lauantai 25. helmikuuta 2012

Todistuspohjat käsin

Symboloikoon tämä flamingokuva eilisiltaista flamenco-esitystä, jota olimme katsomassa ihan ex tempore. Joskus on näköjään jotain hyötyäkin siitä, että kuuluu lähikaupungin - vai pitäisikö sanoa paremminkin etäkaupungin - työntekijöihin. Vasta eilen aamulla huomasin sähköpostissa viestin, että kaupungin työntekijöille tarjotaan pääsylippuja kyseiseen esitykseen puoleen hintaan. Ja minä Espanja-fanina tartuin heti syöttiin. Olin toivonut näkeväni enemmän kauniita pukuja ja näyttävyyttä. Mutta olihan tämäkin esitys hyvä. Paras esitys oli eräs miessooloilija, joka naputti pöydällä ja tuolilla jalkojaan niin valtavaa vauhtia, että kuului yksittäisten korkojen naputuksen sijaan vain hurinaa. Mahtavaa. Laulajasta en oikein tykännyt. Oli niin murhemielisen fado-laulun tyyppinen, ettei kauheasti sytyttänyt.

Vaikka minulla ei pitäisi olla stressiä, ja hiihtolomakin on alkanut, näin silti koulupainajaisia yöllä. Oli kevätjuhlapäivä ja minä olin abien ryhmänohjaaja. Abit vain olivat niitä, jotka ovat päässeet jo viime keväänä ylioppilaiksi. Yksi oli kunnostautunut urheilusuorituksissa, ja häntä piti palkita kakulla. Abit seisoskelivat kirjaston puolella, kun minä kiikutin pikkulusikalla kakusta kuopaisemaani palaa oppilaalle. Kompastuin nurin, mutta sain pidetyksi lusikan kakkuineen ylhäällä ja konttien vein kakunpalan oppilaalle palkinnoksi. Tunnelma porukassa oli hieman vaivautunut.

Mutta ei tunnelma parantunut siitäkään, että yksi alakoulun opettaja alkoi vasta nyt tehdä todistuksia. Hän kopioi käsin todistuspohjaa jostain minun papereistani! Mietin, että kylläpä tuo tunnollinen ope on ollut huolimaton, kun ei ole aikanaan tehnyt todistuksiakaan.
Mutta ei minulle itselleni käynyt sen paremmin. Juuri kun olin lähdössä viemään oppilaille todistuksia, ei niitä löytynytkään mistään. Minunkin piti alkaa kopioida käsin todistuspohjia, kunnes kumpikin huomasimme, että nämä voisivat näyttää kauniimmilta tietokoneella tehtyinä. Onneksi heräsin, ennen kuin minun tarvitsi ruveta miettimään, mistä minä tempaisen todistuksiin numerot!

torstai 23. helmikuuta 2012

Lunta, seuroja ja munimattomia kalkkunoita

Vaikka lumi voi olla kaunista katsella, se voi olla myös erittäin vaarallista. Tänään kaupungissa käydessämme tapasimme miehen, joka oli nähnyt, miten korkean kerrostalon katolta oli romahtanut kauhea lumikasa jalankulkijan päälle. Allejäänyt oli mennyt tainnoksiin, mutta vironnut kohta. Oli luultavasti mennyt joitain jäseniäkin poikki. Ainakin paikalle oli hälytetty ambulanssi. Kylläpä sille jalankulkijalle sattui koettelemusta saman päivän osalle. Hän oli ollut juuri tulossa lääkäriltä, kun joutuikin kotimatkalla sairaalaan.
Ja juuri eilen illalla viimeksi varoiteltiin televisiossakin, että lumet on pudoteltava pois katoilta. Se on nyt erittäin raskasta, sillä lämpötila on nollassa.

Matkalla näimme taas järven jäälle ajetun auton, joka on kai jätetty sinne siksi, että se uppoaisi jäiden sulettua näkymättömiin. Ihan samanlainen tapaus kuin viime talvenakin. Taidan ilmoittaa jonnekin, kun vain tietäisin, kenelle ensimmäiseksi kannattaisi.
***
Ja missähän nyt oli seurat, kun linja-auto kuljetti sinne taas tyhjiä penkkejä? -Näinhän Pohjanmaalla sanottiin ennen, jos linja-auto ajoi tyhjillään. Noista penkkien kuljettamisten määristä päätellen täällä päin pidetään nykyään useinkin seuroja.
Tuli kumman huono omatunto, sillä juuri olimme ehtineet kotiin omalla autolla, kun linja-auto körötteli tyhjillään perässä samasta suunnasta.

Ja sanonnoista puheen ollen: eilen illalla espanjan tunnilla tuli puheeksi kalkkuna eli espanjaksi pavo. Siitä muistui mieleeni ne ajat, kun Paavo Noponen oli urheiluselostajana radiossa. Kun kerran oli jotkut urheilukisat Espanjassa, ihmiset olivat kovasti nauraneet miehen nimelle. Pavo no pone tarkoittaa espanjaksi, että kalkkuna ei muni. Kun tätä kerroin opiskelijoilleni, ei kukaan muka ollut kuullut tuotakaan sanontaa, vaikka opiskelijoissa on minuakin vanhempia henkilöitä. Vai eivätkö ihmiset sitten vain yleensä kiinnitä huomiota mihinkään kielellisiin juttuihin.

tiistai 21. helmikuuta 2012

Parempaa aidan toisella puolella

Oppilaat olivat piilottaneet ruokalassa muikkuja pöytäliinojen alle. Eivät osaa enää syödä lähiruokaa. Kala pitää olla pyydystetty jossain kaukana, hiissattu tuhansien kilometrien päähän, lennätetty välillä Kiinaan ja taas takaisin Suomeen. Vasta sitten se kelpaa suomalaisille, siitä kun on hävinnyt jo kaikki maku. Ei voi siten maistua pahaltakaan.

Kaikki tiedotusvälineet, keskustelufoorumit ja työpaikkakeskustelut käyvät lähiruoan ympärillä. Mutta ne ovat vain hyviä keskusteluteemoja. Juuri niitä, joista on hyvä alkaa vouhkata, mutta kukaan ei ihan oikeasti tee asian hyväksi mitään. Helpompi ostaa valmiiksi pilkottu, hyvä ettei valmiiksi syötykin vihannespussi, jossa on bambunvarsia ja muita tuntemattomia vihanneksiksi nimitettyjä palasia, laittaa pannulle ja olla niin tyytyväinen, kun olen näin edistyksellinen ja ennakkoluuloton kaikkea tuntematonta kohtaan.

Emme me suomalaiset kuitenkaan ole ainoita, jotka suosivat mieluummin muualla tuotettua ruokaa kuin lähiseudulla. Sitä samaa ovat valittaneet muissakin Euroopan maissa tapaamani ihmiset. Saksalaiset valittavat Hollannista ja Tanskasta tulevasta ruoasta. Ja joka maassa ihmiset uskovat, että juuri oman maan tuotanto olisi kuitenkin parasta ja puhtainta.

Jos meillä Suomessa heitetään syksyisin kotimaiset omenat kompostiin ja ostetaan kaupasta mieluummin ulkomaisia omenoita tilalle, tapahtuu samanlaista hullua muuallakin. Kanarialla kasvaa appelsiinipuita joka talon pihamaalla, mutta ihmiset kuoppaavat ne maahan ja ostavat mieluummin ulkomaisia appelsiineja. Tämä oli minusta järkyttävää. Ihmiset ovat siis joka paikassa samanlaisia.

Minulla on ollut jostain syystä  kauan näkemys, että tämä hullunmylly ei voi jatkua loputtomiin, ja olen ilmeisesti paahtanut oppilaillekin samaa jo vuosia. Ja tietysti on aina niin, että jos joku puhuu "läpiä päähänsä", saa siitä hullun maineen. Jo yli 20 vuotta sitten ovat oppilaat hommanneet minulle jonain abipäivänä lypsyjakkaran niiden päivien varalle, "kun jokainen joutuu itse pitämään kotieläimiä ja tuottamaan oman ruokansa". Tuolloin kaikki hohottivat kohti kurkkuaan, mutta onpa näkynyt ja kuulunut jo tiedotusvälineissäkin samansuuntaisia vihjailuja.

Ja minua pelottaa aina  sekin, että jollain alueella keskitytään vain yhden asian tuottamiseen ja tekemiseen. Tulee vain mieleen, miten kuulemma Azoreilla joskus 1800-luvulla kaikki viljelivät appelsiinia ja rikastuivat suunnattomasti. Sitten tuli jokin hyönteinen, joka söi kaiken viimeistä puuta myöden. Saari köyhtyi laakista.

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Saman kaavan mukaan

Psykologiaa olisi ollut mielenkiintoista lukea aikoinaan enemmänkin. Ihmisten ajatustenjuoksu on nimittäin joskus niin ihmeellinen, että olisi kiva tuntea enemmänkin psyyken toimintaa. Ihmisiähän on äärimmäisen helppo manipuloida, jos vähänkään tuntee ihmisten yleisiä toimintatapoja.

Eikä tarvitse olla sen ihmeellisempi asia kuin opettajainkokous. Minut oli valittu jo ennen matkaa kokouksen sihteeriksi, mutta pöytäkirjan kirjoittaminen jäi vasta matkan jälkeen tehtäväksi. Jostain syystä en ollut kirjoittanut muistiin pöytäkirjantarkastajia, joten aloin kysellä niitä kokouksessa olleilta. Kuten arvata saattaa, ei niitä kukaan muistanut. Ehdotuksia tuli paljonkin, ja yllätys yllätys, kaikki samanlaisia. Kahta henkilöä ehdottivat kaikki heti lonkalta, mutta ongelmana oli vain se, että kumpikaan näistä ei ollut paikalla tuossa kyseisessä kokouksessa! Silti jokainen olisi voinut melkein vannoa, että kyllä juuri nuo henkilöt valittiin pöytäkirjaa tarkastamaan.

Menneiltä vuosilta muistuu mieleen vielä sellaistakin, että aina jos piti opehuoneessa johonkin hommaan valita joku puheenjohtaja tai muuten johtamaan jotain projektia, kaikki ehdottivat aina ensin miespuolista henkilöä, vaikka juuri kyseiseen tehtävään olisi joskus ollut joku nainen ehkä sopivampi. Väärinymmärrysten välttämiseksi mainitsen, että en nyt missään nimessä tarkoita itseäni. Tarkoitukseni on vain ilmaista, miten kaavamaista ihmisten ajatuksenjuoksu useimmiten on. Jotenkin on vaikea ajatella muuten kuin jonkin vanhan mallin mukaan.

 Jotkut tietyt henkilöt ovat ilmeisesti jollain lailla aina paremmin näkyvillä ja ihmisten mielissä. Samahan pätee myös vaaleissa. Kunnallisvaaleissa valitaan aina ne samat henkilöt, jotka ennenkin, huolimatta siitä ovatko nämä saaneet aikaan mitään. Onpa takavuosina valittu suurin äänivyöryin sellaisiakin henkilöitä, joiden jo etukäteen tiedettiin tehneen ellei nyt ihan rikollista niin kyseenalaista kumminkin.

lauantai 18. helmikuuta 2012

Fraasillisia puhelinmyyjiä

 Taas soitti jostain operaattorista mies, joka tarjosi nopeaa ja edullista ja erinomasta laajakaistaliittymää. Tietysti tarjotut ovat aina edullisempia ja parempia kuin mitä itsellä juuri sattuu olemaan. Melkein olin jo vaihtamaisillanikin langattomaan liittymään, sillä varmaan jossain vaiheessa puhelinlangat revitään alas, mutta kun mies alkoi puhutella minua opitun kaavan mukaan vähän väliä nimeäni toistelemalla, alkoikin minua yhtäkkiä tökkiä: Kuule K, Varmaan K tiedätkin, Onko K sinulla jne. Päätin, että tuolta mieheltä en osta mitään.

Eikä muutenkaan ollut kiva. Miksi hänen piti koko ajan toistella jotain yltiöpositiivisia fraaseja:
-Onko sinulla nettiyhteys?
-On.
-Hienoa!
-Paljonko maksat kuukaudessa?
- - euroa.
-Erinomaista!
-Minkä operaattorin  liittymä sinulla on puhelimessa?
-Soneran.
-Hyvä!

Ja tuota samaa rataa ties kuinka monta kertaa. Mitä erinomaista siinä on, jos minulla on hänen mielestään kallis nettiyhteys. Mitä hienoa, jos puhelinliittymä on eri kuin hänen tarjoamansa. Ajatteli tietysti omalta kannaltaan, että nytpä hän saa hienot bonukset, kun tuo haksahtaa ostamaan vaikka mitä.
 Puhelinoperaattoria en taida vaihtaa, sillä viime myrskyjen aikanakin oli tosi hyvä, kun meillä oli eri liittymät miehen kanssa, ja toisen operaattorin linkki oli mykkänä. Oli edes yksi toimiva puhelin talossa. Nettiyhteys saattaa tulla vaihdettavaksi jossain vaiheessa.



Tässä kuvassa on yli 800 juomatölkin avausklipsiä. Olen pessyt ne keittämällä pulverivedessä. Tänään aloin hakata niitä vasaralla litteiksi. Olen ilmoittautunut kansalaisopiston kurssille, jolla niistä tehdään virkkaamalla käsilaukkuja ja muita esineitä. Kurssi alkaa ensi kuussa. Muistin ilmoittautua vasta tänään netissä ja ihmeekseni kone ilmoitti, että kurssi onkin jo täynnä. Häh, eihän täällä yleensä ole tunkua minnekään. Minä kyllä aion mennä kurssille vaikka väkisin. Vaikka minkä oven raosta opettelen tekniikan, kun kerran koko syksyn mies on kerännyt noita klipsejäkin.

torstai 16. helmikuuta 2012

Kannattaisiko minun ottaa rennommin

Nyt on taas vaihteeksi ankeita tunnelmia. Minulta on mennyt äänikin, mihin lie hävinnyt, vähän epävireistä mouruamista vain kuuluu kurkusta. Nuhaakin yrittää olla, mutta ei uskalla edes niistää, kun verta tulee heti nenästä.

Sonnustauduin kuitenkin koululle hakemaan yo-kuunteluita luettavakseni. Mielialaa ei ainakaan nostanut, kun koko koulu oli aivan sekasotkussa, abit olivat juuri lähtemässä autoajelulle. Onneksi oli seiniltä ehditty ottaa kaikki julisteetkin pois, ettei tarvinnut hävetä, kauhistua tai kiukustua, mutta ei liioin iloitakaan.

Mutta ei ollutkaan tullut kuunteluiden vastaussabluunoita, jotka ovat aina tavallisesti saapuneet heti seuraavana päivänä. Kanslisti on sairaana, joten ei ollut tuotu postia. En ymmärrä sitäkään, miten muka niin rutkasti voi erikseen maksaa, jos postiauto toisi koululle suoraan postin, kun se kerran muutenkin ajaa joka päivä viereiseen taloon postin. Mutta Itella vaatii eri maksun koululle tuomisesta, ja kunta ei suostu maksamaan. Hävytöntä. Posti menee virastotalolle, josta kanslisti sen aina hakee.

Sitten piti saada jotenkin käsiin oppilaiden ruotsin yo-kuuntelupaperit. Kassakaappiin ei ole avainta kuin rehtorilla, ja kerkesin jo säikähtää, että en saakaan papereita, sillä rehtori olikin jo tänään jäänyt pois töistä. Hän on saanut uuden työpaikan Hämeestä ja oli eilen viimeistä päivää. Taas ollaan siinä tilanteessa, että rehtorin työt on jaettu eri ihmisille muiden töiden lisäksi. Sain kuitenkin paperit käteeni ja kävelin virastotalolle katsomaan, olisiko posti tuonut sabluunatkin. Siellä oli saksan sabluunat, mutta ruotsin sabluunat löytyivät mistä lie muiden papereiden alta kovan etsimisen jälkeen, kun aloin penätä niitä.

Oli siellä jokin kirjattu kirjekin, jossa ilmeisesti olisi ollut etäoppilaiden saksankokeet korjattaviksi, mutta kun en ollut varma, mikä kirje se oli, jätin sinne. Luulen, että huomenna viimeistään kuitenkin menen uudelleen katsomaan. Ei minulla pokka kuitenkaan pidä antaa niiden maata tyhjänpanttina, sillä maanantaina en ainakaan voi tehdä mitään asian hyväksi, sillä minun pitää mennä kaupunkiin suolitähystykseen.
Nyt vain sopii toivoa, että ovat etäpaikkakunnassa ymmärtäneet laittaa kokeiden mukaan kysymysvihonkin, enhän muuten tiedä, mitä siellä on kysytty. Elleivät ole laittaneet, täytyy sitten odotella taas kaksi päivää postin kulkua.

Positiivista sentään oli, että äitiyslomalla oleva musiikinope oli tullut näyttämään koululle vauvaansa. Ihana söpö vauva. Valitettavasti olin niin nuhainen, että en juuri uskaltanut lähestyä. Enkä paljon ehtinyt puhuakaan, kun piti säntäillä papereiden perässä.

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Jokunen kuva

Tässä ihan vain muutama kuva Kanarian-matkalta. Melkein kaikki ihmiset ovat siellä käyneet, joten ei pitkiä selostuksia. Tämä oli minulle muuten eka kerta kyseisillä saarilla.
Yleisnäkymää Teneriffan saarelta matkalla eteläiseltä lentokentältä pohjoiseen, Puerto de la Cruziin.

Orotavan laakso.


Matkalla länteen, Mascan kylään.

Ja tuonne jonnekin käsittämättömän kauas mutkien taakse pitäisi päästä. Voitteko kuvitella, miten eristyksissä ihmiset ovat asuneet, vasta 1990-luvulla ovat saaneet tien, asukkaita n. 100.

Ja tällaista Mascassa sitten oli. Aivan ihanaa ja idyllistä. Kannattaa ehdottomasti mennä, jos vain hirviää ajaa tiellä.

Matka Teide-tulivuorellekin oli elämyksellinen monin tavoin. Tunteiden skaalan sai vaihtelemaan ihastuksesta kauhistukseen. Jonnekin yli kolmen kilometrin korkeuteen ajettaessa oli kasvillisuusvyöhykkeitä useita. Mäntymetsät olivat hienoja, kuvassa myrskyn tuhoamaa metsää. Kaikki ne paikat, joihin on istutettu ei-kotoperäisiä puita, ovat myrskyssä tuhoutuneet, kuten sodan jäljiltä on näkymä. Sumu vielä lisää aavemaisuutta.
Tänne matkatessa sattui vastaantulevalle linja-autolle haaveri: takapyörä luiskahti betonikouruun ja auto repi kalliosta kappaleen.

Tässä ollaan jo pilvien yläpuolella. Näissä pallomaisissa pensaissa olisi kukinta-aikaan valkoiset tai keltaiset kukat, varmaan upeaa. Mutta täällä ei ole satanut pitkiin aikoihin, joten kaikki kuivuu. Etäällä siintävä sininen ei ole merta, vaan siellä ovat alapuolellamme olevat pilvet.
"Menemme katsomaan ruusua" sanoi opas. Eikä se ollutkaan kasvi, vaan tällainen kivimuodostelma. Kooltaan ainakin 2-3 kertaa ihmisen koko.

Köysiradalla vihdoinkin Teiden huipulla.

Ja taas välillä käsitöitä.
Viljeltyjä rinteitä. Banaaniplantaaseja oli paljon, mutta ei olekaan näköjään tullut kuvaa niistä.

Loro parque Puerto de la Cruzissa on myös hyvä käyntikohde. Katsoimme neljä showta: delfiini- papukaija- hylje- ja valasshown. Parhaat olivat ehkä delfiini- ja hyljeshow, sillä niitä eläimiä voi kouluttaa eniten.
Hieno akvaariokin siellä on, kaloja uiskentelee myös pään yläpuolella. Ja lintuja ja orkideoja ym. ym.

Eikä Espanjassa voi käydä, ellei juo sangriaakin.


Eikä missään voi käydä ellei syö välillä. Tässä eräs argentiinalaistyylinen ravintola, jossa noutopöydässä rutkasti erilaisia salaatteja. Sitten alkoi tulla pöytään miekassa kypsytettyjä lihoja. Oli kanaa, possua, nautaa, kaikkea ja monenlaista. Miksei ihmisellä ole lautasen tilalla pesuvati ja vatsalaukun tilalla jauhosäkin kokoinen laitos.

tiistai 14. helmikuuta 2012

Ystävänpäivänä

Hupsista, että oli unohtunut ystävänpäiväkin. Kunnes sitten alkoi tulla postikortteja, tekstiviestejä ja muita huomionosoituksia. Pitäisiköhän minunkin vihdoin alkaa huomioida ihmisiä ystävänpäivänä. Oppilaat olivat huomioineet päivän koulussa siten, että olivat ripustaneet kaulaansa ison vaaleanpunaisen pahvisen sydämen. Aina kun olivat halanneet jotain henkilöä, sai kirjoittaa sydämeen halatun nimen. Toivat opehuoneeseenkin sydämiä.

Muistui mieleen, mitä suomalainen iäkkäämmänpuoleinen naispuolinen opas kertoi ystävänpäiväkokemuksestaan Kanarialla vieraassa kulttuurissa. Nythän on niin, että ystävänpäivä yleensä muissa kulttuureissa merkitsee rakkauden ja rakastavaisten päivää, ei ystävänpäivää kuten Suomessa. Vaikka opas oli tämän aina tiennyt, tuli hän kuitenkin toivottaneeksi eräälle naispuoliselle samassa talossa asuvalle ystävälleen hyvää ystävänpäivää. Rouva oli kauhistunut hirveästi ja mennyt kumman näköiseksi. Hän ei oikein tiennyt, mitä sanoa ja miten suhtautua. Hän nimittäin käsitti suomalaisen naisen tuntevan häntä kohtaan syvällisempiäkin tunteita, kuten rakastavaiset yleensä.

Kun suomalaiselle valkeni mokansa, hän yritti kovasti selitellä päivän merkitystä Suomessa, mutta selitys ei oikein kuulemma koskaan parantanut rouvan traumoja. Rouva oli kyllä sen jälkeenkin jutellut ja ollut ihan ystävällinen, mutta oli selvästi halunnut pitää etäisyyttä.

Eri kulttuurien tuntemus on siis tärkeää. Ja tärkeää on myös yrittää käyttäytyä sen mukaan, ettei tulisi peruuttamattomia vahinkoja.
!Feliz día de San Valentín!

Tämä toistuu joka vuosi

Arki on alkanut toden teolla. Ennen matkaa olleet kokeet eivät olleet korjautuneet viikon aikana itsestään, vaan ne lojuivat siistissä pinossa paikallani. Kaikki abien kokeet oli nyt sitten kiireesti korjattava, että oppilaat ehtivät saada numerot penkkareihin mennessä. Yo-kuuntelut alkoivat rytinällä maanantaina ja jatkuvat vielä huomenna. Rytinällä sen takia, että vaikka kouluun on ostettu vaikka kuinka paljon CD-soittimia, alkaa vähän jokaisessa olla jokin vika. Jokin ei anna avata CD-koteloa, jokin pätkii ja nielee osan puheesta, yhdestä ovat oppilaat repineet osia! ja jokin ei vain suostu pyörittämään levyä tai kuulumaan tarpeeksi kovalla. Koneita tarvitaan paljon, sillä aina on oltava vieressä myös varasoitin, jos yksi tekee tenän.

Langattomia kuulokkeita on, ja niihin tarvitaan erityinen lähetin. Eilen olisi tarvittu kaksi lähetintä, sillä oli samaan aikaan menossa kahdenlaista kuuntelua. Mutta enkunope oli hiki hatussa etsinyt toista lähetintä koko viikon käyden läpi kaikki luokat ja kaapit. Ei vain läytynyt mistään. Pitäisikö vetää johtopäätös, että sen on joku kähveltänyt. Kaikki pitäisi olla kettingeillä niitattuna teräksiseen alustaan.

Tähän mennessä on kuuntelut saatu onnellisesti viedyksi läpi. Toivottavasti oppilaat ovat jotain osanneetkin. Saksan kuuntelijoita ei ole täällä päässä, mutta etäoppilaat kuuntelevat omalla paikkakunnallaan, ja saan kokeet luettavakseni kirjeitse. Silloin taitavat penkkarihulinat olla ylimmillään. Voi herra varjelkoon taas sitä meininkiä, taidan pinnata enkä näytä naamaani ollenkaan. Sinä päivänähän minulla ei ole tuntejakaan, minulla on silloin eläkepäivä. Eihän sinne ole ennenkään eläkeläisiä huolittu.

Tässä jaksossa minulla ei ole kuin kakkosille yksi ruotsin kurssi, jossa on myös etäoppilaita. Saa nähdä, mikä on lopputulos, sillä etäpäässä yksi sai vasta tänään kirjan, vaikka on jo toinen viikko pitkällä. Ja omista oppilaista näin yhden vasta tänään eka kertaa. Kun kyselin, miksei ilmestynyt aiemmin, vastasi, että hänellä oli omia bisneksiä.

Nämä vastoinkäymiset toivat mieleen lauantaisen junamatkan, jossa meille oli osoitettu paikka seitsemän hengen loosista. Kopissa istui jo viisi musiikinopettajaa(!), jotka olivat matkalla Kouvolaan musiikinopettajien kuoroharjoituksiin. Opet olivat pääkaupunkiseudun eri kouluista. Kysyin yhdeltä lukionopelta, mikä heillä on lukioonpääsyn keskiarvoraja. 8½ kuulemma, ellei lähempänä yhdeksää. Ja oppilaat tietysti motivoituneita ja opinhaluisia ja niin edelleen.
Kannattaisikohan alkaa kadehtia vai jäikö opelta vain mainitsematta kaikki negatiiviset asiat.

maanantai 13. helmikuuta 2012

Ei tämän kummempia sattumuksia

Parikin henkilöä on ehtinyt jo kysyä, sattuiko meille mitään kommelluksia Kanarian-matkalla. Ei mitään suurempaa sattunut. Kaikki sujui hyvin, mutta tässä jokunen pikkutapahtuma:

*Kerran erääseen ravintolaan piti mennä takseilla. Taksit otettiin lennosta, ja matkanjohtaja sanoi taksille ravintolan nimen ja niin mentiin. Mutta eräs taksikuski ei tuntenutkaan ravintolaa, vaan pyöritteli erästä porukkaa ympäri kaupunkia ja jätti vain jonnekin. Onneksi porukassa oli yksi, joka jotenkin muisti, missä suunnassa ravintola oli. Taksit kuulemma tuntevat hotellit nimeltä, mutta ei katuja tai ravintoloita.

*Kun piti alkaa pitsin teko ja olimme saaneet tyynyt, joihin piti alkaa tehdä pitsiä, sattui tulkille hauska kömmähdys. Tulkki sanoi, että "aloitamme nousemalla kaikin ylös". Käsityönopettaja aivan kauhistui meidän noustessamme, sillä hän oli tarkoittanut, että "aloitamme niin, että nostamme tyynyllä olevat nuppineulat ylös".

*Eräänä aamuna aamiaisella meitä istui neljä henkeä pöydässä, jonka ääressä oli kuusi tuolia ja lappu, jossa kuutonen. Tarjoilija tuli vihaisena luoksemme ja naputti sitä kynällä kiivaasti, että emmekö ymmärrä, että tässä ei saa istua, kun se on tarkoitettu kuudelle. Eipä sanonut yhdelle espanjalaiselle mitään, joka istui samoin 6:n hengen pöydässä ihan yksinään!

*Eräänä iltana huomasin, että minun yöpaitani oli hävinnyt. Menin aamulla valittamaan respaan (huom, espanjaksi!), ja ilmeni, että siivooja oli vahingossa laittanut yöpaidan lakanoiden mukana pyykkiin. Ei sitä ollut kuitenkaan pesty, joten en jotenkin saattanut laittaa enää päälleni, kun siivooja kaivoi sen minulle likapyykkisäkistä.

*Eräällä retkellä olimme oppaan kanssa pikkukylässä katselemassa vanhoja rakennuksia. Jalkakäytävän laatoissa oli valtava kohouma, ja yksi ryhmäläinen kaatua mätkähti pitkin pituuttaan maahan. Lasit lensivät viiden metrin päähän, ja silmäkulmasta tuli mahdottomasti verta. Ohiajaneesta autosta eräs mies näki tapauksen ja tuli hätiin, hän oli sairaanhoitaja. Hän neuvoi kuskille tien ensiapuun, jossa potilas käytettiin tarkastuksessa. Me muut istuimme sillaikaa autossa odottelemassa ja lauluja laulellen. (Ja kuinkahan sattuivatkin kaikki olemaan mollisävyisiä).

*Yhtenä iltana menimme katsomaan suomalaisten ylläpitämää iskelmäbaaria. Baarimikko oli ihan pöllyssä, meni itse takahuoneeseen, ja työnsi jonkun hitaalla käyvän tytön tiskin taakse. Ei jäänyt kenellekään hyvää kuvaa tanssimisestakaan. Kaikille sattui korvaanhuohottajia ja tissiliivin aukojia, joten lähdimme vähin äänin pois. Kadulla oven edessä baarimikko huojuskeli tupakkaa poltellen.

Joten tällaisia sattumuksia. Odottelen, että saan kaverilta kuvia, niin laitan sitten tännekin jotain näytille. Omassa kamerassani ei ole paljoakaan kuvia.

lauantai 11. helmikuuta 2012

Käsitöitä Kanarialla

 Viikon käsityöteemamatka Teneriffalle Puerto de la Cruziin oli erittäin antoisa. Harvoin saa rahoilleen niin paljon vastinetta kuin nyt tällä Käsityölehden järjestämällä lukijamatkalla. Pääasiana oli opetella itsekin tekemään teneriffalaista aurinkopitsiä, jota innolla väkersimme kahtena päivänä, kumpanakin puoli päivää. Kuten melkein kaikki käsityö nykyään, niin tämäkin taito on enää harvojen osaajien käsissä.

Opettajamme oli Vilaflorin kylästä, jossa hän yli kahdeksankymppisen äitinsä kanssa tekee pitsiä myyntiinkin, me kurssilaisetkin ostimme erilaisia pitsiliinoja. Perinteisesti pitsit ovat olleet valkoisia ja malli pyöreä, nimeltään rosetta. Mutta opettajamme kehittelee uusia malleja ja sovellutuksia sekä käyttötarkoituksia. Uutta esimerkiksi kuvassa oleva tummapohjainen hartiahuivi sekä käsilaukut.

Pääsimme tutustumaan myös Tenequesten kylän naisten muodostaman käsityöpiirin tiloihin, joissa valmistui upeita reikäommel- ja revinnäis- sekä valkokirjontatöitä, joihin oli yhdistetty aurinkopitsitekniikkaa. Tästä yllä kollaasissa kuva oikealla alhaalla. Sieltäkin sai ostaa toinen toistaan taidokkaampia ja hienompia liinoja. Tuntui ettei malleista ja tarjonnasta tule loppua ollenkaan. Joka kylässä koluttiin myös käsityökaupat, sellaisesta mm. kuva oikealla ylhäällä.

Käsitöihin liittyen meille esittelivät myös Kanarialla asuvat suomalaiset omia käsitöitään, mm. komeita tilkkutöitään. Oli myös paikallinen nahkakenkien tekijä, jolta lähti niinikään kenkiä Suomeen.

Eräs päivällisruokailu oli järjestetty romanialaiseen perheyritykseen, jossa oli ravintolan seinillä vitriineissä perinteisiä kansallispukuja. Ruokailun jälkeen meille esiteltiin eri tekniikoita puvuista sekä auottiin kaikki lipastonkaapit, joissa oli suvussa kulkeneita hienoja käsityön taidonnäytteitä. Kanarialainen kansallispuku on alemmassa kollaasissa oppaamme päällä. Opas nauroi, että kun hän kulki kotoaan hotellillemme puku päällä, vastaantulijat virnuilivat, että karnevaalit alkavat vasta viikon kuluttua.

Opettajamme oli teettänyt ystävillään illanistujaisissa meille kaikille yllä olevat piquet, joihin alettiin luoda pohjalankoja. Sen jälkeen pujottelemalla ja solmuja tekemällä sekä näitä yhdistelemällä syntyi ihan oikeannäköistä aurinkopitsiä. Alemman kollaasikuvan oikeassa kulmassa olevat pienet pitsit ovat minun tekemiäni, isompi on ostos. Piquet voivat tietenkin olla periaatteessa vaikka kuinka isoja, mutta kuvassa oleva on kai tavallisin. Isoja töitä tehdään yleensä näitä pienehköjä yhdistelemällä.

Kanarialainen opettaja oli ajatellut, että hän näyttää meille vain hieman tekniikkaa, mutta saimmekin kaikki valmiiksi pitsin jo ensimmäisenä päivänä, joten opettaja joutui seuraavaksi päiväksi opettamaan hieman lisätekniikoita. Kun toinenkin pitsi tuli valmiiksi ennen kuin töihin varattu aika loppui, piti hänen opettaa meille vielä hyvin pienen pitsinkin teko. Sellaisilla saadaan liinaan piparkakkumainen reuna.

Meitä oli yhteensä yksitoista kurssilaista, ja lisäbonuksena näimme ja opimme kurssilaisten omista vaatteista uudenlaisia ideoita ja tekniikoita. Ja yksi hyödyllinen oppi oli sellaisen solmun teko, joka ei aukea, vaikka kuinka kiskoisi. Hyödyllinen taito, kun lanka loppuu kesken käsityön.

Mitä muuta kuin käsitöitä me teimme ja koimme, siitä joku toinen kerta.