maanantai 26. marraskuuta 2012

Vieras omassa maassaan

Pidennetty viikonloppu vierähti Pohjanmaalla "kielikylvyssä". Aina palattuani sieltä väittävät kaverit puheenparteni muuttuneen oudoksi, ja sitä kummallisuutta kestää kuulemma ainakin viikon verran. Näin ollen en enää ihmettele äidille sattunutta: Kun äitini joskus 30 vuotta sitten meiltä Savosta lähdettyään odotteli junaa Imatran asemalla, oli hän joutessaan alkanut jutella kanssamatkustajan kanssa. Tovin juttelun jälkeen oli tuo itäsuomalainen juttukaveri kysynyt supisuomalaiselta mutta umpipohjalaiselta äidiltäni, mistä maasta tämä oli kotoisin!

Tuon kuultuani ihmettelin ja hämmästelin kovasti, että on ihmisiä, jotka ovat niin tietämättömiä erilaisista puhetavoista. Eikä uskoisi, että nykypäivänä kuitenkaan ketään suomea vähän eri tavalla puhuvaa luultaisiin heti ulkomaalaiseksi. Toisaalta, nykyäänhän suomea vasta monin tavoin puhuttuna kuuleekin. Olen itsekin mennyt joskus samaan lankaan, kun olen mm. kuullut televisiosta jonkun eteläsuomalaisen haastattelun. Jos puheen aksentti on erilainen kuin itsellä, alkaa miettiä, onko henkilöllä kenties ulkomaalaistausta. -Joskus on - joskus ei. Antaisinkohan sen vuoksi anteeksi myös sille siivoojalle, joka minulle joskus tokaisi: "Ku siä tulit tänne Savvoo, nii miä kahoin jotta siähä puhut iha viärin!" - Kysyähän vain sopii, kumpiko meistä puhui enemmän väärin.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Tangua kehiin

Oli vaihteeksi TYKY-tapahtuma. Tällä kertaa suuntasimme Mikkeliin, jossa sai valita keilausta tai Suuren tangomusikaalin konserttitalo Mikaelissa, tilaisuuksien päätteeksi ruokailimme ravintolassa.
Itse olin tangomusikaalissa. Musiikki oli komeaa ja hienoa kuunneltavaa, sitä olisi voinut olla enemmänkin ja jättää näytelmäpuoli vähemmälle. Musikaaliin sisältyvä näytelmän juoni ei oikein tuntunut miellyttävän meitä ketään, tai kyllä juoni menetteli, mutta sen toteutus ei ollut kiva. Jotenkin se oli ylinäyteltyä, kuin lapsille tehtyä. Meitä ei edes yhtään naurattanut, päin vastoin kuin monia salissa olijoita tuntui hörisyttävän koko ajan.

Laulajat tanssivatkin ihan kohtuullisen hyvin, mutta olisivat saaneet jättää pois tavallista lavatanssijaa markkeeraavan isomahaisen, pienikokoisen miehen koikkelehtimisen. Varmaan oli tuotu mukaan, että katsojalla olisi samaistumismahdollisuuksia, mutta minusta kontrasti hyvien laulajien ja heikon tanssin välillä oli liian suuri, pilasi homman. Kai se on niin, että kun "meitä tavallisia pulliaisia" näkee jokapäiväisessä elämässä aivan tarpeeksi muutenkin, haluaisi lavalla nähdä jotain itseään parempaa ja ylevämpää.

Olihan siellä katsojalle tuttua muutenkin. Varmaan kohdeyleisö oli tällaista vähän varttuneempaa, joka nuoruudessaan on alkanut parinetsinnän lavatanssien tangomusiikin kaikuessa. Ja ainakin meikäläiseen upposi tangomusiikki täydellisesti. Onhan Pohjanmaa ollut perinteisesti tangon luvattua maata. Olen lukenut monien laulajien valittavan, että kun he Pohjanmaalla 60-luvulla ja miksei vielä 70-luvullakin halusivat laulaa jo rockia kuten muualla päin Suomea, tarttui tanssien järjestäjä rinnuksista ja uhosi, jotta "Jonsei ala perkele kuulua tangua, niin tuloo kirvehestä!"

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Tekniikka vie meidät perikatoon

Koko syksyn olemme kärsineet etäopetusluokassa siitä, että dokumenttikamera sammuu kesken kaiken, ellei ole etäopetusta käynnissä. ATK-vastaavamme ei ole saanut asiaan parannusta, joten piti lopulta taas kutsua kaupungista ns. asiantuntija. Ja kuten aina, sieltä saapui peräti kaksi tyyppiä. Toinen teki työt ja toinen katseli vierestä kuulokkeet korvilla sanomatta sanaakaan. Ei selvinnyt, miksi tämä seuralainen oli matkassa. Laskuttanevatko kahden edestä!

Joka kesä siivoojat repivät irti johtoja, ja yksi johto oli laitettu väärään paikkaan. Onneksi edes tämä mies ymmärsi tällä kertaa sentään, että näin oli päässyt käymään. Kun sitten halusimme kokeilla, toimiiko kamera myös etäopetustilanteessa, ei hän osannut käyttää laitteita. Firmassa on kuulemma joskus opetettu henkilökunnalle laitteiden käyttö, mutta kun työntekijöiden vaihtuvuus on suuri, korkeintaan vuoden pysyvät samassa työpaikassa, ei  ole enää uusille työntekijöille opetettu etälaitteiden problematiikkaa.

Niin että tällaista on nykyään työnteko Suomenmaassa. Ei mitään pysyvyyttä, ei vastuuntuntoa, ei osaamista. Eihän millään ole mitään väliä, kun kohta taas vaihdetaan työpaikkaa. Tekniikkakin on kehitetty niin pitkälle, että sitä osaa vain harva käyttää hyväkseen täysipainoisesti, ja kun nämä harvat häviävät, jää tyhjä vetävän käteen.

Tämä henkilö oli kyllä mukava ja yritti parhaansa. Hän oli vaipua peräti epätoivoon, kun ei meinannut löytyä avuksi laitteita käyttävää joutilasta. Itselläni oli juuri silloin välituntivalvontaa, sitten alkoi yläkoulun tunti, josta ei passaa olla poissa, lentävät muuten asiakkaat seinille, ja kaikki muutkin laitteita käyttävät olivat kovin kiireisiä. Löytyihän miehelle lopulta apuri, nykyään ovat oppilaat parhaita neuvojia.
Nyt menen kohta kokeilemaan, onnistuuko ruotsin kaksoistunti naapurikuntaan vai saivatko ns asiantuntijat loputkin laitteista epäkuntoon.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Välillä ulkomailla

Mukavasti meni kansalaisopiston järjestämä kolmipäiväinen Viron-matka. Kun matkailmoituksessa luki, että käsityö- ja kulttuurimatka, oli mukana paljon samanhenkisiä ihmisiä. Viihtyvyyttä lisäsi sekin, että sattumalta oli mukana paljon tuttujakin, joiden kanssa oli kiva istua iltaa.

Martin markkinat oli kuin mitkä tahansa käsityömessut Suomessakin. Olin vähän ajatellut, että jospa vaikka joululahjoja löytyisi myyntipöydiltä, mutta ei oikeastaan sattunut juuri minulle sopivia juttuja. Värjättävää villalankaa ja Haapsalu-huivilankaa sen sijaan ostin.

Yhtenä päivänä kävimme myös Karnalux-tukussa. Näimme jo kadulla linja-autojen määrästä, että taitaa tulla tukalat paikat sisällä. Valehtelematta kymmenen bussia oli pysäköity talon lähistölle. Mutta niin vain tukimme mekin itsemme sisälle, vaikka liikkuminen oli vaikeaa ja vielä vaikeampaa oli löytää tarvitsemiaan tavaroita. Olin itse etukäteen asettanut päämääräkseni saada sankoja, leukoja ja ketjuja klipsilaukkuihin - ja sainhan minä, kun en välittänyt ohimoilta tippuvista hikipisaroista.

Suurin koettelemus oli kuitenkin kassajonossa seisominen, mihin meni kokonainen tunti. Kyllä kai, kun kassalla kirjoitettiin joka ikisen tuotteen nimi, määrä ja hinta tietokoneelle käsin. Ja kun jokaisella oli  valtavat määrät erilaista nippeliä ja nappelia, mitattavia ketjuja, nauhoja ja kankaita, luttaantuihan siinä aikaa. Ei ollut viivakoodinlukijaa, tuotekoodia tms. nopeaa systeemiä. Kassoja oli lisätty, mutta silti joka kassalla oli tunnin jonot. 

Ohjelmassa oli myös käynti Baltian suurimmassa taidemuseossa Kumussa (Kunsti muuseum). Rakennus oli jotenkin järkyttävän iso, portaita aivan käsittämättömästi. Valitettavasti en ollut tutustunut etukäteen Viron taiteeseen, joten en oikein tiennyt, ketkä ovat kuuluisimpia taiteilijoita. Täytyy jälkikäteen perehtyä asiaan. Aikaakaan ei ollut kovin paljon, mutta ehkä näin alkajaisiksi riittävästi. Taidetta oli paljon eri aikakausilta.
Koko matkalta sain muuten yhden ainoan valokuvan, yllä olevat nojatuolit tuolta taidemuseosta. Tuolit on tehty autonrenkaista.

Asuimme Tallink Spa -kylpylähotellissa ja tietysti kävimme molempina iltoina saunomassa ja liottamassa itseämme altaissa. Oikein kivaa ja rentouttavaa. Minun kaaliin vain ei mahdu, miten uiminen ja viina sopivat yhteen. Lauantai-iltana kylpylässä oli suuria porukoita, jotka valtasivat porealtaat, istuivat siellä kaljoineen koko illan eikä tullut heillä mieleenkään, että joku muukin olisi saattanut haluta mennä porealtaaseen. Kuinkahan paljon uimavedessä muuten on kaljaa ja siideriä!

Eikä sellaista Viron-matkaa olekaan, jolla ei ihmisiä köörättäisi valtaviin viinahalleihin ja ostoskeskuksiin. Ja se viinan määrä, mikä taas lähti Suomea kohti. En tarkoita nyt välttämättä meidän porukkaa, vaan yleisesti laivalla olijoita. Kyllähän matkalta tarttui itsellekin pulloja ja muuta tavaraa, kun kerran vähän halvemmalla myyvät.

Kaiken kaikkiaan mukava ja kiva reissu. Vanhakaupunki on aina viehättävä, pikkuputiikit kivoja, ravintolat viihtyisiä. Joka kerta Tallinnasta lähtiessä tulee tunne, että taas jäi paljon näkemättä ja kokematta. Mutta onpahan syytä mennä joskus uudelleen.

torstai 8. marraskuuta 2012

Luvassa vaihtelua


Ihmeen mukavasti on viikko taas hujahtanut. Ei pimenevä vuodenaika haittaa, jos ei sitä koko ajan hoe itselleen. Nyt on luvassa onneksi kaikenlaista kivaakin, joten pimeys menee kuin huomaamatta.

Huomenna en mene koko koululaitokseenkaan, sillä olen ottanut perjantaina yhden palkitsemisvapaistani. Kansalaisopisto tekee käsityö- ja kulttuurimatkan Viroon viikonloppuna, ja lähden mukaan. Luvassa on mm. käsityömarkkinat ja käynti Karnaluxin käsityökaupassa eli paremminkin käsityötarvikkeita sisältävässä hehtaarihallissa.

Pakkasin matkalla tarvittavat vaatteet isoon matkalaukkuun, vaikka vähän hävettää sellaista raahata parin päivän takia. Mutta jos sieltä tarttuu jotain tavaraa mukaan, on kiva, ettei tarvitse tukkia ja ahtaa tiukkaan pieneen laukkuun ja yrittää pomppia matkalaukun päällä saadakseen sen kiinni. Eikä tarvitse ostaa matkalta taas kerran ylimääräistä laukkua ostoksia varten.

Minua vähän kauhistuttaa, että pitää ensi yönä herätä jo kolmelta, sillä bussi Helsinkiin lähtee neljältä. Toivottavasti pääsen ylös ajoissa.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Mistä verta saadaan

Näyttää olevan niin, että mitä suurempi ikäero minun ja oppilaiden välillä, sitä helpompi oppilaita on hämmästyttää. Ja mitä hämmästyneempiä he ovat, sitä helpompi heitä on viihdyttää, ja sitä kiinnostuneempia he tietysti ovat.

On parastaikaa meneillään ruotsissa taas lukion se kurssi, jossa puhutaan ruotsinsuomalaisista, suomenruotsalaisuudesta ja muutenkin meidän omasta suomalaisesta kulttuuristamme. Tekstissä tuli esiin svartbröd, musta leipä, jota tekstin henkilö oli Ahvenanmaalla maistellut. Jotkut oppilaat alkoivat ihmetellä, mitä kummaa sellainen musta leipä on, olisiko uunissa melkein hiileksi poltettua leipää.

Ahvenanmaalainen svartbröd on oma leipätyyppinsä sisältäen mm. maltaita ja siirappia. Mutta kun sitten kerroin, että ennen syötiin ainakin Pojanmaalla mustaa leipää, joka oli tehty vereen, kauhistuivat oppilaat toden teolla. "Mistä ihmeestä sitä verta saatiin?" kyseli joku. Nuoret eivät näköjään osaa kuvitella, että ennen, eikä todellakaan edes vielä kovin kauan sitten,  teurastettiin eläimet kotona. Teurastuksen jälkeen veri kerättiin talteen, ja siihen valmistettiin mm. verilättyjä ja verileipää. Tampereellahan myydään vielä tänäkin päivänä mustaa makkaraa. Nuorena olen jossain saanut myös veripalttua. Eikä ole montaa vuotta siitäkään, kun verta myytiin kaupassakin purkeissa.

"Ai lättyjäkö muka tehty vereen?" kauhisteli joku. Ei ole tainnut etäpaikkakunnalla olla mustia lättyjä koulussa, ainakin omassa koulussamme saimme niitä vielä parikin vuotta sitten.. Nyt yhtäkkiä huomasin, että ovatkin hävinneet ruokalistalta.

Muistan, että äiti olisi kerran tehnyt verileivästä ns. veripressua. Hän paloitteli verileivän suolaveteen  ja tällainen ruoka oli kuin mikä tahansa keitto. Muistan, että se maistui peräti hyvältä, oli ainakin vaihtelua iänikuisen läskisoosin tilalla. Tämä on varmaan samanlaista ruokaa kuin mitä Lapissa tehdään, mutta siellä nimittävät sitä verikampsuksi.

Kun tästä keitosta mainitsin oppilaille, kauhistuivat nyt nekin, jotka tavallisesti eivät juuri sano tunnilla juuta eikä jaata. On muuten tämä etäryhmä sellainen, jossa on kymmennen poikaa ja yksi tyttö. Voitte vain kuvitella ryhmän ilmeitä, kun kerron heille tällaisia kauhujuttuja.