Vaihteeksi virossa

 Palattu on Viron-matkalta. Kuten matkat aina, tämäkin oli tosi antoisa ja mukava kaikin tavoin. Teemana olivat käsityöt ja setulainen kulttuuri, mutta niistä kirjoitan ensi kerralla.

Matkasimme Setunmaalle Kaakkois-Viroon Võruun halki vehreän keväisen Viron. Ohitimme mm. Viron keskipisteen Paiden. Yllä kuva Obinitsan setukylästä. Mukavan rauhallinen ja kiireetön elämänmeno näytti hallitsevan kylän elämää.

 Virossa on ollut oppaan mukaan yli 1500 kartanoa. Nykyään jäljellä on enää 150 niin, että ainakin rauniot ovat jäljellä. 15 kartanoa on loistokunnossa. Matkan varrella näimme ulkoapäin useitakin kartanoita. Joku oikein linnakin sattui kohdallemme. Viron kielessä muuten linna tarkoittaa kaupunkia, ja jos haluaa mennä linnaan, pitääkin mennä lossiin. Jos sen sijaan haluaa etsiä lossia, pitää kysyä praamia!

 Yksi parhaista käyntikohteista oli metsäveljien talo ihan eteläisellä rajalla Vartse-Roosassa. Talon isäntä on jo 14 vuoden ajan kertonut koululaisille ja turisteille, millaista oli sodan aikana, kun miehet joutuivat piilottelemaan metsässä bunkkereissa vuosikausia.

Menimme pimeään bunkkeriin, jossa meille tarjottiin pontikkaa ja rehellistä läskiä. Silava oli miesten evästä ja pontikka oli miesten hengissäpitäjä. Se kävi vaihdon välineestä muun tarpeellisen saamiseksi, ja ei kai kukaan selviäisikään tuolla maan uumenissa ilman tujua ainetta. Itse ainakin olisin jo aika kypsä yhdenkin vuorokauden jälkeen. Mitä sitten tämänkin isännän isä, joka oli ollut kaksi vuotta piilossa. Moni yli kymmenenkin vuotta.

Ihme ainetta tuo pontikkakin. Paikalla saimme metsäveljien ruokaa: perunamuusia, suolakurkkuja, silliä, sieniä, ja vaikka aina väliin isäntä koko ajan täytti snapsilasimme, jonka nakkasimme heti suihimme, emme tulleet kauhean humalaan. Vai osasimmeko muuten vain käyttäytyä hyvin.
Lauloimme metsäveljien lauluja, tässä youtubesta yksi kuuluisimpia virolaisia metsäveljien lauluja. (Metsavennad)

 Tämä on Võrussa Estonia-laivan onnettomuudessa kuolleitten muistomerkki: kivipaaden sivusta ojentuvat kädet. Onnettomuudessa meni paikkakunnalta tuolloin 18 kaupungin poliitikkoa. 

 

Obinitsan setukylässä setunaiset lauloivat meille leelotuksia eli oikein pitkiä ketjumaisia tarinoita, laulunloilotuksia, vähän saman tyyppisiä kuin Suomessakin nämä "missä kissa, aitan alla, missä aitta" jne. Kuvassa setunaisten päällystakki.

Yksi leelottajista oli pukeutunut setupukuun. Kuvassa kuitenkin museosta samanlainen. Huomiota herättää tuo valtava koru, jonka nainen saa avioiduttuaaan. Se symboloi tietysti hedelmällisyyttä. Kun nainen ei enää saa lapsia, hän antaa korun vanhimmalle tyttärelleen tai vanhimman poikansa vaimolle.

Vielä 60-luvullakin setulaiset ovat kuulemma pitäneet kansallispukujaan päivittäin, ihan peltotöissäkin. Muistelen muuten, että vielä 90-luvulla mainittiin jossain artikkelissa, että Euroopassa on kaksi kansaa, jotka pitävät vielä päivittäin omia kansallispukujaan: saamelaiset Suomessa ja tirolilaiset Itävallassa. Joten luulen että varmaan nämä setulaisetkin ovat pitäneet niitä pitempään kuin 60-luvulle asti.