Yläkoulun yleisurheilukisat olivat eilen aamupäivällä. Oli niin kaunis aurinkoinen päivä, että harvoin sellaista sattuu juuri ulkoilupäivänä. On sitä ollut tihkusateista ja sumuistakin urheilupäivää ja siellä saanut kylmissään nostaa korkeushyppytelineellä rimaa tai kirjata muistiin pituushypyn tuloksia. Nyt minulla oli jo tunnin kuluttua lähtö takaisin koululle lukion tunneille, sillä lukio ei osallistunut näihin geimeihin. Onneksi, sillä minä olen niin kovin suurpiirteinen numeroiden kanssa, toimitsijana olisi tullut varmaan itsekeksittyjä tuloksia.
Iltapäivällä ei minulla ja yhdellä kollegalla ollut enää tunteja eikä muita velvollisuuksia, joten painelimme kaupunkiin tablettitietokoneiden ostoon. Kävimme kahdessa eri liikkeessä. Ja kun olen suuttunut Soneran toimintaan niin kuin kaverikin, emme siihen eli kolmanteen firmaan edes menneet. Ei hinnoissa suuria eroja ollut, mutta ostimme kumpikin siitä, jossa oli myyjä parempi puhuja. Kun kilpailu on nykyään kovaa, kaikilla pikkuasioillakin on merkitystä. Hyvin tuntuu kone ja yhteys toimivan.
Meillä sattui vahingossa hyvä tuuri. Ostoksen jälkeen myyjä mainitsi, että nykyään on niin kova menekki noilla koneilla, että kun torstai on kuormapäivä, eli koneita oli aamulla tullut kahdeksan kappaletta, oli meidän ostoksen jälkeen jo neljä myyty. Ja niistä kahdeksasta oli etukäteen kaksi varattu. Eli meidän jälkeen enää kaksi tablettia jäljellä. Emme saaneet suojuksia, ne olivat loppu. Toisesta firmasta ne olisi saanut (ja vielä jätskit jälkiruoaksi) ja niitä oli varastossa, mutta emme mitenkään iljenneet mennä enää sinne sanomaan, että sorry, ostimme koneen muualta, mutta teiltä ostaisimme suojuksen. Täytyy vaikka ensi kaupunkikäynnillä käydä hakemassa, eivät ne meitä silloin enää muista. Ja jos muistavat, voimmehan me sanoa, että ostamme etukäteen suojukset ja ostamme koneen myöhemmin :))))
perjantai 31. elokuuta 2012
Koulussa ja kaupungissa
keskiviikko 29. elokuuta 2012
Vaihteleva päivä
Päivän aloitus oli hieno, koko koulu kerääntyi aamulla kunnantalon eteen. Siellä seisoivat sotaväkeen kutsuttavat hienossa asennossa, lukiosta tyttö ja poika nostivat lipun ja Savon sotilassoittokunta soitti musiikkia. Ainakin Sotilaspoika-kappale oli ohjelmistossa. Sitä vain ei kukaan muu tunnistanut kuin minä, joka muinoin koulussa jouduin sain laulaa sitä joka musiikkitunti vanhan sodankäyneen kanttoriopettajamme johdolla.
Seurasi pieni puhe, minkä jälkeen pojat siirtyivät sisätiloihin. Minä ja muut lukiolaiset olimme pettyneitä, ettemme päässeetkään seuraamaan, mitä ihmettä siellä suljettujen ovien takana tapahtuu. Mutta joku onneksi valisti, ettei siellä nyt niin maailmaoja mullistavia asioita ole. Jokusen puheen ehkä kuulevat ja pojilta kysellään vähän toiveita, missä haluavat sotaväkensä käydä jne. No hyvä, ei ole kyse salatieteestä :)
Abit olivat vähän mörtseinä, kun tuon tilaisuuden jälkeen pidin heille vielä puoli tuntia ruotsin kuunteluharjoitusta. Tilaisuus oli lyhyempi kuin meille oli ilmoitettu, ja olimme jo kerinneet perua etäopetuksenkin. Vähän protestoivat, että emmehän me voi pitää ruotsia, kun ei etäoppilaatkaan saa opetusta, ei ole reilua ja tasa-arvoista! Niinpä varmaan.
Seuraavana ohjelmassa oli urheiluhallilla Sotilassoittokunnan konsertti. Siellä oli koko koululaitos kuuulemassa ihan esikoululaisista lähtien. Soittokunnan jäsenet esittelivät puhallinsoittimensa ja arvuuttelivat ensin, tiesikö yleisö soitinten nimiä. Kaikki pienetkin tiesivät kaikenmaailman ihme torvien nimet, minä en tunnistanut ensimmäistäkään. On näemmä musiikinopetus parantunut minun kouluajoistani. Ja ainut kappalekin, mitä minä tunnistin, oli jälleen se Sotilaspoika, joka soitettiin taas. (Mun isäin oli sotamies ja nuori kauniskin. Jo viisitoistavuotisna hän lähti sotahan...) Mutta eivätpä soittaneet Ateenalaisten laulua, joka oli silloin kivikirvesaikakaudella minun opettajani toinen lempikappale. (Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä kaadut sä puolesta maas...).
Tuo konserttikin oli varttia lyhyempi kuin oli ilmoitettu, joten meillä meni koko aamupäivän ohjelma ihan sekaisin. Kukaan ulkopuolinen ei varmaan tajuakaan, miten voi yksi varttituntikin suuntaan tai toiseen sekoittaa koko koulupäivän järjestyksen, mitä sitten kaksi yksittäistä varttia: onko nyt välitunti, ja kuka valvoo, vai pitääkö mennä tunnille ja mitä tunteja itse asiassa pidetään, onko joka porukalle edes opettajaa. Vai pannaanko oppilaat syömään, no ei kun ruoka on tilattu tulevaksi vasta puoli tuntia myöhemmin kuin tavallisesti. Ja kun ruoka tulee, mikä porukka menee ensin, kaikki kun eivät mahdu yhtaikaa. Ja jos aloitetaankin normaali päivä jo kello 12 eikä 12.15 kuten normaalisti! -No ei takuulla, siinä menisi loppupäiväkin sekaisin.
Loppupäivä sujui onneksi normaalisti. Kello 15 oli vielä yhtenäiskoulun opettajainkokous, oikein parin tunnin mammuttikokous päiväkodilla. Viime vuonna minulla ei ollut yhtenäiskoulun puolella opetusta, joten ei tarvinnut osallistua kuin lukion kokouksiin. Nyt tulee kaikkea työtä tuplasti, kun on kahdessa koulumuodossa opetusta.
Näköjään on tämäkin päivä saatu iltaan, joten jäämme odottelemaan mitä huominen tuo tullessaan.
Seurasi pieni puhe, minkä jälkeen pojat siirtyivät sisätiloihin. Minä ja muut lukiolaiset olimme pettyneitä, ettemme päässeetkään seuraamaan, mitä ihmettä siellä suljettujen ovien takana tapahtuu. Mutta joku onneksi valisti, ettei siellä nyt niin maailmaoja mullistavia asioita ole. Jokusen puheen ehkä kuulevat ja pojilta kysellään vähän toiveita, missä haluavat sotaväkensä käydä jne. No hyvä, ei ole kyse salatieteestä :)
Abit olivat vähän mörtseinä, kun tuon tilaisuuden jälkeen pidin heille vielä puoli tuntia ruotsin kuunteluharjoitusta. Tilaisuus oli lyhyempi kuin meille oli ilmoitettu, ja olimme jo kerinneet perua etäopetuksenkin. Vähän protestoivat, että emmehän me voi pitää ruotsia, kun ei etäoppilaatkaan saa opetusta, ei ole reilua ja tasa-arvoista! Niinpä varmaan.
Seuraavana ohjelmassa oli urheiluhallilla Sotilassoittokunnan konsertti. Siellä oli koko koululaitos kuuulemassa ihan esikoululaisista lähtien. Soittokunnan jäsenet esittelivät puhallinsoittimensa ja arvuuttelivat ensin, tiesikö yleisö soitinten nimiä. Kaikki pienetkin tiesivät kaikenmaailman ihme torvien nimet, minä en tunnistanut ensimmäistäkään. On näemmä musiikinopetus parantunut minun kouluajoistani. Ja ainut kappalekin, mitä minä tunnistin, oli jälleen se Sotilaspoika, joka soitettiin taas. (Mun isäin oli sotamies ja nuori kauniskin. Jo viisitoistavuotisna hän lähti sotahan...) Mutta eivätpä soittaneet Ateenalaisten laulua, joka oli silloin kivikirvesaikakaudella minun opettajani toinen lempikappale. (Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä kaadut sä puolesta maas...).
Tuo konserttikin oli varttia lyhyempi kuin oli ilmoitettu, joten meillä meni koko aamupäivän ohjelma ihan sekaisin. Kukaan ulkopuolinen ei varmaan tajuakaan, miten voi yksi varttituntikin suuntaan tai toiseen sekoittaa koko koulupäivän järjestyksen, mitä sitten kaksi yksittäistä varttia: onko nyt välitunti, ja kuka valvoo, vai pitääkö mennä tunnille ja mitä tunteja itse asiassa pidetään, onko joka porukalle edes opettajaa. Vai pannaanko oppilaat syömään, no ei kun ruoka on tilattu tulevaksi vasta puoli tuntia myöhemmin kuin tavallisesti. Ja kun ruoka tulee, mikä porukka menee ensin, kaikki kun eivät mahdu yhtaikaa. Ja jos aloitetaankin normaali päivä jo kello 12 eikä 12.15 kuten normaalisti! -No ei takuulla, siinä menisi loppupäiväkin sekaisin.
Loppupäivä sujui onneksi normaalisti. Kello 15 oli vielä yhtenäiskoulun opettajainkokous, oikein parin tunnin mammuttikokous päiväkodilla. Viime vuonna minulla ei ollut yhtenäiskoulun puolella opetusta, joten ei tarvinnut osallistua kuin lukion kokouksiin. Nyt tulee kaikkea työtä tuplasti, kun on kahdessa koulumuodossa opetusta.
Näköjään on tämäkin päivä saatu iltaan, joten jäämme odottelemaan mitä huominen tuo tullessaan.
maanantai 27. elokuuta 2012
Ei puutetta äksönistä
Kaksi viikkoa on mennyt töissä jo ihan hujauksessa. Siinähän ne päivät menevät kuin aina ennenkin vuosien mittaan. Oppilaat ovat joskus levottomia, joskus rauhallisia. Joskus oppivat, joskus eivät. Ei mitään järisyttävää eikä uutta.
Seiskaluokka meni viime torstaina ns. tutustumisleirille, jollaisella yläkouluun tulleet oppilaat on käytetty viime vuosina. Puoliltapäivin koko seiska opettajineen pyöräili parinkymmenen kilometrin päähän entiselle kyläkoululle ja yöpyi siellä. Heillä oli kaikenlaista ohjelmaa, jotta tutustuisivat toisiinsa paremmin. Seuraavana päivänä pyöräilivät takaisin. Oikeastaan nykyään kaikki tuntevat jo alun alkaenkin toisensa, sillä kyläkoulut on lakkautettu ja kaikki tulevat samalta alakoululta, mutta onpahan vaihtelua.
Vaihtelua tulee kyllä muutenkin. Ensi keskiviikoksi on koko koulu kutsuttu kutsuntatilaisuutta seuraamaan. Sellaisessa en ole ennen ollutkaan. Minulla kun ei ole veljiä eikä poikia, en tiedä armeijaan liittyvistä touhuista juuri mitään. En ole koskaan päässyt seuraamaan valatilaisuuttakaan, Mutta toisaalta, on maailmassa monta muutakin asiaa, mitä en ole päässyt katsomaan, enkä tule pääsemään.
Torstaina aamupäivällä on yläkoulun yleisurheilukisat, joten kyllä äksöniä riittää.
Seiskaluokka meni viime torstaina ns. tutustumisleirille, jollaisella yläkouluun tulleet oppilaat on käytetty viime vuosina. Puoliltapäivin koko seiska opettajineen pyöräili parinkymmenen kilometrin päähän entiselle kyläkoululle ja yöpyi siellä. Heillä oli kaikenlaista ohjelmaa, jotta tutustuisivat toisiinsa paremmin. Seuraavana päivänä pyöräilivät takaisin. Oikeastaan nykyään kaikki tuntevat jo alun alkaenkin toisensa, sillä kyläkoulut on lakkautettu ja kaikki tulevat samalta alakoululta, mutta onpahan vaihtelua.
Vaihtelua tulee kyllä muutenkin. Ensi keskiviikoksi on koko koulu kutsuttu kutsuntatilaisuutta seuraamaan. Sellaisessa en ole ennen ollutkaan. Minulla kun ei ole veljiä eikä poikia, en tiedä armeijaan liittyvistä touhuista juuri mitään. En ole koskaan päässyt seuraamaan valatilaisuuttakaan, Mutta toisaalta, on maailmassa monta muutakin asiaa, mitä en ole päässyt katsomaan, enkä tule pääsemään.
Torstaina aamupäivällä on yläkoulun yleisurheilukisat, joten kyllä äksöniä riittää.
sunnuntai 26. elokuuta 2012
Enhän minä mites minä
Minulle on napsahtanut tunnustus. Aikatherine antoi minulle tällaisen läpyskän, vaikka minusta tuntuu, että nyt on ansiotonta arvonnousua. Koko kesän on tullut päivitetyksi vähän laiskanlaisesti. Lieneekö suomalaista vaatimattomuutta. Monissa muissa kulttuureissa sen sijaan kiitellään ylitsevuotavasti kaikista kiitoksista ja kohteliaisuuksista, vaikka kohteliaisuuden vastaanottaja tietäisikin, että tuo toinen vain tavan vuoksi kehuu. Toisaalta, Suomessa voi yhä vieläkin iloita kohteliaisuuksista ihan oikeasti, sillä täällä ei jaella sellaisia ylenpalttisesti vain suunsa lämpimiksi. Täällä melkein useimmiten tarkoitetaan, mitä sanotaankin.
Suomalaiset ovat tyypillisesti aina vähätelleet, jos vaikka joku kehuu uutta vaatetta kauniiksi. "Eihän tämä mikään kaunis ole, vanhakin, kirpputorilta ostettu!" on aina ollut tyypillinen vastaus. Hah, mitäs sitten osti, jos se kerran ei omasta mielestä ollut kaunis.
Nyt muistui mieleeni sellainenkin sanonta (vaikkakin hieman asian vierestä), että ennen vanhaan sanottiin jollekin henkilölle, jolla oli esim. uusi vaate: "Onnea uudelle puserolle, ettei heti rikki mene!" Tämän asian olin jo aikaa sitten unohtanut, kunnes se ihan tässä viime viikolla putkahti suustani ulos, kun kollega tuli kouluun uusi pusero päällään. Eivät olleet muut kollegat koskaan ennen sellaista sanontaa kuulleet.
Tämän tunnustuksen säännöt ovat:
1. Kiitä linkin kera blokkaajaa, jolta sait sen.
2. Anna tunnustus (5) suosikkiblogillesi ja kerro heille siitä.
3. Kopioi Post it ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta vaikka se onkin kerrottu vain Post it -lapulla ja toivo, että lempiblokkaajasi jakavat sen eteenpäin.
Minusta on aivan mahdoton valkata vain viisi blogia. Miten niitä voi laittaa muiden yläpuolelle. Tarkan harkinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, että viis minä säännöstä (kuten Aikatherinekin teki!) ja annan tämän tunnustuksen kaikille, joiden blogi kulkee blogini oikeassa sivureunassa. Niitä luen eniten. Ei sekään jaottelu ole oikeudenmukainen, sillä käyn monissa muissakin blogeissa. Mutta olkoon nyt tällä kertaa näin.
Aikatherinelle vielä kiitos!
perjantai 24. elokuuta 2012
Melkein kuin Ruotsin-risteily
Eilenillalla oli kansalaisopiston opettajille risteily yllä etualalla olevalla höyrylaivalla. Tilaisuus oli samalla opettajainkokous, infotilaisuus ja pitkäaikaisen kansalaisopiston musiikinopettajan eläkkeellejääntimuistaminen. Mahdotonta miten joku osaa ja ehtii kaikkea. Kiitospuheessaan hän mainitsi vaatimattomasti, että eihän hän opettanut kuin muutamaa instrumenttia. Ja sitten seurasi varmaan ainakin parinkymmenen musiikkivehkeen luettelo!
Ihmettelin itsekseni, kuinka en ole oppinut tuotakaan opettajaa tuntemaan kuin vasta vuosi sitten, vaikka hän on aloittanut uransa samaan aikaan minun kanssani, kylläkin usean kunnan yhteisenä. Mutta minä kun en ole koskaan ymmärtänyt mitään musiikista, ei meillä juuri ole ollut mahdollisuutta tutustuakaan.
Laivalla oli pikku purtavaakin, salaatteja, lihapullia ja perunalätysköitä. Oikein maukasta ja hyvää. Oli yhteislaulua, ja sen aikana ehdin jo luulla, että olemme ajaneet karille, sillä jysähti ja kolisi niin että mehut heilahtivat pöydälle. Mutta olimmekin tulleet rantaan.
Kävelimme kilometrin verran paikalliselle marjaviinitilalle, jossa saimme ostaa likööri- ja viinimaistiaisia. Liköörejä vain ei saanut ostaa kotiin lainsäädännön mukaan, mutta viinejä kylläkin. Ostin kaksi pulloa mustaviinimarjaviiniä ja ne kilisivät niin mahdottomasti, että oli pakko laittaa paperinenäliinaa niiden väliin. Kilisevien pullojen kanssa kylän läpi iltamyöhällä kulkeminen ei nimittäin anna hyvää kuvaa kansankynttilästä!
Pari kuvaa kirkonkylästä järveltä nähtynä.
Tämä Temolan viinitila on saanut palkintojakin erilaisissa kilpailuissa, ainakin muistaakseni mansikkakuohuviini oli voittanut parhaan sijan. Viinitilan pihapiiri on aivan upea. Saimme kuulla myös tilan historiasta ja juomien valmistuksesta. Vasta paluumatkalla huomasin, että joidenkin kassista ei pilkottanutkaan pullo vaan jokin kasvin taimi. Sieltähän olisi saanut ostaa taimiakin, olisi varmaan ollut minunkin viisainta ostaa vain kasveja. Nuo syysleimut olisivat komeita meidänkin pihassa.
Ihmettelin itsekseni, kuinka en ole oppinut tuotakaan opettajaa tuntemaan kuin vasta vuosi sitten, vaikka hän on aloittanut uransa samaan aikaan minun kanssani, kylläkin usean kunnan yhteisenä. Mutta minä kun en ole koskaan ymmärtänyt mitään musiikista, ei meillä juuri ole ollut mahdollisuutta tutustuakaan.
Laivalla oli pikku purtavaakin, salaatteja, lihapullia ja perunalätysköitä. Oikein maukasta ja hyvää. Oli yhteislaulua, ja sen aikana ehdin jo luulla, että olemme ajaneet karille, sillä jysähti ja kolisi niin että mehut heilahtivat pöydälle. Mutta olimmekin tulleet rantaan.
Kävelimme kilometrin verran paikalliselle marjaviinitilalle, jossa saimme ostaa likööri- ja viinimaistiaisia. Liköörejä vain ei saanut ostaa kotiin lainsäädännön mukaan, mutta viinejä kylläkin. Ostin kaksi pulloa mustaviinimarjaviiniä ja ne kilisivät niin mahdottomasti, että oli pakko laittaa paperinenäliinaa niiden väliin. Kilisevien pullojen kanssa kylän läpi iltamyöhällä kulkeminen ei nimittäin anna hyvää kuvaa kansankynttilästä!
Pari kuvaa kirkonkylästä järveltä nähtynä.
Tämä Temolan viinitila on saanut palkintojakin erilaisissa kilpailuissa, ainakin muistaakseni mansikkakuohuviini oli voittanut parhaan sijan. Viinitilan pihapiiri on aivan upea. Saimme kuulla myös tilan historiasta ja juomien valmistuksesta. Vasta paluumatkalla huomasin, että joidenkin kassista ei pilkottanutkaan pullo vaan jokin kasvin taimi. Sieltähän olisi saanut ostaa taimiakin, olisi varmaan ollut minunkin viisainta ostaa vain kasveja. Nuo syysleimut olisivat komeita meidänkin pihassa.
perjantai 17. elokuuta 2012
Ai sinä tiesit
Mitä nuorempia oppilat ovat, sitä mielenkiintoisempia kommentteja he esittävät. Eilen kirjoitin taululle sanoja, ja vähän väliä kasiluokkalaiset kysyivät, mitä taululla oikein lukee. Lopulta joku sanoi, että kyllä sinä sitten kirjoitat vanhanaikaisilla kirjaimilla! Oho, tähän on siis tultu, että uusi polvi ei ymmärrä enää edes vanhojen kirjoitusta. Kirjoitin viereen tekstauskirjaimilla, ja sitten lopulta joku sanoi, että kirjoita vaan kaunokirjoituksella, kyllä me opimme sitäkin ymmärtämään! Lohduttavaa.
Olinkin alkuviikosta vähän ihmetellyt, kun ykkösluokalla olin laittanut oppilaille pienen kirjoitustehtävän, ja joku kysyi, ymmärränkö kaunokirjoitustekstiä. Luulin hänen tarkoittavan vaikkapa omia harakanvarpaitaan, jollaisia yleensä saa papereista lukea, mutta hän olikin tarkoittanut vanhan ja uuden kirjoitustyypin eroa.
Vielä kasiluokkalaisenkin on vaikea arvioida, mitä aikuinen ja tietyssä ammatissa toimiva saaattaa tietää. Eräs kysyi minulta, tiedänkö, mikä koulumme nimi on. Kun mainitsin, että P:n yhtenäiskoulu, oli oppilas hämmästynyt tietämyksestäni! Arvoni varmaan nousi oppilaan silmissä. Kun sitten tuli puhetta kotieläinten nimistä ruotsiksi, kysyi joku, että etpä tiedä, mitä kissa on englanniksi. "Oho tiesit", oli oppilaan kommentti. "Minä tiedän kaiken!" leikittelin puhujalle. "No varmaan et tiedä piin likiarvoa!" Kun siihenkin tuli oikea vastaus 3,14, olivat osakkeeni varmaan nousseet jo niin korkealle, että kysely loppui. Oppilailta varmaan itseltään loppui tietämys.
Osakkeitani ei varmaan laskettu kovin korkealle sen sijaan abien keskuudessa. Kun oli puhetta, että en-sukuisten sanojen monikon pääte on aina ärrällinen, mainitsin vielä, että ei koskaan s kuten englannissa, esim. catches. Pienen sekunnin murto-osan hiljaisuuden jälkeen räjähti porukka nauramaan. Hah, onneksi sentään itse älysin että cats, ja itse vielä ymmärsin, että catches on pyydystää. Hapantuneet ovat näköjään aivot.
Mielenkiintoista. On ollutkin viimeiset pari vuotta luokkia, jotka eivät paljon ylimääräistä puhele. Saa nähdä miten lukuvuosi jatkuu.
Olinkin alkuviikosta vähän ihmetellyt, kun ykkösluokalla olin laittanut oppilaille pienen kirjoitustehtävän, ja joku kysyi, ymmärränkö kaunokirjoitustekstiä. Luulin hänen tarkoittavan vaikkapa omia harakanvarpaitaan, jollaisia yleensä saa papereista lukea, mutta hän olikin tarkoittanut vanhan ja uuden kirjoitustyypin eroa.
Vielä kasiluokkalaisenkin on vaikea arvioida, mitä aikuinen ja tietyssä ammatissa toimiva saaattaa tietää. Eräs kysyi minulta, tiedänkö, mikä koulumme nimi on. Kun mainitsin, että P:n yhtenäiskoulu, oli oppilas hämmästynyt tietämyksestäni! Arvoni varmaan nousi oppilaan silmissä. Kun sitten tuli puhetta kotieläinten nimistä ruotsiksi, kysyi joku, että etpä tiedä, mitä kissa on englanniksi. "Oho tiesit", oli oppilaan kommentti. "Minä tiedän kaiken!" leikittelin puhujalle. "No varmaan et tiedä piin likiarvoa!" Kun siihenkin tuli oikea vastaus 3,14, olivat osakkeeni varmaan nousseet jo niin korkealle, että kysely loppui. Oppilailta varmaan itseltään loppui tietämys.
Osakkeitani ei varmaan laskettu kovin korkealle sen sijaan abien keskuudessa. Kun oli puhetta, että en-sukuisten sanojen monikon pääte on aina ärrällinen, mainitsin vielä, että ei koskaan s kuten englannissa, esim. catches. Pienen sekunnin murto-osan hiljaisuuden jälkeen räjähti porukka nauramaan. Hah, onneksi sentään itse älysin että cats, ja itse vielä ymmärsin, että catches on pyydystää. Hapantuneet ovat näköjään aivot.
Mielenkiintoista. On ollutkin viimeiset pari vuotta luokkia, jotka eivät paljon ylimääräistä puhele. Saa nähdä miten lukuvuosi jatkuu.
torstai 16. elokuuta 2012
Otin rauhallisesti
Kun ensimmäisenä koulupäivänä menin kouluun, katseli jokin yläkoulun luokka minun perääni ja joukosta kuului: "Kuka se tuo on?" Ei ihme, etteivät minua tunne, sillä en ole moneen vuoteen opettanut yläkoululaisia. Nyt olen tavannut molemmat kasiluokan ryhmät, ja oikein mukavilta vaikuttavat. Ihan teksisi mieli mainita, että oikein pupuja olivat. Hih, mutta kunhan kurssi pääsee kunnolla vauhtiin, voipi sen loputtua kysyä, vieläkö ovat pupuja.
Eilen vielä luulin, että etäopetus lukiossa lähti hyvin käyntiin, mutta tänään jo melkein olin toista mieltä. Eilen toimi dokumenttikamera eka tunnilla moitteettomasti, mutta toisella tunnilla kesken kaiken vain pimeni. Se oli pimennyt jo edellisen open tunnilla, en vain ollut asiasta tietoinen.
Tänään luulin, että minulla on etäopetusta samassa luokassa kuin eilen ja olin varannut sen mukaisen ohjelman. Oho, tunti olikin luokassa, jossa en ole ennen käyttänyt laitteita. No, oppilaathan tietävät ja osaavat kaiken, mutta ei minulla ollut soitinta. Tai olisi ollut tietokoneen CD-soitin, mutta olin unohtanut CD:n. No menihän sekin tunti kumminkin vaikkakin eri ohjelmalla.
Minun täytyy yrittää ottaa rauhallisesti. Parikin henkilöä jo on varoitellut, että ota rauhallisesti. Ja minähän olen ottanut - ja hyvin menee!
Eilen vielä luulin, että etäopetus lukiossa lähti hyvin käyntiin, mutta tänään jo melkein olin toista mieltä. Eilen toimi dokumenttikamera eka tunnilla moitteettomasti, mutta toisella tunnilla kesken kaiken vain pimeni. Se oli pimennyt jo edellisen open tunnilla, en vain ollut asiasta tietoinen.
Tänään luulin, että minulla on etäopetusta samassa luokassa kuin eilen ja olin varannut sen mukaisen ohjelman. Oho, tunti olikin luokassa, jossa en ole ennen käyttänyt laitteita. No, oppilaathan tietävät ja osaavat kaiken, mutta ei minulla ollut soitinta. Tai olisi ollut tietokoneen CD-soitin, mutta olin unohtanut CD:n. No menihän sekin tunti kumminkin vaikkakin eri ohjelmalla.
Minun täytyy yrittää ottaa rauhallisesti. Parikin henkilöä jo on varoitellut, että ota rauhallisesti. Ja minähän olen ottanut - ja hyvin menee!
tiistai 14. elokuuta 2012
Eka päivä kevyehkö
Hyvä että alkoivat työt niin tuli lämpimämmät säätkin. Oikein hyvä.
Eilen suunnittelupäivänä käytiin läpi koko tulevan lukuvuoden tapahtumat ja tulihan sinne joka kuulle taas jotain retkeä, tutustumiskäyntiä, vierailua, liikuntapäivää, teemapäivää jne jne. Tuskin tarvitsee koulukirjoja paljon avatakaan. Mutta hyödyllisiähän ne kaikki ovat. Oppilaille ovat tärkeitä sählyturnaukset, hiihtokilpailut ja on tosi tärkeää käydä vaikkapa vierailulla etäopetuspaikkakunnalla, vaikka siihenkin luttaantuu koko päivä.
Tänään oli minulla jotenkin vain kekkulointia, sillä oppilaat olivat puolille päivin ryhmänohjaajiensa huomassa. Etäopetuslaitteitten toimivuutta kokeiltiin, ja voi kauhistus sitä johtojen ja piuhojen määrää, mikä kohtasi yhdessäkin etäopetusluokassa. Laitteitten päälle oli kasattu kokonainen vuori johtoja ja kaikki irti laitteista. Keväällä oli tietysti otettu sähköjohdot irti seinästä, mutta muita ei olisi tarvinnut irrotella. En tiedä, kenen intohimona on joka loma irrotella johtoja, joista ei sitten kukaan tiedä, mihin ne pitäisi työntää. Tunnin yrittämisen jälkeen saatiin laitteet kuntoon, ja huomenaamuna on jännä nähdä, saanko aloitetuksi abien opetusta.
Koska aamupäivä oli minulla vain kuuhailua, kerkesin valmistella huomisia tunteja ja kirjoittaa huomenaamuksi päivänavauksenkin. Aion puhua siitä, miten kaikkia aineita kannattaa opiskella. Tekee huonon vaikutuksen työnantajaan, jos työnhakijalla on vaikkapa muuten kiitettävä rivi, mutta yksi numero keikkuu vitosessa. Sehän antaa kuvan, että ihminen siis valikoi työtehtäviään. Tämä tarkoittaa sellaisia aineita, joissa oppilaalla kaiken todennäköisyyden mukaan olisi kyllä kykyä, mutta sattuu vain olemaan tietynlainen asennevamma. Tuollainenkin kuultaa papereista läpi.
Mutta huomenna vasta aloitetaan oikein rytinällä. Koska saksanopetusta ei enää ole, minulle on tullut pitkästä aikaa yläkoulun puoleltakin pari kurssia. Mutta nyt lähden ulos nauttimaan vielä auringosta.
Eilen suunnittelupäivänä käytiin läpi koko tulevan lukuvuoden tapahtumat ja tulihan sinne joka kuulle taas jotain retkeä, tutustumiskäyntiä, vierailua, liikuntapäivää, teemapäivää jne jne. Tuskin tarvitsee koulukirjoja paljon avatakaan. Mutta hyödyllisiähän ne kaikki ovat. Oppilaille ovat tärkeitä sählyturnaukset, hiihtokilpailut ja on tosi tärkeää käydä vaikkapa vierailulla etäopetuspaikkakunnalla, vaikka siihenkin luttaantuu koko päivä.
Tänään oli minulla jotenkin vain kekkulointia, sillä oppilaat olivat puolille päivin ryhmänohjaajiensa huomassa. Etäopetuslaitteitten toimivuutta kokeiltiin, ja voi kauhistus sitä johtojen ja piuhojen määrää, mikä kohtasi yhdessäkin etäopetusluokassa. Laitteitten päälle oli kasattu kokonainen vuori johtoja ja kaikki irti laitteista. Keväällä oli tietysti otettu sähköjohdot irti seinästä, mutta muita ei olisi tarvinnut irrotella. En tiedä, kenen intohimona on joka loma irrotella johtoja, joista ei sitten kukaan tiedä, mihin ne pitäisi työntää. Tunnin yrittämisen jälkeen saatiin laitteet kuntoon, ja huomenaamuna on jännä nähdä, saanko aloitetuksi abien opetusta.
Koska aamupäivä oli minulla vain kuuhailua, kerkesin valmistella huomisia tunteja ja kirjoittaa huomenaamuksi päivänavauksenkin. Aion puhua siitä, miten kaikkia aineita kannattaa opiskella. Tekee huonon vaikutuksen työnantajaan, jos työnhakijalla on vaikkapa muuten kiitettävä rivi, mutta yksi numero keikkuu vitosessa. Sehän antaa kuvan, että ihminen siis valikoi työtehtäviään. Tämä tarkoittaa sellaisia aineita, joissa oppilaalla kaiken todennäköisyyden mukaan olisi kyllä kykyä, mutta sattuu vain olemaan tietynlainen asennevamma. Tuollainenkin kuultaa papereista läpi.
Mutta huomenna vasta aloitetaan oikein rytinällä. Koska saksanopetusta ei enää ole, minulle on tullut pitkästä aikaa yläkoulun puoleltakin pari kurssia. Mutta nyt lähden ulos nauttimaan vielä auringosta.
sunnuntai 12. elokuuta 2012
Mehut irti ihmisistä
Viimeinen lomapäivä on menossa umpeen ja olen väsyttänyt itseni jo ihan loppuun juuri ennen koulun alkua. Olin nimittäin kolmipäiväisellä venäjän intensiivikurssilla, joka päättyi eilen. En muistanutkaan, miten rankkaa on opiskella aamuyhdeksästä iltaviiteen ihan intensiivisesti. Mehut lähti ihmisistä ihan tarkkaan.
Mutta kurssi oli tosi hyvä. Olen joskus kauan sitten opiskellut venäjää kansalaisopiston kursseilla. Osasin silloin paljonkin, mutta kun aikaa on päässyt kulumaan ainakin 20 vuotta siitäkin, ovat monet hyvät opit karisseet taivaan tuuliin. En ole tarvinnut opeista vuosien mittaan kuin venäläisiä opettaessani joitain fraaseja tai yksittäisiä sanoja ja Venäjällä käydessäni kadun- ja liikkeiden nimiä tavatessani. Tai olisihan sitä tarvinnut enemmänkin, jos vain olisi pääparka muistanut jotain.
Nyt palautui mieleen monia asioita ja tuli paljon uuttakin. Pelkäsin, että olen kaikkein hölmöin ja tyhmin kurssilla, mutta pysyin mielestäni hyvin kärryillä, kiitos hyvän vuosia sitten saadun opetuksen. Toista oli eräälläkin opiskelijalla, joka ei tiennyt ensimmäistäkään sanaa eikä osannut lukea venäläistä tekstiä. Ja kun opettaja kysyi järjestyksessä, jumiutui asian eteneminen aina häneen. Eihän se toisaalta meitä muita haitannut. Saimmepa enemmän aikaa pohdiskella ja mietiskellä omia lauseitamme.
Olen itse aina yrittänyt sanoa opiskelijoille, että ei haittaa, jos tekee virheitä tai että älkööt oppilaat laskeko, mikä lause tulee itselle. Mutta niin vain on ihmisluonne kummallinen. Seurasin lauseita sitä mukaa, kun niitä sanottiin, mutta sitten aina kun oma vuoro oli enää parin henkilön päässä, piti aivan väkisinkin katsoa mallista ja luntata, että osaa omalla vuorollaan sanoa oikein. Kummallista, vaikka meininki oli rentoa eikä mitenkään tiukkapipoista. Ihmisluonto nyt vain näyttää olevan sellainen.
Hyvä että menin kuitenkin kurssille. Ohjaajalla on aina joitain kivoja muistisääntöjä. Niin kuin nyt vaikka sellainen, että kun opiskeltiin prepositioita missä, minne, mistä, oli opettaja tehnyt taulukoita ja antoi joka riville jonkin muistisäännön. Kun on kyse ihmisistä, ovat prepositiot luona, luokse, luota, eli venäjäksi u, k, ot. Ja siitähän saadaan sopivasti muistisääntö ´ukot´ eli ihmiset. Kerron tämän nyt vain siitä syystä, että samoin kuin esim. ruotsissa ja saksassa, ei venäjässäkään voi sanoa "lääkärissä". Silloin kuulostaa siltä kuin joku olisi lääkärin sisällä. Tai "lääkärin päällä" on yhtä mahdoton. Ainakin omissa opettamissani kielissä opiskelijat sotkeentuvat aina näissä ilmauksissa.
Mutta huomenna suunnistan kouluun ja siellä odottavat meitä suunnittelupäivän riemut. Tiistaina saapuvat sitten innokkaat opiskelijatkin uusia asioita oppimaan.
Mutta kurssi oli tosi hyvä. Olen joskus kauan sitten opiskellut venäjää kansalaisopiston kursseilla. Osasin silloin paljonkin, mutta kun aikaa on päässyt kulumaan ainakin 20 vuotta siitäkin, ovat monet hyvät opit karisseet taivaan tuuliin. En ole tarvinnut opeista vuosien mittaan kuin venäläisiä opettaessani joitain fraaseja tai yksittäisiä sanoja ja Venäjällä käydessäni kadun- ja liikkeiden nimiä tavatessani. Tai olisihan sitä tarvinnut enemmänkin, jos vain olisi pääparka muistanut jotain.
Nyt palautui mieleen monia asioita ja tuli paljon uuttakin. Pelkäsin, että olen kaikkein hölmöin ja tyhmin kurssilla, mutta pysyin mielestäni hyvin kärryillä, kiitos hyvän vuosia sitten saadun opetuksen. Toista oli eräälläkin opiskelijalla, joka ei tiennyt ensimmäistäkään sanaa eikä osannut lukea venäläistä tekstiä. Ja kun opettaja kysyi järjestyksessä, jumiutui asian eteneminen aina häneen. Eihän se toisaalta meitä muita haitannut. Saimmepa enemmän aikaa pohdiskella ja mietiskellä omia lauseitamme.
Olen itse aina yrittänyt sanoa opiskelijoille, että ei haittaa, jos tekee virheitä tai että älkööt oppilaat laskeko, mikä lause tulee itselle. Mutta niin vain on ihmisluonne kummallinen. Seurasin lauseita sitä mukaa, kun niitä sanottiin, mutta sitten aina kun oma vuoro oli enää parin henkilön päässä, piti aivan väkisinkin katsoa mallista ja luntata, että osaa omalla vuorollaan sanoa oikein. Kummallista, vaikka meininki oli rentoa eikä mitenkään tiukkapipoista. Ihmisluonto nyt vain näyttää olevan sellainen.
Hyvä että menin kuitenkin kurssille. Ohjaajalla on aina joitain kivoja muistisääntöjä. Niin kuin nyt vaikka sellainen, että kun opiskeltiin prepositioita missä, minne, mistä, oli opettaja tehnyt taulukoita ja antoi joka riville jonkin muistisäännön. Kun on kyse ihmisistä, ovat prepositiot luona, luokse, luota, eli venäjäksi u, k, ot. Ja siitähän saadaan sopivasti muistisääntö ´ukot´ eli ihmiset. Kerron tämän nyt vain siitä syystä, että samoin kuin esim. ruotsissa ja saksassa, ei venäjässäkään voi sanoa "lääkärissä". Silloin kuulostaa siltä kuin joku olisi lääkärin sisällä. Tai "lääkärin päällä" on yhtä mahdoton. Ainakin omissa opettamissani kielissä opiskelijat sotkeentuvat aina näissä ilmauksissa.
Mutta huomenna suunnistan kouluun ja siellä odottavat meitä suunnittelupäivän riemut. Tiistaina saapuvat sitten innokkaat opiskelijatkin uusia asioita oppimaan.
tiistai 7. elokuuta 2012
Kukin käsittää omalla tavallaan
Olisi hauska haastatella bussilastillista jollain matkalla käyneitä ihmisiä. Takuuvarmasti saataisiin 50 erilaista matkakertomusta ja kaikki yhtä arvokkaita. On jännä havaita, miten eri ihmiset kokevat ja käsittävät samat asiat ihan eri tavoin ja eri ihmisille ovat eri asiat tärkeitä.
Kuten nyt vaikkapa äitini, joka oli käynyt sotaveteraanien mukana Venäjän-Karjalassa ja Pietarissa. Ensimmäinen asia, jonka äiti puhelimesssa matkasta kertoi, oli bussin rengasrikko ja siitä aiheutuneet myöhästymiset ja muut hankaluudet.
Seuraavina olivat kaatosade Pietarissa, uudet kaverit ja tuttavuudet, ostokset kaupoissa, tietyön alla olevat tiet. Kyselin Pietarista, mutta äiti kuittasi sen sanomalla, että hän on käynyt siellä ennenkin ja ainahan ne vie ensimmäiseksi kaikkiin kirkkoihin! Kysyin Eremitaasista ja palatsien loistosta, ja äiti huitaisi vain: "Oonhan mä niis ennenki käyny, ei noo miksikää muuttunu!"
Ja tottahan se on. Jos on matkustellut paljon, on ensi hämmästys ja huuma hävinnyt. Itsellenikään eivät palatsit ja kirkot tee enää vaikutusta. Loistoa, kultaa, kimallausta on nähnyt maailmassa jo niin paljon, että ei edes muista, onko käynyt jossain kirkossa tai palatsissa vai ei. Ja jos matka sujuu ongelmitta, tuntuu, että eihän siinä paljon ole "lapsenlapsille kertomista". Ja jälkeen päin muistaa matkoista yleensä vain ne, jolloin sattui jokin ongelma tai hankaluus, tuntuu pikku seikkailulta.
Olen aina naureskellut, miten olin lasteni kanssa Unkarissa, kun nämä olivat kahdeksan ja kymmenen vuoden ikäisiä. Kun joskus kyselin, muistavatko he sen ja sen kirkon, nämä vastasivat, että oliko se se kirkko, jonka edessä ostimme kioskista mansikanmakuista purkkaa. Tai jos kysyin, muistavatko he keskellä kaupunkia olevaa saarta, jolla kävimme, he kysyivät, oliko se juuri se paikka, jossa riikinkukko rääkäisi ja levitti pyrstönsä.
Minulla ei olisi oikeastaan ollut nauruun aihetta. Tuostakin matkasta on kulunut jo niin kauan, että kun itsekin muistelen, ovat kaikki pakolliset nähtävyydet hävinneet mielestäni. Päällimmäisenä muistikuvana on vain se, miten hermostunut olin, kun pelkäsin että ihmistungoksessa tytöt eksyvät minusta maanalaisessa ja joudumme eri asemille tai pelkäsin, etten osaa jäädä lentokentälle mennessä pois oikealla pysäkillä bussista jne.
Mutta kaikesta huolimatta matkustaminen kannattaa. Kaikkien kokemusten ja elämysten kauttahan me rakennamme maailmankuvaamme ja ajattelemme niin kuin teemme, vaikkemme yksittäisiä asioita muistaisikaan. Ja äitikin oli saanut roppakaupalla uusia elämyksiä, joita muistella ja mietiskellä taas yksikseen istuksiessaan seuraavien kuukausien aikana.
Kuten nyt vaikkapa äitini, joka oli käynyt sotaveteraanien mukana Venäjän-Karjalassa ja Pietarissa. Ensimmäinen asia, jonka äiti puhelimesssa matkasta kertoi, oli bussin rengasrikko ja siitä aiheutuneet myöhästymiset ja muut hankaluudet.
Seuraavina olivat kaatosade Pietarissa, uudet kaverit ja tuttavuudet, ostokset kaupoissa, tietyön alla olevat tiet. Kyselin Pietarista, mutta äiti kuittasi sen sanomalla, että hän on käynyt siellä ennenkin ja ainahan ne vie ensimmäiseksi kaikkiin kirkkoihin! Kysyin Eremitaasista ja palatsien loistosta, ja äiti huitaisi vain: "Oonhan mä niis ennenki käyny, ei noo miksikää muuttunu!"
Ja tottahan se on. Jos on matkustellut paljon, on ensi hämmästys ja huuma hävinnyt. Itsellenikään eivät palatsit ja kirkot tee enää vaikutusta. Loistoa, kultaa, kimallausta on nähnyt maailmassa jo niin paljon, että ei edes muista, onko käynyt jossain kirkossa tai palatsissa vai ei. Ja jos matka sujuu ongelmitta, tuntuu, että eihän siinä paljon ole "lapsenlapsille kertomista". Ja jälkeen päin muistaa matkoista yleensä vain ne, jolloin sattui jokin ongelma tai hankaluus, tuntuu pikku seikkailulta.
Olen aina naureskellut, miten olin lasteni kanssa Unkarissa, kun nämä olivat kahdeksan ja kymmenen vuoden ikäisiä. Kun joskus kyselin, muistavatko he sen ja sen kirkon, nämä vastasivat, että oliko se se kirkko, jonka edessä ostimme kioskista mansikanmakuista purkkaa. Tai jos kysyin, muistavatko he keskellä kaupunkia olevaa saarta, jolla kävimme, he kysyivät, oliko se juuri se paikka, jossa riikinkukko rääkäisi ja levitti pyrstönsä.
Minulla ei olisi oikeastaan ollut nauruun aihetta. Tuostakin matkasta on kulunut jo niin kauan, että kun itsekin muistelen, ovat kaikki pakolliset nähtävyydet hävinneet mielestäni. Päällimmäisenä muistikuvana on vain se, miten hermostunut olin, kun pelkäsin että ihmistungoksessa tytöt eksyvät minusta maanalaisessa ja joudumme eri asemille tai pelkäsin, etten osaa jäädä lentokentälle mennessä pois oikealla pysäkillä bussista jne.
Mutta kaikesta huolimatta matkustaminen kannattaa. Kaikkien kokemusten ja elämysten kauttahan me rakennamme maailmankuvaamme ja ajattelemme niin kuin teemme, vaikkemme yksittäisiä asioita muistaisikaan. Ja äitikin oli saanut roppakaupalla uusia elämyksiä, joita muistella ja mietiskellä taas yksikseen istuksiessaan seuraavien kuukausien aikana.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)