Taidetta tämäkin

 Liikenneympyrät eli kuten nykyään pitää sanoa: kiertoliittymät, näyttävät olevan nykyään tilataidetta parhaimmillaan (tai pahimmillaan). Olen joskus aikonut oikein järjestelmällisesti kuvata niitä, mutta  se vaatisi autosta poistumista ja oikein kunnolla kuvaamista, mihin ei ole koskaan mahdollisuutta. Niinpä täytyy tyytyä vain auton ikkunasta vauhdissa räpsimään sen mitä ehtii. Useimmiten ei ole edes mahdollisuutta hiljentää takana tulevien autojen takia.

Tällä kertaa näytänkin teille matkakertomuksen kiertoliittymien avulla. Kolme ylintä kuvaa Etelä-Pohjanmaalta Tuurista, aivan ylin maapalloa kuvaava massiivinen järkäle on juuri kauppakylän kohdalta. (Onneksi ei tarvinnut poiketa sinne, tavaraa on muutenkin paikat väärällään). Toinen kuva tuo mieleen lehmiaidat menneiltä vuosikymmeniltä. Kolmannessa on mielikuvitus (vai raha?) jo loppunut ja tyydytty pelkkiin pensaisiin.

Seinäjoella äidin luota sisaren luo lähdettäessä osuu  matkan varrelle peräti viisi kiertoliittymää. Tässä ensimmäinen, joka on uudehko, eikä ainakaan vielä ole kukaan laittanut mitään näkemäesteitä ympyrän keskelle.

Tässä heti toinen, ilman hökötyksiä sekin (vielä).

Ja kolmas. Alasin viittaa Nurmon entisen vaakunan kuvaan, alasimeen, joka symboloi talonpoikaiskäsityötaitoja.

 

 Neljäs: kivenmöhkäleitä ja istutuksia.

Viides. Vähän samanlainen kuin edellinenkin.

Raippaluodon siltaa kävimme myös katsomassa. Jossain Vaasan tietämissä tällainen, puita ja pensaita täynnä oleva kiertoliittymä.

Ihan kiertoliittymien takia tulimme pois nimenomaan Keuruun kautta :) Petäjävedellä liittymässä alasimen päällä aurinkokello. Petäjävesi on kuuluisa sepistään ja siellä järjestetään vuosittain Takomarkkinat.

Keuruulla kaksi himmelein koristeltua liittymää. Pimeällä syttyy pieniin lamppuihin valot valaisten himmelit. Näitä olen ihaillut jo vuosien ajan. 

Jyväskylästä poistuttaessa on tällainen kivetys.

Ja kaikkein massiivisin ja järkälemäisin liittymä on Vaajakosken ABC:n kohdalla. kiertoliittymä on niin suuri ja laaja, ettei kuvaankaan tullut kuin pieni yksityiskohta valtavista kivijärkäleistä.

En mene takuuseen, tulivatko kaikki kiertoliittymät Pohjanmaan-matkalla kuvatuiksi, mutta tällaisia "nähtävyyksiä" näimme. Aika kiva idea laittaa liittymään jotain paikkakuntaan liittyvää. Toisaalta olen joskus kiukutellut liian massiivisia rakennelmia. Ne estävät näkemästä, mitä hökötysten takaa on tulossa ja näin ennakointi liikenteessä vaikeutuu.

Ruotsissa muuten on käsite rondellhund, jolla tarkoitetaan liikenneympyrään sijoitettuja koiria. Ihmiset voivat viedä liikenneympyrään käsintehtyjä koiria, mikä sai alkunsa siitä, että erään taiteilijan ympyrään laittamaa koira-taideteosta oli pahoinpidelty. Tästä suuttuneina ihmiset alkoivat viedä omia koiraluomuksiaan kiertoliittymiin. Saattoihan tuo koirien vienti olla protestiakin ympyröiden taideteoksia vastaan.

Oheistapahtumia riittää

Minua alkaa ihmetyttää yhä enemmän, kuinka työ ja työihteisö tuo kaikenlaista oheistoimintaa ja tapahtumaa niin, ettei muuta elämää juuri jouda viettääkään. Olen ollut opetuksesta vapaa jo kuukauden verran, ja silti joka ikiselle viikolle on (tai olisi ollut, jos olisin joutanut mennä) jos jonkinlaista koulua liippaavaa asiaa, joihin on periaatteessa mentävä.

Olen ehtinyt olla jo koulutuksessakin ja erinäisissä kokouksissa. Arviointi-VESO meni onneksi sivu suun, kun olin silloin Virossa, uusintakuulusteluja on pitänyt käydä tekemässä jo kaksikin eri kertaa ja ne korjata ja laittaa numerot. Eilen olisi ollut TYKY-tapahtuma, joka ennen oli pakollinen, kun työnantaja sen kerran järjestää. Nyt oli minulla muuta askaretta.  Tänään on kevään viimeinen opekokous, jossa päätetään mm. stipendien saajat, ja on sinne muutenkin hyvä mennä, että vähän pysyy ajan tasalla ensi syksyä ajatellen.

Taas jää yksi ope eläkkeelle, ja siihen liittyvä tilaisuus on tiedossa, OAY:n hallituksen viimeinen kokous on vielä ennen kesäloman alkua ja sitten lopuksi vielä yo-juhlapäivä, josta toivottavasti selviää ehjin nahoin.

Ihmettelen yhä enenevässä määrin, miten ihmiset voivat selvitä stressaantumatta, kun tuo kaikki tulee yleensä työpäivän päälle. Minullekin tulee hiki jo pelkästä ajatuksesta. Olen vuosien mittaan yrittänyt pitää menojen määrän minimissä, että kotonaoloonkin jäisi aikaa. Silti mies on aina välillä myöhän kotiin tultuani sanonut että "päivää, kiva kun tulit taas käymään".

Jokin noista tapahtumista jää taas pakosta väliin, sillä lähdemme huomenna Pohjanmaalle. Pohjalaisten piti tulla nyt itse asiassa meille, mutta sisareni on kaatunut pyörällä ja molemmat kädet ovat hänellä poikki. Siellä hän makaa sairaalassa odottaen leikkausta. Kyllä tulee olemaan hänelläkin hankalaa kädettömänä. Varmaan menee koko kesä käsiä parannellessa.

Viro-tarinaa 2

 Matkakertomus jatkuu tällä toisella osalla:
Viron-matkan päätarkoitus oli kirjoneulesukkien teko ja tutustuminen kaikenlaiseen virolaiseen käsityöhön. Yläkuvassa Obinitsan setukylässä Seto seltsimaja, jonne menimme ensimmäisenä päivänä tekemään sukkaa. Työ kävi suhteellisen helposti, sillä olen ollut jo pari vuotta sitten kirjoneulekinnaskurssilla, jossa opittiin paljolti samanlaisia asioita.

Minä hullu taas uskoin, mitä sanottiin silmukkamäärästä, vaikka työstä näytti tulevan elefantille sopiva sukka. En viitsinyt kuitenkaan purkaa, mutta kyllä sittenkin taidan tehdä sen. Lapsenlapselle ehkä kävisi pipoksi, mutta pitääkö hän sellaista, varsinkaan, jos vielä pipossa on kantapääkin :)

Tämä kuva samaisesta paikasta, pihalta kuvattuna eri suuntaan. Täällä saimme istua koko  pitkän päivän saman pitkän pöydän ääressä. Työn keskeytti välillä vain ruoka- tai kahvitauko. Ruoka kannettiin viereiselle pöydälle, josta haimme sen, ja häthätää syötyämme taas työn kimppuun.

No kävimme me sentään välillä läheisessä museossa, jossa oli setukulttuuriin liittyvää katsottavaa ja valtavasti lapasia ja muita käsitöitä. Sieltä sai myös ostaa käsitöitä ja kirjoja. Lähellä oli myös taidekeskus, jossa niin ikään käsitöihin liittyvää näytillä.

Paluumatkalla Obinitsasta Võruun, joka oli meidän majapaikkamme, kävimme tutustumassa tehtaassa, jossa tehdään äitiyspakkauksia. Virossa ei ole kuin pari paikkakuntaa, jossa odottava äiti saa vauvaa varten äitiyspakkauksen. Toinen matkan varrelle sattunut kohde oli keramiikkatehdas. Se oli paikka, josta on pitkään louhittu hiekkaa lasinvalmistusta varten. Maan alla on kilometrikaupalla sen vuoksi pitkiä tunneleita, joihin ei ainakaan meitä päästetty.

Setulaisten miesten villasukissa ei ole kantapäätä. Sukkaa tehdään pitkä pötkö, ja kun toinen puoli on kulunut, sukan voi kiepauttaa toisin päin ja näin se kestää kauemmin. Sukka on aika iso, sillä sitä on pidetty housunpunttien päällä.

Museossa erimallisia lapasia raameissa.

On olemassa valtavat määrät kaikenlaisia kuviomalleja. Opimme virolaisilta opettajilta uusia asioita ja niksejä. En ollut koskaan tiennyt sellaistakaan asiaa, että  kirjoneuleessa ei nurjalla kannata olla pitempiä langanjuoksuja kuin viiden silmukan yli. Pidemmissä ne kannattaa sitoa. Ja miten se sidotaan, sain oppia nyt. Ei missään ole tullut ennen vastaan tuota tietoa, vaikka olen paljon kirjoneulettakin neulonut.

 Tässä tehdään nyöriä. Ensin tehdään kahdeksan pientä lankanyssykkää, sidotaan puikkoon yhden ohuen pellavalangan kanssa, ja puikko pulloon. Sitten vain aletaan solmiamaan lankoja pellavalangan kanssa vuorotellen. 

 Mistäs meillä tuolla lasipulloja olisi ollut, joten jotkut kävivät kaupassa ostamassa viiniä, joivat viinin siltä istumalta, heittivät loput ojaan ja saivat hyvän pullon käsitöitä varten!

Tässä on opettajan pulloon tullut aikamoinen määrä valmista nyöriä.

Ehdimme me matkan varrella käydä vielä muutamassa muussakin käsityömuseossa, pellavakaupassa, käsityöläiskillassa ja tietysti Karnaluksin käsityötukkukaupassa. Joka paikassa oli valtavasti myytävänä käsityötuotteita ja lankaa ja muuta tarviketta.

Opettajallammekin oli myytävänä aivan herkullisen värisiä villalankoja, ja kun 30 naista hyökkää yhtaikaa niiden kimppuun, hyvä ettei kaaosta syntynyt. Kahmalokaupalla jotkut hamstrasivat sylin täyteen erivärisiä lankoja. Eräskin vei kasan työpöydälleen, ihaili niitä puoli päivää, kunnes omien sanojensa mukaan tuli järkiinsä ja vei kasan takaisin myyntipöydälle. Onneksi itse olin juuri hiljakkoin käynyt Mikkelin lähellä Hiirolan keehräämössä, jossa oli hyllykaupalla yhtä kauniita lankoja. Nyt ei tullut ostohimoa. Varsinkin, kun minulla on kotona kilokaupalla värjättävää villalankaa odottamassa kasvivärjäystä. Karnaluksista ostin klipsilaukkuihin leukoja ja sankoja. Ja kotona huomasin ostaneeni jostain kolme erilaista pitsikirjaakin.

Võrussa  on vielä kivoja vanhoja taloja. Ne kun vielä joskus kunnostetaan, on rantakatu tosi kivan näköinen, varsinkin kun se on viehättävä nytkin.

Nyt minulla on tunne, että seuraava matkani ei tule olemaan enää käsityöteemainen.  Saas nähdä, millainen aihe tulee seuraavaksi vastaan.

Vaihteeksi virossa

 Palattu on Viron-matkalta. Kuten matkat aina, tämäkin oli tosi antoisa ja mukava kaikin tavoin. Teemana olivat käsityöt ja setulainen kulttuuri, mutta niistä kirjoitan ensi kerralla.

Matkasimme Setunmaalle Kaakkois-Viroon Võruun halki vehreän keväisen Viron. Ohitimme mm. Viron keskipisteen Paiden. Yllä kuva Obinitsan setukylästä. Mukavan rauhallinen ja kiireetön elämänmeno näytti hallitsevan kylän elämää.

 Virossa on ollut oppaan mukaan yli 1500 kartanoa. Nykyään jäljellä on enää 150 niin, että ainakin rauniot ovat jäljellä. 15 kartanoa on loistokunnossa. Matkan varrella näimme ulkoapäin useitakin kartanoita. Joku oikein linnakin sattui kohdallemme. Viron kielessä muuten linna tarkoittaa kaupunkia, ja jos haluaa mennä linnaan, pitääkin mennä lossiin. Jos sen sijaan haluaa etsiä lossia, pitää kysyä praamia!

 Yksi parhaista käyntikohteista oli metsäveljien talo ihan eteläisellä rajalla Vartse-Roosassa. Talon isäntä on jo 14 vuoden ajan kertonut koululaisille ja turisteille, millaista oli sodan aikana, kun miehet joutuivat piilottelemaan metsässä bunkkereissa vuosikausia.

Menimme pimeään bunkkeriin, jossa meille tarjottiin pontikkaa ja rehellistä läskiä. Silava oli miesten evästä ja pontikka oli miesten hengissäpitäjä. Se kävi vaihdon välineestä muun tarpeellisen saamiseksi, ja ei kai kukaan selviäisikään tuolla maan uumenissa ilman tujua ainetta. Itse ainakin olisin jo aika kypsä yhdenkin vuorokauden jälkeen. Mitä sitten tämänkin isännän isä, joka oli ollut kaksi vuotta piilossa. Moni yli kymmenenkin vuotta.

Ihme ainetta tuo pontikkakin. Paikalla saimme metsäveljien ruokaa: perunamuusia, suolakurkkuja, silliä, sieniä, ja vaikka aina väliin isäntä koko ajan täytti snapsilasimme, jonka nakkasimme heti suihimme, emme tulleet kauhean humalaan. Vai osasimmeko muuten vain käyttäytyä hyvin.
Lauloimme metsäveljien lauluja, tässä youtubesta yksi kuuluisimpia virolaisia metsäveljien lauluja. (Metsavennad)

 Tämä on Võrussa Estonia-laivan onnettomuudessa kuolleitten muistomerkki: kivipaaden sivusta ojentuvat kädet. Onnettomuudessa meni paikkakunnalta tuolloin 18 kaupungin poliitikkoa. 

 

Obinitsan setukylässä setunaiset lauloivat meille leelotuksia eli oikein pitkiä ketjumaisia tarinoita, laulunloilotuksia, vähän saman tyyppisiä kuin Suomessakin nämä "missä kissa, aitan alla, missä aitta" jne. Kuvassa setunaisten päällystakki.

Yksi leelottajista oli pukeutunut setupukuun. Kuvassa kuitenkin museosta samanlainen. Huomiota herättää tuo valtava koru, jonka nainen saa avioiduttuaaan. Se symboloi tietysti hedelmällisyyttä. Kun nainen ei enää saa lapsia, hän antaa korun vanhimmalle tyttärelleen tai vanhimman poikansa vaimolle.

Vielä 60-luvullakin setulaiset ovat kuulemma pitäneet kansallispukujaan päivittäin, ihan peltotöissäkin. Muistelen muuten, että vielä 90-luvulla mainittiin jossain artikkelissa, että Euroopassa on kaksi kansaa, jotka pitävät vielä päivittäin omia kansallispukujaan: saamelaiset Suomessa ja tirolilaiset Itävallassa. Joten luulen että varmaan nämä setulaisetkin ovat pitäneet niitä pitempään kuin 60-luvulle asti.

Pian matkaan

 Pitäisi alkaa minun muistella virolaisia sanoja, sillä olen lähdössä ylihuomenna Kaakkois-Viroon, Setumaalle . Siellä asuu oma erityinen kansa, setukaiset, jotka ovat säilyttäneet oman kulttuurinsa, vähän kuin meillä saamelaiset.

Jatkuvasti muuten näkee ja kuulee vieläkin ihmisten ihmettelevän, pitäisikö sanoa Viro vai Eesti. Tätä jotkut utelevat jopa virolaisilta itseltään. Aika kummallista, ihan sama, jos kysyisimme ruotsalaisilta, pitääkö meidän nimittää heidän maataan Ruotsiksi vai Sverigeksi.

Tämä nyt kyseessä oleva maa on siis suomeksi Viro. Tuskin on mitään syytä alkaa muuttaa maan nimeä.

Etunimimuotia

Taas tuli paksu mainoskirje, jossa jo heti kättelyssä ilmoitettiin, että ”kuule Erkki, nyt sinulle edulliset rintaliivit. Kun ostat kahdet, saat bikinit kesärannalle ilmaiseksi”.  Haluaisin minä kyllä nähdä vanhan miehen keekoilevan bikineissä rannalla!

No mitäs, saahan sitä bikineitä kaupata, mutta ärsyttää nuo niin kovin yleiset tuttavallisuudet etunimineen. Saattaahan sellainen johonkin purra, mutta kyllä tiedän monia, jotka läiskäisevät puhelimenkin kiinni heti, kun puhelinmyyjä alkaa niin kovin ylimakeasti puhutella etunimellä, ja vielä amerikkalaiseen tapaan sitä nimeä tositetaan joka lauseessa.

Minua on alkanut ärsyttää myös sellainen yleistynyt tapa, että jos pitää ilmoittautua johonkin tilaisuuteen,  ilmoituksessa on usein annettu puhelimen lisäksi vain henkilön etunimi. Olisi hirveän mukava tietää, mihin ja kenelle olen soittamassa, varsinkin, kun kyseessä on ihan vieraat henkilöt. Kyllä jäi menemättä kerrankin johonkin piirin kieltenopettajien tapahtumaan, kun ilmoituksessa oli vain ”ilmoittaudu Maijalle”. Ei edes puhelinnumeroa ollut viitsitty laittaa. Enkä tuntenut ketään Maijaa, miten koko Etelä-Savon voisi tuntea.

Suomen kurssia ulkomalaisille laatiessani tuli esiin vielä sekin, että suomalaiset vastaavat puhelimeen useimmiten pelkällä etunimellä. Sekin monille muille kulttuureille vieras käytäntö. Mutta se on minusta kuitenkin parempi ja informatiivisempi tapa kuin monien muiden maiden tapa huudella vain haloota.

Tämä kaikki tuli nyt ajankohtaiseksi, kun tulin ilmoittautuneeksi huomiselle Luontoyhdistyksen linturetkelle Siikalahdelle. Tällä kertaa linnut olivat minulle kuitenkin tärkeämpiä kuin langan päässä oleva tuntematon etunimi, joten lähden mukaan. Sivumennen sanoen, tietysti juuri huomiseksi on luvattu vesisadettakin. Taitaa mennä lekkeriksi koko retki.

Komeron kätköstä

Käsiini sattui  komeroa penkoessani tällainen kirjanen. On todella rähjääntyneen näköinen. Mutta ehkä sen vuoksi arvokkaampikin. Se on kansakouluajoilta 50-luvulta oleva muistikirja (pohjalaiset nimittivät muistokirjaa tuolla tavalla. Ja kiiltokuva oli nimeltään muisti Pohjanmaalla). Tytöillä oli kaikilla silloin tällainen kirja, johon oli liimattu joka sivulle muisti, ja kirjanen kiersi luokkakaverilta toiselle. Kaveri kirjoitti kirjaan jonkinlaisen värssyn, yleensä olemassa olevan, mutta joskus itse keksityn.

Kun on kyse alakoululaisista, on sivuilla tietysti paljon virheitä oikeinkirjoituksessa, mutta nyt nuo säkeet tuntuvat niin herttaisilta ja kullanarvoisilta. Esimerkiksi tällaisia löytyy omasta kirjastani:
"Varovasti, varovasti poimi elon ruusuja, sillä kauneimmankin ruusun alla piilee piikki pistävä".
Uskonnollissävytteiset säkeetkin olivat tavallisia:
"Suojaa Herra kotini, anna sille armosi. Anna olla enkelein, vartijana kodillein".
Ikään kuin loppukevennyksenä on samalla sivulla vielä saman kirjoittajan toinen säe:
"Kirjoitettu maaliskuussa, Kirsti istuu onnenpuussa".

Monien säkeiden lopussa ei kirjoittaja ole kirjoittanut omaa nimeään, vaan useissa on allekirjoituksena mm. "Piirsi kynä ja käsi" tai "Kirjoitti eräs, joka penkiltä heräs".
 Myös opettajalle on kirja annettu kirjoitettavaksi. Silloinen opettajani on liimannut tyhjälle sivulle erittäin kauniin muistin  ja kirjoittanut säkeen: "Kasva Kirsti kasva vaan, kunniaksi Suomenmaan!"

Muistan lapsena nähneeni vintillä äitini samantyyppisen kirjasen. Pitänee joskus kysyä, vieläkö se on hänellä tallella. Omilla lapsilla ei tällaisia enää koulussa ollut. Silloin oli muistaakseni kirjasia, joihin luokkatoverit kirjoittivat kaikenlaisia asioita itsestään, esim. harrastuksia, luonteenpiirteitä jne. En ole selvillä, onko alakoululaisilla nykyään enää minkäänlaisia muistokirjoja.