Hakevalleja

Olen jo monta päivää ihmetellyt, miksi täällä tienreunoissa on paksulti puuhaketta, ja vielä pitkällä matkalla, ihan järven toisellakin puolella. Vasta tänään aloin kysellä asiaa ääneen ja ilmeni, että poissa ollessani oli kirkonkylän kohdalla haketta kuljettavasta rekasta auennut sivuluukku, ja valtavat kerrokset haketta oli levinnyt pitkälle matkalle ennen kuin kuljettaja oli edes huomannut.

Haketta oli ollut paikka paikoin ihan kymmenenkin senttiä, ja suuri joukko harjauskalustoa oli pitänyt kutsua tietä harjaamaan. Osa hakkeesta oli viety lämpölaitoksellekin.  On sitä täytynyt olla paljon, sillä vieläkin on järven toisella puolen ainakin parinsadan metrin matkalta tien sivussa haketta oikein valliksi asti.

Onnea onnettomuudessa

Kaikkea voi ihmiselle sattua yhdessä hujauksessa. Niin minullekin, vaikka aina tuntuu, että miten nyt yhtäkkiä voisi tutulla reitillä mitään huonoa tapahtua.

Mutta niin vain kävi, että kun olin ajamassa kotiin Pohjanmaalta, jossain puolimatkassa aloin tuntea, miten autoa alkoi täristää. Ensin ajattelin, että onpa asfaltti huonoa, vaikkei se kyllä näyttänyt huonolta. Sitten alkoi tärisyttää autoa toden teolla ja varmaan olin alkanut jo hiljentääkin, kun klonksui yhä enemmän ja lopulta kuului pamaus ja auto kallisteli ja heilui, mutta sain pidetyksi kuin ihmeen kaupalla kurssin, niin että auto pysähtyi nätisti tienlaitaan. Enkä törmännyt edes vankkaan rauta-aitaan, joka alkoi nokan edestä ihan parinkymmenen sentin päästä.

Hämmästyneenä menin katsomaan, mitä oli tapahtunut. Ensimmäisenä näin tien laidassa tyhjän kaljatölkin. Otin senkin heti talteen, että saa 15 senttiä ja klipsin. Sitten silmiin osui rengas, joka makasi heinikossa kuumana käryten. Hienosti oli oikea eturengas irronnut vanteestaan kokonaisena. Kädet täristen hain heti takakontista varoituskolmion tienreunaan.

Olin juuri päässyt kuitenkin jo sille paikkakunnalle, jossa tyttäreni asuu. Soitin vävylle kysyäkseni, mitä minä nyt teen! En saanut kiinni. Siinä ihmetellessäni pysähtyi enkeli paikalle. Hän kysyi tarvitaanko apua, ja ryhtyi heti vaihtamaan vararengasta. Onneksi autossa oli sellainenkin, mitä ei kuulemma monissa autoissa enää olekaan. Ilmeni, että enkeli oli töissä rengasliikkeessä. Sekin vielä! Olinkin vähän ihmetellyt, miten hän heti osasi etsiä tunkit sun muut vehkeet oikeasta paikasta.

Jostain kumman syystä vararengas on puolta kapeampi kuin varsinaiset, joten sillä ei saanut ajaa kuin kahdeksaakymppiä. Vähän ne takana-ajajat hermoilivat, kun satasen alueella yks jyryyttää vain kahdeksaakymppiä tai allekin. Ei oikein uskaltanutkaan sallittua kovempaa ajaa, sillä kovemmassa vauhdissa auto tuntui heti epävakaalta.

Tästä lähtien en itse enää hermoile (toivottavasti) jos joku hidastelee liikenteessä. Hänellä on ilmeisesti siihen omat erinäiset syynsä.
Alan myös pitää aina tiepalvelunumeroa kännykän muistissa.
Ja on tullut todistetuksi, että enkeleitäkin on olemassa vielä itsekkäänä nykyaikanakin.

Ei hyötyä avustajista

Pitänee kertoa episodi, joka tapahtui, kun viikko sitten kävimme Porkkalanniemessä. Paikkahan on kuuluisa lintubongauspaikka, mutta kuten arvata saattaa, ei lintuja juuri näkynyt näin lumisella ja kylmällä säällä. Hämmästyttävän kapea ja mutkainen tie johti niemen kärkeen. Lisäksi ajoa hankaloittivat kymmenen senttiä korkeat jäiset ajourat tiessä.

Näin ollen ei ole mikään ihme, että yksi autoilija oli ajanut ojaan. Meitä oli kolme muuta autollista ihmisiä pysähdyksissä ja yrittämässä auttaa. Miehet olivat sitä mieltä, että heijaamalla ja nostamalla auto lähtee ojasta ilman, että tarvitsee kutsua paikalle hinaajaa. Mutta ankaran uurastuksen jälkeen saatiin autoa nostetuksi aina vähäsen, mutta kun ei ollut mitään lautoja tms laittaa pyörien alle, painuivat renkaat vain syvemmälle lumeen. Sitä paitsi suurin osa nostajista oli heikkovoimaisia naisia.

Ainut hyöty koko avusta oli, että ojaan ajaneessa autossa olleet koirat oli saatu vauhkoonnutetuiksi, auto makasi syvemmällä ojassa ja ihmisten vaatteet olivat ryvettyneet. Sinne se auto jäi ojaan ja matkustajat jäivät soittamaan apua. Kauan saivat varmaan apua odotella, sillä tuokin paikka oli jossain jumalan selän takana hirveän kaukana mistään avustajista. Toivottavasti ovat jo päässeet pois ojasta.
******
Kuvassa talven mittaan tekemiäni laukkuja tölkinavaajista. Keskeneräisiäkin on, mitkä eivät ole kuvassa mukana, ja osa on jo annettu saajilleen. Pari vyötäkin olen tehnyt.

Koirako niillä siellä on

Eräänä päivänä taas ihmettelin etäopetuksen aikana, mitä kummaa ne oppilaat siellä tv-ruudulla touhuavat. Yksi kävi hakemassa ämpärin kesken kaiken viereensä (minkä merkitys jäi minulle epäselväksi), mutta kun oli kuunteluharjoitus juuri meneillään, en nostanut meteliä, etteivät muut häiriinny. Sitten olin näkevinäni, että pulpettien välissä ämpärin äärellä onkin koira. Välillä se heilutti häntäänsä. Sitten se näyttikin pikkulapselta, ja jo lorahti minulla adrenaliinia vereen. Kaikkea olen nähnyt, mutta että pikkulapsikin raahataan tunnille, se on jo jotakin!

Kuuntelun loputtua kysyin omilta oppilailta, näkevätkö he, mitä siellä etäoppilailla oikein on tekeillä. "Ei mitään!" nämä vastasivat. "Ei siellä ole mitään!" No on kyllä, koko ajan joku lapsi heiluttelee käsiään tai koira häntäänsä vai onko siellä pojilla nukke peräti. Ja pakkohan minun oli viimein  kysyä asianosaisilta. Pojat olivat kovin hämmästyneitä, eivätkä olleet uskoa, että minä näin jotain kummaa. Selvisi, että yksi pojista heilutteli jalkojaan, ja kun niihin osui auringonvalo sopivasti, näyttivät ne todella koiran hännältä. Olisiko ollut kultainen noutaja tai pystykorva!

Tänään meillä oli kaksoistunti, ja kun pojilla oli ovi auki käytävään tuuletuksen takia, tuli luokkaan yläkoululaisia poikia. En tietenkään nähnyt heitä ennen kuin he hölmöyksissään kääntelivät kameraa itseensäkin päin. Eivätkä tietenkään poistuneet kehotuksista huolimatta, mitäs etä-äänestä tarvitsee välittää. Pitääkin muistaa ilmoittaa heidän rehtorilleen hetimiten.

Lukiolaiset itse yleensä ovat pitäneet huolen oppimisestaan ja kohtuullisesta käyttäytymisestä. Kun kuukausi sitten oli niitä ulkomaalaisia vieraita, olivat nämä kyselleet äidinkielen opettajalta, mitä tämä tekee sitten, jos pojat etäpäässä rupeavat tappelemaan! Oho, se nyt vielä puuttuisi, ei itselleni ole tullut mieleenikään, mutta näköjään kuumaverisille etälämaalaisille kylläkin.  Mutta mitäs siihen muuta on tekemistä kuin vain katsoa, oli ollut opettajamme vastaus.
Juu, samaa mieltä. Jos pojat olisivat tuossa vieressä, ei kaikkia toilauksia katsottaisi sormien läpi. Nyt on pakko antaa heille itselleen enemmän vastuuta oppimisestaan.

En ole muuten havainnut etäoppimisessa vaikeutta - edellyttäen, että oppilas opiskelee kuten kuuluukin. Mutta ainahan on sellaisiakin, joita on potkittava liikkeelle kaiken aikaa ja kun sitä ei kaukaa voi tehdä, jää laiskimmilta opiskelu joskus kokonaan. Sitten on vain niin mukava syyttää etäopetusta huonosta menestyksestä. Ainahan se syy jossain muualla on kuin omassa itsessä.

Tyhjätään nyhjästä

Kun tämä loma vain jatkuu ja jatkuu ja on muutenkin kaikin puolin kurja, pitää nyhjätä tyhjästä ja repiä riemua ihmisten toilailuista, lähinnä tietysti omista. Pitkillä matkoilla sattuu aina kaikenlaista odottamatonta. Ajaessani loman alussa Pohjanmaalle huomasin yhtäkkiä, että tuulilasin pissapojasta ei tullut tippaakaan nestettä. Oli unohtunut kotoa lähtiessä tarkistaa pesuneste. Pyyhkimet raapaisivat ravan viiruiksi ja raidoiksi tuulilasiin ja raitojen välistä tihrustaen sitten ajettiin huoltoasemalle, jota ei liioin tullut vastaan ennen kuin matkan puolivälissä.

Nesteen ostettuani olin tyytyväinen, että kyllä minä nyt osaan laittaa sen oikeaan reikään konepellin alle. Olin nimittäin vuosi sitten samanlaisessa tilanteessa, jolloin piti ajaa matkan varrella vävypojan luo ja katsoa tarkasti, miten hän toimi. Konepellin avatakseni painoin siis vivusta, ja boing! bensatankin luukku pongahti auki. Oho, ei ollutkaan samassa paikassa konepellin avausklipu kuin edellisessä autossa. Mistäs ihmeestä se vävy silloin avasikaan... Löytyi vipu lopulta, mutta kun ei ollut trattia, losotti osa nesteestä maahan.

En minä ainut töpeksijä ollut silläkään huoltoasemalla. Yksi mies oli ajanut autonsa väärin päin tankille ja yritti vetää bensaletkua auton yli toiselle puolelle. Ei meinannut millään uskoa, että pituus ei riitä, kiskoi ja kiskoi vain. Olisi päässyt vähemmällä kun olisi kääntänyt heti suosiolla autonsa oikein päin. Vähimmällä olisi tietysti päässyt, kun olisi alun alkaenkin ajanut oikein päin tankeille. ;)

Huoltoasemalla kahvijonossa edessäni oleva mies heti kahvin otettuaan maistoi sitä ja irvisti. Kysyin oliko laihaa. "Ei kun erittäin vahvaa, ei näy pohjaa!" mies vastasi. Sitten hän tökkäsi sormensa kuppiin ja jatkoi: "Se on tietysti näkökulmakysymys. Juu, kyllä tämä laihaa on, sormi kuultaa läpi!"

Seuraava todellinen hölmöilyni on pantava kuumeen piikkiin. Lähtiessäni Seinäjoelta olin ajanut jo kahden liikenneympyrän ohi. Korvissa humisi ja soi ja vilu puistatti kehoa. Toisen ympyrän jälkeen päähäni iski, että jestas sentään, siitähän olisi pitänyt kääntyä jo Jyväskylään päin. Ei muuta kuin takaisin. Ympyrää kiertäessäni päässäni vilisi vain Tanelinrantaa ja Rovesta, mutta mihin suuntaan ne viitat oikein osoittivatkaan, ei harmainta aavistusta. Sitten jo toista kierrosta ympyrässä pyöriessäni muistin, että ne ovat viime aikoina lisänneet ympyröitä matkan varrelle useita. Olin alun perin ollut sittenkin ajamassa oikein, mutta jokin vinksautti ajatukset. Ei muuta kuin ulos ympyrästä ja vasta seuraava oli oikea.

Olen yli 20 vuotta ajanut tätäkin kyseistä reittiä ja tiedän aivan varmasti, mistä pitää ajaa, mutta näköjään sairaana ei järki oikein kulje extra priimasti. Aloin pelätä, miten loppumatkan käy, kun jo alussa jumettaa, mutta ei ollut ongelmia. Mites sitä suorilla teillä mitään ihmeitä pääsisi tapahtumankaan.

Höpinän tapaista

 

Ensi viikolla onkin jo syysloma. Ihan tuntuu siltä kuin olisi loman tarpeessa. Yläkoululaiset pitävät huolen siitä, ettei pääse sammaloitumaan, mutta samalla imevät ihmisestä kaiken mehun. Yläkoulun puolella muuten sattuikin jännä tilanne.  Olin juuri laittanut valkokankaalle jonkin kuvan, kun yksi oppilas alkoi huutaa: "Titta, titta, titta!" Kaikki luulivat, että oppilas kehotti katsomaan kuvaa! Mutta hän huusikin avukseen luokka-avustajaa, jonka nimi sattuu olemaan Titta. Oppilaan sormi oli jäänyt jumetuksiin jonnekin pulpetin rakoon. Oppilaalla kun on tapana keikkua tuolinsa kanssa kaiket tunnit, jäi siinä sormi tällä kertaa pahasti puristuksiin. Ei onneksi kai sattunut pahasti. Sormea pidettiin kylmän vesihanan alla, ja selvittiin pelkällä säikähdyksellä. Keikkuminen ei sen sijaan ole loppunut, vaikka luokkakaveritkin motkottavat asiasta.

Muutenkin on mennyt ihan vilauksessa aika.  Olen todella alkanut ajatella, että aika ihan oikeastikin menee eteen päin nopeammin kuin ennen, sillä taas ollaan loppuviikossa. Mutta fysiikanopet väittävät, että ei ole mahdollista, sillä aikaa ei ole olemassakaan, sitä paitsi kojeet eli kellot mittaavat sitä ns. aikaa samaan tahtiin kuin ennenkin. Mistä ne voivat niin varmoja olla. Voihan olla niinkin, että viisaritkin liikkuvat nopeammin, me vain luulemme, että kelloihin voi luottaa.

Mutta kaikesta huolimatta huomenna minulla ei ole opetusta, joten lähdemme eteläiseen Suomeen viikonlopuksi. Ja lomalla tulee porukkaa karpalometsään. Mikäli mitään marjoja pääsee keräämään, kun kaiken aikaa tulee vettä lotisemalla. Vedestä puheen ollen perunakellarimme on liiterin alla, ja kellariin on paasannut vettä koko syksyn. Vähän väliä on vettä pumpattu pois, mutta tänä aamuna sanoi mies sen lisäksi kantaneensa  vettä ulos ämpäreitäkin kymmenittäin. Saa nähdä pitääkö alkaa auton sijaan kulkea koulussakin kanootilla.

(Kuva kaverin lähettämä). 

Kalsarit kateissa

Pienten lasten kanssa työskentely olisi varmaan mielenkiintoista, kun se on näin vain "harrastuksenakin" ihan ylivoimaisen mahtavaa. Lapsenlapsi on tullut meille taas pariksi viikoksi uimakoulun takia, koska vanhemmat ovat kiireisiä eivätkä ehtisi viedä häntä uimakouluun omalla paikkakunnalla.

Tänään oli toinen päivä. Ja kun lapsia on aina samassa ryhmässä toista kymmentä ja uusi ryhmä tulee samaan aikaan, kun entinen poistuu, voi vain kuvitella, millainen vilske pukukopissa käy. Kun lasta haettiin uimakoulusta, pukukopista kuului: "Vaari, missä mun kalsarit on?" No mistäs se vaari siitä nyt yhtäkkiä kalsareiksi muuttuu. Joku ehdotti, että katso onko ne sulla päällä. Ja voi ihmettä, lapsi oli laittanut uimahousut kalsareiden päälle ja uinut kaksilla housuilla. Arveli vissiin, että yksillä housuilla ei tarkene :) Ja sitten vielä oli jättänyt lähtiessä koko satsin päällyshousujen alle, jolloin kaikki paikat auton istuimia myöten olivat ihan märkiä.

Tyttöjen pukukopista kuului puolestaan: "Isi, mulla ei oo alushousuja missään, tuu ettimään!" En tiedä, miten tuo episodi päättyi, löytyikö housut vai oliko joku lapsi laittanut kahdet housut tai ottanut vahingossa väärät.
 Ja kun sitten viimeinen lähti pois poikien pukukopista, jäi penkille lojumaan yhdet kalsarit. Joku muukin siis lähti kotiin ilman housuja.

Ja tämän kaiken pääsin kirjoittamaan, kun lapsi sanoi minulle, että "mee sinä vaan kattomaan sitä plokias, minä paukutan näitä klipsejä sillaikaa!"
On nimittäin niin, että jos aikoo tehdä jotain juomatölkin klipseistä, on ne ensin pestävä, sitten pihdeillä vääntää niin, että ei jää teräviä piikkejä, ja lopuksi vasaralla paukutettava piikit sileiksi. Lapsi on kovin innostunut tuosta vasarahommasta, joten mielellänihän minä sen hänelle suon!

Soitetaan isille

Ei olisi minusta vissiin kodinhoitajaksi. Joka taloudessa kun on erilaiset toimintatavat ja systeemit, vahinkoa tulisi siinä ammatissa enemmän kuin tienestiä.
Kaksi päivää on oltu sairasta lapsenlasta vahtimassa. Jo heti ensimmäisenä aamuna tuntui kämppä kovin kylmältä, ja mies haki puita saadaksemme uunista vähän lisälämpöä. Mutta koska uuni oli ollut viikon lämmittämättä, tupruttikin se kaikki savut huusholliin sisälle. Siitäkös lapsenlapsi riemastui ja alkoi kysellä, teitkö varmasti niin ja niin. Ja kun savua vain tuli ja tuli, alkoi vaatia, että nyt kyllä soitetaan isille ja kysytään, mitä pitää tehdä. Tyttären palattua illalla töistä hän ensimmäiseksi epäili, olimmeko meinanneet polttaa koko kämpän. Oli muka vielä kova savunhaju, vaikka oli tuuletettu.

Seuraavaksi sammahti television toinen kaukosäädin. Vaikka patteritkin vaihdettiin, ei televisio sammunut ollenkaan. Taas lapsi huutamaan, että kyllä nyt ainakin pitää soittaa isille. Ei tästä tule muuten mitään, menee rikki koko televisio eikä nähdä Paavo Pesusientä, ja miten se isikään sitten mitään formuloita näkee.

Sitten alkoi ruuanteko. Tietysti on keksitty tehdä niin hieno hellakin, että eihän sitä ilman lapsen apua päälle saanut. Sormella painellaan levyn pintaa, mutta turha painella summissa ilman silmälaseja. Kun tekniikka oli saatu selville ja kokeiltu toimivuutta, jäi kokeillun levyn näppäin punaiseksi. Arvatkaa, mikä meteli taas nousi. Kuuluuko siihen jäädä punainen palamaan, soita nyt isille ja kysy!

Tämänpäiväinen kone olikin sitten näemmä äidin vastuualuetta. Oli vuorossa tiskikone. Lapsi neuvoi kyselemättä koneen toiminnan, mutta ei ottanut uskoakseen, että pitää tietysti avata myös koneen vesihana. Ei isikään sitä koskaan avaa, väitti poika. Kun vain vänkäsin, poika vakuutteli, että kyllä on soitettava äidille!
Kun kone oli tehnyt tehtävänsä, ei siitä meinattu saada sammumaan punaisia valoja. Soitetaan äidille, kuului ehdotus.
No, useista vaatimuksista huolimatta emme häirinneet vanhempia soitoilla.

Esikoulussa oli muuten opetettu virkkaamaan. Pitkiä ketjusilmukkaluiruja oli vähän monenvärisiä.  Poika kertoi eräänkin iltapäivän ajanvietteestä: "Kun äiti oli yrittäjien kokouksessa ja isi katsoi formuloita, minä vain virkkasin!"

Ei tämän kummempia sattumuksia

Parikin henkilöä on ehtinyt jo kysyä, sattuiko meille mitään kommelluksia Kanarian-matkalla. Ei mitään suurempaa sattunut. Kaikki sujui hyvin, mutta tässä jokunen pikkutapahtuma:

*Kerran erääseen ravintolaan piti mennä takseilla. Taksit otettiin lennosta, ja matkanjohtaja sanoi taksille ravintolan nimen ja niin mentiin. Mutta eräs taksikuski ei tuntenutkaan ravintolaa, vaan pyöritteli erästä porukkaa ympäri kaupunkia ja jätti vain jonnekin. Onneksi porukassa oli yksi, joka jotenkin muisti, missä suunnassa ravintola oli. Taksit kuulemma tuntevat hotellit nimeltä, mutta ei katuja tai ravintoloita.

*Kun piti alkaa pitsin teko ja olimme saaneet tyynyt, joihin piti alkaa tehdä pitsiä, sattui tulkille hauska kömmähdys. Tulkki sanoi, että "aloitamme nousemalla kaikin ylös". Käsityönopettaja aivan kauhistui meidän noustessamme, sillä hän oli tarkoittanut, että "aloitamme niin, että nostamme tyynyllä olevat nuppineulat ylös".

*Eräänä aamuna aamiaisella meitä istui neljä henkeä pöydässä, jonka ääressä oli kuusi tuolia ja lappu, jossa kuutonen. Tarjoilija tuli vihaisena luoksemme ja naputti sitä kynällä kiivaasti, että emmekö ymmärrä, että tässä ei saa istua, kun se on tarkoitettu kuudelle. Eipä sanonut yhdelle espanjalaiselle mitään, joka istui samoin 6:n hengen pöydässä ihan yksinään!

*Eräänä iltana huomasin, että minun yöpaitani oli hävinnyt. Menin aamulla valittamaan respaan (huom, espanjaksi!), ja ilmeni, että siivooja oli vahingossa laittanut yöpaidan lakanoiden mukana pyykkiin. Ei sitä ollut kuitenkaan pesty, joten en jotenkin saattanut laittaa enää päälleni, kun siivooja kaivoi sen minulle likapyykkisäkistä.

*Eräällä retkellä olimme oppaan kanssa pikkukylässä katselemassa vanhoja rakennuksia. Jalkakäytävän laatoissa oli valtava kohouma, ja yksi ryhmäläinen kaatua mätkähti pitkin pituuttaan maahan. Lasit lensivät viiden metrin päähän, ja silmäkulmasta tuli mahdottomasti verta. Ohiajaneesta autosta eräs mies näki tapauksen ja tuli hätiin, hän oli sairaanhoitaja. Hän neuvoi kuskille tien ensiapuun, jossa potilas käytettiin tarkastuksessa. Me muut istuimme sillaikaa autossa odottelemassa ja lauluja laulellen. (Ja kuinkahan sattuivatkin kaikki olemaan mollisävyisiä).

*Yhtenä iltana menimme katsomaan suomalaisten ylläpitämää iskelmäbaaria. Baarimikko oli ihan pöllyssä, meni itse takahuoneeseen, ja työnsi jonkun hitaalla käyvän tytön tiskin taakse. Ei jäänyt kenellekään hyvää kuvaa tanssimisestakaan. Kaikille sattui korvaanhuohottajia ja tissiliivin aukojia, joten lähdimme vähin äänin pois. Kadulla oven edessä baarimikko huojuskeli tupakkaa poltellen.

Joten tällaisia sattumuksia. Odottelen, että saan kaverilta kuvia, niin laitan sitten tännekin jotain näytille. Omassa kamerassani ei ole paljoakaan kuvia.

Absurdia

Tässä pari viikkoa sitten sain vihdoinkin aikaan pestä kuistin ikkunat, mikä muodostuikin ihan rattoisan absurdiksi tilanteeksi. Tämä työ on ihan kohtuullisen vaativa homma, sillä kun laskee kaikki tuplaikkunat molemmin puolin, tulee isoja pestäviä pintoja peräti 30. Ikkunoiden edessä on lisäksi pakastimia ja kaappeja, on myös kuntopyörä sekä kukkia ja eri värisiä koristepulloja. Näin ollen siivousoperaatio on todellinen uroteko, jossa saa koko kuistin ylösalaisin, ja jossa mielellään saa olla toinenkin henkilö mukana.

Päivä sattui olemaan vielä sellainen, että paikkakunnalla oli nuorten rock-tapahtuma, jonka musiikki kuului meille hyvin ihan ilmaiseksi. Päivän lämpätila oli 31 astetta varjossa ja hiki virtasi kuin pahemmassakin kaatosateessa. Ja sitten kuului pihalta "Päivää!" Ensimmäiseksi kävi mielessä, että Murphyn laki toimii kuin toimiikin taas. Vaikka aikoihin ei kävisi ketään, kuin taiottuna saapuu joku juuri silloin, kun on pahin kaaos käsillä. Eikä tietysti nisun nisua pakkasessa. Varmin tapa saada joku kylään on sekoittaa huusholli ja syödä pakkanen tyhjäksi.

Näiden ajatusten jälkeen vasta näin ja kuulin, että sieltähän tuli taas jehovantodistajia, jo toisen kerran eikä kesä ole vasta kuin puolessa. Äheltäessämme kaappia paikalleen ja hien virratessa ohimoiltamme, nämä änkesivät kuistiin ja alkoivat kysellä, onko tullut ajatelluksi elämän tarkoitusta. Siinä ei nyt oikein joutanut vastaamaankaan mitään kunnollista. Kun vain jatkoimme roippeiden siirtelyä, jatkoivat jutustelua maailmanlopusta ja viimeisestä tuomiosta ja herra ties mistä kaikesta. Lopulta lukivat meille Raamattua kilpaa rokkitapahtuman musiikin kanssa, ja meidän ähkiessä ja hyvä ettei kiroillessa, kun kaapit olivat niin painavia. Ja kun heidän silmänsä osuivat värikkäisiin entisiin viinapulloihin, nykyisiin koristepulloihin, korottivat vielä varmuuden vuoksi ääntään.

Lopulta katsoivat tilanteen niin toivottomaksi, että lähtivät niine hyvineen, eivät jättäneet edes Vartiotornia luettavaksi.
***
Kuvassa paarma.

Lisää Ranskassa sattunutta

 Vielä muutama sananen Ranskan ihmeistä. Séte´in rannalla oli niin hienoa hiekkaa, etten ole missään ennen nähnyt.

Kaikkea sitä taiteeksi nimitetäänkin. Tämäkin on kai olevinaan taidetta tai suihkukaivo. Alla olevalle levylle tippui koko ajan vettä noista sinisistä liuskoista.

Kilometrikaupalla talorivejä, joissa tyypilliset ranskalaiset parvekkeet.

 

Toulouse. Kuka väittää, että ei saisi olla värikästä. Minä viihtyisin kovastikin näiden pöytien ääressä. Huomioi taas nuo siniset ovet.

 

Junassa saa kuljettaa vaikka kuinka paljon pyöriä, niillä on omat telineet. Suomessa kuulemma joutuu sellaisestakin rettelöimään.

 

Tässä on sitä Marseille´n kirpputoria. Kuvitelkaa koko valtava aukio samanlaiseksi. Yritäpä vetää siellä seassa matkalaukkuja metrolle. Väkisinkin tarttuu aina jokin rätti laukun pyörien väliin.

Vaikka tämä matka oli mukava ja antoisa, ja vaaka kallistuu enemmän positiiviselle puolelle, tällä matkalla sattui myös harvinaisen paljon kaikenlaista epäonnea ja vastusta. Aiemmin kirjoitinkin jo lennon peruuntumisesta, Carcassonnen väliin jäämisestä ja epäonnesta ruokien suhteen.
Mutta kaikenlaista pientä muutakin sattui. Erään kerran satuimme vahingossa niin kehnoon paikkaan ruokailemaan, että saatoimme seurata takanamme pultsarin elämää puun juurella. Tämä heräsi, suoritti aamutoimet, kävi viinipullollisella kylään tulleen kaverinsa kanssa bussipysäkin penkillä ja meni takaisin nukkumaan puistopuun alle puun sementtinen suojareunus päänalusenaan. No, kokemus meille tämäkin. 

Kerran kaverilta kaatui täysinäinen kaljalasillinen toisen kaverin repun päälle. Sekin siitä syystä, että ruokaillessa pöytä heilui, jalan alle piti laittaa koroketta, ja silloin lasi lensi. Viikko oli kuljettava haiseva reppu selässä.

Mutta tuolle repulle kävi toisenkin kerran kalpaten. Calanquesin kallioille matkatessa istuimme laivan perässä. Yhtäkkiä aallot heittivät tuon kuvassa olevan laivan törmäyssuojan (vai miksi tuota laivan kyljestä roikkuvaa vehjettä nimitetään?) kaverin repulle selkään. Kaveri ja reppu kastuivat tietysti kokonaan. Oli suuri onni, että olimme juuri tulossa satamaan, ja kaveri oli laittanut valmiiksi repun selkään, reppu pehmensi tömäystä. Ja oli onni, että hän ei istunut enää kasvot merelle päin kuten hetkeä aiemmin. Silmälasit ja ehkä kasvotkin olisivat kyllä olleet entiset, ja olisimme joutuneet hyvässä lykyssä taluttamaan häntä kädestä pitäen sen jälkeen.

Pahin epäonni oli kuitenkin se, että toinen kavereista sairastui mahatautiin pari päivää ennen kotiinlähtöä. Hän oli välillä tosi huonossa kunnossa, mutta onneksi ei tarvinnut häntäkään taluttaa eikä kantaa, sen verran virkistyi aina tarpeen tullen. Eikä hän ole selvinnyt ihan kuntoon vieläkään. Ihme pöpö, sillä kukaan muu ei sairastunut matkalla.

Lenkkeilyyn lisäintoa

Melkein kuin entisajan häissä. Kaksi viikkoa on yhtä soittoa ollut juhlaa ja pääsiäistä ja vieraita. Ja sehän tietää sitä, että se mikä ensin on ruokapäydässä, on seuraavassa hetkessä tiiviinä sileänä kerroksena ja pehmeänä löllönä vatsan seutuvilla. Mutta koska lenkkeily ja liikunta ei itsessään ole kivaa vaan yksitoikkoista läskin hävittämistä, on kiva että on keksitty valokuvaus, jolloin liikunta tulee kuin vahingossa.

Nyt innostuimme oikein urakalla lenkkeilemään ja kuvaamaan, jopa kolmekin kertaa päivässä ajoimme jonnekin ja kuljimme ihan läkähdyksiin  asti, sillä yhtäkkiä tullut 15-17 asteen lämpötila pakkasten tilalle tiristi ihmisestä loputkin mehut. Ja koska kuvattavia kohteita ei yleensä ole asfalttiteillä, on ajettava rospuuttoteille ravassa ja kurassa.

Eräänä päivänä huomasimme ryteikössä mielenkiintoista, pysäytin auton kapealle hiekkatielle niin reunaan kuin vain mahdollista. Reunaan jäi aika paljon vielä tietä, mutta kuitenkin heti renkaan vieressä ammotti roudan tekemä railo koko tien pituudelta. Ja vaikka yleensä autoja ei kulje kuin yksi tunnissa, piti sen yhden osua ohittamaan meidän autoa juuri kun olimme juuttuneina pajukkoon kumisaappaiden varsia myöden liejussa. Kuka sieltä ehtii autoa heti siirtämään. Ja niinhän siinä kävi, että ohittava auto väisti minun autoani liian reunaan ojaan ja pyörät upposivat auton pohjaa myöten liejuun. Sieltähän se ei omin voimin irti päässyt. Sattui vielä olemaan entinen oppilas, jota en kuitenkaan edes tuntenut ennen kuin jälkeen päin sain tietää. Ilmankos oli niin ymmärtäväisen näköinen :)

Tähän asti olen kuvannut melkein vain pelkkiä kasveja, sillä eläimet ovat vaikeita kohteita. Kunhan arki valkenee, minun on päästävä kaupunkiin ostamaan oikein kauko-objektiivi, jolla saa kaukanakin olevia lintuja vangituksi kameraan, vaikkei minusta koskaan mitään Juha Taskista tulekaan. Telkät temmelsivät lammella, mutta nehän kuulevat pienetkin rasahdukset hiljaisessa metsässä ja pakenevat.

Kurjet olivat päivittäin pellolla ja kerran näimme niiden tanssinkin. Mutta ennen kuin autollinen ihmisiä saadaan puretuksi ulos, ja ennen kuin jokainen saa kameransa valmiusasentoon, ovat linnut jo kaukana. Eli niidenkin kuvaaminen vaatii tuntikausien makaamisen hiljaa paikallaan. Mutta kunhan minä saan sen objektiivin ja kunhan minulla aikaa liikenee, saan minäkin ehkä jonkinlaisen linnunkuvan aikaan. Riittääpähän mielenkiintoa, kun ei kaikki tule kerralla hyvä.

 Valitettavasti alkaa Suomessa olla tämä näky tavallinen. Ei tarvitse mennä edes kirkonkylän ulkopuolelle, kun tällaisia rötisköitä löytyy pilvin pimein. Tämäkin on ihan tien vieressä, hyvä ettei auton kylki nurkkia viistä.

Kuuluuko tämäkin luontoon? Aina löytyy jotain outoakin ja vieläpä keskeltä metsää. Ylläolevanlaista mötikkää en ole ennen nähnyt. Näytti ison traktorin renkaalta, kooltaan parimetrinen ellei korkeampikin. Oletimme, että se on jokin kesämökkiläisten likavesien keruusäiliö tai muuta sen kaltaista.

 Joku oli pudottanut laatikollisen suklaanappeja metsään. Varmaan pääsiäispupulta pudonneita.

Aamuvarhaisella kirkonkylää taas jälleen kerran eri suunnalta katsottuna.

Kummaa ajatustenjuoksua

Ihmisten ajatustenjuoksun ristiriitaisuus syntymäpäivienkin vieton suhteen ei aina sovi minun kaaliini. Jos haluaa ohittaa merkkipäivänsä hiljaisuudessa, luulisi  henkilön todella niin tekevän. Mutta ei. Joku laittaa lehteen oikein suurin kirjaimin "En juhli merkkipäivääni eikä kahvipannu ole kuumana 15. kesäkuuta kello 15." Mitä tarkempi ajankohta yms. saattaa tietenkin olla tietoisesti laadittu vitsikkääksi kutsuksi. Mutta eräskin tapaus oli, että henkilö oikein  suureen ääneen toitotti olevansa matkoilla eikä haluavansa muistettavan tapausta mitenkään. Jälkeen päin sitten vain kuului valituksia, että eipä kukaan muistanut urheiluseurastakaan, vaikka oli puheenjohtajana monta vuotta. Eikä Martatkaan edes korttia lähettäneet. Eikä se ja se suvainnut tulla käymään, vaikka oli kakkuakin varattu.

Pohjalaiset kun ovat jääräpäisiä, ainakaan heihin eivät vaikuta mitkään kiellot, jos kerran ovat syntymäpäiville päättäneet mennä. Äidille kävi kerran niin, että hän oli lähettänyt synttärisankarille lahjan ehdottomista kielloista huolimatta. Mutta kohtasipa äitikin kerrankin vertaisensa vastustajan. Parin päivän kuluttua hän oli saanut lähettämänsä lahjan avaamattomana takaisin. Eipä äiti hätkähtänyt, kääri paketin uudelleen postin vietäväksi, ja sankari sai jälleen vastaanottaa paketin. En ole kuullut, mitä lahjalle on sen jälkeen tapahtunut.

Kun tämän kaiken muistin, olin jo muutaman kuukauden aina välillä muistuttanut pohjalaisille sukulaisille, että itse en vietä merkkipäiviä. Ja olinpa vielä ankarasti kaikkia kieltänyt meille tulemasta sinä päivänä. Ei muuten olisi kieltoa tarvinnut, mutta kun minä onneton olin sopinut sen saksaslaisvierailun samanaikaisesti, ei meille olisi mahtunut mihinkään nukkumaan eikä minulla olisi ollut aikaa seurustella  kunnolla oikein kenenkään kanssa. Olisivatko astiatkaan riittäneet, olisi joku joutunut syömään vaikka kissankupista.

Mutta kerrankin on sana mennyt perille, ja äiti tulee toisen sisareni kanssa meille vasta nyt pääsiäiseksi. Minusta tämä on oikein hyvä ratkaisu. Kun huomenaamulla työnnetään ulkomaalaiset linja-autoon, on iltapäivällä odotettavissa sukulaisvierailu. Pääsiäisen vietto voi alkaa.

Ihmisen aistit vajavaiset

Ihmisen aistit ja aivot ovat vajavaiset, onhan se nyt monta kertaa havaittu ja todettu. Mutta joskus sellainen tuottaa huvittavia tilanteita. Olin kirjoittanut saksalaisopettajalle, että hänen täälläolonsa aikana meillä on tiedossa illanvietto, jonne tulee muitakin koulumme opettajia. Kun tuli tuo päivä, eräs opettaja päivällä erotessamme sanoi, että tavataan sitten illalla. Myöhemmin saksalainen kysyi minulta vaivihkaa, miksi ihmeessä ope sanoi tapaavansa meidät vielä illalla! Häneltä oli siis jäänyt rekisteröimättä tai käsittämättä kokonainen kappale sähköpostissa.

Tuli sitten tuo kyseinen ilta. Olin kutsunut opet meille sähköpostilla ja nimenomaan maininnut, että on tarjolla syötävääkin ja perässä vielä lause, että ei kotona tarvitse etukäteen syödä. Ja kuinka ollakaan. Yksi ope alkoi voivotella ruokaa nähdessään. Hän oli kotonaan juuri ahtanut vatsansa täyteen, ettei tarvitse kylässä nälissään istua! Väitti vielä, ettei kutsussa kyllä mitään ruuasta puhuttu.  :( No oli kyllä mainittu, muut todistivat.

Annettakoon anteeksi. Sattuuhan sitä kaikenlaista. Mutta voiko minulle antaa anteeksi, että minulta on kerran jäänyt näkemättä kokonainen lihaa ja verta oleva oppilas? Tuostakin tapauksesta on jo toistakymmentä vuotta aikaa. Olin saanut ykkösellä uuden luokan. Kysyin järjestyksessä kaikkien nimet ja yksi oppilas oli jäänyt kokonaan huomaamatta. Minä en yksinkertaisesti nähnyt häntä, vaikka hän istui luokassa kuten muutkin.

Tuon jälkeen olin pitänyt luokalle sitten jo ainakin kolme tuntia, kunnes yhtäkkiä hoksasin, että kas, kukas tuossa istuu. Aloin kysellä oliko oppilas ollut matkoilla, kun vasta nyt tulee kouluun. Väitti istuneensa siinä jo monta päivää. Oli varmaan niin, mutta mitä lie näkymättömyyspulveria syöneenä. Tätä tapausta olen aina ihmetellyt. Miten joku voi olla niin ujo, hiljainen ja kertakaikkisen näkymätön, että toinen ei edes näe häntä!

Kaikkea aina sattuu

Olemme saksan etäopetusryhmän kanssa perustaneet blogin, jonne oppilaat kirjoittavat kaikki tuotokset, mitä kurssin aikana tehdään. Meillä on kaikilla samat tunnukset sisäänkirjautumiseen, ja käyn aina välillä vilkaisemassa, onko joku kirjoittanut jotain. Sen jälkeen korjailen ainakin suurimmat virheet ja julkaisen jutun.

Toissapäivänä kävi vain niin, että kun olin korjaillut virheitä, mieleeni tuli yhtäkkiä, että voihan olla, että oppilas ei ole vielä kirjoittanutkaan juttuaan valmiiksi eikä laittanut kuvaa, joten en vielä julkaissut sitä. Kun eilen kurkistin blogiin, havaitsin sinne tulleen kuvan ja mitä kummaa! Oppilas oli vielä ennen tekstistä luopumistaan huolellisesti tarkistanut oman paperille kirjoittamansa alkuperäisversion mukaan ja korjannut takaisin vääriksi ne minun korjaamani kohdat! Voi ei, kaksinkertaista työtä.

Ruotsinryhmälle aioin näyttää eilen videota. Ei ole enää kuin yksi luokkahuone, jossa videot toimivat. Niitä harvoin kukaan enää käyttää, joten ei ole korjautettu vanhoja eikä hankittu uusia laitteita. Menimme siis siihen luokkaan, jossa laite vielä toimii, mutta kun se oli etäopetusluokka, pitä painaa kahta kaukosäädintä ja ainakin 15 nappia ennen kuin saa kuvan näkyviin. Ja missään ei näkynyt sitä toista kaukosäädintä. Viimein joku oppilas tuli viereeni, otti muina miehinä sen "kadonneen" säätimen ja alkoi painella nappeja. Oppilaat kai näkivät koko ajan säätimen, se oli tietokoneläppärin kannen takana, niin ettei osunut minun silmiin, mutta heille kyllä näkyi. Olisivat kyllä ihan hyvin voineet mainita, missä säädin on!

Mutta nyt lähden kaupunkiin ja taidan ostaa samalla jonkun vehkeen, jolla saa siirretyksi ohjelmia videolta tietokoneelle. Joitakin hyväksi havaittuja ohjelmia voi siirtää. Koulussa näytettävistä on kuitenkin paras jättää vuosiluvut pois. Niin kauan menee hyvin, kun oppilaat luulevat, että ohjelma on ihan viimeistä huutoa. Mutta jos vain näkyy vuosiluku, ei olekaan enää kiinnostavaa, vaikka samaa kieltä ne siellä puhuvat kuin tänä päivänäkin. Paitsi että eilisestä ei kukaan saanut mitään selvää, kun puhuivat ohjelmassa Skånen murretta Malmössä. Siksi luimmekin ensin käsikirjoituksen, jotta saivat paremmin selvää juonesta.

Kyllä nyt nolottaa

Eilen minulle kävi kalpaten. Lähdin hiihtämään, ja ensin kotipihasta moottorikelkkareitille ja sieltä ladulle päästäkseni minun täytyy hiihtää 20 metriä maantietä pitkin. Tiellä kulki joku koirantaluttaja ja heitä katsoessani lensin nurin liukkaalla tiellä, jalat taivasta kohti. Tietysti koira ja ulkoiluttaja jäivät toljottamaan, miten minun oikein käykään.

Luulin pääseväni sieltä ylös kuten aina ennenkin, mutta eihän se niin vain käynytkään. Kun yritin saada tukea sauvoilla, luistivat sukset aina altani ja liu´uin vain eteen päin. Sitten siihen tuli jo auratraktorikin ja pysähtyi. Voi taivas miten nolottavaa. Minä yritän ja yritän sivuttain ja vaikka miten päin, mutta ei tulosta. Sitten tulee jo autokin. Mistä niitä ihmisiä nyt oikein riittää, kun muulloin ei kulje kuin yksi auto tai ihminen tunnissa!

Traktorimies (tietysti tuttu, kaikkihan täällä ovat tuttuja) nousee ratin takaa ja tulee jo auttaakseen. Mutta sitten ymmärrän, että minä en pääse sieltä ylös koskaan, ellen avaa siteitä. Ja onneksi edes sitten. Ellen olisi sittenkään päässyt, enhän minä voisi yksin ladulle lähteä. Miten minä voisin siellä tyhjässä metsässä makailla lopun päivää ja odotella pystyyn nostajaa, jos sattuisin kaatumaan. Nolottaa vieläkin tätä kirjoittaessani :(

Oudonmaalaisia tunnuksia

 Kaupungissa käydessä osui saksalaisen vieraani silmiin erään vanhan auton perässä laatta SF. Kovasti vieras ihmetteli, minkämaalainen auto se tuo on. Tietäneekö ja muistaneeko nuorempi sukupolvikaan, että sehän oli Suomen kansallisuustunnus ennen vuotta 1993, jolloin tuli tilalle FIN ja se oli kirjainlyhenne sanoista Suomi-Finland. Tai niin meille ainakin aina opetettiin!

Vaan ulkomaalaisethan järjestään luulivat kirjainten tarkoittavan Sovjet-Finland, mikä aiheutti tunnuksen muuttamisen. Tästä on eräs suomalainen kertonut, miten hänelle kerran kävi Tanskaan mennessä silloin, kun autoissa vielä oli SF.

Tanskan rajalla tullimies ei ollut millään halunnut päästää miestä läpi, luuli suomalaista venäläiseksi. Tätä suomalainen ihmetteli, ja ilmeni, että tanskalainen kivenkovaan väitti SF-tunnuksen merkitsevän Sovjet-Finland. Mutta välähtipä suomalaisella. Hänpä tiedusteli, eikö saman logiikan mukaan Tanskan DK silloin tarkoittaisi Deutsche Kolonie. (Saksan siirtokunta).

Eikä tarvinnut asiasta enää keskustella. Suomalainen päästettiin rajan yli.

Kaikki ei tykkää kevennyksistä

 

Kaupassa käydessä sattui tiskille ennen minua vanhempi mies. Myyjän kysyttyä, tuliko muuta, mies vastasi: "Ei sitten muuta kuin mummolle suuta!" Päälle päätteeksi mies hekotteli tyytyväisenä murjaisemansa vitsin takia ja katseli ympärilleen, saisiko hyväksyviä katseita muilta asiakkailta. Mutta naispuolinen myyjä oli niin myrtsin näköinen, että ellei olisi ollut palveluammatissa, olisi varmaan vedellyt miestä ympäri korvia.

Minusta tuntuu, että kumpikin valittaa seuraavalle vastaantulijalle omasta puolestaan. Myyjä kiukuttelee, miten asiakkailla on aina ne samat vitsit vuodesta toiseen, asiakas puolestaan ihmettelee myyjän huumorintajuttomuutta.

Minulle tuli mieleen, miten syksyllä työterveyshoitaja passitti minut sydänrasituskokeeseen. Oikein piti mennä kaupunkiin polkemaan pyörää muutamaksi minuutiksi pieneen koppiin. Siellä istui lääkäri niin laiskan ja tympääntyneen näköisenä, että ihan kauhistutti, että sinne piti mennä häntä vaivaamaan. Siellä piti riisua kiristävät vaatteet pois, ja sain ylleni jonkin kauhtanan, joka vaikutti siltä kuin se olisi ollut jättiläismäinen vauvan ruokalappu, laput vain sekä maha- että selkäpuolella. Tästä mainitsinkin oikein ääneen, mutta lääkäri murahti siihen malliin, että sopii pitää turpavärkki pienemmällä. Oli vissiin sekin kuullut samat kevennykset jo useampaan kertaan.

Englannin takia vaikeita asiakkaita

Mitä eteläisellä Pohjanmaalla ei ole, se tehdään itse. Seinäjokisten virkistyspaikka on nykyään Kyrkösjärvi, joka on "vain" tekojärvi. Se on tehty Kyrönjoen säännöstelyaltaaksi, mutta siellä on nykyään myös hieno uimaranta. Nämä kuvat ovat ihan Seinäjoen kupeelta lenkkipolulta, mutta maisemat voisivat olla vaikka meidän paikkakunnalta Itä-Suomesta. Epäilen välillä itsekin, olenko sekoittanut kuvat jotenkin.

Oli sitten kyse lapsista tai vanhuksista, heidän kanssaan asioidessa saa aina pyöritellä silmiään. Menimme äidin (80 v) kanssa kauppaan ostamaan isälle sairaalaan uutta sähköpartakonetta. Entinen hyvin palvellut oli merkiltään Philips ja isä oli vaatinut tilalle ehdottomasti samanmerkkisen. Kaupassa äiti sanoi myyjälle, että koneessa pitää lukea tietyssä kohtaa "Philips Have". Huomasimme heti hyllyssä samannäköisen kuin entinenkin, ja olin jo sanomaisilleni myyjälle, että otamme sen, mutta äiti ei nähnyt missään sanaa HAVE.

Äiti alkoi jankata, että pitää olla senmerkkinen, myyjä vakuutteli, ettei sellaisia ole, ei niitä enää valmisteta. Äiti vain jankkaa ja myyjän otsasuoni alkaa pullistua ja posket punoittaa, äänikin nousee jo hieman. Jossain vaiheessa myyjä huomaa, että havella tarkoitetaankin englannin sanaa shave, ja sitten vasta minäkin älyän, ettei kyse ole merkistä vaan seivaamisesta. Taas tuo vihoviimeinen vieras kieli on juksauttanut vanhuksia. Alkoivat myyjänkin otsarypyt silitä, mutta korvat olivat vieläkin vähän luimussa, joten kotona varmaan kertoo vaimolleen, miten on vaikeita asiakkaita!

Suupieliä nostattavaa

Lapsenlapsen kanssa ovat päivät vilahtaneet huomaamatta. Nyt vain on raukka niin kipeä, että ei tahdo mikään sujua eikä kiinnostaa. Mutta on hän osannut meille silti järjestää hauskuutta ja riemua, eikä vähiten hauskoilla lapsen kommenteillaan ja pettämättömällä logiikallaan.

Lueskellessamme tänään jotain kummituskirjaa, oli puhetta, että kummituksia ei ole olemassakaan. Aatu (4½) kertoi päiväkodissa olleen puhetta, että mitään kummituksia, näkymättömiä olentoja ja mörköjä ei olemassa. Mutta tähän Aatu kovin varmana ajatuksenaan esitti minulle: "Mutta mistä sen tietää, onko niitä näkymättömiä olemassa, jos niitä kerran ei näe!"

Olimme eräänä päivänä kaupungissa ja kävimme syömässä paikassa, jossa oli töissä erittäin tummaihoinen afrikkalaista alkuperää oleva nainen. Aatu tuijotti ja tuijotti ja oli lopulta ihan taittaa niskansa tuijotuksesta. Yritin neuvoa, että ei pitäisi ihmisiä tuijottaa, se on epäkohteliasta. Mutta naisen tullessa toisen kerran lähellemme astioita keräämään, tuijotus vain lisääntyi. Kotona Aatu sitten selitti puolustukseksi, että "oli ihan pakko vähän tuijottaa, kun en ennen ole noin tummaa ihmistä nähnyt. Oli niin erikoinen! "

Katsoimme sitten kirjaa, jossa oli kuvia erirotuisista ihmisistä. Eräässä kuvassa oli arabialaisia ihmisiä, joilla tietysti tavanomaiset kauhtanat päällään ja naisilla kasvot peitettyinä. Aatu tuumasi: "Hih, kato, nuo ovat pukeutuneet kummitusvaatteisiin! Meinaakohan ne lähteä pelottelemaan ihmisiä."

Kävimme kesäkioskilla juomassa kahvit ja Aatu sai jonkin oikein sokerisen ja suupielet töhrivän tikkarin. Oli käytävä myös pusikossa pissalla. Eihän meille tietenkään sattunut mitään paperia mukaan, joten käytimme saniaisen lehtiä. Palattuamme Aatu selitti suureen ääneen pöytien ääressä istuville turisteille: "Piti pyyhkiä pippeli ja naama lehteen!"

Vintillä on vielä tätinsä entinen huone täynnä kaikenlaista pikkukrääsää paikat väärällään, ja niitä käymme aina ihmettelemässä ja tavaroiden määrää voivottelemassa. Koska huone on etelään päin, pörrää ikkunoissa usein aurinkoisella säällä paljon kärpäsiä, joten olen laittanut läpinäkyvän kärpäspaperin ikkunaan. Paperiin oli tarttunut kärpäsiä koko paperi täyteen, ja nämä nähdessään Aatu voivotteli: "Ai ai sitä Jaanaa! Se on liimannut kärpäsiäkin ikkunaan!"