Yksin ja kaksin

YKSIN.

Yksinäistä on tälläkin. Muut ovat kuolleet sukupuuttoon.

Ei ole kaveria tälläkään. Ulkomailta asti siementen mukana lintulaudan alle tullut, eikä kukaan edes tunne eikä tiedä nimeä. Risiiniksi luulimme, mutta ei taida ollakaan.

Huhuu, missä kaveri?

Yksinäisyyttä on monenlaista.

 KAKSIN aina kaunihimpi?

Kaksin yksin?

Rumat ne koreilee

Eräs opettaja oli saanut opettaakseen luokan, jolle oli siinä aineessa opetus viime vuonna tullut toiselta paikkakunnalta etäopetuksena. Oppimisen laatua tiedusteltaessa oli vastaus ollut: "Ihan hyvin meni muuten, mutta opettajalla oli koko vuoden sama vaate!"

Ei kyllä ennen vanhaan olisi tullut kuuloonkaan sanoa jotain opettajan vaatteista ääneensä, ei ainakaan toiselle opettajalle. Opettajan vaatteet kyllä tietysti pistivät silmään, opehan seisoi kaiket päivät siinä silmien edessä. Muistan kouluajoiltani erään uuden open jolla ei syksystä jouluun ollut kuin yksi ainoa mekko. Jouluun mennessä oli sitten kai saanut sen verran rahaa kasaan, että oli ostanut uuden hameen ja puseron. Kaksi seuraavaa kuukautta piti sitä vaatetta, mutta jo kahden kuukauden kuluttua oli saanut ostetuksi uuden puseron, jossa ilmestyi luokkaan loppukevään.

Kukahan se on määrännyt, että  vaatteita pitää jatkuvasti vaihdella ja aina olla uusia, jos ne kerran ovat ehjiä ja siistejä. Onneksi maalla on kuitenkin toista kuin kaupungissa. Minulle ei ole juuri henkilökohtaisesti mainittu vaatteista. Opiskeluaikana olin sijaisena eräässä koulussa. Ei kerta kaikkiaan ollut varaa ostaa ensimmäistäkään uutta vaatekappaletta. Minulla oli lyhyt minihame, jollaiset eivät olleet enää muotia. "Opettajalla on liian lyhyt hame!" joku suvaitsi mainita luokan perältä. No, ei vain voinut mitään. Pari vuotta siitä taaksepäin se oli ollut supermodernia ja kovassa huudossa, nyt siis vanhanaikainen.

Tuon lisäksi ei minulle henkilökohtaisesti ole mainittu vaatteista kuin että "ei silti että se mitään haittaa, mutta sinä olet ihan pellen näköinen" ja erään toisen kerran kaulassa roikkuva riipus on ärsyttänyt niin, että oppilas huomautti, että "eihän se kai nyt niin rumakaan ole, mutta ei sitä tarvita!"
Alan kallistua sille kannalle, että vanha pohjalainen sanonta "rumat ne vaatteella koreeloo" pitää kovastikin paikkansa.
*****
Valokuvan lähetti kaveri minulle jostain Hämeestä.

Liisterisilmät

Silmiini on varmaan tullut jotain liimaa tai liisteriä tai niissä on jopa jokin magneetti, sillä ne ovat viikon sisällä pyydystäneet kärpäsiä enemmän kuin tähänastisen elämäni aikana yhteensä. Eräänäkin päivänä ajoin pyörällä ja tiks! Niin naksahti ötökkä silmään. Eikä mennyt kuin pari minuuttia, niin jo taas naks! Samassa silmässä oli toinenkin elukka. Hieroskelin niitä pois. Luulin, että ne tulivat ulos silmästä, kun en tuntenut mitään.

Seuraavana päivänä tulin koulusta ja töks! Taas samaan silmään. Nyt se alkoi jo vaivatakin. Kotona käskin miehen katsoa, jäikö silmään mitään. Ja kun mies vilkaisi alaluomen alle, ihmetteli, että täällähän on kokonainen rivi kärpäsiä! Onneksi tulivat parilla nenäliinan pyyhkäisyllä ulos. Silmäni ovat siis tulleet jo tunnottomiksikin. Mitä jos elukat olisivat alkaneet talvehtiakin silmässä.

En tiedä kumpi on parempi: kärpäset silmissä vai kurkussa. Viime kesänä ne tuppautuivat nimittäin kaikki kurkkuuni. Ajattelin silloin laittaa aina pyörällä ajaessani teesihdin suuni eteen. Nyt täytyy varmaan hommata kärpästen tapaan verkkosilmät.

Saarilabyrintissä

Joka ei ole veneillyt Saimaalla, ei voi käsittää, miten äkkiä saarten väliin voi eksyä. Sinne eksyy hyväkin suunnistaja saati sitten minä, jolla suuntavaisto on sekaisin vaikka kotipihalla, jos niikseen tulee. Tai jonkin huoltoaseman vessassa, jossa ulko-ovea etsiessäni joudun aina uuteen ja taas uuteen vessakoppiin. Eilisiltanakin lähdimme melomaan. Oli tyyni ja hyvä ilma, joten ajattelimme, että kierretäänpä vielä tuttujen alueiden ulkopuolellekin yhden saaren ympäri, jota ei ole aikoihin kierretty. Ja kun näytti niin mahtavalta, kierrettiin vielä seuraavakin.

Ja sitten se taas tapahtui. Saari näytti niin selkeältä ja pitkulaiselta, että eihän tarvitse kuin sen ympäri vain koukata, mutta se olikin valtavan suuri. Eikä se ollutkaan pitkänomainen, vaan kuin viisikulmio ja kaiken hyvän lisäksi isokokoinen, joten sotkeennuin sivuissa ja väitin kivenkovaan kaverille, että pitää mennä päinvastaiseen suuntaan kuin mihin kaveri olisi mennyt. Meinasin saada pientä paniikkia, sillä kaverikin väitti, että hän ei oikein tiedä, mihin suuntaan pitää mennä.

Joka puolella näyttää samanlaiselta, mistään ei saa mitään maamerkkiä. Jos katsoo yhteen suuntaan, ei tiedä onko siellä manner vai saari, joiden välistä pääsisi eteen päin. Matalalta veneestä kaikki näyttää yhtenäiseltä metsältä. Kulkijoita ei ole enää muita. Mitä jos me lähdemme väärään suuntaan eikä osuta koko iltana näkemään muita ihmisiä, eihän me jakseta koko yötä vain meloa. Parissa tunnissa on selkä jo muutenkin ramuna. Eikä ole lämmintä vaatettakaan, kun piti vain äkkiseltään vähän tutuilla alueilla kiepaista.

Onneksi kuitenkin kaveri on selväjärkinen, eikä ihan väärään suuntaan lähde. Pian näimmekin kaukana pienenä pisteenä punaisen aluksen, joka oli lähtöpaikkamme lähellä parkkeerattuna. Se oli ainoa näkyvissä oleva varma suunnistuskohde. Kuvittelepa, että kierrät ympyrää 360 astetta, ja joka puolella on samanlaista kuin tuossa yllä olevassa kuvassa. (Se on muuten kuvattu ihan eri paikastakin ja eri päivänä, mutta sama mistä se on, joka paikassa on samanlaista). Mihin silloin oikein kannattaisi lähteä? Katsoin kotona lopuksi kartasta, ja pieneksi luulemamme saari olikin aika iso möykky ja monta eri sivua. Silti en vieläkään ymmärrä, miksi lähtöpaikkamme oli siellä missä se oli. Vieläkin lähtisin päinvastaiseen suuntaan.

Ikinä en enää lähde järvelle ilman karttaa ja kompassia. Paitsi mitä kompassi auttaa. Vaikka tietäisikin missä pohjoinen on, ei se hyödytä mitään, jos ei tiedä, mihin suuntaan pitää mennä!

Tuulahdus pölyttyneestä kaapista

Juuri kun tänään piti lähteä töihin, ilmestyi oikeaan silmään sahalaitainen kirkas kuvio. Se laajeni ja laajeni, kunnes en nähnyt enää juuri mitään. Lähdin kuitenkin kouluun kuten aina ennenkin, vaikka migreeni on tulossa. Se etu tästä vanhenemisesta on, että  migreeni ei enää aiheuta kauheaa päänsärkyä, vaan tuon sahalaitaisuuden jälkeen on olo koko päivän masentunut, pöllämystynyt ja tympeä.

Nuorempana kuviot silmissä tiesivät koko päivän kovaa päänsärkyä, suunnatonta väsymystä ja joskus jopa kauheaa oksentelua. Jipii, tervetuloa vanhuus! Muistan menneiltä vuosilta useita kertoja, kun kesken tunnin oppilaat vain hävisivät näkyvistä, sumun keskeltä näkyi pelkkiä viittailevia käsiä, ja summissa piti sanoa jonkun nimi.

Mutta ei se vanheneminen joka asiassa näytä niin positiivista olevan. Kolmosen kirjassa oli juuri teksti, joka käsitteli Islantia. Minulla on vuosia ollut tapana näyttää Islannin-dioja maata käsiteltäessä, sitä vartenhan minä olen siellä maassa joskus ollut ja ottanut kuvia oikein dioiksi. Vain viime vuosina olen jättänyt väliin, sillä jotkut nuoremmat opet alkoivat vihjailla, että diojen näyttäminen on vanhanaikaista :(

Siitä huolimatta minä tänään kuitenkin rohkaisin luontoni ja otin diat esiin. Laavakentät, jäätiköt, tulivuoret, lampaat, ponit, kosket, geysirit ja rikkihöyryt ovat ihan samannäköiset kuin jos näyttäisin postikorteista dokumenttikameralla (paitsi että minulla ei ole postikortteja) tai netistä etsisin kuvia.

Okei, minä siis oppilaiden käydessä läpi paritehtävää raahasin esille koneen, etsin jatkojohdon ja muutenkin valmistelin diasarjan paikalleen. Keskustelu katkesi, suut avautuivat hoomoilasiksi ja hymyn virne ilmestyi useammalle naamalle. Mikä ihme laitos se tuo on? Emme ole ikinä ennen tuollaista nähneet! Onpa omituinen!

Ei mikään ihme, että oppilaiden mielestä palattiin vuoteen yks ja kaks tai kivi ja kirves, sillä jo opehuoneessa ihmetteli joku rakas kollega kaivaessani dioja esiin: "Meinaatko sä todellakin näyttää dioja?" Ja diojen kanssa tunnille lähtiessäni joku toinenkin mainitsi virnehtien jotain epäedullista, mutta onneksi en muista sanamuotoa :(

Tietäisivätpä vain koko kaarti, miten hienoa diatkin olivat silloin kun olin auskultoimassa. Jopa niin erinomaista, että ohjaava opettaja piirrätti meillä kaiket illat kuvia kalvolle, kuvat leikattiin ja kehystettiin dioiksi. Jos piti esimerkiksi opettaa sana kynä oppilaille, piti piirtää vähintään kolme kynädiaa, että oppilaat äkkäisivät, että kah, sehän on en penna. Ihan kuin ei samoja kuvia olisi voinut näyttää suoraan kalvolta, mikä sekin oli itse asiassa uutta.
Mutta ehkä saavat diat jäädä tästä lähtien pölyttymään kaappiin, kuten jo joskus aiemmin olin uhonnutkin. Pölyttyyhän siellä muutakin hyvää ja käyttökelpoista vanhaa tavaraa.

Rauniokukkulalla

 Kuin Forum Romanum kohosi sieniretkellä edessä rauniokukkula. Vasta hiljattain olen kuullut, että paikkakunnalla on ollut tanssilava lähellä Hylkeenlahtea, ja että siitä on vieläkin rauniot jäljellä. Lähdimme etsimään paikkaa, eikä raunioiden löytäminen ollutkaan vaikeaa. Näky oli jotenkin vaikuttava. Korkealla mäellä keskellä tiheää metsää nousi maasta betonisia kivijalan jäänteitä kuin muinaisen Rooman raunioilla.

 Korkeimmalla kohdalla kallion päällä, juuri sillä kohtaa, missä rakennus on sijainnut, oli pelkkää jäkälää. Ihmetyttää, miten ihmiset ovat sinne kiivenneet, kun koko ympäristö oli kauhean kivikkoista, kaikki sammalen ja jäkälän peitossa. Varmaan jossain kohtaa on ollut polku.

Ja mäen toisella puolella rinteessä on jäljellä vielä vessakin. Vessan takana alkaa heti jyrkkä alamäki. Tämä Onnela-niminen lava on ollut toiminnassa kuulemma vielä 60-luvulla, ja tunnen ihmisiä, jotka ovat nuorena löytäneet siellä toisensa. Mietin vain, miten naisten on ollut kauhean vaikea kulkea muhkuraista mäkeä ylös, sillä 60-luvullahan olivat muotia korkeakorkoiset ja hyvin kapeakärkiset kengät.

Jo piti riemastuakin

Heti maanantaina oli sähköpostissani Saksasta postia, eikö sittenkin meille sopisi, että kaksi poikaa tulisi tänne viikoksi työharjoitteluun. Haluaisivat työskennellä metsässä! En muista, kirjoitinko keväällä, että jouduin jo silloin eväämään sydän verta vuotaen tuon pyynnön. Meillähän oli juuri keväällä ollut saksalaisvierailu toisesta koulusta.

Nyt on niin, että kunnassa on nuorisotoimen taholta järjestetty suuri ulkomaalaisvierailu, joka päättyi juuri ennen koulun alkua, ja nuoriso-ohjaaja varoittikin, että oppilaat ovat tosi väsyneitä, heitä ei saa rasittaa. Oli vieraita Italiasta, Maltalta ja Irlannista. Yhteistyö on jatkunut jo useamman vuoden ajan, tapaaminen on ollut vuorovuosin eri maissa. Nyt se oli täällä Suomessa.

Silti kysyin vielä kerran oppilailta, voivatko ottaa vieraita, mutta se nyt ei kerta kaikkiaan ole enää mahdollista. Vielä saattaa olla joku kiinnostunut, mutta kotiin ei kerta kaikkiaan mahdu. Sitä paitsi osa oppilaista ei asu paikkakunnalla kuin kouluaikana. Niin minä sitten jouduin epäämään Kölnin läheltä olevien oppilaiden tänne tulon. Se on kauheaa, sillä ensin on saatu tehdä valtava työ, että saataisiin ulkomaisia kontakteja. Kun yhteistyö alkaa sujua erinomaisesti ja peräti ystävystytään, ja ennen kaikkea opettaja oli saanut rahoituksenkin jo järjestymään, sitten täytyykin lopettaa. Voi kurjuus.

Muuten koulutyö on lähtenyt mukavasti liikkeelle. Paitsi että kun erään luokan kanssa kuuntelimme kirjasta pienen kuuntelutehtävän, ja kysyin, tarvinneeko toista kertaa kuunnella, eräs oppilas vastasi, ettei ainakaan hänen puolestaan tarvitse, sillä hänellä on kirjassa jo kaikki harjoitukset tehty. Veljensä kirja siis.

Ja siitähän minä taas sain aiheen riemastua, ja aloin pitää pitkää esitelmää. Ensinnäkään ei kai ole tarvetta nuukailla, kun kunta on luvannut maksaa oppikirjat. Toisekseen minua ihmetyttää, miten on vielä lukiolaisissakin oppilaita, jotka luulevat, että päämäärä on pelkästään saada kirjan kaikki viivat täytetyiksi. Jos ne on siis joku jo täyttänyt, ei enää tarvitsekaan itse tehdä mitään. Kuinka ei tule mieleen, että voisi peittää/pyyhkiä valmiit vastaukset ja tehdä omat vastaukset vihkoon. Mutta kukin näköjään taaplaa tyylillään.

Eikä tuo nyt ollut ensinkään ensimmäinen kerta, että oppilaan mielestä vain viivojen täyteen saaminen on päämäärä. Usein jotkut tekevät kaikkea muuta kuin kuuntelevat kyseistä ohjelmaa, jopa lähtevät juuri kuuntelemisen aikana käytävään nenäänsä niistämään. Ja sitten kun alan kysellä, mitä ymmärsivät ohjelmasta, ei mitään hajua tietenkään. Mutta kuitenkin on kauhea hätä saada valmiit vastaukset vaikka jälkeen päin kirjoitetuksi kirjaan. Pah! Mitä niillä siellä enää tekee, jos ei ole edes kuunnellut ohjelmaa.

*****Tuon sinisen kollaasin innostuin tekemään tämän haasteen myötä.

Hernekin rokkaa

Aatukin alkoi eilen esikoulun. Soitin hänelle heti innoissani kysyäkseni, miten meni ja miltä tuntui. Mukavaa tietysti oli ollut. Ruokailu vain oli etukäteen jännittänyt. Poika kun on oikein superkova selittämään ja kertomaan kaikenlaisia juttuja, ei juuri ehdi syödä. Häntä oli kai varoiteltu, että pitää syödä nopeammin eikä selittää koko ajan, että ehtii ruokatunnin aikana syödä. Kertoi minulle, että ruokailu onnistui hyvin!

Poika on samanlainen selittäjä kuin oli äitinsäkin pienenä. Ekaluokalla koulussa äitinsä oli aina viimeinen ruokailussa. Opettajansa mukaan tyttö oli pitänyt kokonaista perunaa haarukassa pystyssä, puhetta tuli tulvimalla ja välillä vain oli haukannut perunasta. Tästä minä sain hänen opeltaan satikutia aikoinaan. Ettei historia toista itseään, oli kai poikaa varoiteltu etukäteen.

Nyt minä kysyin Aatulta, mitä siellä sitten oli ruokana ollut. -Oliko hernerokkaa? Lapsi alkoi nauraa kuollakseen, niin ettei siitä ollut loppua tulla. Kauheasti ihmettelin, mikä siinä oikein naurattaa. -Ai että hernekö rokkaa? kysyi poika. Eipä ole tullut ajatelleeksi, että sana hernerokka onkin nykylapsille jo vieras sana. Liekö hernekeitto yhtään tutumpi sen kummemmin sanana kuin ruokanakaan. Tämä ei olekaan enää rokka- vaan rokkisukupolvea.

***Kuvassa pihlaja on työntänyt marjaterttunsa sähkölangan päälle lepäämään.

Niin kuin aina ennenkin

Niin se vain pyörähti käyntiin uusi koulujen lukuvuosi, niin kuin aina ennenkin. Suunnittelupäivä oli sellainen kuin aina ennenkin: sivistysjohtaja kertoi kunnan yleisiä kuulumisia, taloustilanne heikkenee, niin kuin aina ennenkin. Yksi kyläkoulu on taas lakkautettu, niin kuin aina ennenkin. Tämä vain sattui olemaan viimeinen, tämän jälkeen ei ole enää, mitä lakkauttaisi, vain keskustan alakoulu on enää jäljellä. Lukioon otetaan vielä ensi syksynäkin uudet oppilaat, mikäli aloittajia on vähintään viisi. Ne ovat sitten näillä näkymin viimeiset. Kuntaliitosneuvottelut ovat käynnissä.

 Uusia kasvoja ei ollut kuin yksi uusi ope. Eikä mitään muita muutoksia kuin että minä olen nyt vaihtanut paikkaa opehuoneessa :) Luulin sen olevan hyvä paikka edelliseen verrattuna, jossa en nähnyt mitään korkean rojukasan takaa, mutta nyt joudun istumaan selin muihin nähden :( Ojasta allikkoon.

Eräs työkaveri kertoi, että hänen sisarensa (jota olen opettanut) asuu Saksassa, ja opettaa siellä suomea oppilaille. Nämä oppilaat olivat löytäneet vahingossa minun blogini, jota ovat alkaneet lukea. Tuntuu jotenkin oudolta, että joka maailmankolkalta on yhteys joka paikkaan, missään ei kukaan ole enää kadoksissa. Maailma on todella pienentynyt.

 Eräs toinen (niin ikään minun entinen oppilaani) kertoi på svenska, että hän on viimeiset neljä viikkoa puhunut ruotsia. Aloin kysellä, olivatko turistit ruotsalaisia vai suomenruotsalaisia. -Ei, kun on maahanmuuttaja. -Ai, sehän mielenkiintoista. -Todellakin, se on koira!
Häh, kaveri on puhunut koiralle pelkkää ruotsia. Koira ei kuulemma reagoi, jos esim. käskee suomeksi Tule tänne! Mutta jos sanoo Kom hit! heti tottelee. Ei muuta ongelmaa olisi, mutta kaveri ihmettelee nyt, miten saisi ruotsia osaamattoman perheensä kommunikoimaan koiran kanssa :)

Millähän kielellä noille kuvassa oleville hanhille pitäisi vastata.

Seikkailua olisi kaivattu

Meidän pitää saada syyshortensia. Näin olimme päättäneet jo vuosi sitten, mutta liian myöhäänkö heräsimme, sillä kaikki oli silloin jo loppuunmyyty. Nyt lähdimme oikein kaupunkiin sellaista hakemaan. Ja saimmekin. Olisimme saaneet montakin, mutta kunhan nyt ensin katsotaan, tykkääkö tämä meillä olla.

Minä olin sitä mieltä, että minulla ei ole mitään päällepantavaakaan, kun koulu alkaa maanantaina. Joten ehdotin, että samalla menemme vaatekauppaan. Ihme ja kumma. Mies suostui tulemaan vaatekauppaan ja suostui vielä olemaan vinkumatta ja hoputtamatta. Minä etsin puolestani hänelle kaupasta tuolin, löytyikin oikein nojatuoli, ja käskin hänen istua siinä odottamassa sen aikaa. Olikin niin tyytyväinen järjestelyyn, että melkein oli nukahtanut! Ja vielä suurempi ihme, hänellekin löytyi sitten toisesta kaupasta vaatteita.

Kiertelimme vielä joissakin kaupoissa ostamassa sellaisia tavaroita, joita ei meidän kaupoissa ole myynnissä, esimerkiksi erittäin pienen kahvinkeittimen suodatinpusseja. Ja kävimme syömässä. Siinähän se taas yksi päivä ihmisen elämässä menikin. Mutta ei mitään erikoista sattunut. Ei ollut kaheleita ihmisiä, ei törppöilijöitä, ei outoja tyyppejä missään. Kaikki sujui normaalisti ja sutjakasti. Olisi sitä nyt jossain pitänyt jotain lapsenlapsille kerrottavaakin tapahtua, seikkailua, kun kerran kaupunkiin lähdettiin.

Vaihtelevaa ja ylenpalttista

Joskus kärsivällisyys palkitaan. Löysimme joskus kuutisen vuotta sitten jostain ojasta kasvin lehtiä, jotka näyttivät selvästi jonkin puutarhakasvin lehdiltä. Laitoimme kukkapenkkiin ja kolmena vuotena odotimme, että jonkinlainen kukkakin ilmestyisi lehtiin, mutta ei. Siirsimme kasvin jonnekin puutarhan perimmäiseen loukkoon ja kas, kolme-neljä vuotta se on ollut siellä tappouhan alla ja nyt äityi vasta kukkimaan. Nimestä ei tietoa, päivänlilja se ei ole, lehtien alku on erilainen, mutta jokin muu lilja kai. Tämä kukkii sitä paitsi näin loppukesällä. Ja kukkavarsia on useita! Emme taidakaan tappaa.

Mistähän kompostiin oli mennyt punajuuren siemeniä. Tänään mehumarjojen jämiä kompostiin viedessäni huomasin, että kompostin päällä kasvoi kaksi punajuurta! Olivat ihan oikean kokoisiakin. Ja kun menin oikeasta punajuuripenkistä hakemaan lindströmin pihveihin pari punajuurta, oli siellä oikeita jättiläismöhkäleitä. Ne olivat niin suuria, että piti ruveta niitäkin keittämään säilöön. Keitin kaksi isoa kattilallista, ja tuli kuusi litraa etikkasäilykkeitä.

Keväällä löydettiin vahingossa kellarista vielä kokonainen ämpärillinen keittämättömiä punajuuria ja minun oli pakko keittää nekin silloin etikkasäilykkeiksi, tuli viisi litraa. Ja kun mies vei tänään kellariin juuri keittämiäni säilykepurkkeja, hän palasi naureskellen ja ilmoitti, että löysi sieltä vielä yhden viime syksynä keittämäni kahden litran purkillisen!

Nyt pursuaa kyllä jo korvistakin punajuuria. Olen tehnyt punajuurista talvella borschkeittoa, salaattia, laatikkoa ja nyt on syöty kolme päivää lindströmin pihvejä. Mutta ei kai hätää. Yhden satsin vielä keitän, ja kaveri on luvannut hakea tarvitsemansa määrän, joten sitten alkavat maasta varmaan jo loppua.

Maanviljelys on todella merkillistä. Satoa joko tulee tai sitten ei tule! Kesäkurpitsat eivät tänä vuonna ole antaneet ensimmäistäkään vihannesta, vaikka kasvi kukkii oikein runsaasti ja komeasti. Jo pikkusormen pään kokoisina vihannekset mätänevät, syytä emme tiedä. Yksi on päässyt jo sentään pienen kurkun kokoiseksi. Jännitämme, saammeko edes sitä täysikasvuiseksi. - Ja muina vuosina on kesäkurpitsoita tullut ihan ylenpalttisesti. - Sama juttu muiden vihannesten kanssa. Papuja tulee meille aivan hulvattomasti tänä vuonna, mutta porkkanoissa en ole nähnyt ensimmäistäkään oranssin pilkahdustakaan. -Onni täällä vaihtelee!

Saimaan ympäri

 Ihmiset kiertelevät usein ympäri Suomea ja maailmaa ja ovat tyytyväisiä, että onpa tullut sivistystä kerrakseen. Mutta kun joku kysyy lähiseutujen nähtävyyksistä tai oloista, meneekin sormi suuhun. Lähinurkkia ei ole koluttukaan. Niin on käynyt tässä itse kullekin. Lähdimme siitä syystä kiertämään Saimaan ympäri, mitä ei jostain syystä ole tullut tehdyksi koskaan, vaikka muuten on kaikenmaailman kolkkia nuohottu, ja vaikka Saimaan ympäri -ajotkin on kuuluisa tapahtuma. Saimaan lounaispuolen kunnat olivat ennestään jopa ihan tabula rasa, joten alkoi uteliaisuus vaivata, mitä siellä oikein onkaan. Ja näistä käymättömistä on pari sentään naapurikuntiakin! Mutta kun ne ovat valtaisan järven takana, on kuin ne olisivat ihan eri maailmasta.

Eiväthän Suomen kirkonkylät juuri toisistaan poikkea:  Samat pankit, huoltoasemat ja koulut koristavat kirkonkylää kautta maan ja joka kirkonkylässä  aina virastotalo se kaikkein komein, upein ja mahtavin, seuraavina kirkot ja kolmantena komeudessaan taitavat tullakin liikenneympyrät. Mutta aina joka paikassa on kuitenkin jotain pientä ja ihmeellistä, kun vain sillä silmällä katsoo. Voihan sitä huvitella vaikkapa naureskelemalla, miten hauskoja kaljakapakoiden nimiä onkaan keksitty kuten Pökkäri-pubi Ristiinassa. Tai ihmetellä tienviittojen outoja nimiä ja arvuutella, sattuisiko paikkakunta olemaankin vaikka entinen  saamelaisten asuinpaikka. Jos haluaa tutustua nimistöön enemmänkin, on suunnattava hautuumaalle lukemaan, minkä nimisiä sukuja kullakin paikkakunnalla on alkujaan elänyt. Suu saattaa loksahtaa hämmästyksestä, kun huomaa, ettei Virtasia ja Lahtisia olekaan joka paikka täynnä. Onko tullut vastaan sellaistakaan sukunimeä kuin Kauria? Eräälläkin hautuumaalla taisi olla tavallisin sukunimi.

Ristiinassa on käyty oppilaidenkin kanssa, kuuluisilla kalliomaalauksillakin ja Pien-Toijalan talomuseossa. Mutta Pietari Brahen läänityksen hallintorakennusten raunioiden (v. 1656) olemassaolo oli jäänyt minulta tähän saakka pimentoon. Raunioilta on upea näkymä ja kalliolla on ristiinalaisen Suomen-sodan sankarin Dunckerin muistokivi. Yläkuvassa Mikkelistä siirretty Gränna-talo. Vieressä kesäteatterialue samaan tyyliin.

Suomenniemi, Suomen pienin sisämaan kunta, oli minulle ennen käymätön paikka. Ja kannatti tämäkin käydä korkkaamassa. Asukasluku vain noin 800. Kesällä kuitenkin asukasluku kolminkertaistuu, kuten kaikissa näissä Saimaan alueen kunnissa. Käki tuli voimakkaasti esiin kaikessa turistikamassa, ja ilmeni että se on Suomenniemen vaakunalintu. Pieni ihminen ilahtuu aina eniten kaikesta pienestä ja helposti käsitettävästä, vaikkapa yllä olevasta liikennemerkistä tai siitä, että komean auringonkukkapellon vieressä oli kyltti: "Saa poimia mukaansa". Harmi, että matka oli vasta alussa, muuten olisimme poimineetkin. Eikä unohtaa sovi ihanaa tätiäkään, joka puodissa kertoi kaikkea mukavaa kunnasta.

 Oma kokemuksensa oli myös matka Suomenniemeltä Savitaipaleelle. Juuri tuolle matkaosuudelle sattui kaatosade. Ja melkein koko tie oli hiekkatietä, ja edessä jyryytti jokin saksalainen pelkuri kolmeakymppiä koko matkan. Ohittamaan ei päässyt, kun tie oli niin mutkainen ja mäkinen, että harvoin sellaistakaan näkee, vaikka olen juuri sellaisiin tottunut. Ja sade oli välillä kuin seinä, pakko pysähtyä. Ja kun päästiin liikkeelle, saimme taas kiinni tuon saksalaisen.

Vähän ennen Savitaipaletta oli Partakoski hienoine koskineen ja kivisiltoineen. Sade oli juuri loppunut, joten saatoimme nousta ihailemaan ja kuvailemaan komeita näkymiä. Jonkin matkan päässä eteen päin Kustaan-sodan muistomerkkiä, ja heti sen perään mahtava Kärnäkosken linnoitus. Se oli kyllä hieno ja vaikuttava. Tämä kannatti ehdottomasti nähdä, ja ylhäältä aivan käsittämättömän hienot näkymät järvelle. Alueen pitävät siistinä pörröisen villaiset elävät ruohonleikkurit, kokonainen lammaskatras.

Savitaipalekin on yhtä kaunis kuin kaikki muutkin vesistökunnat. Harmi, että ABC on tunkenut itsensä joka paikkaan samoine formaatteineen ja ruokalistoineen ympäri Suomen. Omaperäisyys häviää maaseudultakin.

 Linnavuoria on Suomessakin valtavat määrät. (Niitä nimitetään myös mäkilinnoiksi). Kuivaketveleen Linnavuori Taipalsaarella kuuluu muutamien tunnetuimpien joukkoon. Eihän kuva taaskaan kerro mitään, noista portaistakin näkyy kuvassa vain yksi neljäsosa. Joten heikkojalkaisilla alkaa polvet tutista noususta. Harmi, että metsää on aina joka paikassa niin paljon. Ei näkynyt ylhäältä kuin metsää, metsää ja taas metsää. Yksi pieni kolmio järveä pilkahti jostain raosta. Pakostakin järveä on täytynyt näkyä ennen paljonkin, jos nämä linnavuoret kerran ovat olleet tähystyspaikkoja vihollisen varalle.

Eikä Taipalsaarelta ole kuin kivenheitto Lappeenrantaan, jossa sentään olen käynyt useinkin. Turistin kuuluu aina mennä Lappeenrannassakin sataman lähellä sijaitsevalle linnoitukselle, joka myös on komea  ja hieno vanhoine rakennuksineen, ja pikkuputiikkeineen linnoituksen sisäpuolella.

Uutta oli minulle linnoituksen vieressä sijaitseva hiekkalinna, joka rakennetaan joka vuosi uudestaan. Sekin oli hieno luomus ja erilaisia hahmoja vaikka kuinka paljon. Minulle ei vain ole selvinnyt, kuinka hiekka pysyy kasassa sateella.

 Päästäkseen Saimaan ympäri täyden kierroksen, on vielä ajettava myös Joutsenon, Imatran, Ruokolahden ja Puumalan kautta. Nämä olivat tuttuja paikkoja jo ennestään, joten emme niihin kajonneet. Mutta kun olimme sentään koko päivän matkanneet emmekä yhtään vielä käyneet edes ostoksilla, huomasimme Imatralla matkan varrella Suomen Kerta Oy:n tehtaanmyymälän. Eikun sinne! Pääsimmepä sentään tälläkin reissulla hamstraamaan tavaraa: Havin kynttilöitä ja kaikenlaisia kertakäyttöastioita ja lautasliinoja. -No kun halvalla sai :)

Sain terveisiä Ahvenanmaalta

 Moni ainakin vielä minunkin ikäiseni muistaa koulussa lauletun laulua "Ja se Oolannin sota oli kauhia, hurraa, hurraa, hurraa. Kun kolmellasadalla laivalla, seilas engelsmanni Suomemme rannoilla sunfaraa..."
Minäkin muistan hyvin tuota lauletun. Mutta minä kun olen nukkunut kaikki historian tunnit koulussa ja saanut seiskankin vain sillä livulla, että kirjoitin kaikki vuosiluvut pulpetin kanteen ja siitä vain luettelin niitä, kun vuosilukuja kyseltiin, minulta jäi pimentoon sekin, mikä ihme se Oolannin sota sitten oikein olikaan.

Venäjä, ja Suomi tietysti Venäjän osana myös,  kävi Krimillä sotaa 1800-luvun puolivälissä. Saman sodan tuoksinassa venäläis-ranskalaiset joukot alkoivat hävittää Suomen rannikkokaupunkeja aloittaen tuhoamalla Ahvenanmaalta Bomarsundin linnoituksen, joka oli venäläisten läntisin tukikohta.
 Kun sitten aikanaan oli rauhanneuvottelut, tuli tulokseksi, että Ahvenanmaata ei linnoiteta. Se on edelleenkin demilitarisoitua aluetta.  Noin kauas taakse päin perustuu se, että ahvenanmaalaisten poikien ei tarvitse käydä armeijaakaan.

Sain tämän postikortin Ahvenanmaalla käyneeltä kaverilta. Kuvassa ranskalainen sotilas puna-sinisessä asussa, venäläisellä on vihreä puku.

Ahvenanmaalaisilla on oma lippu ja postimerkki.

Vähäiset ovat muistikuvat

Mitä ihmisen mieleen jää matkoista? Yksittäisistä matkoista useimmiten ei kai juuri mitään. Sellainen tapahtuma, joka on vaikuttanut voimakkaasti tunteisiin tai on muuten ollut erikoinen, on niitä harvoja asioita, jotka muistaa vuosikymmentenkin jälkeen. Silti on minusta hyödyllistä ottaa pikkulapsiakin mukaan matkoille. Vaikka he eivät muistakaan matkoista mitään aikuisen mielestä tärkeää monumenttia, heille jää kokemuksia ja elämyksiä, jotka muovaavat heidän maailmankuvaansa. Antavat rohkeutta ja ymmärtämystä ja tietoisuuden, että elämää on muuallakin kuin omassa kotipihassa.

Aloin miettiä, mitä itse muistan lapsuuteni matkoista, ja huomasin, että en juuri mitään muuta kuin sen, montako matkaa teimme. Yhden käden sormin on laskettavissa ne kerrat, kun olen alle 10-vuotiaana kotikylän ulkopuolelle päässyt.

Tätini asui Kristiinankaupungissa, jonne olemme menneet useamminkin junalla, mutta en muista yksittäisiä kertoja. Vain sen, että oli kova pissahätä, enkä saanut jännitykseltä tulemaan mitään. Äiti oli jo hätää kärsimässä, ja yritti pissattaa minua jossain aseman nurkassa jonnekin koloon. Mikähän sellainenkin lienee? Ja ainut toinen muistikuva näiltä matkoilta on, että tädin ikkunan editse käveli joku nainen pesuvati kainalossa, ja täti sanoi, että Lempi menee saunaan!

Jo alakoululaisena olemme menneet junalla Peräseinäjoelle minun isomummani ja -paappani luo. Tuostakaan matkasta en muista yhtikäs mitään muuta kuin sen, että aamulla lähdettiin polkupyörillä. Sisareni istuivat äidin ja isän pyörien perällä, minä poljin aikuisten pyörällä, josta oli satula otettu irti. Matkaa oli ainakin kolme kilometriä ellei enemmänkin ja minua hoputettiin koko ajan. Kun tulimme junapysäkille, puuskutti höryveturi jo paikalle. Hyppäsin pyörältä, joka jäi keskelle pihaa ja kipitin junaan. Isä tuli myöhemmin ja motkotti, että sillä tavalla jätin pyörän, jonka hän siirsi sivuun ja oli noukkinut pihasta myös sisareltani pudonneen vaaleanpunaisen angoralakin.
Muuta en sitten matkasta muistakaan, joten se oli sellainen Peräseinäjoen reissu.

Olen ollut 8-vuotias, kun läksimme Itä-Suomeen sukuloimaan, taaskin junalla. Hämmästelen aina, miten joka paikkakunnalta on jäänyt muistiin vain hyvin haileita aavistuksia ja vain jokin yksittäinen selvä muistijälki. Kauhukokemus on ollut minulle, kun menimme Savonlinnasta Punkaharjulle laivalla. Se oli elämäni ensimmäinen kerta, kun näin laivan ja erittäin pelottava kokemus. Katsoin aina välillä laivan ikkunasta, että voi ei, taaskaan ei näy yhtään maata, pelkkää vettä taivaanrantaan asti. Koko laivamatka oli yhtä tuskaista pelkoa.

Laivoihin liittyy muisto myös Uuraisilta. Olemme aamupessulla järvenrannalla ja jostain metsän takaa kuuluu höyrylaivan huuto. Tuo ääni on muuten vieläkin sellainen, että jos kuulen nykyään täällä höyrylaivan huutavan, aina nousee eteeni kuva, jossa laiturilla pesemme naamaamme Helmi-saippualla.

Tällä samaisella matkalla kävimme useilla muillakin paikkakunnilla. Vielä nousee kuva Parikkalasta, jossa koko perhe kävelemme äärettömän pitkän matkan hiekkaista tietä pitkin, molemmin puolin synkkää kuusimetsää. Minä pidän kävellessäni kiinni rautalangasta, joka kulkee tien viertä, ja ihmettelen, kun kättä täristää ja tuntuu jotenkin kipeältä aina olkapäätä myöten. Isä käskee olla koskematta lankaan - se on sähköpaimen. Isä itse kantaa 3-vuotiasta nuorinta sisartani, joka kysyy tienviitan nähdessään: "Mitä Lyyti on tuohon kirjoittanut?"

Tämä Itä-Suomen matka on ollut sen verran ainutlaatuinen ja olen ollut jo sentään 8-vuotias, että joitain muitakin  samantapaisia muistikuvia, aikuisen mielestä turhanaikaisia ja toisarvoisia asioita nousee mieleen. Lapselle ne ovat kuitenkin olleet elämyksellisiä ja kai jotenkin merkittäviä. Ja vaikkei selviä muistikuvia olekaan, on kai mielen pohjalle jäänyt tunne, että matkoilla on kivaa, kaikesta selviää ja uutta ja mukavaa nähtävää on joka paikassa. Kannatti meidät lapset raahata tuollekin matkalle.

Taas uusia paljastuksia

 Vaihtelun vuoksi värkkään tähän meemiä, jonka löysin Tuulan blogista. Olisi hauska kuulla, mitä sinä vastaisit näihin.

Neljä työpaikkaa, jotka minulla on ollut elämäni aikana:

• Tukholma, Blackebergs pensionärshem (hoitoapulainen)
• Uppsala, Ulleråkers sjukhus (siivooja)
• Tampere, Karjakunta (koodittaja)
• Tampere, eri kahviloissa (kahvila-apulainen)

Neljä elokuvaa, joita voin katsoa uudestaan ja uudestaan: 

-en katso elokuvia koskaan uudestaan, mutta tässä jokunen hyvä elokuva, jonka nimen satun muistamaan:

• Ei kenenkään maa (ohj. Danis Tanovic)
• Prinsessa (ohj. Arto Halonen)
• Leijapoika (kirj. Khaled Hossein)
• Pahuus (kirj. Jan Guillou)

Neljä paikkaa joissa olen asunut:

• Isokyrö
• Tampere
• Puumala
• ? onkohan hauta seuraava?

Neljä TV-ohjelmaa, joista pidän:

• uutiset
• Aamu-tv
• Arto Nyberg
• joitain kotimaisia sarjoja saatan seurata

Neljä paikkaa jossa olen ollut lomalla (aikuisiällä):

• Oslo, Norja
• Madeira, Portugali
• Benalmadena, Espanja
• Reykjavik, Islanti

Neljä suosikkiruokaani:

• kanaruoat
• kaalilaatikko
• lohipasta
• kuorrutetut ja uunissa haudutetut perunaveneet/vihannekset

Neljä saittia, joissa käyn päivittäin:

• omat blogit
• muut seuraamani blogit
• sähköpostit
• google

Neljä paikkaa, joissa olisin mieluummin juuri nyt:
-itse asiassa en millään haluaisi olla missään muualla juuri nyt, mutta kiva olisi olla esim.

• Lapissa tunturikasveja ihmettelemässä
• jonkun tuttavan kanssa iltaa viettämässä
• Aatun kanssa pihalla leikkimässä
• Göteborgissa, jossa en vieläkään ole päässyt käymään

Enkeli taivaalla

 Eteläisen Suomen taivaalla näin enkelin. Mutta ennen kuin sain kameran esille, oli se jo melkein hälvennyt, eikä se ole tässä enää juuri ollenkaan enkelin näköinen, vain vähän sinne päin. Koskaan ennen en ole niin selkeän esittävää pilvimuodostelmaa nähnyt kuin tämä oli.

Majava on kaatanut puita rannassa, mutta ei ollut jaksanut raahata patoonsa.