maanantai 28. maaliskuuta 2011

Palkitsen itseäni

On eletty jo niin pitkälle, että ylioppilaskirjoitukset on saatu päätökseen. Itselläni ei niissä ole suurta hommaa, sillä suurin osa minun aineistani kirjoitettiin jo syksyllä. Enää yksi viikko opetusta ja sitten alkaa koeviikko, minkä jälkeen alkaa vuoden viimeinen jakso. Onko todella pakerrettu taas niin pitkälle! Itseäni se ilahduttaa erityisesti, sillä minulla osa-aikaeläkeläisenä ei tuossa jaksossa ole yhtään opetustuntia. Jipii! Jipii!

Iloitsen siitäkin huolimatta, että minua pari kolme vuotta nuoremmat lukion kollegat jaksavat kiukutella minulle tästä. Heiltä itseltään karkasi nimittäin osa-aikaiselle pääsy parilla vuodella. No älkööt olko moksiskaan, pääseväthän he sitten aikanaan. ( ellei taas nosteta ikärajaa parilla vuodella).

Myös peruskoulun puolella opettavat kollegat muistavat mainita aina jotain epämiellyttävää minun tyhjästä opetusjaksosta. Mutta minä aion riemuita täysin sydämin siitä huolimatta. Eivät nimittäin nämä kollegat, työn raskaan raatajat, muista ikinä, että vaikka olisivat minua kolme-neljä vuotta nuorempia, pääsevät silti ennen minua lopulliselle eläkkeelle, vaikka osa-aikaeläkkeeseen heillä ei olekaan mahdollisuutta. Peruskoulunopettajien eläkeikähän on 60, lukionopettajien 64.

Ja tämänvuotisen työrupeaman päätteeksi olen palkinnut itseäni varaamalla matkan muutamaksi päiväksi ulkomaille. Minne, en paljasta vielä, saatte arvuutella. Olen ollut tuossa maassa ennenkin, nämä kuvat ovat juuri tuosta samaisesta maasta, mutta vain eri kaupungista. Matkan jälkeen tuleekin sitten pian taas saksalaisia oppilaita opettajansa kanssa koululle työharjoittelun merkeissä, mutta siitäkin kirjoitan myöhemmin. Toivottavasti ei ole nyt tuhkapilveä tai muuta estettä heidän tulolleen, kuten viime keväänä.

lauantai 26. maaliskuuta 2011

Maria-markkinat

Jo aamusta sonnustauduin markkinoille. Vaikka siellä aina heiluvat telineissään ne samat mekot ja T-paidat, tulee sinne mennyksi. Se on kuin tauti, joka vetää ihmiset sivukyliltä oikein taksilasteittain hamuamaan itselleen uutta tavaraa. Jopa neljä kertaa vuodessa. Syrjäkylän asukille kuitenkin usein tuiki tarpeellista tavaraa.

Ensimmäisenä osuin karkkikauppiaan kojulle. Lieneekö alitajuinen päämääräni ollutkin. Lakritsaremmin aioin ostaa, mutta myyjä kehui niin hyvin jo pussitettuja aitoja vanhanajan lisäaineettomia lakritseja, että niitä siirtyi reppuuni kaksi pussillista. Varmaan myyjä katsoi, että tuossa on potentiaalinen suurostaja, koska tarjosi maistaa toffeitakin. Ihana toffeemaku levisi suussa, ja kilo samanlaisia löysi tiensä lakritsien joukkoon. Sitten sain onneksi toppuutelluksi itseäni.

Kalsareita, villasukkia, raappahousuja, siivousvälineitä, mitä kaikkea olisi nyt saanutkin, mutta ei sattunut olemaan tarvetta. Jossain vaiheessa työnsi joku käteeni pääsiäisvehnäpussin, jossa oli päällä kansanedustajaehdokkaan kuva. Ehdokkaatkin ovat tulleet viisaiksi. Jos olisi annettu pelkkä paperilappu, olisin heittänyt sen kotona heti pesään, mutta nyt tuli katsotuksi oikein kuvakin ja nimi, sekä vehnänjyvät kylvetyiksi heti multaan. Saamme pääsiäiseksi vihreää ruohoa. On kuulemma parempaa kuin rairuohon oraat.

Tarjolla olisi ollut kuumia makkaroita ja hernerokkaa, mutta ei vielä aamulla juuri herättyä tehnyt mieli. Viipurinrinkelit ovat markkinoiden vakiotuote, mutta en tällä kertaa lämmennyt niillekään, vähän sellaista kuivankälämäkkää nisua.

Yhden pöydän ääressä myivät oppilaat leivonnaisia luokkaretkirahastoa varten. Enpäs sattunut huomaamaan aiemmin heitä. Olin juuri ostanut eräästä toisesta pöydästä pullia, joten yritin luikkia huomaamatta takavasemmalle, etteivät oppilaat ihmettele, kun en heitä kannattanut. Minulla reppu pullotti jo muutenkin, ja rahat olivat loppuneet, joten ei ollut enää mahiksia ostoksiin. Sitä paitsi piti vielä käväistä apteekissakin. Siellä farmaseutti naureskeli itsekseen minut nähtyään, oli tietysti lapsensa kertonut minusta kaikenlaisia hulluja ja liioiteltuja juttuja.

Siinäpä olikin erään kevättalven lauantaipäivän kohokohta, maalaismarkkinat vuonna kaksituhattayksitoista.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Olisiko kiva jos sinulta varastettaisiin

Eräässä kaupungissa asuva kaverini käy vapaa-aikanaan talkoilla töissä seurakunnan kirpputorilla. Tavarat ovat tuolla kirpputorilla erittäin edullisia, melkein tavara kuin tavara maksaa kahdesta ja puolesta eurosta alas päin, on kyllä kalliimpaakin. Eli hintojen luulisi olevan köyhimpienkin kukkarolle sopivia.

Nyt on kuitenkin tullut erittäin yleiseksi tavaksi, että asiakkaat vaihtelevat hintalappuja. Kaksi euroa maksavaan kirjaan on laitettu hintalapuksi 50 senttiä! Tai uskomattomalta kuulostaa, että euron maksava iso komea hartiahuivi ei mene kaupaksi kenellekään, mutta lähtee asiakkaan mukana ihan pokkana kävelemään, kun myyjän silmä välttää. Onko kyse todellisesta köyhyydestä vai kleptomaniasta, ihan välttämättömästä pakosta viedä salaa vai vain piittaamattomuus tämän maailman säännöistä?

Minusta tuntuu, että varastaminen on useissa tapauksissa vain paha tapa. Joiltakin on hämärtynyt käsitys siitä, mikä on oikeaa ja mikä väärää. Tuolla kyseisellä kirpputorilla oli esim. ollut myytävänä kymmennen euron hintainen jääkaappi. Ei kelvannut kenellekään! Mutta kun tilan puutteen vuoksi kaappi oli siirretty ulos ihmisten näkyville, oli kaappi saanut yhtäkkiä jalat alleen! Siitä tulikin äkkiä himoittu, kun sen sai viedä varastamalla. Tätä ihmisten varastamishimoa käyttävät jotkut hyväkseen kyseenalaisesti. Eräästä toisesta kaupungista kuulin, että jotkut vievät esim. vanhan tarpeettoman polkupyöränsä maantien varteen tai asemalle, ja kas, parin päivän kuluttua he ovat päässeet eroon pyörästä "sivistyneesti". - Se on varastettu!

Silmiini osui netistä eräs keskusteluketju varastamisesta. Alkuperäinen kysymys oli, saako ruokaa varastaa nälkäänsä. Ottamatta siihen kantaa sen enempää totean vain, miten todella oudoiksi ovat muuttuneet ihmisten käsitykset oikeasta ja väärästä. Ja miten suurta on eri ihmisryhmien tietämättömyys toisten ihmisryhmien todellisista oloista, mikä myös tuli sivutuotteena selväksi kommentteja lukemalla. Tämä tietämättömyys pätee siis joka suuntaan.  Mutta mediahan muovaa meidän ihmisparkojen käsityksiä haluamaansa suuntaan. Ja ihmisillä on paha tapa yleistää asioita jonkin yksittäisen tapauksen mukaan.

Satuin jokin aika sitten lukemaan afganistanilaisen Khaled Hosseinin kirjan Leijapoika. Siinä isä opettaa poikaansa: Pahin rikos on varastaminen! Jos valehtelet, varastat toiselta oikeuden totuuteen. Jos viettelet toisen miehen vaimon, varastat lapsilta äidin, jos tapat jonkun, varastat hänen elämänsä jne.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Tautologiaa vai hyvä tehokeino

Turhaa toistoa nimittävät kielitieteesä tautologiaksi. Se on paha asia, siitä rokotetaan ankarasti oppilaiden aineissa ja sille nauretaan poliitikkojen puheissa. Ei saa kirjoittaa vaikkapa sanaa minikirjanen, sana kun ilmaisee peräti kahteen kertaan, että on kyse pienestä kirjasta.

Olen aina miettinyt pikkuvauva-sanaa. Eikö siinä ole turhaa toistoa, eikö vauva ole aina pieni? Ilmaisun käyttö tuntuu  ainakin olevan kovin yleinen. Ja olen ollut huomaavinani, että   puhujat käyttävät pikkuvauva-sanaa sekä nimenomaan ihan pienistä vauvoista että vaikkapa melkein vuoden ikäisistä, lähes kävelevistä.  Japanista kertovissa onnettomuusuutisissa mainittiin, että raunioista oli löytynyt pikkuvauva. Tämä oli nelikuinen ja oli selvinnyt raunioissa yksin kolme päivää. Minusta tuntuu, että pikku-etuliitteellä halutaan tässä yhteydessä korostaa vauvan sankaruutta. Sanaa on käytetty tehokeinona.

Mutta ei aina ole kyse tehokeinosta. Joskus toistolle ei ole mitään järkevää perustetta. Näin jossain kaupattavan naisten alushameita. Heti nousi mieleen kysymys, missähän sitten myydään miesten alushameita. Onkohan sellaisiakin olemassa? Tai miksi yleensäkin olisi oltava erikseen miesten ja naisten alushameita, eivätkö samat alushameet käy molemmille?

Kun keksittiin laite, joka tallentaa ihmisen kuvan paperille, ei kojeelle ollut heti lyhyttä ja ytimekästä suomenkielistä nimeä. Se oli vain valokuvauskone. Minua vanhemmat ihmiset puhuvat vieläkin pelkästään valokuvauskoneesta, vain harvoin myöhemmin käyttöönotetusta  kamerasta. Elleivät sitten nämä kaksi käsitettä ole sekoittuneet yhteen valokuvauskameraksi.  Itsekin olin käyttänyt sujuvasti tätä viimemainittua ilmausta, kunnes mieheni kiinnitti huomioni tautologiaan: Miksi pitää ilmaista  sama asia moninkertaisesti, jo pelkkä kamera ilmaisee käyttötarkoituksen!

Olen nähnyt jonkun pohtivan jossain myös esimerkiksi ilmausta suomen kieli. Jos opettaa suomen kieltä, sehän on sama kuin että henkilö opettaa suomea. Kirjoitetussa kielessähän me  näemmekin, että on kyse kielestä. Mutta puhuttaessahan voidaan tarkoittaa myös maata. Joku opettaa toiselle Suomea, sen jokia ja paikkakuntia. Ehkä joskus on paikallaan selventää, mistä on kyse.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Ihmeellisin eläin ja alhaisin rotu

Ihmeellisin eläin? Omituisin lintu? Alhaisin ihmisrotu? Omituisimmat koirarodut? Julmin petoeläin?
Arvaa, mitä sata vuotta sitten on kirjoitettu oppikirjoissa noihin kysymyksiin vastaukseksi! Annan vastaukset vasta tämän tekstin lopussa.

Olen joskus hankkinut kirpputoreilta viime vuosisadan alkupuolella painettuja oppikirjoja. Kaikki kunnia senaikaisille kirjoille, mutta joskus kirjojen tekstien lukeminen on kyllä lievästi sanottuna huvittavaa. Toisaalta ihan kauhistuttaa, miten asenteellisia kirjat ovat. Kansakoulun maantieteen kirjassa vuodelta 1934 kirjoitetaan esimerkiksi afrikkalaisista: "...neekereillä hermot eivät ole niin herkät kuin eurooppalaisilla. ..... ja likaiset ovat myös vaatteet, mikäli niitä pidetään. .... Hengenlahjat eivät ole kehuttavat. Laskennon oppiminen on vaikeaa ja uskonnon oppiminen käy hitaasta. ...Egyptiläiset asuvat kurjissa savimajoissaan".

Laskeskelin joskus, että isäni oli täytynyt lukea tuota äskeistä kirjaa aikoinaan koulussa, ja luin hänelle tuollaisia pätkiä, jotka minusta kuulostivat pöyristyttäviltä. Isä ei nähnyt mitään ihmeellistä ilmauksissa. Ja hänen mielestään, jos vaatteet tai maja kerran ovat likaiset, miksei sitä voi oppikirjassa mainita. Ja vaikka mielestäni isä ei ollut mikään rasisti, hänestä rotujenkin kuvaus oli silti okei. Ja minä kun pidän oppilaitani aina koekaniineina, olen joskus lukenut heillekin samaa tekstiä. Oppilaiden mielestä oli kyllä huvittavaa. Heistä ilmaisu oli kauttaaltaan erikoista ja nykykirjoissa ei-hyväksyttävää.

Jos kirjoittajan asenne näkyy äskeisissä lauseissa hyvin, näkyy asenne vielä paremmin vaikkapa Koulun eläinopissa vuodelta 1916. Esimerkki luvusta, jossa kuvataan apinoita: "Ihmisen muotoisiksi sanotaan niitä vanhan maailman apinoita, jotka, kuten oranki, ovat hämmästyttävässä määrässä ihmisen kaltaiset ....  hengenlahjatkin ovat pienemmät kuin alhaisimpien ihmisrotujen.  ... mitä alhaisemmalla kehitysasteella joku rotu on, sen pienempi on juopa, joka erottaa sen kehittyneimmistä apinoista."

Kirjoittaja ei pelkästään tyydy kuvailemaan kohdetta, vaan ujuttaa omia mielipiteitään väliin vaikkapa eri eläimiä kuvatessaan: "Paviaanit...ovat äkäisen ja vastenmielisen näköisiä. .. Inhottavan näköinen on mandrilli. ... Omituisimpia koirarotuja ovat ..." Kirjoittajan mielestä siis vain se on normaalia, mihin me suomalaiset olemme tottuneet. Toisaalta kuvailun voimakkuuden ymmärtää, sillä sanallinen kuvailu oli ainoa keino yrittää saada opetetuksi, millaisesta oliosta on kyse, eihän ollut valokuvia tai videoita, joista oppilaat olisivat voineet itse muodostaa käsityksen eläimistä. Piirrokset kirjassa ovat ansiokkaita. Ja onpa otettava vertailukohteita sieltä, mistä suinkin niitä on saatavissa: "Ne pitkähäntäiset apinat, joita posetiivin soittajat kulettavat mukanansa, ovat marakatteja..." Posetiivi on ollut selvästikin kaikille tuttu vertailukohde, mutta hyvä, että kirjoja välillä uusitaan. Taitaa olla marakatti heille tutumpi kuin posetiivi.

Kirjoissa on paljon muutakin erittäin mielenkiintoista. Jo pelkästään nykykielen kannalta hassu ruotsin kaltainen sanajärjestys tekee hyvin vanhahtavan ja huvittavan vaikutuksen, puhumattakaan joidenkin sanojen merkityserosta nykykieleen verrattuna. Mielenkiintoista on sekin, että esim. karhun väitetään olevan jo melkein sukupuuttoon tapetun. Tuo varmaan pitääkin paikkansa. Ei minunkaan lapsuudessani niitä ollut, samoin kuin sudetkin oli tapettu Suomesta melkein kokonaan. Vasta ihan viime vuosina niitä on alkanut ilmestyä.

Ai niin, kiinnostaako tietää, millaisia väittämiä alun kysymyksiin on noissa vanhoissa kirjoissa? -Ihmeellisin eläin on kirahvi, omituisin lintu kameelikurki, julmin peto leijona, alhaisin ihmisrotu Australian neekerit, omituisimpia koirarotuja mm. vinttikoira, villakoira, mäyräkoira.

Kirjat: A. Jotuni: Kansakoulun maantiede vuorokurssittain. WSOY. Porvoo 1934.
K.E. Kivirikko: Koulun eläinoppi. WSOY. Porvoo 1916.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

En ihan vielä alkanut ratsastaa


Perjantaina oli koulun talviurheilupäivä. Erikoiset teemapäivät ovat siinä mielessä kivoja, että pääsee itsekin tutustumaan sellaisiin asioihin, mitä ei muuten saisi ikinä tehdyksi itsekseen.  Oppilaat saivat taas valita muutamasta kohteesta mieleisensä. Osa meni laskettelemaan, osa hiihtämään. Itse olin ryhmässä, joka lähti ratsastamaan. Tähän ryhmään olin toivonutkin pääseväni, sillä ratsastus oli vielä niitä harvoja asioita, joita en ollut päässyt näkemään oppilaitten mukana.

Olin kahden vaiheilla, kokeilenko itsekin ratsastamista, mutta sitten minuun iski laiskuus, kun näin sen kaiken valtavan puuhan. Eihän siellä ole hevoset valmiina, että sen kuin vain hyppää satulaan. Vaan hevoset piti ensin hakea ulkoa laitumelta, sitten harjata ja putsata. Tämän jälkeen alkoi valjaitten valkkaaminen ja valjastaminen. Kun kaikki oli valmista, huomattiin, että laitumelta oli haettu yksi hevonen liian vähän. Ennen kuin sekin oli saatu lähtökuntoon, oli aikaa kulunut jo vaikka kuinka paljon.

Ei ollut helpompaa kypärän valitseminenkaan. Liian pieniä tai liian isoja, jättääkö pipo alle vai ei, kas pulmaa riitti vaikka kuinka. Sitten hevoset ohjastajineen riviin. Miten päästä selkään, oli seuraava pulma. Mutta hyvin oppilaat suoriutuivat, vaikka ymmärsin, että osa ei ollut kuin korkeintaan kerran ollut hevosen selässä aiemmin.

Tietysti nämä olivat rauhallisia hevosia, mutta siltikin minua olisi varmaan kauhistuttanut, kun olisi yksin pitänyt olla vastuussa hevosen kulkemisesta, jos olisin selkään mennyt. Oppilaat kyllä osasivat hyvin ohjata hevosia. Yhdellä oppilaalla oli jopa liiankin rauhallinen eläin, joka olisi mielellään vain seistä köhjöttänyt paikoillaan, joten taas laitumelle valkkaamaan uutta. Koska sää oli nollakeli, tarttui hevosten kavioihin koko ajan valtavia tieroja, isoja lumikokkareita, joten hevonen kulki kuin naiset korkokengillä, hieman horjuen. Näitä tieroja piti omistajien koko ajan kopsutella vasaralla irti. Kun sitten loppuajasta hevoset jo vähän juoksivatkin, irtosivat tierat itsestään.

Mutta ratsastuksen jälkeen oli taas seuraava ongelma, miten päästä selästä pois sekä valjaiden putsaus ja hevosten laitto karsinoihin. Hevosia olisi taas pitänyt harjatakin, mutta meillä ei ollut siihen enää aikaa, sillä bussi jo odotteli. Ei ole yksinkertaista näköjään ratsastuksen harrastaminenkaan. Mutta omistaja kertoi, että ne jotka ratsastusta harrastavat, tulevat jo aamusta, eivätkä lähtisi pois vielä illan tullessakaan.

torstai 10. maaliskuuta 2011

Taas olen viisastunut

Oikein kiva, että ihmiset matkustavat. Opettajainhuoneessa oli  tuliaisia vähän eri puolilta maailmaa, oli halvaa Israelista, karkkeja Italiasta ja Venäjältä, suklaata Norjasta. Ja vielä mukavampi, että lähettävät rannalle ruikuttamaan jääneille kortin. Jopa Jordaniasta on tullut minulle kortti, ja kaikkein riemullisinta on tietysti, jos ymmärtävät lähettää sellaisen postikortin, joka jotenkin liippaa kieliä.

Israelista tuli oikein heprean kielen aakkoset. Korttia tutkimalla minulle valkeni, että hepreaa luetaan oikealta vasemmalle. Opin senkin, että alf on ensimmäisen kirjaimen nimi ja tav viimeisen. Nettiä selaamalla sain tietää, että heprean kielessä kirjoitetaan näkyviin vain konsonantit, vokaalit voidaan merkitä, jos tarvis. Ja ilahdun aina, jos opin jonkin ennestään tutun paikannimen varsinaisen merkityksen, kuten nytkin: Tel Aviv tarkoittaa kevään kukkula, aviv on siis kevät. Ja anteeksi pyydellään tuon kortin mukaan sanalla slicha. Näissä kortin kuvissa aina ensimmäinen sana tarkoittaa aakkosen nimeä.

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Saksan karnevaaleista


Kun meillä on laskiainen, monissa muissa maissa on karnevaalit. Eli juhlitaan oikein kunnolla ennen 40 päivää kestävää paastonaikaa, joka päättyy pääsiäiseen. Kaikki tuntevat Rion karnevaalit, mutta Saksan karnevaalit ovat monille yllätys. Eikä Saksassakaan joka paikassa vietetä hulvattomia karnevaaleja. Mahtavimmat karnevaalit näkee Kölnissä, Mainzissa ja Düsseldorfissa. Joissakin paikoin ei koko kemuista tiedetä mitään.

Kölnissä mm. saadaan koko kaupunki sekaisin viikoksi. Ihmiset ovat kuin hulluja, riehuvat ja möykkäävät. Käytännöllisesti katsoen koko kaupunki on ylösalaisin. Juuri Rosenmontagina eli ruusumaanantaina näkee parhaimmat kulkueet ja tilaisuudet.  Karnevaaliperinne on järjestäytynyttä. Eri yhdistykset ja firmat järjestävät mitä mahtavimpia kulkueita, Rosenmontagszüge, kulkueissa kulkevat heittelevät yleisölle karkkia ja kaikkea mahdollista pikkutavaraa, Kamelle! Videoita katsomalla voi yleisön kuulla huutavan koko ajan Kamelle, Kamelle!

Kölnin karnevaalien tunnuslause on Kölle Alaaf! Tilaisuudessa kuin tilaisuudessa huudetaan tuota tunnushuutoa ja nostetaan kättä yläviistoon. Ympäri kaupunkia järjestetään hienoja juhlia. Yläkuvassa joitain valokuvista kuvattuja kuvia Kölnin karnevaaleilta vuodelta 2002, jolloin minulla oli tilaisuus nähdä tuota ilakointia kokonainen viikko. (huoh!) Vasemmalla ylhäällä saksalainen tuttavaope lähdössä iltatilaisuuteen karnevaalipuvussaan. Hänellä oli kokonainen arkullinen erilaisia karnevaalivaatteita! Ja päivällä tietysti oli eri puku kuin illalla. Parissa kuvassa olemme perheen pojan kanssa lajittelemassa Bergisch-Gladbachin pikkukulkueista saamiamme Kamelleja. Kaikki olivat nimittäin ihan märkiä ja ravassa, kun satoi koko ajan.

Laitan yhden löytämäni videonpätkän malliksi tältä vuodelta. Kannattaa katsoa useampia ja eri vuosilta, You tubeen hakusanaksi esim. Rosenmontagszug in Köln. Zug ei tässä yhteydessä tarkoita junaa vaan kulkuetta.



Kölnin alueella soi karnevaalimusiikki koko viikon ja kaikkialla.  Tässä yksi linkki karnevaalimusiikkiin.

Joissakin pikkukylissä Alpeilla voi nähdä puolestaan omanlaisiaan karnevaaleja. Niitä nimitetäänkin tavallisesti sanalla Fasching tai Fastnacht (fasten=paastota). Alpeilla Mittenwaldin kylässä esimerkiksi on tällaiset juhlat pahojen henkien karkottamiseksi:

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Daunshiftaaminenko muka uutta


Ei ole enää sellaista tuuttia, josta ei hehkutettaisi down shiftaamista, slow foodia tai slow lifea. Jo useaan otteeseen on eräs kaverinikin kiukutellut, että hän on osannut kaikkea tuota ilman, että kenenkään on tarvinnut sitä tulla neuvomaan ja ihmetteli, mikseivät muutkin ymmärrä elää samanlaista normaalia, eli ihmiselle sopivaa ja luonnollista elämää. Mutta kaveripa ei olekaan ymmärtänyt, että mikään ei kenellekään ole mitään, jos sitä ei markkinoida englanniksi tai jos sitä ei joku julkkis ja idoli tai guru tule televisiossa esittelemään.

Jos sanon, että laitan kotona itse kunnon suomalaista ruokaa, vaikkapa hernerokkaa,  vispipuuroa, lihapullia ja vaikka mitä, koska olen aina tehnyt niin, katsovat ihmiset vinoon ja naureskelevat, että tuo on vähän pimeä. Minäkin olen vasta alkanut ymmärtää, että minun kuuluukin sanoa: "Luin Glamorous Luxus Life -lehdestä, että valmisruoat sisältävät tosi paljon lisäaineita ja ulkomailta tuotetuissa vihanneksissa on runsaasti myrkkyjäämiä, joten olen alkanut syödä slow food. Ja kun minulla on niiiin kauheasti kokouksia ja harrastuksia, on pakko tehdä valintoja, olen alkanut vähän down shiftaamaan". Silloin nyökyttelevät kuulijat ymmärtäväisesti ja myhäilevät, että onpa tuo aikaansa seuraava ja niin moderni että.

Muistan, kuinka vuosikymmeniä sitten tänne muutettuamme entisiä opiskelukavereita tuli kylään kesällä. Mansikkamaalla kuoputtaessani eräskin seisoskeli tontin reunalla ja totesi: "Tehän fakkiudutte tänne vähitellen!"  Minkä tahansa alan fakki-idiootti oli tuohon aikaan paha asia. Mutta näin jälkeen päin sopii vain kysyä, kuka meistä loppujen lopuksi on enemmän fakkiutunut! Olen tavannut monia kaupungissa asuvia ns. meneviä ihmisiä, jotka eivät juuri kotikatuaan pidemmälle ole ehtineet. Minä vieläkin ihmettelen, mikä on sellainen asia, josta olen jäänyt täällä asuessani paitsi. Jos sellaisen joku vielä keksii, lähden heti tältä istumalta kokeilemaan!

Sitä paitsi hitaampaa elämää elävät ihmiset ovat ehkä kekseliäämpiä, kaikki tekeminen on keksittävä itse. Heillä on aikaa  sulatella kokemaansa ja ehkä soveltaa saatua tietoa uudella tavalla. Minuun teki vaikutuksen tämänaamuisessa lehdessä ollut artikkeli tämänvuotisesta Suomen Euroviisuedustajasta Paradise Oskarista. Jutussa poika kertoo asuneensa maalla, kaukana keskustasta ja kun ei ollut muuta tekemistä, opiskeli englantia ja rämpytteli kitaraa. Sillä tavalla! Jos olisi aina hengaillut vain kadulla kavereiden kanssa, olisi euroviisupaikka jäänyt ehkä saamatta, olisiko tullut kisaan menneeksikään.

Martta-liittokin on ottanut tehtäväkseen ihmisten neuvomisen tässä hitaammaassa elämänmenossa. Monellakin sivulla on neuvoja, mutta myös keskustelupalstoja. Hidastaminen ja hitaampi elämä näyttävät tarkoittavan eri ihmisille eri asioita, mutta haitanneeko mitään. Ei kaikkien tarvitse muuttaa maalle ja alkaa pitää lehmiä ja loukuttaa pellavia, ei se sovi jokaiselle. Pääasiahan on, että kukin löytäisi sen oman tapansa elää tyytyväistä elämää, ilman stressiä.

torstai 3. maaliskuuta 2011

Erikoisia perintöesineitä


Äidin luona käydessä äiti kantoi pöytään vielä joitain isän henkilökohtaisia tavaroita, joita tarjotteli meille kolmelle perilliselle. Minusta aika jännä nähdä, miten aika on muuttunut totaalisesti entisistä ajoista: kenellekään ei tahdo kelvata mikään, ja varsinkin, kun äiti ja isä eivät koskaan ole omistaneet mitään kovin arvokasta. Eikä nyt ainakaan vanhat vaatteet kelpaa, vaikka kuinka hyviä olisivat.  Tällaisessa tilaisuudessa näkee konkreettisesti, miten me ihmiset keräämme turhaakin roinaa ympärillemme. Ei isä ollut mikään keräilijä, mutta muut olivat lahjoittaneet hänelle kaikenlaista. Mitä nyt kukaan tekee esimerkiksi Seinäjoen kaupungin lahjoittamalla lasisella möntillä, jossa lukee: Seinäjoen kaupunki. Paitsi ehkä sitten, kun esine on tarpeeksi vanha.

Monilla esineillä on tietysti tunnearvo ja siihen liittyvä tarina arvokkaampi kuin rahallinen arvo. Kuvasin itse saamistani esineistä kolme, joilla on minusta suurin tunnearvo. Taskukellon on isäni isoisä saanut vuonna 1938 kultahääpäivänä. Isän isoäidille puolestaan oli silloin ostettu kultasankaiset silmälasit. Ei muuten kauaa saanut isoisä nauttia lahjastaan, sillä hän oli kuollut puolen vuoden kuluttua kultahääpäivästä. Minulle tunnearvoa tuo entisestään se, että kello on säilynyt mukana kaikissa sodan pyörteissä evakkomatkojenkin aikana.

Minusta mielenkiintoista on sekin, että kun tuolle juhlivalle hääparille olivat perilliset aikoinaan ostaneet yhteistä lahjaa, oli yksi henkilö unohtunut ottaa lahjaan mukaan. Tämä oli ostanut omasta puolestaan kuusi ruokalusikkaa. Kun sitten isoisä oli kuollut, oli lusikat jaettu perukirjoituksessa jokaiselle perilliselle, siis kullekin yksi lusikka, jolla aina ruokapöydässä söi. Tuo lusikka periytyi aikoinaan isälleni, ja se oli isän lempilusikka ja arvokas, vaikkei rahallisesti. Mutta se oli isälläni isoisänsä lahjakellon lisäksi ainoa esine, joka hänellä oli Karjalasta muistona. Luulen, että tuo lusikkakin periytyy minulle asti vielä joskus.

Ihmeellisin ja erikoisin saamani esine on kuvassa näkyvä korvankaivuupuikko. Isän äiti oli sairastunut ja kuollut sodan aikana evakossa ollessa, liekö syöpää tai jotain muuta paisetta, ja korvista piti kaivaa jatkuvasti jotain töhnää. Ei ole kai muuten tämäkään arvokas, mutta mennyttä historiaa kuitenkin, ja todellakin ainoita esineitä, joita suvussa on sotavuosilta tai sitä vanhemmalta ajalta.

Kultainen sormus kuvassa ei ole isäni peruja, vaan se on äidin puolelta minun mummoni mummon vihkisormus. Sormus on kulkenut aina vanhimmalle tyttärelle. Minä olen siis jo viides sukupolvi, jolla se on. Ihme, että äiti antoi sen minulle jo nyt, vaikka hän on aina ollut sitä mieltä, että saan sen vasta hänen kuoltuaan. Joskus 10 vuotta sitten pyysinkin sitä jo, sillä äiti ei ole koskaan malttanut sitä laittaa sormeen. En saanut sitä silloin, äiti kun on kovin tarkka tällaisissa asioissa. Minä aion pitääkin sormusta ihan jokapäiväisesti, se sopii hyvin omieni lisäksi. Siitä on enemmän riemua sormessa kuin jossain laatikon pohjalla. Ottakoon tyttäreni sen sitten kuoltuani minun sormesta.