä, jotka osaavat hyvin äidinkieltä.

Tuo ei ollut itselleni mikään uutinen. Olen kuullut useammin kuin kerran monenkin yrittäjän valittavan sitä, miten yrityksen imago kärsii, ja yrityksestä tulee epäluotettavan tuntuinen, jos vaikkapa mainoksessa on kaikki yhdyssanat erillään, isot ja pienet kirjaimet vinksin vonksin ja muutenkin jopa sanavalinnat vääriä. Olen nähnyt jopa itseään puhtaaksikirjoittajana mainostavan firman laativan mainoksensa niin virheellisiksi, että hämmästelen, jos joku uskaltaa viedä sinne papereitaan kirjoitettavaksi.

Yllättävän moni asia äidinkielessä on oppilaillekin käsittämätön. Matikanopettajat esimerkiksi tuskailevat tämän tästä, miten oppilaitten on vaikea osata laskea tehtäviä, kun nämä eivät edes ymmärrä, mitä tehtävässä sanotaan. Jos tehtävässä kysytään: "Kuinka monta senttiä Kalle on Liisaa pidempi?" on tämä jo käsittämätöntä monille. Onkohan tuo rakenne häviämässä meidän kielestämme ihan vieraiden kielten vaikutuksesta. Eihän germaanisissa kielissä ole kuin rakenne "Kalle on pidempi kuin Liisa". Näitä jauhetaan vuosi toisensa jälkeen useammassakin kielessä, mutta kohtaavatko oppilaat koskaan rakennetta "Kalle on Liisaa pidempi"?

Ei ole äidinkieli hallussa aina korkeampaa koulutusta saaneilla aikuisillakaan. Ollessani kauan sitten OAY:n paikallisosaston sihteerinä minun tehtäviini kuului huolehtia uusien ja vanhojen jäsenten luetteloinnista. Sanoin keväällä eräälle pois lähtevälle opettajalle: "Pidän sinut kirjoissa ja kansissa niin kauan kunnes annat kuulua itsestäsi". Eli lausehan tarkoittaa, että ellei henkilöstä kuulu mitään, hän on luettelossa mukana, mutta sitten kun hän ilmoittaa jotain itsestään, hänet voidaan pyyhkiä pois.

Sain vasta paljon myöhemmin tietää, että kyseinen henkilö oli haukkunut minut takana päin oikein kunnolla: "Luuleeko se K, että minä koko kesän hänelle vähän väliä rupean itsestäni ilmoittelemaan!" Minusta tuntuu, että sana kunnes on tehnyt tepposet. Ope oli käsittänyt, että pidän hänet mukana luetteloissa vain niin kauan, kun hän ilmoittelee itsestään.
Eli taas jälleen yksi esimerkki siitä, miten äidinkieli on erittäin tärkeä oppiaine ja niitä aineita, jotka jokaisen on osattava väärinymmärrysten välttämiseksi.

Eteläsavolaiset

Kirjoitettuani taannoin eteläpohjalaisista, on ilmennyt eri tahoilta paineita kirjoittaa myös eteläsavolaisista. Savolaisuus tunnetaan Suomessa yleisesti - taikka tunnetaan ja tunnetaan! Se mitä pidetään savolaisuutena, on pikemminkin Pohjois-Savoa eli Kuopion seutua. Sieltä tulevat kalakukot ja siellä on Kallavesj. Mutta entä Etelä-Savo?

Etelä-Savo on mikkeliläisyyttä ja savonlinnalaisuutta ja kaikkea siltä väliltä. Se on Saimaata pitkin ja poikin, pitkiä välimatkoja, silmiähiveleviä maisemia, alkuasukkaiden ja turistien paratiisi. Jokaiselle on jotakin. On tarjolla katsottavaa ja nähtävää Savonlinnan oopperajuhlista Sulkavan soutuihin, joka pitäjässä myös omat pidot. Ei tule turistinkaan aika pitkäksi liikkuessa Heinävedellä Valamon luostareissa, tutkaillessa Punkaharjut, Retrettiä, Kerimäen kirkkoa, Olavinlinnaa, Rantasalmen Aikhituvat ja mitä kaikkea, ei yksi A-nelonen riitä kaiken luettelemiseenkaan.

Kyllä täältäkin on lähdetty maailmalle. Ahti Karjalainen, Erkki Liikanen poliitikoiksi, Aake Kalliala viihteen alalle, Joel Lehtonen tai Mari Mörö kirjailijoiksi. On on. Kyllä täälläkin on osattu ja osataan. Kulttuuri ei ole kuitenkaan päässyt muodostumaan kovin yhtenäiseksi pitkien välimatkojen takia. On asuttu kaukana metsissä, toisten näkymättämissä. Yksityisyrittäjyyskään ei ole päässyt kukoistamaan. Olisiko niin, että ihmiset ovat aina tulleet hyvin toimeen metsällä ja sen antimilla, järvi on antanut särpimen. Ei ole muuta tarvittukaan.

Ja se kieli, savon murre. Sitä viännetään ja kiännetään. Sen lisäksi Etelä-Savossa pietään mattoloita lattialla ja kahellaan tyttölöitä taloloista. Jos lääkäri kysyy, ovatko tabletit jo loppuneet, siihen vastataan, että "kyllä miä ne oon jo kaikki juona". Tämä siis silläkin uhalla, että lainaaminen (=nieleminen) on vaikeaa. Mutta naapureille tai opettajille ei mennä kaipaamaan (=kannella) mitään.
Puhuttelu on kuitenkin kovin hellää ja herttaista. Kylään mennään Sepukan, Paulukan ja Seijukan luo, Astukka ja Kallukkakin voidaan ottaa mukaan, jos he niin haluavat. (=Seppo, Paula, Seija, Asta, Kalle).

Kielellisesti ei ole siis syytä nöyristelyyn, mutta missä ovat eteläsavolaiset blogit? Miksi ei kukaan kirjoita tällä murteella blogiaan? Missä ovat murrejulkaisut? Miksi savolainen muualle muutettuaan alkaa kaihtaa oman kielensä puhumista ja häpeilee? Jos pohjalainen muiden nauramiselle vain röyhistää rintaansa ja vääntää kahta kauheammin, miksi savolainen kyyristyy häntä koipien välissä? Takuuvarmaahan on aina, että jos joku puhuu eri lailla kuin jonkin tietyn yhteisön valtaväestö, vähemmistöön jäävälle nauretaan. Mutta se on käännettävä voitoksi!

Ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi. Uunissa ovat hautuneet puurot ja paistit sekä limput (=perunarieskat) ja ohraryynirieska. Nuotanvedon jälkeen rantakala rannalla tai kotona ahvenpaisti (=paistetut ahvenet).

En muista, mistä olen kuullut tai lukenut kansanheimoja kuvaavan lausahduksen:
"Suuren valtakunnanlaajuisen kännykkäfirman Helsingin päässä huomataan, että asioiden hoidossa on joitain puutteita maakunnissa. Otetaan ensin puhelu Vaasaan. Sieltä vastataan asiallisesti ja luvataan hoitaa epäkohta kuntoon tuota pikaa. Ja niin myös tapahtuu.
Sitten otetaan puhelu Mikkeliin. Sieltä lupsakka herra voivottelee, että on piäsnä unneutummaan. Mutta asia luvataan hoitaa kuntoon. Heti perään kysytään kuitenkin: Ookko käynä kalalla?"

Yllä olevassa kuvassa eteläsavolainen kansallispuku. Kuva kirjasta: Mervi Kurula, Leena-Liisa Lehikoinen: Kansallispukuja Suomesta. Ajatus kirjat. Saarijärvi 2004.
Linkkinä vielä Inkeri Rissasen eteläsavolainen maisemareitti. Siinä hipaistaan kyllä monia muitakin maakuntia.

P.S. Pakko vielä lisätä: Olen joskus kuullut käytettävän sanaa sudeettisavolaiset väärässä merkityksessä. Oikeasti tällä leikillisellä ilmauksella tarkoitetaan Savossa syntyneitä, mutta muualla asuvia savolaisia.

Ajansyöjiä

Monissa blogeissa on käsitelty viime aikoina blogeja. Miksi kirjoittaa, millaisia blogeja on, mitä merkityksiä blogeilla on ja niin edelleen. Itsekin kirjoitin tässä jokin viikko sitten blogeista. Minua on hämmästyttänyt se, miten monissa blogeissa kritisoidaan sitä, että joku alkaa kommentoida blogeja ja sitten lopettaakin kommentoinnin. Tai kirjoittajaa moitiskellaan siitä, että hän ei vastaa lukijoiden kommentteihin.

Itsestänikin on kiva, jos ihmiset kommentoivat paljon, ja kommentit ovat tervetulleita. Ja voimien ja kykyjen mukaan yritän vastaillakin. Mutta minusta tuntuu, että ei bloggaamista pidä ottaa ihan kuolemanvakavasti. Eri ihmisillä on eri syitä kirjoittaa, lukea, kommentoida, vastata tai olla tekemättä näistä mitään. Kukin olotila voi olla tilapäinen tai sitten pysyvä, kuinka kulloinkin. Minusta ei pidä ottaa murhetta, blogeihin on asennoiduttava jo alun perinkin, että yksi jos jättää niin toinen jo ottaa... On hyväksyttävä tilanne sellaisena kuin se on.

Olen itse kärsinyt jopa huonoa omaatuntoa, kun ei aina ehdi kommentoida, eikä aina kaikkea lukeakaan. Kun avaan tietokoneen, minun on ensin tarkastettava neljä eri sähköpostia! Kaupungin työpostit ja niihin vastattava, jos aihetta ilmenee. (Niille jotka eivät tiedä, mainitsen, että lukiomme on nykyään erään Kaupungin Lyseon lukion Meidän toimipiste). Lisäksi luen oman työpaikan sähköpostit, sitten seuraava sähköposti, jonne tulevat ulkomaalaisten projektipartnereiden ja ystävien postit, ja viimeiseen kotimaiset kaverit ja tutut ja blogitekstien kommentit. Nämä kun käy kaikki läpi ja vastailee kuhunkin, on aikaa vierähtänyt jo melkoinen tovi.

Jos sattuu mielessä olemaan aihe, mistä kirjoittaa, se on seuraavana vuorossa. Kuvien lataaminen ja pienentäminen plus kaikki töpeksimiset vie oman aikansa. Siirrynpä seuraavaksi lukemaan blogikavereiden blogeja. Seuraa kommentoinnit. Aina löytyy uusi linkki, jota on mukava seurata, sieltä löytyy taas kivoja juttuja. Hohhoijaa.

Lopuksi yleensä huomaan, että oppilaille olisi pitänyt tehdä jokin lisäharjoitus tai koeosio. Kokeiltava linkkejä, toimivatko ne, jos vie seuraavana päivänä oppilaat vaikka tietokoneluokkaan. Entäs kokeiden korjaukset ja tuntien valmistelut, puutarhan- ja metsänantimiakin pitäisi laittaa, liikuntaa harrastaa, ystäviä tavata.

Ja mikä on lopputuloksena tästä kaikesta: ystävät valittavat, kirjekaverit valittavat, kaikki valittavat, että liian harvoin kirjoitan tai liian harvoin tapaan heitä. Ja mieskin sanoi tässä eräänä aamuna töihin lähtiessäni: -No heippa, ja tervetuloa taas käymään!

Tissuttelua

Ruotsalaisessa Bolaget-lehdessä (toukokuu 2009) oli artikkeli, jossa käsiteltiin juomiin ja alkoholiin liittyviä sanoja. Tottakai näihin aihepiireihin, koska oli Ruotsin alkoholimonopolin Systembolagetin lehti kyseessä. Lehti arvelee monien olevan sitä mieltä, että slangilla ei voi puhua kuin naisista, viinasta ja rahasta. Pitäneeköhän paikkansa? Tuota tuleekin miettiä!

Joka tapauksessa slangikieli ottaa sanoja sieltä täältä ja antaa niille kuvallisen merkityksen, sille ei ole oikeastaan mikään pyhää. Itse asiassa mitä yllättävämmältä taholta sana on saatu, sitä tehokkaampi sen vaikutus on. Otan artikkelista vain ihan muutaman esimerkin, joilla arvelen olevan yleistäkin mielenkiintoa. Limpa (=limppu) on yhtäkkiä alkanut merkitä 200 savuketta, bulle (=pulla) tarkoittaa taksia. Olisiko keittiökieltä heti arvannut yhdistää tuollaisiin yhteyksiin!

Käsivarrren liike alkoholia nautittaessa on antanut sysäyksen juomista merkitseville kuvaileville sanoille mm. kröka (= oikeasti: kaartua, taivuttaa) tai pimpla (=pilkkiä). Tai kun ennen juotiin viinakin peltimukista, bleckmugg, on juominen blecka, vaikka ruotsalainen nuoriso kuulemma luulee sanan tulevan englantilaisesta black out -ilmauksesta.

Pikkupulloa on ruvettu nimittämään sanalla krympling (raajarikko, vammainen, surkastunut) kun taas iso pullo on helrör (koko putki). Viinan kirkas väri on assosioitunut helmeen, pärla.
Slangisanat kuvaavat myös alkoholin vaikutusta: järn (rauta), magborstare (=mahanharjaaja).

Minusta on aina ollut hauskan kuvaava ilmaus myös halsa en butelj, millä tarkoitetaan sitä, että juodaan suoraan pullosta. Halsa suomenruotsissa tarkoittaa sen sijaan halaamista. Ruotsalaiset siis halailevat ja kaulailevat vain pulloa, mutta suotakoon se heille.

Hajumuisti

Jos musiikki ja äänet palauttavat ihmisen mieleen tiettyjä asioita, niin myös hajut. Eräänä päivänä pyörällä ajaessani oli molemmin puolin tietä kasattu vanhoja kyllästettyjä puhelinpylväitä kuljetusta odottamaan. Yhtäkkiä tuli mieleeni elävästi entisen kotiseutuni seurakuntatalon vanhat ulkorakennukset, joiden takana oli ulkovessat. Ensin mietin pitkään, miksi ihmeessä minä niin outoja juttuja alan kesken kaiken mietiskellä. Mutta sitten huomasin, että tien vieressä olevista pylväistä lähti yhtä voimakas ja samanlainen kyllästetyn ja tervatun puun haju kuin silloin niistä kyseisistä 60-luvun vessoista.

On jokin muukin tietty haju, joka aina tuo mieleen jotain ihan asiaan kuulumatonta. Tietynlainen pakokaasun haju kadulla saattaa tuoda ajatuksiin yhtäkkiä entisen DDR:n. Siellä käytettiiin 70-luvulla jotain ihme kaksitahtibensaa (?), josta lähtevä pakokaasun haju on ihan omanlaisensa. En muuten tietäisi mitään bensiineistä, mutta jos kadulla kulkiessa tulee mieleen DDR, tiedän, että sellaista bensaa käyttävä vehje on kulkeilla. - Ei kuitenkaan taida enää nykyään sellaista olla olemassakaan (?).

Jos taas lapsuus ja leikkikenttä putkahtavat mieleeni yhtäkkiä kesken kaiken, tiedän, että olen haukannut voileipää, jonka päällisenä on yhtaikaa makkaraa ja tomaattia. Sellainen oli 50-luvulla harvinaista herkkua, joten on jäänyt aivolohkoihin ikuisiksi ajoiksi.

Voimakas mesiangervon tuoksu kesäisin tuo mieleen joenrannan, jonne lapsena menimme ongelle. Vaikkei kalastaminen olisi mitenkään ajankohtaista, tulevat särjet ja kiisket ajatuksiin keskellä peltoa vielä näinkin vanhana, kun sattuu mesiangervoja kohdalle.

Jos ihmisellä on näin hyvä hajumuisti, ei ihme, että koiratkin muistavat kauan vaikkapa ihmisen, joka on kohdellut niitä kaltoin. Haju tuo mieleen tilanteen, jolloin koira on kärsinyt vääryyttä eikä näin ollen pysty unohtamaan koskaan.
Tulee vain mieleen, miten tätä voisi soveltaa opetuksessa. Eri sanojen kohdalla pitäisi kai pölläyttää jostain tuutista aina erilainen haju. Kukapa kehittelisi vehkeen, jonne mahtuisi tuhansia hajuja, joita sitten riittäisi vieläpä useaksi vuodeksi.

Huumorintajuttomuuttako

Joissakin asioissa oppilaat saattavat olla kovinkin konservatiivisia ja kaavoihinsa kangistuneita. Tässä viikolla oli ruotsintunnilla puhe Suomeen liittyvistä asioista. Jossain vanhassa oppikirjassa on Suomen historiaa esitetty lauluna, mikä minusta on aina ollut melko hauskakin. Ja sanotaanhan, että musiikin avulla ihminen oppii paremmin.

Kuuntelimme tuon aiheeseen liittyvän laulun ja jopa katsoin, että laulu myös ymmärrettiin. Mutta ei oikein kolahtanut oppilaisiin. Jos ei musiikki ole juuri sellaista, mitä heidän mielestään pitäisi ja mikä juuri nyt on muotia, ei siitä kannata eikä haluta oppia. Oppikirjassa on harvoin sellaista musiikkia, mitä kaikki oppilaat ymmärtäisivät arvostaa.

Joskus on oppikirjassa ollut johonkin kielioppiin esim. prepositioihin tai apuverbeihin liittyvä laulu. Joskus taas jokin erikoinen kansanmusiikkikappale. Minusta tuntuu, että kaikilla ei yksinkertaisesti ole huumorintajua ottaa tuollaisia asioita vastaan oppimismielessä ja huumorilla. Toisaalta tätä ei voi yleistää, on monia, jotka todella nauttivat, että olipa erikoista ja vaihtelua. Toisille taas kaikki mitä koulussa tuodaan esiin on jotain kaukaista ja negatiivisena pidettävää, mistä ei ainakaan sovi julkisesti iloita.
Elä tässä sitten heidän kanssaan.

Onko tottakaan

Tänään menin koulun jälkeen kaverin luo viemään kukkalähetystä. Soitin tietysti ovikelloa, mutta ei kukaan tullut avaamaan. Ovessa oli kuitenkin avain ja pyörä pihassa, joten ajattelin kaverin olevan kotona. Ei siellä kuitenkaan ketään ollut, huutelin ja etsin joka paikan, kävin takapihaltakin etsimässä.

Säikähdin, kun keskellä keittiötä oli selvästi jätetty kaikki siivoustyöt kesken. Ettei vain olisi kaveri jossain pyörtyneenä ja henkitoreissaan. Availin vessan ja saunankin ovet ja säntäilin sinne tänne. Minulla on nimittäin kokemusta muutaman vuoden takaa, kun tulin omaan kotiin ja kaikki tavarat levällään. Silloin etsin miestä koko illan, kunnes hän löytyi lähikaupungin sairaalasta. Minulle vain ei ollut ilmoitettu mitään!

Mutta nyt tilanne muistutti hyvin tuota silloista tapausta. Otin kännykän ja soitin hänelle. Arvatkaa missä hän oli! Hän oli mennyt meille!! Nyt aloin ihmetellä, miten hän sinne on päässyt, kun pyöräkin on pihassa. Heh, en ollenkaan muistanut, että hänellähän on mieskin ja auto! Ja se avain vain oli vahingossa jäänyt oveen.
Sillä viisin. Vasta muutama viikko käyty koulua ja tällaisia tepposia tekee muisti nyt jo.

Ketjureaktio

Kaikki riippuu kaikesta ja me kaikki olemme riippuvaisia toisistamme. Istuin ylioppilaskirjoituksia valvomassa juuri siihen pahimpaan ja pisimpään valvonta-aikaan, kun on ruokatunnin aika ja pitäisi ehtiä syömään ennen seuraavan tunnin alkua. Olin istunut jo kaksi tuntia ja viimeinen ruokailu alkaa klo 12. Arvasin, että jos ei erikseen muista mainita, ei sinne kukaan tule automaattisesti syömään päästämään, viivyttelevät ja vetkuttelevat.

Yritin olla positiivinen ja ajatella, että ehkä tuleva henkilö on itse ollut tunnilla ihan kahteentoista saakka ja ehkä joutuu itse syömään ennen valvontaan tuloa. Ei näkynyt ei kuulunut ketään. Ei edes viereisessä monistushuoneessa käynyt ketään, että olisi voinut jättää sanaa, että minut pitäisi päästää pois!

Vasta viittä vaille puoli yksi sieltä saapui uusi valvoja. Hieman ehkä moittivaan sävyyn mainitsin jotain, että onkohan siellä edes ruokaa enää tarjolla. Toinen vain kohautteli olkapäitään ja mutisi, että enpä tuota tiiä. Kiisin siitä ruokalaan ja siellä olivat emännät jo nostelemassa tuoleja pöydille ja kiukuttelivat puolestaan minulle, kun niin myöhän tulen. Heidän pitäisi saada ruoat pois puoli yksi, kun taksit tulevat silloin hakemaan loppuja keskuskeittiölle. Ja takseillakaan ei ole kuulemma aikaa odotella.

Sain kuitenkin syömistä ja siinä hotkiessani tulee laitosmies ja kiukuttelee vuorostaan emännille, että nämä eivät olekaan vielä valmiit. Laitosmiehen olisi pitänyt päästä korjaamaan jotain asiaa, nyt joutuu odottelemaan. Hän valittaa sitä siksi, että sade oli uhkaamassa ja ruoho olisi pitänyt saada leikatuksi ennen sadetta. - Ja nyt minun takiani koko kunnan henkilökunta kiukuttelee. Taikka siis sen takia, joka ei tullut valvontaan ajoissa. Taikka alun perin oppilaiden takia, kun ovat ilmoittautuneet kirjoituksiin!

Yhdeksän

Opehuoneen nuoremmalla sukupolvella on vielä intoa keksiä kaikenlaisia hauskoja juttuja päivien piristykseksi. He kehittelevät erilaisia teemapäiviä ihan vain meidän kaikkien iloksi. Viime keskiviikkona oli yksi tällainen teemapäivä, ja koska sattui olemaan niinkin maaginen päivä kyseessä kuin 09.09.09, oli päivän teemaksi valittu ysi, siis yksinkertaisesti vain luku yhdeksän.

Sitten vain kaikki päät höyryämään ja keksimään ysiin liittyviä asioita toteutettaviksi. Joku teki piirakan yhdeksästä eri marjalajista. Joku puolestaan oli ommellut liinan yhdeksästä erilaisesta neliöstä, jolla oli tarjolla yhdeksää eri hedelmää. Ässä-pikkuleivät eivät olleet ässän muotoisia vaan ysejä. Ja tietysti eri tarjottavia oli yhteensä yhdeksää eri sorttia.

Päivän mittaan oli keskusradiosta infoiskuja ysistä oppilaillekin. Tässä muutama poiminta:

Lukusanan yhdeksän alkuperästä on olemassa kaksi eri teoriaa. Yhden teorian mukaan sen alkuosa yh- olisi ikivanha kulunut ükte-sanasta, joka tarkoittaa yksi. Loppu olisi e-k-sä = ei ole olemassa. Eli siis: yhtä ei ole olemassa = yksi puuttuu kymmenestä. (Samalla tavalla olisi myös kahdeksan = kaksi puuttuu kymmenestä).
Toisen teorian mukaan sana koostuu sanoista yh ja deksa. Deksa tulee latinasta ja tarkoittaa kymmentä. Yhdeksän tarkoittaisi siis samoin yksi pois kymmenestä (kuten roomalaisissa numeroissa IX).

Melkein jokaiseen lukuun on aina liittynyt kaikenlaisia uskomuksia tai sanontoja. Yhdeksään mm. tällaisia:
-Kissalla on yhdeksän henkeä.
-Syksy ajaa yhdeksällä hevosella. (=sää muuttuu moneen kertaan saman päivän aikana).
-Luvata yhdeksän hyvää ja kymmenen (tai kahdeksan!) kaunista.

Luku 9 liittyy saksan kielessä myös joidenkin eläinten nimiin: Pikkulepinkäinen (lanius collurio) on saksaksi Neuntöter (=yhdeksäntappaja eli monentappaja). Nimi tulee siitä, että lintu pyydystää kerralla useita hyönteisiä ja keihästää ne johonkin kasvin piikkiin kuivumaan pahan päivän varalle. Kansan suussa syntyi uskomus, että se tappaa yhdeksän eläintä ennen syömään ryhtymistä.
Nahkiainen on saksaksi puolestaan Neunauge (yhdeksänsilmäinen). Kalalla on sivulla seitsemän reiän kidukset, jotka näyttävät silmiltä, lisäksi sillä on tietysti kaksi oikeaakin silmää.

Kiinalaisessa kulttuurissa yhdeksiköllä on erityinen merkitys. Sitä pidetään hyvänä lukuna, koska se äännettynä kuulostaa samalta kuin pitkäkestoinen/pitkävaikutteinen. Yhdeksän assosioituu kiinalaisessa kulttuurissa vahvasti myös lohikäärmeeseen, maagisuuden ja voiman symboliin. Lohikäärme symboloi usein myös keisaria, ja yhdeksikköä esiintyy monissa Kielletyn kaupungin ornamenteissa. Keisarilla oli myös yhdeksän lahjan palkitsemisjärjestelmä. Hän saattoi antaa yhdeksän lahjaa kunnostautuneille virkamiehille. (linkki on saksankielinen). Hong Kongin Kowloon-niminen alue merkitsee sananmukaisesti yhdeksän lohikäärmettä.

Yhdeksäisestä lisää Wikipediassa englanniksi sekä saksaksi.

Jos tuona päivänä olisi pidetty ysiluokalla kokeita, olisivat kaikki varmaan saaneet ysin!

Tykyttämässä

Niin vain ihminen pääsee tekemään kaikkea sellaistakin kivaa ja uutta, mistä ei ole ennen ymmärtänyt haaveillakaan. Golfia on pidetty aina hienona lajina ja tavallisen ihmisen saavuttamattomissa. Mutta onneksi työpaikoilla on nykyään TYKY-päiviä eli jotain työkykyisyyden ja yhteishengen luomisen päiviä. Tällä kertaa menimme kokeilemaan golfia. Koska en ole koskaan kuvitellut sellaista lajia harrastavani, en edes tiennyt, että paikkakunnallamme on golfkenttä. Mutta on se, ja hyvä ja hieno onkin.

Opettaja kysyi, onko kenelläkään meistä green cardia. No tietysti kaikilla sellainen on, onhan se saatu paikkakunnan Salen kassalta. Sitten hän kysyi, tietääkö kukaan mitään jostain baarista. Kyllä me tiesimme montakin baaria, mutta ei ilmeisesti sitä, mitä opettaja tarkoitti. Näistä hän teki omat johtopäätöksensä ja laittoi meidät jonoon plätkyttelemään mailalla palloja pellolle.

Ensin pitää lyönti digitoida vai ohjelmoidako se piti: vähän huitoa mailalla ensin ruohoa turhaan ja sitten vasta asettaa maila pallon taakse, vilkaista lyöntisuuntaan ja huitaista. Huti tuli eka kerralla, ja selässä vinksahti. Muutaman uusinnan jälkeen kipeytyivät ranteetkin ja kämmenselät, ja ruohikko alkoi näyttää möyhennetyltä perunapellolta. Nyt siis ilmeni sekin, miksi ei saakaan harjoitella missä sattuu. Selvisi se tiikin, jota ristikoissa aina kysytään. Siltä lyödään harjoituslyöntejä keinomatolla.

Koska meitä oli melko paljon, oli osa sauvakävelemässä ja vaihdettiin vuoroja. Lopuksi vielä erilaisia kilpailuja ryhmissä. Saattaisi tämä olla ihan kivaa, jos vain kunto kestäisi. Olen aina luullut, että tuo pallon plätkyttely ei mitään urheilua ole, mutta kyllä se vaatii tosi hyviä lihasvoimia, ja siinä mäiskiessähän se kunto kasvaa. Ainakin keholle hyviä kiertoliikkeitä tulee.

Kolmetuntisen urheilun jälkeen odotti meitä ruokailu. Koska en ole oman paikkakunnan turisti, en ollut tiennytkään, että paikkakunnalla ihan korvessa on pitopalvelua. Ensin katsoin, että talon asukkaat pitävät ravintolaa omassa kodissaan, olohuoneessa ja kamarissa ruokailupöydät. Mutta omistajat asuvatkin muualla ja ovat ostaneet vanhan hirsitalon, jonka muuttaneet ravintolaksi. Tunnelma on kotoisa, kuin söisi jonkun olohuoneessa.

Hieno oli iltapäivä, ja TYKY-tilaisuudet kannatettavia.

Pohjalaiset

Suomalaiset tuntevat minusta huonosti oman maansa eri alueiden kulttuuria ja ominaispiirteitä. On kummallisia ennakkoluuloja ja uskomuksia, joista ei tahdota päästä irti. Miten kuvittelemme, että ulkomaalaisilla olisi meistä jokin kunnon käsitys, kun itsekin erehdymme luulemaan eri maakunnista vaikka mitä. Olen täällä Itä-Suomessa oivaltanut, että esimerkiksi eteläpohjalainen kulttuuri onkin oma luku sinänsä. Joka puolellahan Suomea on omanlaistaan, mutta yhtä yhtenäistä harvoin löytää muualta.

Jo nimi Pohjanmaa tuo ihmisille mieleen vain jossain kaukana jumalan selän takana olevan pohjoisen alueen, yhtä harvaanasutun kuin Lappi. Tämän tiedän niin monien vuosien aikana kuulluista repliikeistä. Mutta Etelä-Pohjanmaa ei ole pohjoisessa, vaan lännessä, eikä se ole harvaanasuttu, vaan samanlaista kuin vaikkapa koko Etelä-Suomen rannikko. Kartalla sininen alue, numero 14. Rajat on joku vetänyt vähän omituisesti, sillä osa tuosta ruskeasta (13) ruotsalaisesta Pohjanmaa-alueestakin kuuluu kulttuuriltaan suomalaiseen Etelä-Pohjanmaahan.
Kartta on muuten täältä.



Onko mistään muusta maakunnasta tullut yhtä paljon kirjailijoita kuin Etelä-Pohjanmaalta? Lakialla tuuloo -sivustolla on lueteltu kunnioitettava määrä pohjalaisia nykykirjailijoita aina Antti Tuurista Eira Pättikankaaseen, jopa murteella kirjoittavia kirjailijoita on monia. Noiden lisäksi on valtava määrä muita, ei tainnut Orvokko Autiokaan olla tuossa listassa, tai jo vanhempaa sukupolvea oleva Ilmari Turja. Miksi ei netistä löydy minkään muun murteen bloggaajiakaan niin paljon kuin juuri pohjalaisia? Olen keräillyt eri murteilla kirjoitettuja blogisivustoja entisen blogini oikeaan sivureunaan. Jos joku vielä löytää jonkin muun murreblogin, lisään sen heti luetteloon.

Ei pelkästään kirjoittaminen ole eteläpohjalaisilla hallussa, vaan monen muun alan osaamista on viety maailmallekin. Soile Yli-Mäyry kuvataiteilijana ja jopa pelehtivät Doodsonit, joista viime mainittu tuo minusta ehkä kyseenalaista kunniaa, vähän kuin Isoontaloon Antti tai puukkojunkkarit. Vai onko näiden kohdalla käynyt niin, että kun kunnia on mennyt, maine vain on kasvanut? Suursuosikki Lauri Tähkä, omaperäistä musiikkia uskaltaa esittää hänkin. Paini ja pesäpallo kukoistavat Etelä-Pohjanmaalla. Nämä nyt vain esimerkkeinä, listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Helsingin Sanomissa on ollut muuten hiljattain artikkeli taiteilijoista.


Perinteinen ruokakulttuuri ei kuitenkaan taida olla pohjalaisille eduksi. Pohjalaiset ovat ennen vanhaan keittäneet paljon keittoja, takan päällä on ollut kraaku, eli pidike, josta takassa on roikkunut soppapata. Klimppisopat, piimävellit, kaljavellit ja verileivästä tehty veripressu ovat kiehuneet mukavasti tuvan lämmityksen yhteydessä. Kalan päälle ei oikein ole ymmärretty ollenkaan, vain silakka on ollut tuttua. Sienet eli maronlakit ei ole kelvanneet Pohjanmaalla edes lehmille.

Ja se kieli sitten. Reetä ei pohjalaisille ole annettu, joten täytyy käyttää ärrää: Meirän korin kohoralla oli karut ihan veres sateen jälkeen. Ja sopiihan sitä ärrää käyttää uusissa lainasanoissakin: Vaikka on säästöpurjetin aika, ihimiset osteloo vireoota ja juaa siireriä. Eikä pohjalaiselle kelpaa muiden käyttämät sanatkaan. Suolta kerätään valokkia (=lakkoja) ja ojanpyörtänööltä (=pientareilta) luhurikoota. (= mesimarjoja). Vaikka kokonaisen romaanin saisi aikaan murresanoilla niin, ettei kukaan muu ymmärtäisi kuin sanakirjan kanssa. Onkohan missään muussa murteessa niin paljoa omia sanoja? Savon murre esimerkiksi perustuu yleissanojen viäntämiseen, vain muutamia vieraita sanoja on eksynyt murteeseen.

Jotkut ilmiöt elävät erikoisesti vain Etelä-Pohjanmaalla. Tango- ja tanssilavakulttuurista voisi puhua pitkäänkin. Myös bingo oli 60-70-luvuilla aivan omaa luokkaansa. Kun puhun täällä, miten ennen käytiin bingossa, ihmiset vain tuhahtelevat. Eivät he tiedä, mistä puhun. Eivät he edes usko, kun kerron, miten nuorena bingosta saimme palkinnoilla kalustetuksi kotiakin. En edes valehtele yhtään, kun kerron, että saimme bingopalkintoina mm. polkupyörän, lipaston, tv-tuolin, peilipöydän, kahvi- ja ruokakaluston ja valtavat määrät pienempää tavaraa ja ostokortteja. Lopulta oli palkintoina jopa sohvakalustoja, televisioita ja autojakin, mutta nämä suurethan eivät tietysti osuneet meidän kohdallemme. Ja se kahvin ja sokerin määrä, mitä siivellä sai. Uskokaa tai älkää, totta kuitenkin. Oli hyvään tarpeeseen kodinperustamisvaiheessa.

Minusta on hämmästyttävää, miten alue on pysynyt aina näihin päiviin saakka hyvin yhtenäisenä ja omaperäisenä. Tämä kaikki oli vain pientä pintaraapaisua. Pitäisi joskus kerätä kaikenlaista oikein ajan kanssa.
Ja onkohan sananparsia säilynyt muualta niin paljoa kuin juuri etelä-Pohjanmaalta. Suomen kansan sananparsikirjassa on satoja sivuja sananparsia, arvatkaa mistä näyttäisi olevan eniten! Isokyrö ja Laihiakin ovat eteläpohjalaista kulttuuria, vaikka maakuntajaossa virallisesti työnnetty Pohjanmaan puolelle, joka puolestaan on perinteisesti ruotsinkielistä seutua. Kirjasta "Justhin piisas kun kesken loppuu" pari laihialaistokaisua: "Laihialainen ottaa anopppinsa häämatkalle, ettei morsian kulu", "Laihialaanen seksi on ilimaaseksi" ja "Laihia on jurvalaasten Amerikka ja vaasalaasten taivas".

Joitakin pohjalaisia linkkejä:
Eteläpohjalainen kulttuuriportaali.
Soittaja pärjää aina - Eteläpohjalaiset muusikot muistelevat.

Helsingistä tarttunutta

Tuli käydyksi Helsingin liepeillä ja Helsingissäkin viikonloppuna. Vaikka kuinka kiirettä pitäisi ja vaikka kuinka mies istuisi autossa odottamassa ja vaihtaisi hermostuneena jalkaa, ei oppilaita sovi unohtaa vapaapäivänäkään. Tällainen suomi-ruotsi sanapeli tarttui käteeni. En tiedä vielä, onko se kovin käyttökelpoinen, sillä idea on erittäin yksinkertainen: käännä sanoja kielestä toiseen. Tätä voin laittaa oppilaat joskus pelaamaan välipaloiksi tai sitä voidaan pelata Pohjola-Nordenin jossain illanistujaisissa.
Yhtä hyvin oppilaat voisivat kysellä toisiltaan kirjan sanastosta sanoja, mutta ihminen psykologisesti harhaan johdettavissa olevana oliona tekee ehkä mieluummin tällaista.

Sattuneista syistä kävimme myös Korkeasaaressa. Pääsikin kulumaan 30 vuotta edellisestä käynnistä. Perjantai-iltana olisi siellä ollut erikoistapahtuma Kissojen yö, mutta armottoman iltaunisina kaaduimme työpäivän ja pitkän ajomatkan uuvuttamina suoraan sänkyyn. Erittäin viihtyisä ja hyvinhoidettu vaikutelma tuli eläintarhasta.

Mutta jo alkumetreillä luulin, että koko päivä on pilalla. Mitenkähän oppilailla on minuun vetovoima, vai toisinko päin, mutta jo heti kättelyssä huomasimme olevamme meuhkaavien ja kiljuvien oppilaiden piirittämiä. Voi ei! Ovatko kaikki Helsingin koulut päättäneet tulla eläintarhaan juuri tänään! - Ei onneksi. Kohta oppilaat menivät eri suuntaan, heillä oli jokin kävelyreitti käveltävänä.

Eikä aikaakaan kun meidät saavutti puolestaan mölyävä teinilauma. Minkähän takia ääntä pitää pitää enemmän kuin on tarpeen. Olen tullut niin allergiseksi metelille, että meinasin kääntyä takaisin. Mutta onneksi polkuja on useita, ei ollut pakko lyöttäytyä porukan seuraan.

Ihmisten ilmoilla käydessään kiinnittää huomiota sellaisiinkin asioihin, joita ei omalla paikkakunnalla huomaa. Tienviitat pitäisi olla aina ulkopaikkakuntalaisten laatimia ja tekemiä. Turhaan paikkakuntalaiset niitä tekevät, kun eivät osaa asettua paikkakuntaa tuntemattomien asemaan. Sama ongelma jokaisella vieraalla paikkakunnalla.

Ruokailu minua aina ihmetyttää. Ihmiset matkustavat paljon ja kulkevat päiviäkin eri bakteerimerten läpi, sorkkivat käsillään kaikenlaisia asioita ja portaiden kaiteita. Ruoka on nykyään kuitenkin vaikeasti syötävää. Sitä pitää ahtaa suuhunsa sormin, kun tarjolla on lounaspaikoissakin esim. tacoja, joiden päälle lapetaan juoksevia ja möhnäisiä pöperöitä. Eivät ne pysy lätyskän sisällä, vaan tippuvat riveelille ja polttavia mausteisia viiruja leviää nenästä poskille asti viiksiksi. Jos ei tällaisesta porsastelusta leviä porsastauteja, on jo ihme.

Tässä kuva vanhasta koululaukustani. Eikö ollutkin ihan oikein, että ostin myös uuden koululaukun? Vanhasta ovat reunavieterit pirahtaneet pihalle, ja muutenkin laukku näytti jo junan alle jääneeltä.

On mennyt elämä hankalaksi. Jo kevättalvella olisin tarvinnut uuden koululaukun, mutta paikkakunnalla ei sellaisia myydä, kaikenmaailman markkinarojua turistien houkuttamiseksi kyllä. Kesällä en kouluasioita muistellut enkä niin ollen laukkuakaan. Virossa oli tyrkyllä laukkuja jos jonkinlaisia, muttei ensimmäistäkään sellaista, johon olisi saanut oppilaiden koepaperit suorina sisään. Jotkut asiat voivat maailmassa olla vaikeita ja hankalia.

Mihin koira karvoistaan pääsisi

Luulin, että kun lopetin varsinaisen kieliblogin pitämisen, jäisi kielipohtiminen vähemmälle. Mutta mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsisi.

Tässä eräänä päivänä alkoi tuttava ihmetellä, miksi synonyymeistä jotkut sanat ovat yksikössä, toiset monikossa. En oikein ymmärtänyt kysyjän tarkoitusta, ennen kuin hän mainitsi esimerkiksi tukka ja hiukset. Kysyjä piti noita sanoja täysin synonyymeina.

Mutta nehän eivät ole oikeastaan täysin yhteneväiset sanat. Niitä voisi verrata vaikka eläimen turkkiin ja karvoihin. Turkki voidaan irrottaa kokonaisena eläimeltä. Ja kokonaisesta turkista voidaan ottaa yksi karva. Kun on paljon karvoja, se on jo turkki. Ovatkohan muuten muinaiset ihmiset ottaneet ihmisiltäkin tukan kuin intiaanit päänahan ja katsoneet, että kas, siinähän on paljon hiuksia? Itse asiassa tukka on kuin mätäs, hiuspehko.

Mies vielä esitti, että tukka ja hiukset voisi olla samalla tavalla osa-kokonaisuussuhteessa kuten metsä ja puut, metsä koostuu puista. Mutta mitenkähän onkin, että metsä ja puut ei tunnu samalla tavalla synonyymisilta kuin tukka ja hiukset. Tai turkki ja karvat. Vai voisikohan sanoa: Mihin sitä koira turkistaan pääsisi?

Vasta tuon turkki-karvatvertauksen jälkeen kysyjä jotenkin oivalsi, miksi noissa sanoissa toinen on yksikkö, toinen monikko. Ja minä oivalsin sellaisen asian, että kaikki oppilaat eivät aina ole oikein ymmärtäneet, miksi esim. saksassa hedelmät voi olla monikollinen Früchte tai aina yksiköllinen Obst. Seuraavalla kerralla voin verrata turkkiin ja karvoihin.

Yhtenäiskouluko ongelma

Tänään oli koulun jälkeen VESO-koulutuksen puolikas. Aiheena yhtenäiskoulu. Kunnassa on suunnitteilla siirtyminen yhtenäiskoulujärjestelmään, jolloin ei olisi enää jakoa ala- ja yläkouluun. Luennoimassa oli erään koulun rehtori. Siinä koulussa on yhtenäiskoulu ollut jo kymmenen vuotta.

Kovin valoisalta ja paratiisimaiselta rehtori sai yhtenäiskoulun kuulostamaan. Mutta minusta tuntuu, että hän on niin erinomainen ja työhönsä paneutunut henkilö, että hän saisi vaikka minkä koulujärjestelmän toimimaan ihanteellisesti. Minusta tuntuu, että juuri henkilökunnan työhön sitoutumisella on suuri merkitys.

Luennoija kertoi olleensa joskus opettajana jossain alakoulussa, joka oli samassa rakennuksessa yläkoulun kanssa. Suurin ongelma oli kummassakin koulumuodossa ollut, ettei vain toisen koulumuodon oppilaat häiritsisi toisia. Jo silloin hän oli miettinyt, miksi juuri se asia piti olla ongelma. Koska ihmisethän toteuttavat juuri sen, mitä heiltä odotetaankin: jos odotetaan, että toiset häiritsevät, nämä varmasti sen tekevätkin.

Luennoijan omassa yhtenäiskoulussa on jokaisella seiskaluokkalaisella "kummilapsena" joku esikoululainen, kasiluokkalaisella ykkösluokkalainen ja ysiluokkalaisella tokaluokkalainen. Jos koulu lähtee vaikkapa kirkkoon, tulee isomman olla esimerkkinä pienemmälle ja vahtia, että tämä käyttäytyy kunnolla. Näin on häiriökäyttäytyminen saatu minimiin.

Mieleeni jääneistä muista asioista on jatkuvuus yksi tärkeimpiä tukipilareita: Se, että lapsella on samoja tuttuja turvallisia aikuisia ympärillään, eivätkä jatkuvasti opettajat vaihdu. Myös jatkuvuus moraalisäännöissä onm tärkeää, mikä tulee muun muassa siitä, että opettajat puhaltavat yhteen hiileen, eikä jokainen sooloile mitä sattuu. Ei ole lapselle hyväksi myöskään se, että hänellä saattaa jo 15 ikävuoteen mennessä olla ollut ties kuinka monta kotiosoitetta.

En ole huomannut meillä suurta vastarintaa yhtenäiskouluun siirtymisessä. Enkä ymmärrä, miksi sen pitäisi mikään ongelma ollakaan. Onhan meillä ollut aina mm. kieltenopettajia, jotka ovat opettaneet sekä ala- että yläkoulussa. Onhan suuri osa kouluista myös sellaisia, joissa on yhteiset opettajat lukiossa ja yläasteella. Eiväthän nämä ole kuin järjestely- ja tottumuskysymyksiä.

Dementiaa jo nuorena

Tapahtui koulun käytävällä pari viikkoa sitten:

Venäjänopettaja käveli käytävällä valvoen, tuli seiskaluokan poika kysymään:
-Tuliko ne suureet meille läksyksi ensi kerraksi?
-E-een minä, tuota, oikein tuosta kemiasta tiedä...
-Ei se ollut kemiaa.
-No mutta en minä oikein sitä fysiikkaakaan...
-Mutta kun tämä oli matikkaa!
-Jaa, no sitten sinun pitää kysyä matikanopettajalta!
-Vai niin, etkös sinä sitten olekaan Jussi Jussinen?
-Ei kun minä olen Mikko Mikkonen!

*******
Kuva ei ole koulun käytävältä, vaan Ruotsista Taalainmaalta, jossa siis minä en ollut vaan ystäväni. Siellä lehmät käppäilevat vapaina kuin porot Lapissa. Kyseessä on luomutilan karja.