lauantai 30. huhtikuuta 2011

Mikä luterilainen työmoraali

Eivät suomalaiset ole niin työteliäitä ja työtärakastavia kuin mielellämme annamme itsellemme kertoa. Tämän sain karvaasti kokea minäkin eilen, kun piti saada virastosta ihmisiä kiinni. Kaupunki on luvannut minun ostaa itselleni merkkipäivän johdosta jotain konkreettista tietyn rahasumman edestä. Koska olen aikonut ostaa kameraani kauko-objektiivin, huomasin, että nyt on tilaisuuteni tullut. Objektiivi kuulemma maksaa huomattavasti enemmän kuin mitä kyseinen rahasumma olisi, joten minun oli saatava yhteys johonkin henkilöön, joka osaisi kertoa, miten minun on käytännössä meneteltävä.

Internetistä löytyy heti tietoa silloin kun se ei ole välttämätöntä, mutta jos nopeasti tarvitset jotain, on tieto kiven takana. Kaupungin työntekijöiden numeroita ei meinannut osua silmään mitenkään. Kun yhden löysin, ei sieltä pitkän ajankaan kuluttua vastattu. Seuraavasta numerosta vastasi keskus. Pyysin tietylle henkilölle, mutta tämä on kuulemma lomalla, seuraavakin tulee vasta 2.5, samoin kolmas. Neljäs oli sairaslomalla, viides oli jättänyt viestin, että tulee vasta 2.5.

Vasta kuudes henkilö vastasi, mutta ensi töikseen ehätti ilmoittamaan, ettei asia kuulu hänelle. Kun hieman kiivaaseen sävyyn aloin vaatia edes jollekin toiselle henkilölle yhdistämistä, tapahtui se. Seitsemäs henkilö oli ihme kyllä työpaikallaan, mutta ei osannut vastata kysymykseen. Mutta oli hämmästyttävän yhteistyökykyinen ja lupasi ottaa selvää heti ja soittaa minulle hetken kuluttua. Niin tapahtuikin, mutta hänen oli käsketty vastata, että jokaisella osastolla on oma toimintatapansa. Minulle annettiin uusi numero, josta hämmästyksekseni vastattiinkin heti. Sieltä sain jopa vastauksenkin.

Mitä tästä pitäisi päätellä? Onko meillä vieläkin liikaa työpaikoilla ihmisiä, kun kenenkään ei tarvitse olla töissä ja kukaan ei tiedä mitään? Selvennettäköön, että en syyllistä tuon kaupungin virastohenkilöstöä, vaan puhun yleisellä tasolla. Joka paikassa alkaa olla ongelmaa, että ihmisiä saa metsästää toden teolla. Jos ei olla koulutuksessa, niin sitten omalla lomalla muuten vain. Sairaslomapoissaolot tuntuvat vähäisiltä muuhun katoon verrattuna.

Mistä suomalaisille on päässyt syntymään käsitys, että meillä muka luterilainen työmoraali. Ei pidä paikkaansa enää meidän päivinämme. Toisaalta olen sitä mieltä, että eivät ihmiset ole koskaan ennenkään niin työtä rakastaneet, mutta työnteko on ollut välttämätön pakko. Enää parin päivän poissaolo ei taloutta kaada. Ja ammattiyhdistysket pitävät huolen, ettei töihin tulemattomia ainakaan pois voi potkia.

perjantai 29. huhtikuuta 2011

Jäin monesta paitsi

Minuun on tartutettu tauti. Tai ei siis kukaan tahallaan ole kai tartuttanut, vaan tauti itse on tarttunut. Molemmat olemme maanneet uppokumossa jo monta päivää, eikä loppua näy. Minua suututtaa monestakin syystä. Olin lupautunut menemään tänään koululle toimintapäivään neuvomaan kasi- ja ysiluokkalaisille Etiopia-vauvannuttujen tekoa, jollaisia itsekin tein talvella. Mutta en mitenkään voi mennä sinne kuumeisena enkä nuhaa pärskivänä, kun muutenkin näyttää tauti olevan kovin hanakasti ihmiseen tarrautuva ja tästä kiinni pitävä.

Olisi ollut kiva nähdä, mitä kaikkia ryhmiä toimintapäivänä on perustettu. Ainut toinen ryhmä, josta olen kuullut, on sellainen jossa tuunataan polkupyöriä. Oppilaat ovat tunnin yhdessä ryhmässä, vaihtavat sitten toiseen ryhmään. Paitsi nuttuja tehdään kaksi tuntia aina yhden ryhmän kanssa. Mitenkään oppilaat eivät olisi saaneet yhtä nuttua valmiiksi tunnissa.

Olisi ollut kiva nähdä myös, millaisen vapputeemapäivän opet ovat kehitelleet opehuoneeseenkin. Mutta on nyt vain tyydyttävä rannalla ruikuttamiseen ja mietittävä mitä kaikkea muuta hauskaa tällä viikolla olisi ollut mukava tehdä. Taitaa mennä vappukin samaan syssyyn vain kuumeen mittaamiseen. Jos tästäkin nyt jotain positiivista yrittää löytää, on se, että saa katsoa Englannin kuninkaallisten häitä, ja ihan hyvällä omallatunnolla, kun ei nyt muuhun kykene.

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Entisajan kasvatusta

Sain kaverilta vanhan kirjan, jossa kerrotaan vanhankansan kasvatustavoista. Kasvatuksen alalle kuin alalle on olemassa myös sananlasku, jotta tavat pysyvät hyvin muistissa. Ensinnäkin tytöille ei ole annettu mitään arvoa, vain poika on merkinnyt jotain, lieneekö niin kovin vieras ajatus nykyäänkään! "Vuohi vaivaisen eläin, tyttölapsi onnettoman". Eräässäkin talossa emäntä oli synnyttänyt viidennen tyttölapsen, jolloin isäntä tokaisi: "Minä menen ja poltan saunan, kun sinä munit niitä tyttölöitä vaan".

Rinnasta vieroittamiseen on käytetty monenlaisia keinoja. Rintoja on voideltu pahanhajuisella voiteella, äiti puettu mörön näköiseksi tai lapsi lähetetty naapurin hoiviin "kikkivieroolle" tai "nisävierulle", myös "nännävierulle". Eri nimitykset tietysti eri puolilla Suomea. Maanittelua ja pelotteluakin on käytetty: "Syö leipeä ettet aina tissiä lolloa!"

Ellei lapsi ollut oppinut kävelemään vielä yli kaksivuotiaanakaan, hänet laitettiin seisomaan "reikätuoliin", tuoliin, jonka keskellä oli reikä. Tälläkin tuolilla on eri murteissa erilaisia nimityksiä: reikäjakku, -rahi, - tooli, aukkotuoli, krenkku ja kränkky sekä Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä laukkutuoli. Myöhemmin reikätuoli oli kätevä "lapsenvahti", kun lapsi laitettiin reiästä seisomaan, ei tämä päässyt minnekään äidin käydessä asioilla. Kun lapsi pääsi omin neuvoin hivuttautumaan pois reikätuolista, tuolia käytettiin lapsen pöytänä: lautanen reiän päälle, jolloin se ei päässyt kaatumaan. (Pakko mainita, että meillä ennen kotona Pohjanmaalla krenkku oli navetan seinustalla oleva teline, johon maitotonkat laitettiin kuivamaan ja tuulettumaan).

Eri äänteiden oppimiseen on käytetty monenlaisia loruja. Kaikkien tuntemien "Ärrän kierrän... tai Hattulan pappilan... lisäksi vaikkapa: "Ristorenki riihen perässä kärrin pyöriä tervoomassa" tai "Rotat repivät rovasti ruustina retonkise röijy rikki". R:n ja s:n lisäksi on opetettu myös äng-äännettä: "Kengät, länget, kangaspuut hangella seistä kängättää". Laihialla on opetettu jopa f-äännettä tällaisella sanayhtymällä: "flöijyn flaku". (flöijy=tuuliviiri, flaku=lippu).

Omien vanhempien sekä muiden vanhempien ihmisten sana on tietysti ollut aina laki. Omia vanhempia oli teititeltävä, muuten lapsen katsottiin olevan huonosti kasvatettu "päässilmäinen". Vielä minun oma mummoni teititteli omia vanhempiaan. "Koivuniemen herra" eli koivunoksa on seissyt oven raossa aina valmiina pientä rangastusta varten, useimmiten lapsen itsensä hakemana, "Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa".
"Sinun tahtosi on minun taskussa" on myös ollut käypä sanonta,  jopa niin myöhän kuin oman tyttäreni ollessa alaluokilla 1980-luvulla, tuolloin opettajan sanomana.

Mielenkiintoista minusta on, että kirjan mukaan joillakin paikkakunnilla ei ole vielä ollut olemassa tervehdystapoja juuri ollenkaan 1900-luvun alussa. Vieras vain tuli sisään ja istui muitta mutkitta lakki päässä penkille istumaan, samoin poistuttiin hyvästiä jättämättä. Jos muualta tullut tervehti, häntä katsottiin mitään sanomatta ihmetellen, kun ei tiedetty, mitä pitäisi sanoa.

Ja niin hiljan on Suomi tullut alas puusta, että vielä omasta lapsuudestanikin 1950-luvulta  muistan, kuinka joku naapuri saattoi tulla tupaan tervehtimättä, istuutui penkille ja alkoi muitta mutkitta tupakoida. Tai 1970-luvulla juuri muutettuamme tälle paikkakunnalle entisten asukkaitten tilalle, sisälle tuli kerran vanha mies, istuutui eteisen tuolille eikä sanonut mitään. Ihmettelimme kovasti, kuka mies oli ja miksi tuli meille, mutta odotimme miehen tekevän puhealoitteen. Hetken istuttuaan mies havahtui, nousi ylös ja lausui: "Minä taisinkin tulla väärään taloon!"

Tässä oli vain murto-osa kirjan annista. Kirjassa on rutkasti mielenkiintoisia asioita mm. työhön opettamisesta, siitä mistä lapset tulevat, mitä seuraa kiroilusta tai valehtelusta, ruuan syömättä jättämisestä ja niin edelleen. Lapset ovat olleet myös kovia kärttämään kirkkoon pääsyä, mikä nykynuorista kuulostaa vallan uskomattomalta. Mutta hiljaisella tapahtumaköyhällä maaseudulla asuessa eivät lapset ole kovin paljon saaneet uusia virikkeitä. Kirkkoonpääsy on ollut suuri tapahtuma, joka on antanut elämyksiä pitkäksi aikaa. Tätäkin intoa ovat vanhemmat käyttäneet omiin tarkoituksiinsa maanitellen: "Tuo nyt puita, pääset jouluna kirkkoon!"

Kirja:
Veikko Ruoppila: Kansa lastensa kasvattajana. Werner Söderström Osakeyhtiö. Porvoo 1954.

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Lenkkeilyyn lisäintoa

Melkein kuin entisajan häissä. Kaksi viikkoa on yhtä soittoa ollut juhlaa ja pääsiäistä ja vieraita. Ja sehän tietää sitä, että se mikä ensin on ruokapäydässä, on seuraavassa hetkessä tiiviinä sileänä kerroksena ja pehmeänä löllönä vatsan seutuvilla. Mutta koska lenkkeily ja liikunta ei itsessään ole kivaa vaan yksitoikkoista läskin hävittämistä, on kiva että on keksitty valokuvaus, jolloin liikunta tulee kuin vahingossa.

Nyt innostuimme oikein urakalla lenkkeilemään ja kuvaamaan, jopa kolmekin kertaa päivässä ajoimme jonnekin ja kuljimme ihan läkähdyksiin  asti, sillä yhtäkkiä tullut 15-17 asteen lämpötila pakkasten tilalle tiristi ihmisestä loputkin mehut. Ja koska kuvattavia kohteita ei yleensä ole asfalttiteillä, on ajettava rospuuttoteille ravassa ja kurassa.

Eräänä päivänä huomasimme ryteikössä mielenkiintoista, pysäytin auton kapealle hiekkatielle niin reunaan kuin vain mahdollista. Reunaan jäi aika paljon vielä tietä, mutta kuitenkin heti renkaan vieressä ammotti roudan tekemä railo koko tien pituudelta. Ja vaikka yleensä autoja ei kulje kuin yksi tunnissa, piti sen yhden osua ohittamaan meidän autoa juuri kun olimme juuttuneina pajukkoon kumisaappaiden varsia myöden liejussa. Kuka sieltä ehtii autoa heti siirtämään. Ja niinhän siinä kävi, että ohittava auto väisti minun autoani liian reunaan ojaan ja pyörät upposivat auton pohjaa myöten liejuun. Sieltähän se ei omin voimin irti päässyt. Sattui vielä olemaan entinen oppilas, jota en kuitenkaan edes tuntenut ennen kuin jälkeen päin sain tietää. Ilmankos oli niin ymmärtäväisen näköinen :)
Tähän asti olen kuvannut melkein vain pelkkiä kasveja, sillä eläimet ovat vaikeita kohteita. Kunhan arki valkenee, minun on päästävä kaupunkiin ostamaan oikein kauko-objektiivi, jolla saa kaukanakin olevia lintuja vangituksi kameraan, vaikkei minusta koskaan mitään Juha Taskista tulekaan. Telkät temmelsivät lammella, mutta nehän kuulevat pienetkin rasahdukset hiljaisessa metsässä ja pakenevat.

Kurjet olivat päivittäin pellolla ja kerran näimme niiden tanssinkin. Mutta ennen kuin autollinen ihmisiä saadaan puretuksi ulos, ja ennen kuin jokainen saa kameransa valmiusasentoon, ovat linnut jo kaukana. Eli niidenkin kuvaaminen vaatii tuntikausien makaamisen hiljaa paikallaan. Mutta kunhan minä saan sen objektiivin ja kunhan minulla aikaa liikenee, saan minäkin ehkä jonkinlaisen linnunkuvan aikaan. Riittääpähän mielenkiintoa, kun ei kaikki tule kerralla hyvä.

 Valitettavasti alkaa Suomessa olla tämä näky tavallinen. Ei tarvitse mennä edes kirkonkylän ulkopuolelle, kun tällaisia rötisköitä löytyy pilvin pimein. Tämäkin on ihan tien vieressä, hyvä ettei auton kylki nurkkia viistä.
Kuuluuko tämäkin luontoon? Aina löytyy jotain outoakin ja vieläpä keskeltä metsää. Ylläolevanlaista mötikkää en ole ennen nähnyt. Näytti ison traktorin renkaalta, kooltaan parimetrinen ellei korkeampikin. Oletimme, että se on jokin kesämökkiläisten likavesien keruusäiliö tai muuta sen kaltaista.
 Joku oli pudottanut laatikollisen suklaanappeja metsään. Varmaan pääsiäispupulta pudonneita.
Aamuvarhaisella kirkonkylää taas jälleen kerran eri suunnalta katsottuna.

torstai 21. huhtikuuta 2011

Pääsiäismunia


Tänään viettävät koulussa opehuoneessa munapäivää pääsiäisen kunniaksi. Jokaiselle on arvottu  kaveri, jolle hommaa täksi päiväksi jonkinlaisen munan oman näkemyksensä mukaan. Olisi kovasti tehnyt mieli ottaa osaa tai ainakin mennä katsomaan ja kuvata. Mutta kun muutenkin olen joutunut menemään koululle joka päivä, vaikkei minulla ole kahteen viikkoon ollut tunteja, yrittää mieskin minua pidätellä kaikin voimin sinne ryntäämästä. 

Toisaalta hyvä, etten mene sinne. Ehkä kumminkin olisivat hommanneet minulle raa´an kananmunan ja läiskänneet sen päähäni, sillä kollegat ihmettelevät joka päivä, että taasko sinä tänne tulet. Tai muut kaverit. Joku jo melkein alkoi laskea, montako tuntia "ylimääräistä" olen ulkomaalaisvieraidenkin takia tehnyt työtä. Mutta opettajanahan ei voi oikeastaan aina tehdä eroa, mikä on työtä, mikä vapaa-aikaa. Raja on jonkin verran häilyvä.


No onneksi on tulossa kohta vieraita, ettei tarvitse pohtia, mennäkö koululle vai ei. Ei minulla sinne mitään hinkua ole. Mutta eilenkin oli pakko mennä, kun olin unohtanut erään abeihin liittyvän tärkeän asian. Senkin toimittamisessa vierähti puoli tuntia. Ja oman pöydän siivoamisessa on tässä parin viikon aikana huvennut yksi jos toinenkin tunti. Lopulta en enää jaksanut erotella yksittäisiä papereita, vaan työnsin nipun sellaisenaan kaappiini. Siinähän sitten lajittelen kasaa ensi syksynä.

Mutta tänä aamuna heräsin hyvissä ajoin saattelemaan saksalaiset vieraat linja-autoon. Vielä muistui mieleen, että saksalaisope ihmetteli joka kerta sellaistakin asiaa kuin servettien erilaista laittamista kahvi- ja ruokapöytään. Minähän en osaa mitään monimutkaisuuksia, ihan vain kupin korvaan työnnän servetin viuhkana keskeltä. Tai sitten se tyypillinen, että servetti tuetaan lusikalla kupin taakse kauniiksi viuhkaksi. En ollut ymmärtänyt, että tällainenkin aiheuttaisi kovasti hämmästelyä. Sattuipa ope näkemään televisiossa jonkin suomalaisten poliitikkojen kahvitilaisuuden, ja hihkaisi, että katso, samalla tavalla laitettu servetit kuin sinullakin! No olipa ihmettä.

Kanat, tiput, munat kuuluvat suomalaiseen pääsiäiseen, miksei puputkin, mutta vähemmän. Saksalaiset oppilaat näkivät nyt päiväkodista lähtien useissa paikoissa kanojen ja tipujen askartelua. Joku mainitsikin, että heillä Saksassa on paremminkin koristeina pupuja, vähemmän kanoja. Ja saksalaiseen pääsiäiseenhän kuuluu suklaamunien piilottaminen puutarhassa. Joku ihmettelikin, miksei meillä ole tämä tapa laajemmin levinnyt. Heidän on varmaan vaikea kuvitella, että jos pääsiäinen sattuu olemaan jo maaliskuussa, ja meillä on vielä täys talvi silloin, ei ole kiva etsiskellä suklaita kyynärpäitä myöden lumihangesta.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Kummaa ajatustenjuoksua

Ihmisten ajatustenjuoksun ristiriitaisuus syntymäpäivienkin vieton suhteen ei aina sovi minun kaaliini. Jos haluaa ohittaa merkkipäivänsä hiljaisuudessa, luulisi  henkilön todella niin tekevän. Mutta ei. Joku laittaa lehteen oikein suurin kirjaimin "En juhli merkkipäivääni eikä kahvipannu ole kuumana 15. kesäkuuta kello 15." Mitä tarkempi ajankohta yms. saattaa tietenkin olla tietoisesti laadittu vitsikkääksi kutsuksi. Mutta eräskin tapaus oli, että henkilö oikein  suureen ääneen toitotti olevansa matkoilla eikä haluavansa muistettavan tapausta mitenkään. Jälkeen päin sitten vain kuului valituksia, että eipä kukaan muistanut urheiluseurastakaan, vaikka oli puheenjohtajana monta vuotta. Eikä Martatkaan edes korttia lähettäneet. Eikä se ja se suvainnut tulla käymään, vaikka oli kakkuakin varattu.

Pohjalaiset kun ovat jääräpäisiä, ainakaan heihin eivät vaikuta mitkään kiellot, jos kerran ovat syntymäpäiville päättäneet mennä. Äidille kävi kerran niin, että hän oli lähettänyt synttärisankarille lahjan ehdottomista kielloista huolimatta. Mutta kohtasipa äitikin kerrankin vertaisensa vastustajan. Parin päivän kuluttua hän oli saanut lähettämänsä lahjan avaamattomana takaisin. Eipä äiti hätkähtänyt, kääri paketin uudelleen postin vietäväksi, ja sankari sai jälleen vastaanottaa paketin. En ole kuullut, mitä lahjalle on sen jälkeen tapahtunut.

Kun tämän kaiken muistin, olin jo muutaman kuukauden aina välillä muistuttanut pohjalaisille sukulaisille, että itse en vietä merkkipäiviä. Ja olinpa vielä ankarasti kaikkia kieltänyt meille tulemasta sinä päivänä. Ei muuten olisi kieltoa tarvinnut, mutta kun minä onneton olin sopinut sen saksaslaisvierailun samanaikaisesti, ei meille olisi mahtunut mihinkään nukkumaan eikä minulla olisi ollut aikaa seurustella  kunnolla oikein kenenkään kanssa. Olisivatko astiatkaan riittäneet, olisi joku joutunut syömään vaikka kissankupista.

Mutta kerrankin on sana mennyt perille, ja äiti tulee toisen sisareni kanssa meille vasta nyt pääsiäiseksi. Minusta tämä on oikein hyvä ratkaisu. Kun huomenaamulla työnnetään ulkomaalaiset linja-autoon, on iltapäivällä odotettavissa sukulaisvierailu. Pääsiäisen vietto voi alkaa.

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Ihmisen aistit vajavaiset

Ihmisen aistit ja aivot ovat vajavaiset, onhan se nyt monta kertaa havaittu ja todettu. Mutta joskus sellainen tuottaa huvittavia tilanteita. Olin kirjoittanut saksalaisopettajalle, että hänen täälläolonsa aikana meillä on tiedossa illanvietto, jonne tulee muitakin koulumme opettajia. Kun tuli tuo päivä, eräs opettaja päivällä erotessamme sanoi, että tavataan sitten illalla. Myöhemmin saksalainen kysyi minulta vaivihkaa, miksi ihmeessä ope sanoi tapaavansa meidät vielä illalla! Häneltä oli siis jäänyt rekisteröimättä tai käsittämättä kokonainen kappale sähköpostissa.

Tuli sitten tuo kyseinen ilta. Olin kutsunut opet meille sähköpostilla ja nimenomaan maininnut, että on tarjolla syötävääkin ja perässä vielä lause, että ei kotona tarvitse etukäteen syödä. Ja kuinka ollakaan. Yksi ope alkoi voivotella ruokaa nähdessään. Hän oli kotonaan juuri ahtanut vatsansa täyteen, ettei tarvitse kylässä nälissään istua! Väitti vielä, ettei kutsussa kyllä mitään ruuasta puhuttu.  :( No oli kyllä mainittu, muut todistivat.

Annettakoon anteeksi. Sattuuhan sitä kaikenlaista. Mutta voiko minulle antaa anteeksi, että minulta on kerran jäänyt näkemättä kokonainen lihaa ja verta oleva oppilas? Tuostakin tapauksesta on jo toistakymmentä vuotta aikaa. Olin saanut ykkösellä uuden luokan. Kysyin järjestyksessä kaikkien nimet ja yksi oppilas oli jäänyt kokonaan huomaamatta. Minä en yksinkertaisesti nähnyt häntä, vaikka hän istui luokassa kuten muutkin.

Tuon jälkeen olin pitänyt luokalle sitten jo ainakin kolme tuntia, kunnes yhtäkkiä hoksasin, että kas, kukas tuossa istuu. Aloin kysellä oliko oppilas ollut matkoilla, kun vasta nyt tulee kouluun. Väitti istuneensa siinä jo monta päivää. Oli varmaan niin, mutta mitä lie näkymättömyyspulveria syöneenä. Tätä tapausta olen aina ihmetellyt. Miten joku voi olla niin ujo, hiljainen ja kertakaikkisen näkymätön, että toinen ei edes näe häntä!

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Saisivat tulla useamminkin

Aamulla kävi paikallislehden toimittaja haastattelemassa saksalaisia oppilaita, ja nyt saimme kuulla loputkin mielipiteet Suomesta. Me suomalaiset luulemme aina, että eihän kukaan järkevä ihminen voi tänne tulla vapaaehtoisesti eikä nyt ainakaan tykätä mistään täällä olevasta asiasta. Mutta kannattaisikohan meidän alkaa katsella ympärillemme hieman eri silmin. Kun ensi äimistelystä ja hämmingistä on selvitty, alkavat ulkomaalaiset kokemukseni mukaan aina viihtyä.

Ei ruoka ole niin pahaa kuin millaisena me sitä itse pidämme. Mämmiä oli jokainen saanut maistaa ja ihastui siihen. Eihän mämmin maku ole edes omituista. Sehän on vain makeaa, ja itse asiassa maistuu samanlaiselta kuin tumma olut. Ainakin vävypoikakin on kokeillut kaataa tummaa olutta mämmiin ja väitti, ettei  huomannut mitään eroa niiden välillä! Suomalaiset itse vertaavat aina mämmiäkin  "jo kerran syötyyn", mutta muisteltakoonpa vain minkä väristä ovat vaikkapa luumuhillo, verilätyt, mustamakkara, torvisienikastike.

Sauna oli huippukokemus, samoin pilkkiminen ja avantouinti. Pojat olivat käyneet saunasta jopa useaan kertaan avannossa. Kertoivat oloa hyväksi ja mahtavaksi uinnin jälkeen, ainut kurja puoli oli jalkoihin tarttuva lumi. Pitäisiköhän itsekin kokeilla avantouintia, ei ole tähän ikään mennessä tullut vielä kokeilluksi. Suomessa asuvana kun meillä on jo muutenkin ekstreemiä päivittäin, ei tarvitse enää tuollaista ekstraa välttämättä :)

Metsä ja maisema ovat upeita, ihmiset mukavia, rauha, hiljaisuus ja stressittömyys miellyttäviä ja sää hyvä. Siinä muutamia nuorten esiin tuomia asioita, itse asiassa jo kliseiksi muodostuneita, mutta ah niin totta. Huomioni kiinnittyi tuohon stressittömyyden ylistykseen. Jos meidän oppilaamme jo kärsivät stressistä, mitä se sitten onkaan Keski-Euroopassa. Meillä on ollut joskus sellainenkin saksalainen vaihto-oppilas, joka ei antanut mitään arvoa rauhalliselle elämänmenolle. Hänestä oli aivan käsittämätöntä, että täällä perheessä nuoretkin nousivat aamulla ihan kiireettömästi ja hyvin levänneinä ylös, söivät aamupalan rauhassa ja katselivat vielä Aamu-TV:tä ennen kouluunlähtöä. Tuon kyseisen pojan mielestä olisi pitänyt aina jo illalla tehdä minuutintarkka suunnitelma seuraavalle päivälle. Hän väitti saavansa Suomessa kauhean stressin, kun ei ollut valmista tarkkaa suunnitelmaa, mitä milloinkin tehdään.

Vielä pitänee mainita, että kun ensimmäisenä päivänä kävelimme saksalaisopettajan kanssa kylällä, ja paikallisesta kuppilasta työntyi tuulipukuisia miehiä, ihmetteli opettaja, että onpa täällä paljon kehonrakentajia! Ei oikein ottanut uskoakseen, kun sanoin, että eivät ole urheilijamiehiä. En sanonut ääneen, että ovat paremminkin keskikehon rakentajia. Ope yritti vielä selitystä, että jospa täällä sittenkin on jotkut juoksukilpailut, johon ovat menossa. Minä yritin selitellä, että tässä suomalaisessa säässä on kaikkein paras ja käytännöllisin asu tuulipuku, josta ei tuuli ja vesi mene läpi. Tässä säässä se on todella huippuasu. "Ai miten niin tässä säässä?" oli vastaus. Voi jukra, tämä ope on jo neljättä kertaa Suomessa ja onnistunut tulemaan aina säällä, joka on mitä parhain. Aurinko helotti nytkin siniseltä taivaalta ja lämmintä pitkälti yli 10 astetta. Saisivat muuten tulla useamminkin Suomeen, jos kerran aina noin hyvän sään tuovat.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Vipinäinen viikko

Viikko on ollut niin monipuolinen, että ei paremmasta väliä. Saksalaiset ovat ihmetelleet hankikantoakin, aamuisin on voinut huoletta juosta parin metrin korkeudelle lumikasan päälle uppoamatta. Mutta mikä ihmeen hinku suomalaisilla on opettaa ulkomaalaisille aina ne kamalimmat sanat kielestä. Ja minä onneton satuin kysymään. Eräskin sanoi oppineensa sanan "vitto", minkä merkitys ei meinannut minulle aueta ennen kuin oppilas mainitsi toisen oppimansa sanan "tyhmä".

Mämmiä on joku jo saanut maistaa, samoin minun luonani ollut opettaja. Ope kyllä söi ja osti pienen purkin Saksaankin maistiaisiksi. Halusi ehdottomasti ostaa mukaan vaniljakreemiäkin, jota vatkataan mämmin päälle. Minustakin siten mämmi on aivan yliveto jälkiruoka, en välitä siitä niinkään kerman tai maidon kanssa, mutta nam miten se on hyvää vaniljavaahdon kanssa.
Kylmäsavulohipasta oli opettajasta niin hyvää, että hän ähki vielä seuraavanakin päivänä. Yleensäkin lohi on melkoisen varman onnistunut valinta ruoaksi ulkomaalaisvieraille. Mutta meidän perheessä ei välitetä kovin voimakkaista varpaanvälijuustoista, joten ope osti itse voimakkaampaa juustoa ja laittoi sen ruokapöytään. Pitänee muistaa ostaa voimakasta juustoa seuraavan kerran, kun tulee ulkomaalaisia.

Kun oppilaat olivat keskiviikkona koulussa, kävimme open kanssa Mikkelissä kauppojen antia ihmettelemässä. Mikkelissä on saatu valmiiksi maanalainen parkkihalli. Minä kun en ole koskaan ennen parkkeerannut parkkihalliin, muodostui sekin meille melkein seikkailuksi. Ensinnäkin halliin ajaessa eivät ovet auenneet meille. Aloin peruuttaa luiskalta takaisin, ja vasta nyt liiketunnistin jostain syystä toimi. Takaisin tullessa yritin työntää korttia koneeseen, mutta nytpä ovet vuorostaan lennähtivät ihan itsestään levälleen. Joku kuuluttikin jotain, mutta en ehtinyt hätäpäissäni kuunnella. Saksalainen käski minun ajaa avonaisesta portista ulos, väitti, että kuuluttaja käski ajaa ulos. Mistähän se senkin oivalsi! Vasta nyt myöhemmin olen saanut tietää, että Mikkelissä on uusinta tekniikkaa, eikä ulos mennessä tarvitsekaan työntää korttia koneeseen, mikäli portti on auki.

Minä kun olen iankaikkinen hölmö, en syksyllä saksalaisten tulon ajankohtaa järkättäessä muistanut ollenkaan, että minulla on synttäritkin samoihin aikoihin. Ulkomaalaisten tulo sitten ratkaisikin, että en viettänyt tasalukusynttärijuhlia ollenkaan. Sen sijaan kutsuin opettajia meille illanviettoon kieliä puhumaan. Ja kerrankin ymmärsin, että ei ihmisen tarvitse kaikkia tarjottavia itse tehdä, joten tilasin valmiina. Enpä ollut koskaan ymmärtänyt, että juuri tarjottavien itse värkkääminen on minua stressannut aina kaikkein eniten. Minä kun en ole mikään kokki ollut koskaan. Ilta oli tosi kiva. Paljon mukavampi kuin iso porukka jäykistellen juhlatamineissa ja kukaan ei tuntisi toisiaan, jolloin pitää keksiä jotain sanottavaa vieraalle ihmiselle aidasta ja aidanseipäästä.

Jälkikasvu tuli kylään, kun saksalaisope oli saatu kotimatkalle, joten toimintaa on ollut tässä kiitettävästi. Huomisaamuna tulee koululle paikallislehden toimittaja haastattelemaan saksalaisia, joten jännä nähdä, millaisia kommentteja antavat.

torstai 14. huhtikuuta 2011

Ei puutetta äksönistä

Saksalaisvierailu jatkuu. Ensimmäinen päivä sujui koulussa tunteja seuratessa. Ihmeellistä oli tietysti, että kengät otetaan pois tunneilla, mutta suurta ihmetystä aiheutti sekin, että päällystakeissa ei mennä ruokalaan eikä tunneille, mistä en muistanut kylläkään mainita ennen kuin joku toinen ope huomautti. Niinkin pieni asia kuin se, että luokkien ovet ovat lukossa tuntien aikana, aiheutti kyselyitä. Oppilaat arvelivat, että syynä on kouluampumiset. Itse asiassa se on vain asia, johon emme itse ole koskaan ymmärtäneet edes kiinnittää huomiota. Kun ovet luokkiin välitunneilla ovat lukossa vandalismin ehkäsemiseksi, menevät ovet automaattisesti lukkoon tunnillakin. Voisivathan ne olla lukitsemattakin, ihan kuinka vain!

Eilisaamuna oli tutustuminen paikalliseen kansalaisopiston käsityönäyttelyyn. Tänä vuonna oli paljon kursseja, joilla tuunattiin ja entisöitiin tai tehtiin jotain kierrätysmateriaalista. Arvasiko monikaan lukijoista muuten, että yllä olevan kuvan laukut on tehty kaljatölkinavaajien klipseistä? Ja voi että miten mahtavia tuotoksia siellä oli. Ikinä ei olisi uskonut, miten monipuolisia juttuja vanhoista vaatteista saa. Jopa kokonainen pyöreä iso matto oli ommeltu lapasista! Villalapasista oli leikattu kielenkokoisia paloja, reunat huoliteltu ja ommeltu matoksi. Mahtavaa, en itse olisi ikinä keksinyt sellaistakaan. Tai helminauha vanhoista kravateista. Kyllä vieraamme minusta ihan kiinnostuneina katselivat kaikkea. Ihmettelyä riitti.

Opettaja lähti jo tänä aamuna kotiin, mutta oppilaiden kanssa menin 40 kilometrin päässä sijaitsevalle viimeiselle kyläkoulullemme, joka muuten lakkautetaan ensi syksynä. Siellä metsän keskellä nökötti koulu, jossa on enää 13 oppilasta ja kaksi opettajaa, esikoulusta kuutosluokkaan saakka. "Ei tällaista kyllä Saksassa ole", olivat kommentit. Saimme seurata englantia ja käsitöitä, joita vieraat pitivät mielenkiintoisina. Saivatpa kahvia ja kakkuakin!

Minun aikani kului tänään melkein kokonaan siihen, että yritin etsiä yhdelle vieraista uutta isäntäperhettä. Viisi kilometriä tuosta kyläkoulusta eteen päin asuu yksi meidän omista oppilaistamme, ja hän oli eilen loukannut polvensa, niin että oli uhkana, että hänen on mentävä Tampereelle asti hoitoon, hänellä kun on ollut jalkojen kanssa muutenkin ongelmia. Koska vanhemmat eivät osaa kieliä, ei saksalaispoika olisi voinut jäädä sinne asumaan.

Koska perheen isä oli sairaalassa asiaa hoitamassa, minun oli määrä viedä heillä asuva nuori kyläkoululta kotiinsa. Meille oli piirretty oikein karttakin, mutta kukaan ei arvaakaan, että jos on pienikin mahdollisuus minulla eksymiseen, sehän tapahtuu. Ajoimme tietysti tiehaaran ohi, käännyimme jostain jumalan selän takaa vielä pari kilometriä korpeen päin. Saksalainen rupesi vihdoin sanomaan, että ei taida sittenkään olla oikea tie. Kaikki tiet kun näyttävät samanlaisilta. Missään ei juuri erikoisia maamerkkejä. Metsää, metsää ja senkin takana vain metsää. Okei, kelirikkotietä takaisin, ja eteen päin. Ainoat ihmiset, jotka viiden kilometrin matkalla olimme nähneet, sattuivat juuri tien varressa vaihtamaan pilkkihaalareitaan. Neuvoivat, että jos rouva ei ajaisi satasta, ehtisi lukea tienviittojakin. Ja vielä kun käy kääntymässä 50 metrin päässä risteyksessä eikä aja palatessaan heidän yli, on kaikki hyvin.

Ja onnistuimmehan me lopulta. Sitten alkoi poikakin tunnistaa kortteeripaikkansa. Ja täytyy sanoa, että aika erikoinen oli paikka. Ikivanha talo, pihassa varmaan sata vuotta vanhoja aittarakennuksia. Ja koko ympäristö oli jotenkin ihmeellinen, erikoinen ja viehättävä: kumpuilevaa peltoa, joka kummulla talo. Jos tämä kaikki kiemurtelevine teineen teki minuun valtavan vaikutuksen, mitä sitten vieraaseen. Siis että ihmiset todella voivat asua äärimmäisissä paikoissa!

Poika mainitsi eka iltana hieman ihmetelleensä, mihin hornan tuuttiin häntä ollaan viemässä, kun junalta oli tultu jo minun kyydissäni metsäisen maiseman halki 60 kilometriä, muut luovutettu majapaikkohin ja hänet siirretty isäntäperheen autoon ja siitä vain jatkettiin 40 km yhä synkemmäksi käyvään paikkaan, ja tie vain kapeni ja huononi. Mutta kun isäntäperhe oli mukava, alkoi poika heti viihtyä.

Ja loppu hyvin. Pojan ei nyt lopulta tarvinnutkaan muuttaa minnekään. Perheen tytön jalka oli kipsattu, tyttö pääsi sairaalasta kotiin ja menee vasta viikon kuluttua operaatioon. Saas nähdä, millaisia seikkailuja vielä on luvassa ennen kuin saksalaisilla alkaa kotimatka.

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Ensivaikutelmat suomesta

Saksalaiset vieraat tulivat illalla. Kun ei ollut tietoa, mihin junaan he ehtivät, sovittiin, että ilmoittavat minulle sitten, kun jo istuvat junassa. Sen jälkeen minun piti ilmoittaa kaikille omille oppilaille tekstiviestillä, että lähdemme vastaan ja kaikki tietävät olla valmiudessa. Meni tunti ennen kuin eräältä oppilaalta tuli vastaus: "Ketkä saksalaiset?" Kauhistuin, että oppilaalle oli tullut muistinmenetys kesken kaiken. Mitä ihmettä nyt tehdään? Vai onko hänelle tulossa niin paljon saksalaisia, ettei tiedä, keistä nyt on kysymys! Soitin numeroon, ja sieltä vastattiin: "Tämä puhelu on tullut Laphin Pellon kunthan!" Monen puhelinsoiton jälkeen selvisi, että olin luullut oppilaan antamassa puhelinnumerossa yhtä viitosta ysiksi. Eihän muuta tarvitakaan kuin yhden numeron heitto, että puhelu siirtyy eri puolelle maata.

Juna oli tietysti myöhässä puoli tuntia, mutta  ei se suuremmin meitä haitannut. Tietysti vähän kukin pitkästyi vain. Varsinkin, kun en muistanut ollenkaan ilmoittaa kodeissa odottaville myöhästymisestä. Ihmettelyn aihetta oli tietysti lumikasojen suuruus, vaikkakin  kaikki olivat kuitenkin positiivisesti yllättyneitä sään siedettävyydestä. Minusta tuntuu, että  etelämpänä asuvan on vaikea kuvitella, että niin kylmiä oloja kuin meillä voisi kukaan kärvistelemättä kestää. Mutta aurinko paistoi, oli tyyntä ja paikkakunnan tunnus, valaistu silta, heijastui aivan peilityyntä järveä vasten. Sekin oli ihastelun aihe, että juuri kirkonkylässä olivat vedet sulat. Matkan varrella kun olivat kaikki järvet ihan jäässä. Mutta meidän salmessammehan ei vesi jäädy edes kovilla pakkasilla, koska kaikki pohjoisesta tuleva vesi virtaa etelään juuri tämän kapean salmen kautta.

Jännittyneitä huokaisuja kuului auton takapenkiltä, kun kaupungin talot loppuivat ja tie sukelsi tunnin ajaksi metsän keskelle. Metsää metsää ja taas vain metsää. Kaikkein ihmeellisintä oli, että osa porukasta näki hirven! "Onpa se suuri!" oli hämmästynyt äännähdys. Minä vain kiittelin itsekseni onnea, että ei hirvi juossut tielle juuri meidän auton eteen. Hirven näkeminen Suomen-matkalla on usein saksalaisten oppilaiden kohokohta. Osa alkoi toivoa jo norpankin näkemistä. Pah! Se nyt vielä puuttuisi. Kunhan minäkin sellaisen edes kerran näkisin!

Nyt olen antanut kaikille koulun lukujärjestykset, joista saavat valita, mitä tunteja haluavat seurata. Kaikki ovat tällä hetkellä seuraamassa videoneuvottelutuntien pitoa, joten jännittävää kuulla kommentteja siitä. Vaikutuksen oli jo aamutunteina tehnyt dokumenttikamerat luokissa. Meillähän ei juuri kukaan enää käytä piirtoheittimiä ja kalvoja, vaan kaiken voi näyttää suoraan kirjasta tai paperilta seinälle dokumenttikameran avulla, jollainen on periaatteessa hankittu jo joka luokkaan.

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Ongelma tämäkin

Kielissä on kummallisia epäloogisuuksia. Tänään vihoviimeisiä saksankokeita korjatessani kiinnittyi huomio ikää kysyttäessä sanontaan "hän on puolivälissä kolmeakymmentä". Tähän piti saksaksi vastata "Mitte zwanzig", mutta puolet oppilaista laittoi "Mitte dreissig". (Saksaa osaamattomille mainittakoon, että zwanzig=20, dreissig=30).

Aloin miettiä asiaa, ja huomasin, että koepaketin laatijat ovat itse asiassa laatineet tehtävän väärin. Eikö puolivälissä kolmeakymmentä olisi 15-vuotias? Mutta jos joku on puolivälissä kolmatta kymmentä, silloin hän on 25-vuotias. On eletty siis kaksi kokonaista kymmentä ja kolmatta kymmentä puoliväliin. Mutta muutenkin olen ihmisten kuullut käytännössä sanovan epäloogisesti "puolivälissä kolmeakymmentä", jolloin ei tiedä, mitä tarkoitetaan.

Saksalaisten ajatteluhan se outoa onkin. Näköjään ajattelevat niin, että ollaan kaksikymppisten kymmenlukujen 20-29 puolivälissä ja siitä syystä 25-vuotias on Mitte zwanzig. No, oma tietynlainen logiikkansa siinäkin.

Tästä muistui mieleeni toinenkin arkikielessä usein kuultu epäloogisuus. Jos joku on vaikkapa 10-vuotias ja toinen on puolta vanhempi, kuinka vanha tämä silloin on? Eikö viimemainittu ole silloin 15-vuotias? Ja 20-vuotias on kaksi kertaa vanhempi. Usein vain kuulee ja näkee esimerkiksi tällaisia lausahduksia: "20-vuotias mies meni naimisiin puolta vanhemman naisen kanssa". Itse asiassa olisi kyse oikeasti 30-vuotiaasta naisesta, vaikka puhuja tarkoittaa 40-vuotiasta naista.
Lieneekö syynä virheajatteluun, että äskeinen esimerkiksi kävisi toisin päin ihan hyvin: 40-vuotias meni naimisiin puolta nuoremman (=20 v) kanssa.

P.S. Sirokko alkoi meemin, jossa pitäisi kuvata myös elämän todellisuutta ja varjopuolia, eikä aina pelkästään sitä mikä on kaunista. Eikö tämä variksenkuva sovikin haasteeseen, sillä ainakin minua inhottaa, miten nuo lumen alta paljastuvat roskat pilaavat koko ympäristön. Jokakeväisiä koirankakkoja ja keltaisia reikiä lumessa ei edes iljennyt kuvata.

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Käsillä tekemisen etuja

 "Höh, joku kudinkerho!" Näin tokaisi laivalla joku ohikulkija, joka näki ovesta meidät meille varatussa kabinetissa ja innokkaasti käsitöitä tekemässä. Joku mukanaolija kertoi myös, että hänen lähtiessään käsityökurssille oli joku sanonut: "Eihän lomalle saa kudinta mukaan ottaa!" Mutta miksi käsitöitä halveksitaan nykyään? Miksi muut kuin käsitöiden harrastajat eivät usein anna mitään arvoa käsillä tekemiselle? Jo menomatkalla oli ovenraossa joku ohikulkija huomauttamassa: "Eihän täällä ole kuin pelkkiä kutovia akkoja!" Viereisessä kabinetissa oli pelkkiä miehiä, enkä uskokaan, että ovellakävijät olisivat yhtä halveksivaan sävyyn ilmaisseet mielipidettään. Eipä tietenkään, sillä porukka näytti käyttävän ahkerasti hyväkseen vieressä sijainneen juottolan anteja. Ja sehän on nykyään tosi hyväksyttävää.

Opas luki autossa ääneen jostain artikkelista käsityön merkityksestä ihmiselle: Käsityö rentouttaa, kohottaa itsetuntoa ja henkistä tasapainoa, tuo pitkäjänteisyyttä, antaa aikaa ajatella ja työstää tapahtumia ja kokemuksia ja antaa tyydytyksen tunteen, kun näkee työnsä tuloksen. Käsityö edistää myös ongelmanratkaisutaitoa ja elämänhallintaa ja siten kykyä selviytyä uusissa tilanteissa. Ja paitsi että se on joillekin hyvä harrastus ja kivaa ajankulua, se voi olla jollekin toiselle jopa elinkeino.
Tässä oli vain muutama esimerkki. Netistä löysin lisää käsityön etuja.

Lieneekö sitten käsitöiden hyviä vaikutuksia vai mitä, mutta opas kertoi nähneensä monenlaisia turistiryhmiä, ja käsityömatkalaiset ovat kuulemma ihan erilaisia muihin turistiryhmiin verrattuna. Käsitin, että käsityöihmiset poikkeavat muista nimenomaan edukseen. En tullut tarkemmin tietämään, millä tavalla me poikkesimme positiivisesti muista. Joku selitti asiaa siten, että koska käsityöihmiset ovat tasapainoisia ja heillä on hyvä itsetunto, ei itsetuntoa tarvitse korostaa matkoilla millään erityiskeinoilla. No, mene ja tiedä.

Joku muisti Alivaltiosihteerin palindrominkin: "Neulo taas, saat oluen!" Ilmankos kaikilla puikot heiluivat :)
Yllä olevassa kuvassa on armenialaista mattoa.

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Kyllä puuhaa riittää


Ihan kuin minulla olisi pienoista kiirettä, vaikkei luulisi. Matkan jälkeen oli jo odottamassa kokeiden korjausta ja koeviikon valvontaa, pidinpä ruotsin suullisen kurssin loputtua suullisen kokeenkin kirjallisen lisäksi.

Ja minulla on ihmeellinen taipumus saada valvonnoissakin aina ne pisimmät ja valvottavimmat jaksot. Valvontojen ajankohdan saa itse valita, joten ei pitäisi valittaa, mutta en aina ymmärrä katsoa omaa etuani :( Eilenkin olin laittanut valvonnat jo aamusta, koska ajattelin, että saan loppupäivän kekkuloida vapaana, mutta menikin niin, että minä istuin parituntiset kokeessa tiiviisti, ja kun tuli muiden valvontavuoro, olivat oppilaat lähteneet jo kokeesta pois! Hehee. Ja sen kerran kun laitan itseni viimeiseksi valvojaksi, sattuukin jotain pitkää matikkaa tai fysiikkaa ja siellä istuu joku ihan viime tippaan asti. No joo, sainpas sanoa. Oikeasti, hyvähän se on, että eivät hätiköi. Tuskin minun elämääni heilauttaa, istunko pari tuntia kotona vai koulussa.

Olen vähitellen yrittänyt saada paikkoja kuntoon kotona, sillä ensi maanantaina illalla haen erään oppilaan vanhemman kanssa saksalaisia kaupungista junalta. Peräti kymmeneksi päiväksi tulee taas viisi saksalaista oppilasta suomalaiseen kouluelämään tutustumaan. Jakso on tavallaan heidän TETtinsä. Ja Gabi-opettaja asuu taas meillä. Saapa nähdä, millaiset ovat reaktiot, kun lunta on vielä vaikka kuinka paljon. Olen yrittänyt informoida, että ottavat lämmintä vaatetta mukaan. Ei täällä sentään 25 asteen lämpötiloja ole, kuten Saksassa, mistä olen joidenkin Saksassa asuvien blogikavereiden sivuilta saanut tietää.

Kuva ei nyt ole saksalainen kuten kuuluisi, vaan arabiaa, vaikka välillä ehdin luulemaan tekstiä hepreaksi. Siitä huolimatta tuo teksti on minulle ihan sitten hepreaa.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Huvittava kieli

Virossa minua viehättää eniten ehkä kieli. Se kun kuulostaa suomalaisesta tosi hupaisalta. Olen ymmärtänyt, että virolaisten mielestä ei suomi kuulosta ollenkaan niin hassulta kuin meistä viro. Ei kai mikään ihme, jos meitä hymyilyttää, kun ensimmäiseksi silmiin osuu kyltti reisiexpertistä, ja sisällä luvataan, että "omal käel reisimine" on helppoa. Käykääpä kokeilemassa! Jo ovelta kysyvät: "Kuidas käsi käyb?" Mitä sitten tapahtuukaan rakennuksessa, jonka seinässä lukee: kohtumaja? Ja harvassa maassa on niin tiheässä veski-kylttejäkään kuin Virossa.
No armahdetaan, ei ole syytä kenenkään säikähtää, että olisi kyse jostain hämäräperäisestä. Omal käel reisimine on omin neuvoin matkustamista ja kuidas käsi käyb tarkoittaa mitä kuuluu?  Veski = mylly ja kohtumaja = oikeustalo (vrt. suomen: oikeus ja kohtuus).

Suurin osa ryhmästämme oli tottuneita Viron-kävijöitä, ja he tiesivät ne tavallisimmat riskisanat, jotka näyttävät samanlaisilta, mutta merkitsevät eri asioita. Kaupassa ei kukaan uskaltanut lausua ääneen, että onpa halpaa, virolaiset olisivat luulleet meidän haukkuvan tavaroita huonoiksi. Siitä syystä jokainen hoki vain, että edullista, edullista. Ja  raamattuja oli myytävänä monessakin kaupassa, eli siis kirjoja. Opetuksen tulkkaajakin sotkeentui kerran ja esitteli kirjaa, jota väitti käsityöihmisten raamatuksi.

Minusta koulukin on virossa hauska sana: kooli. Se ei tietysti kuulosta yhtä kivalta muiden kuin pohjalaisten korvissa, sillä kooli pohjalaisille tarkoittaa pesuvatia. Voitte vain arvata, miten minua huvittaa, kun virolaiset sanovat olleensa koolissa.

Kun tiesin jo etukäteen, että soittaminen virossa on matkustamista ja puhelimella soittaminen helistamista, ihmettelin, kun kuulin jonkun kadulla puhuvan puhelimeensa: "Ma sõidan sulle". Eli lause on virolaiseksi mahdoton. Oletan, että henkilö oli virolainen, joka puhui suomalaiselle ja oli oppinut, että suomalainen ymmärtää parhaiten, kun käyttää välillä suomalaisia sanoja. Tällainen sekakieli on vain kokemukseni mukaan vihoviimeistä. Koskaan ei voi tietää, mitä toinen lopulta tarkoittaa. Täytyy koko ajan kysellä, tarkoitatko nyt viron sanaa vai suomen sanaa.

Eräskin tuttavani kertoi kerran, miten hän aina Virossa käydessään käytti kaupoissa viroa, eli niitä vähäisiä sanoja ja lauseita, joita oli oppinut. Koska puhe ei tietysti ollut täydellistä eikä intonaatio virolaista, eivät virolaiset torikauppiaat edes älynneet toisen puhuvan viroa, vaan ajattelivat tietysti itsekseen, että "kylläpä minä ymmärrän hyvin suomea!" Tuttava onkin alkanut puhua Tallinnassa kaupoissa selvää suomea.


Tällaiselta näytti kintaanteko-ohje viron kielellä.

Ja tuolla otsikollakin on oikeastaan kaksoismerkitys. Huvittav viron kielessä tarkoittaa mielenkiintoista.

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Erilainen matka


Terveisiä Virosta. Tarkemmin sanottuna olin Tartossa neulekinnaskurssilla. Olin jo muutamana vuotena haaveillut pääseväni joskus jollekin käsityökurssille Viroon, mutta aina olivat työt esteenä. Ajattelin ensin, että kai minä nyt osaan lapasia neuloa ilman kurssiakin, mutta ilmeni, että virolaiset neulekintaat ovat aivan oma maailmansa. Parin päivän pakertamisen jälkeen meistä 40:stä naisesta vain yksi sai yhden lapasen valmiiksi. Niin hidasta työ on erittäin ohuella villalangalla ja 1,5 numeron puikoilla. Tai oikeastaan tuli valmiiksi kaksi lapasta, sillä joku neuloi myös tuon kuvassa näkyvän minilapasen.

Ohjelma oli tiivis ja mielenkiintoinen, aina pari tuntia neulomista, sitten jokin käyntikohde, kuten kansallismuseon kansallispuku- ja perinnekäsityöosasto, jossa valtavat määrät kirjokuvioisia käsitöitä. Oli myös kiertoajelu Tarton kaupungissa, jossa näimme eri kaupunginosia kauniine pitsisine puutaloineen. Suuri osa taloista on vielä kunnostamatta, mutta ehkä vähitellen. Voi vain toivoa, että ne aikaa myöden kunnostetaan tai rakennetaan vanhan mallin mukaan uudelleen eikä hävitetä, kuten suomalaiset puutalot.

Tarttohan on vanha yliopistokaupunki, joten sen kunniaksi kollaasissa yhden yliopistorakennuksen seinä, jossa kurkkivat opettajat ikkunoista. Vaan eivät opettajat siellä oikeasti kurki, kuvat ovat valokuvia. Seinä muistuttaa niistä ajoista, jolloin opiskelijat olivat laittaneet opettajiensa kuvia seinälle julkisesti aina silloin, kun nämä olivat mokanneet jotain.

Kuvissa myös kaupunkioppaamme keskiaikaisen porvarisnaisen puvussa, samoin trubaduuri keskiajan asussaan ja matkanjärjestäjällämme Airilla on yllään kirjottu puku. Hän suunnitteli muuten ensi syyskuuksi puvussa näkyvän kukkakirjonnan kurssia Haapsaluun. Ilmoitus tulee aikanaan Käsityölehteen.

Kurssin hintaan kuului myös aamiainen, lounas ja päivällinen. Erikoisin eturuoka, jonka saimme, on kuvassa näkyvä lautasenkokoinen leipä, paremminkin limppu, joka on koverrettu sisältä. Leivän sisällä on alkuruokakalakeitto. Ja keiton lisukkeena voi järsiä leivän kantta ja raapia "astiaa" lusikkaan mukaan. Hauska idea, muistuttaa meidän kalakukkoamme, josta oikeaoppisesti myös leikataan kansi pois ja aletaan pistellä sisustaa suihin ja lopuksi syödään kuoretkin. Nyt vain ei tietystikään kukaan jaksanut syödä koko limppua, joten arvoitukseksi jäi, mitä tehdään 40:lle limppuastialle.

Jos miehet kuolaavat autokauppojen tarjontaa katsoessaan, ovat käsityökaupat naisille kuin maanpäällinen taivas. Ja joukkohysteria kai villitsee maltillisimmatkin lopullisesti. Jo menomatkalla heti Tallinnasta lähdettäessä linja-auto pysähtyi lankatukku Karnaluksin edessä. Opas sanoi, että 1½ tuntia pysähdytään, ihmettelin, kun joku valitti, että niin lyhyt aika pysähdytään! Mutta kun pääsin sisään, tajusin, että saisihan siellä menemään vaikka kuinka paljon aikaa, siellä on ihan silmänkantamattomiin käsityötavaraa. Minulla onneksi jostain syystä järki kerrankin pelasi, enkä ostanut mitään, mitä en juuri nyt tarvitse. Muliinilankalajitelmia ostin kaksi pakettia. Muistin, että minulla on yksi kirjontatyö jäänyt tekemättä langanpuutteen takia.

Kyllä sieltä kaupasta lähti tavaraa useampi muovipussillinen linja-autoon. Mutta on kai kuski tottunut, hän on ollut ennenkin käsityökurssilaisten kuskina. Luulin, että minä en sitten saanutkaan värjättäviä villalankoja, jotka olivat päämääräni. Mutta opas lupasi, että paluumatkalla poiketaan 50 km ennen Tallinnaa villatukkuun. Ja voi herrajee mitkä määrät eriväristä ja -paksuista lankaa sielläkin oli. En ostanut kuin kilon luonnonvalkoista, mutta oli sitä kantamista siinäkin. Kyllä ne ensi kesän värjäyksiin piisaavat. Nyt ei porukalle riittänyt enää muovipussit, villaa lähti Suomeen tällä kertaa oikein säkkikaupalla.

Jos joku luulee, että hamstraus loppui tähän, luulee taas väärin. Jo edellisenä päivänä matkalla museolle joku huomasi autonikkunasta, että Marimekon myymälässä on 30%:n alennusmyynti, loppuunmyynti. Ei kun sinne. Itse en ostanut mitään, mutta eräskin nainen kertoi, että hän sai kolme Marimekon pussilakanaa, tyynyliinoja ja muuta kangasta yhteensä 24 eurolla.  Suomessahan ei saa edes yhtä pussilakanaa tuolla hinnalla. Kaikki kankaat maksoivat yhden euron metri!!! Putiikki oli tosi pieni ja muutenkin paljon ihmisiä alennusmyynnin takia. Virolaiset vähän ihmettelivät porukan paljoutta kassalla. Yksikin mies totesi ohi mennessään että "liiga palju inimesi".

Oli vaihteeksi mukava olla erilaisella kurssilla ja erilaisella matkalla. Olen tavallisesti ollut jotenkin kieliin tai opetukseen liittyvillä kursseilla, mutta vaihtelu virkistää. Eikä anti rajoittunut pelkästään käsitöihin. Paljon sai erilaisia uusia ideoita ja ajatuksia ja tutustui uusiin mukaviin ihmisiin. Suosittelen muillekin! Ja mikä ilahduttavinta, siellä oli paljon nuoriakin.