Suoraan kotiovelta

On se aika vuodesta, kun ulkomaalaiset marjanpoimijat taas liikuskelevat metsässä marjoja keräämässä. On kuulunut valtavaa valitusta tiedotusvälineissä ja joidenkin paikallistenkin taholta, että ulkomaalaiset vievät metsät tyhjiksi sienistä ja marjoista eikä suomalaisille jää mitään.

Ei pidä paikkaansa. Metsässä on nyt ainakin täällä päin niin paljon mustikkaa, että ei tarvitse kuin vähän kotipihalta poiketa, pari kertaa huitaista keruukoneella varpuihin päin ja jo on kone täynnä. Esimerkkinä mainittakoon, että tänäänkin havahduimme vasta puoli tuntia ennen ruokailua, että pitäisikö tehdä mustikkakiisseli. Mies lähti koneen kanssa metsään ja parinkymmenen minuutin kuluttua hän tuli takaisin täysinäisen koneen kanssa. Koneeseen mahtuu noin 1½ litraa.

Tällä tavoin ohimennen vähitellen olemme jo keränneet kahden talouden mustikat ja kanttarellit talveksi. Meidän puolestamme ainakin voivat viedä vaikka thaimaalaiset loput. Ymmärrän kyllä hyvin sellaisen suuttumuksen, jos joku käy keräämässä marjoja tai sieniä ihan jonkun talon tai mökin nurkalta, olkoon kerääjä sitten suomalainen tai ulkomaalainen.

Saimaan vesi nousee ihan käsittämätöntä vauhtia. Ylimmässä kuvassa on luoto, jolla kävimme juhannuksena uimassa, istuimme kivellä kuvaten kiven hienoja muotoja ja viiruja. Nyt tuo samainen kallio on aivan veden peitossa.

Alemmassa kuvassa kivi, joka on parina viime kesänä ollut ihan kuivilla tai korkeintaan nilkkoihin ulottuvan veden ympäröimä. Ja hiekkaranta on ulottunut pitkälle. Eilen menimme samaiselle rannalle ja ranta on hävinnyt kokonaan näkyvistä, vesi ulottuu ihan puiden reunoihin asti. Ja kiven vieressä on vettä ihan vyötärölle saakka. Jos tätä vauhtia vesi nousee, saamme kuukauden kuluttua hypätä uimaan kotiportailta suoraan veteen, vaikka lähimmälle järvelle on kilometrin verran.

Taikahuilua vai Säkkijärven polkkaa

Eilen illalla kävimme oopperassa Savonlinnassa. Varmaan moni muistaa, miten viime kesänä kirjoitin siitä kun silloin kävin eka kertaa oopperajuhlilla. Olemme aina tienneet, että ooppera ei oikein ole meidän juttumme, mutta kun ihmisen kuuluu sivistää itseään ja kerätä kaikenlaisia kokemuksia, päätimme vielä kerran käydä oopperassa. Varsinkin kun oli luvassa Taikahuilu, jonka juonen tunnen ennestään.

Esitys oli varmaan ihan hyvä oopperaksi, ainakin siitä päätellen, miten paljon ihmiset taputtivat ja tömistelivät jalkojaan. Yleisön joukossa oli ihmisiä laidasta laitaan, oli nuorta ja vanhaa, lapsia ja ulkomaalaisia. Lapsetkin tuntuivat katsovan innostuneina. Itse vähän ihmettelin, että oli tehty Taikahuilusta erikoinen versio. Minusta hieman kummallista, miten esimerkiksi Papageno vaihtoi lintuja mansikoihin ja lörtsyihin. Samanlaisia pieniä sutkauksia oli siellä täällä, jotka tuntuivat hullunkurisilta, ja meidän mielestämme jäivät irrallisiksi. Jos oli haluttu tehdä erikoinen versio, olisi minusta voinut mennä muuntelussa vieläkin pitemmälle. Tai sitten ei muunnella alkuperäistä ollenkaan.

Minulla sitten on huono musiikkikorva. On se kuitenkin parempi kuin isälläni, joka ei edes tunnistanut mitään kappaleita pelkästä soitosta. Hänestä oli sama soitettiinko Maamme-laulua vai Säkkijärven polkkaa, kaikki kuulosti kuulemma ihan samalta. Minä sentään tunnistan kappaleita ja tiedän millainen sävel on matala, millainen korkea. Mutta kun kaveri mainitsi, että hän ei ole koskaan kuullut kenenkään muun kykenevän laulamaan niin korkeita säveliä kuin Yön kuningatar eilen, piti minun vain ihmetellä, että en minä vain havainnut mitään eroa tämän tai kenenkään muunkaan oopperalaulussa. Minun korvissani näet äänet jotenkin muuttuvat jossain vasaran ja alasimen välissä kirkunaksi.

Meitä taisivat kiinnostaa oheistapahtumat enemmän. Kaverilta vain meinasi revetä hermot, kun hän katsoi ihmisten touhua esityksen alkua odotellessa: joku vanhempi pari tuli ihan viime tipassa ja nostatti tietysti koko penkkirivin ylös, kun paikat olivat keskellä. Kun pääsivät tyhjille paikoille, eivät he sitten kumminkaan tienneet, mitkä numerot heillä oli, kun ei ollut silmälaseja. Ja kun joku katsoi lippujen numeroita, eivät ne olleet samat kuin tuolien numerot. Olivat vain summissa suunnistaneet tyhjille paikoille. Sitten nostatettiin koko penkkirivi ylös poistuessa, ja juuri kun ihmiset pääsivät istumaan, tulivat oikeat henkilöt omille paikoilleen.

Jollain toisella penkkirivillä jotkut eivät meinanneeet päästä omille paikoilleen, kun paikat olivat jo varattuja. Ilmeni, että ensin tulleet olivat kai oikeilla paikoilla, mutta ihan väärässä katsomon lohkossa.
Ja tätä rataa jatkui ihmisten lontiminen paikoilleen. Kannatti käydä oopperassa, ellei muuten niin noiden oheistapahtumien vuoksi :)

P.S. Kuvassa taannoin tekemäni betoninen lintujen juottoallas. Ei muuta vikaa, mutta siinä vain ei pysy vesi.

Kalojen sijaan trafiikkia

Jos tarvitsee käydä kylillä tai sataman läheisyydessä, käymme yleensä aamusta, jolloin muut ihmiset vielä nukkuvat. Siksi ei oikein tahdo uskoakaan, millainen vilske rannassa käy iltaisin. Edes kerran kesässä täytyy käydä ongella, ja nyt menimme matonpesurantaan laiturille narraamaan kaloja. Ja siellähän oli sellainen trafiikki, ettei paremmasta väliä.

Yksi pesee mattoja, joku toinen hakee kuivia mattojaan telineeltä. Joku perhe tulee rannalle, vaimo alkaa pestä mattoja ja mies leikkii koiran ja lasten kanssa sillaikaa. Yksi kanootilla tullut turisti pesee tukkaansa matonpesualtaassa samalla kun kaverinsa järjestelee nyssyköitä kanootissa. Yksi pariskunta tuo laivansa vesille ja lähtee iltaretkelle. Joku turisti nykii umpeennaulattua vessanovea hädissään. Yksi auto peruuttaa laiturille ja pariskunta alkaa lastata laiturille kukkamultaa, lannoitesäkkejä, eristevilloja ja muuta tavaraa. Ilmeisesti heillä on mökki jossain saaressa, jonne hakevat tavarat veneellä. Ei ne tavarat kyllä kovin pieneen paattiin mahdu.

Yksi perhe lähtee avoveneellä käyttämään pieniä lapsia vähän ajelulla, toinen perhe saapuu paatillaan kalalta. Jotkut turistit tulevat asuntovaunuineen ja parkkeeraavat kyltin viereen, jossa lukee: leiriytyminen kielletty. Teinipoika kaartaa paikalle mopollaan, mutta kun on paljon vierasta porukkaa, kaasuttaa äkkiä tiehensä. Ulkomaalainen turisti poukkoilee kaiken keskellä ja kuvaa innoissaan kaikkea näkemäänsä valtavalla kamerallaan, varsinkin sataman suuntaan, jossa käy vieläkin suurempi vilske kuin päivisin, koska matkailijat saapuvat yöpuulle veneillään.

Venäläinen pariskunta kävelee muina miehinä luoksemme ja kurkistaa ämpäriin, jonne olemme juuri saaneet yli kilon painoisen säynävän ja muutaman ison särjen kissakaloiksi. Säynävä muuten syödään tänään. Ja sitten saapuu kymmenhenkinen turistiporukka, ja me lähdemme pois. Emme vilskeen takia vaan siksi, että kalojen tulo loppuu. Ainakin itse olin jo tympääntynyt seisoskeluun, koska tunnin aikana ei minulla ole käynyt ensimmäinenkään kala edes nykimässä. Sama mato oli koukussa poislähtiessäkin. Siksihän minä joudinkin seurata muiden tekemisiä.

Heinäkuista vilskettä

Tiedotusvälineet hokevat, että huono kesä. En minä vain ole huomannut.  Kahtena kesänä oli kaameat helteet. Ei voinut kuin kärvistellä ja odotella, että helteet menevät ohi, ihan kuin 30 asteen pakkasillakin. Nyt on sentään voinut tehdä vaikka mitä. Sadetta ei ole saatu juuri nimeksikään, on pitänyt jopa kastella juurikasmaata. Ja kukat kukoistavat ja loistavat kauemmin kun ei ole julmia helteitä. Tapahtumiakin on niin, ettei joka paikkaan kerkiäkään. Kesäteatteria, vanhoja autoja ja vaikka mitä. Eilen oli satamassa näytillä puuveneitä. Ja muiden turistien veneitä on taas tuhottomasti. Harmi, että tätä riemua kestää vain heinäkuun, sitten kuin taikaiskusta kaikki katoaa.

Ja joka vuosi turistien veneet vain kasvavat ja kasvavat. Ei voi sanoa, että lamaa olisi missään. Ei Suomella voi mennä huonosti, jos miljoonaveneitä on kaikilla. Ei näy satamassa pikkupaatteja, ei sinne ilkeäisi pikkuprutkulla mennäkään.

Mustikatkin ovat jo kypsiä.

Ihmiset väittävät aina, että pikkupaikkakunnilla ei ole edes kahvipaikkaa. Päätimme, että käymme lapsenlapsen kanssa joka päivä eri paikassa päiväkahvilla. Koko viikon joka päivälle on löytynyt eri kahvipaikka, jäljellä olevillekin vielä on tiedossa uusia kohteita. Joten kyllä tarjontaa on.

Mutta tänään oli juotava kahvit kotona, sillä tuli ensimmäinen sellainen sadekuuro, etten muista monta kertaa sellaista nähneeni. Satoi kuin saavista todellakin, muttei kuitenkaan kauaa. Tämä kolkka Suomesta on säästynyt sateelta, viimeksi viime maanantaina tuli vettä, ukkosta ei ole ollut kuin parina päivänä pari jyrähdystä jossain kauempana.
Niin että melko lailla samoja ratoja pilvet tuntuvat kulkevan.

Kalsarit kateissa

Pienten lasten kanssa työskentely olisi varmaan mielenkiintoista, kun se on näin vain "harrastuksenakin" ihan ylivoimaisen mahtavaa. Lapsenlapsi on tullut meille taas pariksi viikoksi uimakoulun takia, koska vanhemmat ovat kiireisiä eivätkä ehtisi viedä häntä uimakouluun omalla paikkakunnalla.

Tänään oli toinen päivä. Ja kun lapsia on aina samassa ryhmässä toista kymmentä ja uusi ryhmä tulee samaan aikaan, kun entinen poistuu, voi vain kuvitella, millainen vilske pukukopissa käy. Kun lasta haettiin uimakoulusta, pukukopista kuului: "Vaari, missä mun kalsarit on?" No mistäs se vaari siitä nyt yhtäkkiä kalsareiksi muuttuu. Joku ehdotti, että katso onko ne sulla päällä. Ja voi ihmettä, lapsi oli laittanut uimahousut kalsareiden päälle ja uinut kaksilla housuilla. Arveli vissiin, että yksillä housuilla ei tarkene :) Ja sitten vielä oli jättänyt lähtiessä koko satsin päällyshousujen alle, jolloin kaikki paikat auton istuimia myöten olivat ihan märkiä.

Tyttöjen pukukopista kuului puolestaan: "Isi, mulla ei oo alushousuja missään, tuu ettimään!" En tiedä, miten tuo episodi päättyi, löytyikö housut vai oliko joku lapsi laittanut kahdet housut tai ottanut vahingossa väärät.
 Ja kun sitten viimeinen lähti pois poikien pukukopista, jäi penkille lojumaan yhdet kalsarit. Joku muukin siis lähti kotiin ilman housuja.

Ja tämän kaiken pääsin kirjoittamaan, kun lapsi sanoi minulle, että "mee sinä vaan kattomaan sitä plokias, minä paukutan näitä klipsejä sillaikaa!"
On nimittäin niin, että jos aikoo tehdä jotain juomatölkin klipseistä, on ne ensin pestävä, sitten pihdeillä vääntää niin, että ei jää teräviä piikkejä, ja lopuksi vasaralla paukutettava piikit sileiksi. Lapsi on kovin innostunut tuosta vasarahommasta, joten mielellänihän minä sen hänelle suon!

Kivaa kesätekemistä

En olisi luullut betoniaskarteluakaan koskaan tekeväni.  Jo keväällä eräs kollega kutsui meitä kesällä luokseen teemana betoniaskartelu heidän pihassaan. Ensin ajattelin, että kunhan nyt vähän menen jaloissa pyörimään, enhän minä mitään betonista osaa tehdä. Otin kuitenkin isoja raparperin lehtiä muotiksi mukaan, samoin hanskat ja ruokaöljyä. Olin nettiä selaamalla saanut selville, että muotit kannattaa voidella öljyllä, jotta ne lähtevät irti betonista.

Hyvä kuitenkin, että olin ottanut rekvisiittaa mukaan. Ajattelin tehdä linnuille hienon juoma-altaan, jollaisten kuvia netissä aina löytyy. Mutta kun tuli kyse teko-ohjeesta, joka paikassa oli aina linkki jonnekin, jota sivua ei sitten ollut olemassakaan. Niinpä kaivoin hiekkakasaan kuopan ja laitoin sinne raparperilehden, kuten muutkin tekivät. Mutta en ottanut huomioon, että muut tekivät  joistain pienten kasvien lehdistä koriste-esineitä, jolloin kuvio tulee hienosti esineen pintaan. Niinhän minullekin tulee kuvio pintaan, mutta vain juoma-astian alapuolelle! Piti siis laittaa toinen lehti päälle ja lappaa hiekkaa painoksi, että tulee molemmin puolin kuviota.

Tästä se lähti. Betonia päälle ja sitä muotoilemaan ja taputtelemaan haluttuun muotoon. Nyt vain pitää antaa kuivua pari päivää. Huomenna on jännittävää nähdä tuliko sutta vai sekundaa.

Meillä oli oikein hauska ja viihtyisä iltapäivä kivaa yhdessä tekemistä, hyvää syötävää ja lopuksi saunomista rantasaunassa.
Itse sain riemua vielä moninkerroin, kun sain valokuvatuksi kurjenmiekkojakin rannasta ja joutsenpariskunta ilmestyi ruovikosta neljän poikasen kanssa. Ja koska menin yhden kollegan kanssa pyörällä tuon viisi kilometriä suuntaansa, sai päivälenkit ihan ilmaiseksi.

Kyllä riemastuin, kun kutsujen emäntä kasvimaataan näyttäessään mainitsi, että hän hävittää yllä näkyvän kasvin kokonaan pois. Hän oli istuttanut sitä puutarhaan aikoinaan sinisen värin saamiseksi villalankoihin. Ja jos hän kerran sen aikoi hävittää, sain ryhtyä työhön saman tien ja kerätä itselleni myös värjäystä varten. Innoissani keräsin kaiken liikenevän ja toin kotiin pakkaseen värjäystä odottamaan. Otin vielä lapiolla juuripaakkuja ja istutin omaan puutarhaan.

 Netistä sain selville, että kasvi on pihakäenkaali. Sitä tuntuvat vihaavan kaikki, koska se leviää helposti, ja ihmiset pitävät sitä vihoviimeisenä rikkaruohona. Pitääköhän sittenkin mennä nyhtämään se irti ja siirtää jonnekin puutarhan perimmäiseen nurkkaan, eikä antaa olla parhailla kasvumailla.

Enkä tiedä, miten niiden kasvin värinkään laita on. Nettiä tavaamalla ilmeni, että jos kasvin kuivattaa, siitä ei lähde enää värjäyksessä haluttua väriä. Itse laitoin onneksi pakkaseen, mutta ei tainnut olla sekään hyvä idea. Jää nähtäväksi.

Ei tainnut olla ennen paremmin

Luin Olli Jalosen Poikakirjan, joka kertoo 60-luvun koulunkäynnistä kansakoulussa. Kirja on romaani, mutta varmaan kirjailija on ammentanut aineksia omista kouluajoistaan. Yhdeksi teemaksi nousee koulukiusaaminen, joka on joskus niin rajua, että minua alkoi ahdistaa kovasti. Välillä epäilin, saatanko lukeakaan koko kirjaa loppuun. Vaikka olen suunnilleen Jalosen ikäinen, ei minulla ole samanlaisia kiusaamiskokemuksia omalta kouluajalta. Eniten ahdistaa opettajan suhtautuminen asiaan. Sen sijaan että opettaja yrittäisi jotenkin estää pahoinpitelyjä, kiusattu laitetaan häpeämään eteiseen ja tavallaan opettaja yllyttää luokkaa kiusaamaan lisää. Heikot jääkööt jalkoihin.

Opettajan kurinpito on sotilaallista ja rangaistuskäytäntö kyseenalaista ryhmärangaistuksineen, mutta ei ole hyvä  kurittomuuskaan. Sijaisopettaja, joka ei saa minkäänlaista kuria ja järjestystä luokkaan, ei myöskään saa kiitosta. Vaikka kertoja menee etupenkkiin istumaan, hän ei kuule mitään opettajan opetuksesta "Se on väsyttävää koulunkäyntiä eikä aamuisin ole mitään intoa eikä syytä lähteä kotoa. Koulussa vain käy, ei siinä sen kummempaa eikä viitsi pinnistellä enää millään turhalla tavalla".
Nähtyäni itse koulussa kaikenlaista, olen hyvin samaa mieltä tämän näkökulman kanssa. Olisiko yksi syy nykyisiin koululaisten masennuksiin se, että ei ole syytä tulla kouluun muuta kuin raahautua siksi, että laki käskee.

Kirjasta on aistittavissa myös kritiikkiä sitä kohtaan, mitä kaikkea ja millä tavalla koulussa siihen aikaan piti oppia."Sekovartiset ovat alkukasvit, levät, sienet eli fungi ja jäkälät. Alkukasvit ovat siimaeliöt ja jakosienet. Levät ovat piikuoriset, yhtymälevät, viherlevät, ruskolevät ja punalevät. Sienet ovat leväsienet, kotelosienet...." jne loputtomiin listoja ja ulkolukua.
En pidä ulkolukua välttämättä pahana asiana, mutta tietysti on harkittava, mitä luetutetaan ulkoa.

Opettaja treenaa poikaa myös kansallisiin kielenosaamiskilpailuihin. Tätä varten poika harjoittelee aamusta iltaan lauseenjäsennystä, kun muut ovat varsinaisilla tunneilla. Ja tämä kaikki suomalaisin nimin: "nimentö pienet kirjat olento pieninä kirjoina tulento pieniksi kirjoiksi osanto pieniä kirjoja omanto pienien kirjojen...."
Itse asiassa nuo suomalaiset nimet eivät ole ehkä ollenkaan niin pahoja. Nehän kuvaavat asiaa paremmin kuin vieraskieliset essiivi, translatiivi, genetiivi jne. Poika itsekin on sitä mieltä, että sellaiset asiat oppii paremmin, joissa on jokin järki.

Vaikka koulumaailmaa ei enää tunnista samaksi kuin 60-luvulla (uskon, että moni ikäiseni luulee koulun olevan vielä samanlaisen), on koulussa ehkä silti vielä paljon muuttamisen ja parantamisen varaa: "Näin minä opin maailmasta, että....riittää kun oppii, ei mikään koulussa tarkoita yhtään sen enempää".