Rytmi tärkeää

Äkkiä sitä ihminen oppii vapaaherrattaren rooliin. Vapaa jakso töistä on loppumaisillaan, ja jo alkaa ahdistaa, että viikon kuluttua pitää alkaa täys tohina päälle. Varsinkin kun päivittäin pukkaa tekstiviestiä: mitä ohjelmaa abeille ruotsista ennen penkkareita, pidetäänkö preliminääri, missä luokassa ruotsin kuuuntelut jne. Kääk, olin onnellisesti unohtanut, että yo-kuuntelutkin alkavat ihan  koht´sillään, puhumattakaan penkkareista ja itse kirjoituksista. Kai sinne laitokseen on työnnyttävä joku päivä vähän ennakoimaan tulevaa tilannetta.

Takana alkavat olla siis ne päivät, kun aamulla saa hitaasti kaikessa rauhassa syödä aamiaista, lukea lehden, katsoa Aamu-tv:tä, sitten hissun kissun vain alkaa päivä vaikkapa mieluisilla käsitöillä kuten klipsitöillä tai romaanilla tai jos huvittaakin istua tietokoneen ääressä, ei mikään sitä estä, sen kuin vain avaa koneen ja uppoutuu ihmeiden maailmaan.

Päivällä aina jonkinmoinen ulkoilu, mutta huom. pakollinen. Vaikka huonolla säällä tuntuu vaikealta vääntäytyä ylös sohvannurkasta, olen yrittänyt pitää kiinni tietynlaisesta rytmistä ja säännöllisestä elämästä, ettei työjakson alkaessa kävisi ylivoimaiseksi. Sen takia minulla on joka päivälle jonkinlainen iltamenokin tai harrastus tai ystävien kanssa on yritetty tehdä aina jotain yhdessä. 

Ns. asiantuntijat väittävät, että on tärkeää pitää jonkinlaista päivärytmiä. Olen huomannut, että rytmistä kiinni pitämisellä todella on merkitystä. Usein saa lehdistäkin lukea, miten esim. jotkut työttömät tai eläkeläiset tai muuten joutilaat putoavat kuin jonnekin kuiluun, kun eivät jaksa ryhtyä mihinkään. Tuo pitänee paikkansa. Ellei vakaasti päätä tehdä niitä inhottavia kotitöitä kuten siivous, pyyykinpesu, repsahtaneiden vaatesaumojen korjaus tai ruuanlaitto, ne jäävät roikkumaan ja entistä vaikeampi on aloittaakaan, vaikka aikaa kyllä olisi.

Nyt olen keksinyt senkin, miksi en yhtään ahkerammin tee juuri noita epämieluisia töitä, vaikka työkiireet eivät painaisikaan. Jossain alitajunnassa kun koko ajan muistuttaa jokin ääni: minullahan on vapaajakso, eihän minulla ole mihinkään kiirettä eikä pakkoa. 

Ja sitten kaikki luiskahtaakin laiskottelun puolelle, ja kaikki epämiellyttävä jää tekemättä, kun menenkin vaikkapa valkkailemaan koneelle valokuvia.

Kalevalaa tutuksi

Kalevala tuntuu meistä monesta pakkopullalta. Teos sisältää niin paljon vieraita vanhentuneita sanoja, sanontoja ja sanamuotoja, että moni koululainen huokailee raskaasti joutuessan kahlaamaan runoja läpi.

Meillä on kuitenkin toisin. Paikkakunnalla järjestetään vuosittain Kalevalan-päivän tienoilla kulttuuritapahtuma, jossa alakoulun kuudesluokkalaiset ovat tehneet annetusta Kalevala-runosta kuvituksen, tekstin tai näytelmän. Paras tyttö ja paras poika palkitaan sekä he saavat arvonimet Pikku-Elsa ja Seppo Ilmarinen. Järjestävänä tahona ovat Kalevalaiset Naiset yhdessä alakoulun opettajien kanssa.

Eilen illalla oli Kalevalaisten Naisten kokous, jossa suunnittelimme oppilaille tehtävät. Tänä vuonna on käsittelyn alaisena runo 15. Sen mukaan tämä on jo viidestoista kerta tuon laatuista tilaisuutta, sillä runoja on alettu käsitellä vuosittain järjestyksessä teoksen alusta lähtien. Askaretta riittää siis vielä yli 30 vuodeksi!

Kalevala on itse asiassa kiehtova teos. Kyllä se minusta pärjää Harry Potterille tai muille taruolennoille. Se mikä varmaan useimpia Kalevalassa rasittaa on juuri kielen kankeus. Sellaisetkin sanat kuin uksi, hurme, suka, värttinä ovat ainakin nuorille ihan vieraita. Hieman totuttelua vaatinevat sellaisetkin ilmaukset kuin "katseleikse, käänteleikse" tai toisto, jonka sanat eivät sinällään välttämättä aukea selittämättä: "riutumahan riihipuiksi, kaskipuiksi kaatumahan". Tuntenevatko lapset tai nuoret enää sanoja riihi tai kaskikaan.

Mutta eihän joka sanaa tarvitse erikseen selitelläkään. Pääasiahan on juonen sisältö, jonka alakoulun opettaja osaa tuoda erittäin hyvin selväksi oppilaille. Oppilaat ovat jopa laulaneet tiettyjä tapahtumakohtia, minkä jälkeen oppilaat ovat pyytäneet että lisää, lisää!

Tällainen Tapaus

Eilen illalla oli lukiolaisten teatteriretki. Savonlinnassa kävimme katsomassa Tenhusen dekkarin Mustat kalat, joka oli oppilaiden itsensä valitsema. Näytelmä on sopiva nimenomaan Savonlinnassa esitettäväksi, sillä siinä tapahtuu Olavinlinnassa murhia.

Olen varmaan ennenkin ilmaissut, että en ole kauhean innostunut dekkareista. Vain silloin tällöin saatan lukaista jonkin opuksen. Tämä näytelmä jakoi ihmisiä kahteen leiriin, joku tykkäsi, joku ei. Itse en ollut järin innostunut jo ensinnäkin siitä syystä, että dekkarit eivät ole lempiaiheitani. Minusta olisi näytelmää voinut lyhentää ainakin puoli tuntia, ainakin jo kättelyssä alkoi pitkästyttää. Turhaa jaarittelua monin paikoin, välillä sekavaakin. Lisäksi minua ärsytti, että naisnäyttelijät puhua pälpättivät hermostuksissaan niin, että ei saanut mitään selvää. Tietysti se oli tavallaan hyvin näytelty, sellaisiahan ihmiset oikeastikin ovat hermostuttuaan, mutta jos on kirjoitettu oikein pitkät vuorosanatkin, eikö niistä olisi hyvä saada selvääkin. - Vai oliko sillä sitten niin väliäkään, mitä sanoivat.
Lavasteet olivat hyvät.

Se oli kuuden tunnin reissu. Matkoihin yhteensä kolme tuntia ja loput perillä oloa. Mutta eihän se ollut mitään siihen verrattuna, miten pitkä päivä tuli erään oppilaan äidille. Pari henkeä oli peruuttanut viime tipassa teatterimatkan, ja oppilas soitti äidilleen, tulisiko tämä peruutuspaikalle. Äiti oli juuri tulossa toiselta paikkakunnalta kampaajalta, mihin matkaan hänkin oli lähtenyt tuttavansa kanssa jo aamusta. Äiti tuttavineen ehti juuri ja juuri bussiin ja niin sitä lähdettiin taas puoliksi samaa tietä takaisin päin, mistä he olivat juuri tulleet.

Kävisihän sitä teatterissa vaikka useamminkin, jos lähempänä olisi. Vai onko peräti niin, että jos teatteri olisi juuri tuossa vieressä, ei siellä tulisi käydyksi senkään vertaa. Täältä silloin tällöin ihmisten ilmoille lähteminen on sentään aina Tapaus.

Olemme erehtyväisiä

Kansalaisopiston ryhmään tuli uusi opiskelija. Valitettavasti hänellä oli eri kirja kuin meillä. Hän väitti, että opiston ohjelmassa oli kirjan nimeksi mainittu juuri hänen ostamansa kirja. Hän oli kovin hämmästynyt, miten hän on voinut ostaa väärän kirjan. Mistä se oli tullut hänen mielikuviinsa! Epäilimme, että hän oli selaillut jonkin toisen opiston piirejä ja sieltä ehkä tarttunut muistiin juuri hänen ostamansa kirjan nimi.
 Heti kotiin päästyäni tarkistin opiston  ohjelmasta, eikä siellä kevään ohjelmassa edes mainita mitään kirjaa! Syksyn ohjelmassa oli mainittu, mutta se oli juuri se, minkä muut olivat hankkineetkin ja jota olimme jo syksyn lukeneetkin.

Tunnen sympatiaa opiskelijaa kohtaan. Kuulostaa niin kovin tutulta tuollainen erehtyminen. Itselleni sattuu samantapaisia vähän väliä. En myönnä olevani huolimaton. Mielestäni olen huolellinen ja kun olen tiedostanut tuollaisten lapsusten sattuvan itselleni vähän väliä, yritän tarkistaa kaikki asiat entistä huolellisemmin. Silti aivoissa aina jokin asia vinksahtaa juuri niin kuin ei pitäisi. Tulee menneeksi väärään paikkaan ja väärään aikaan, tehneeksi vääriä asioita väärällä tavalla.

Eihän siinä mitään, erehtyminen on inhimillistä, johan sen tiesivät ne kuuluisat muinaiset roomalaisetkin, errare humanum est. Mutta on aina olemassa ihmisiä, jotka ovat äärimmäisen täydellisiä. He muistavat aina muistuttaa, että ole huolellisempi, tarkista paremmin, yritähän nyt edes muistaa, koeta keskittyä! Se on ärsyttävintä, mitä tiedän, ja nimenomaan kun tuntuu, että nuo lausumat ovat epäoikeudenmukaisia. Ihmisen aivokapasiteetti näyttää vain yksinkertaisesti olevan rajallinen ja väärille raiteille vinksahtava teki mitä teki. Siksi ihmetyttää, miksi jotkut ovat saaneet erehtymättömät aivot. Jos jollekin sattuu erehdyksiä, nämä erehtymättömät muistavat aina vinkaista ensimmäisenä: "Ei minulle vain satu, kyllä minä muistan aina olla huolellinen!"

Hähää, enhän minä tietystikään ole vahingoniloinen, mutta olen huomannut, että sattuu sitä heillekin unohtamisia, virheitä liikenteessä, liukastumisia kadulla ja käsien katkeamisia ja vääriä lauseita ja muuta vastaavaa, vaikka he ovat niin huolellisia että!

Sielunrauha häviää

Minun sielunrauhalleni olisi kaikkein parasta, kun en lukisi yhtään kirjaa, en varsinkaan mitään tosielämään perustuvia. Eilenkin luin koko päivän Ruandan kansanmurhasta selvinneen Leah Chishugin kirjaa Pitkä matka paratiisiin. Lukemista ei voinut millään lopettaa ennen puolta yötä ja yöllä uni oli sitten pätkittäistä. Kirjan tapahtumat kummittelivat unissani koko yön, valtavia ruumiskasoja kaduilla, Leah ryömimässä niiden alta elävien kirjoihin vatsa auki viillettynä. Ja uniin sekoittuivat lisäksi vielä kaikki muutkin maailman tapahtumat suomalaisten sieppauksista Jemenissä ja jostain syystä Al Quaidat ja muut vastaavat.

Varsinkin afrikkalaisten pakolaisten omaelämäkerrat ovat mieltä järkyttävää luettavaa. Voimme vain kuvitella niitä kauheuksia, joita maailmalla tapahtuu kaiken aikaa. Kyllähän aikoinaan uutisia seurattiin kauhistuneina, mutta tällainen jonkun omakohtainen kertomus tuo tapahtumat niin lähelle kuin olisi ne itse kokenut. Ihmettelen vain, että jos asioita näinkin kaukaa seuranneena ne tunkevat uniin, niin miten asianosaiset itse ikinä kykenevät niistä selviämään järjissään. Mutta eiväthän monet selviäkään. Useat traumatisoituvat lopuksi elämäänsä.

Kiinnitin huomiota kirjan nimeen. Vaikka englanninkielinen alkuperäinen nimi on A Lon Way From Paradise, on se käännetty juuri päinvastoin eli Pitkä matka paratiisiin. Kirjoittajalle lapsuus Ruandassa Afrikassa ennen sotaa oli paratiisi, josta hän joutui pakenemaan. Mutta länsimaiselle kääntäjälle  länsimaat näyttäytyvät tietysti paratiisina. En kuitenkaan usko, että Lontoo, jossa kirjoittaja nykyään asuu, tuntuu afrikkalaisesta kovin paratiisilta, vaikkakin tietysti kaikkien kauheuksien jälkeen vähiten kauhea. Miksei tietysti voi ajatella niinkin, että kirjoittajalla on nyt Lontoosta pitkä matka sinne entiseen paratiisiin. Ihan kuinka päin vain.

Lisäys: Luin vasta tuon alun kirjoittamisen jälkeen kirjan loppuun.  Kirjan loppu muuttaakin kirjan nimen merkitystä. Tarkemmin kun ajattelee, otsikon suomennos on sittenkin ehkä osuvampi nimi kirjalle kuin alkuperäinen, maailma ei näytä tulevan juuri paremmaksi, paratiisiin on tästä todella pitkä matka.

Kunpa kuitenkin aina muistaisimme pitää mielessämme, että olivat asiat meillä miten huonosti tahansa, ne voisivat olla vieläkin huonommin. (Tai sitten vielä paremminkin ;)

Lähitontilla

 Tulipalokohan se tuolla käryää? Ei suinkaan, vaan harvinaisena näyttäytyvä aurinko sattui osumaan haketuspölyyn. Kuva on jo siltä päivältä, kun oli vuoden pimein päivä eli talvipäivän seisaus ennen joulua. Itse asiassa se taisi olla talven valoisimpia päiviä, sillä sen jälkeen ei aurinkoa ole juuri näkynytkään.

Tämä kuva on jo aiemmin syksyllä otettu samasta tilanteesta. Kaksi kertaa viikossa, maanantaisin ja perjantaisin, tulevat risujen ja polttopuun hakettajat viereiselle tontille, tekevät puista haketta, jonka vievät lämpökeskukseen. Tänäänkin kuuluu tontilta kova jyrinä miesten työskennellessä. Hake lingotaan suoraan kuljetuskonttiin ja reissuja lämpökeskukselle tulee useita päivän aikana.

Alkuaikoina hakettajat tekivät varastoon tontille valtavia kasoja, joista lämpökeskuksen hoitajat hakivat haketta aina tarpeen mukaan. Mutta ulkona seisoessaan hake oli märkää tai lumista tai siihen sekoittui maasta hiekkaa, joka tukki laitoksella polttimot. Siitä syystä on siirrytty murskaamaan puut aina tarpeen mukaan. Siinä on vain ongelmana, että viime pakkasillakin tarve olikin suurempi kuin oli osattu odottaa ja miehet joutuivat tulemaan sunnuntainakin töihin.

Viime syksynä oli tuota samaista haketta tehty iso kasa tontille odottamaan pururadalle viemistä varten. Kun kasalle satoi vettä ja sen jälkeen tuli lämmintä, alkoi kasa höyrytä ja kompostoitua. Tietysti kauhean hajuiset höyryt tulivat suoraan meidän pihaamme, ja ellei olisi tullut kylmempi sää ja kasa jäätynyt, olisin tehnyt kyllä valituksen meidän myrkyttämisestä. Ihmettelemmepä vain, miksi kasaa ei vietykään pururadalle.

Ostosturistin työpäivä

Tänään oli kaupungissakäyntipäivä. Uskokaa tai älkää, kyllä työstä sekin käy. En sentään herätyskelloa laittanut soimaan, mutta heti kun vain kynnelle kykeni, oli aamulla suunnistettava matkaan. Pitkää puutelistaa tavaten sitten juostiin tukka suorana paikasta toiseen. Ja kuinka ollakaan, kaikkein tärkeimmät asiat minulla unohtui kun en ollut muistanut viikkojen aikana merkitä puutelistaan.

Kuten nyt esimerkiksi käsilaukun sankojen korjauttaminen suutarilla. Jo Viron-matkalla marraskuussa huomasin, että melkein uudesta käsilaukusta olivat sangat katkeamispisteessä. En ymmärrä, miten niin heikosta materiaalista tehdäänkään laukkuja nykyään. No se siitä, ehkä ensi kerralla.

Kävimme viemässä muovikasseja vähän väliä autolle. Kun takakontti alkoi olla täynnä tavaraa, aloimme täyttää sisätiloja. Kuulen jo korvissani ihmisten naureskelun, että juu juu, kyllä tiedetään akkojen ostosreissut. Mutta hyvähän sitä on sellaisen naureskella, varsinkin kaupunkilaisen, joka voi vaikka joka päivä ostaa kaupan ohi kävellessään tavaran kerrallaan. Sellaisesta ei pääse kukaan naureskelemaan. Mutta minulle oli annettu jo hyvissä ajoin ukaasi, että on tuotava pähkinöitä linnuille. Ajoimme siis ekaksi Hong Kongiin ja raahasimme kaksi kymmenen kilon pussia takakonttiin. Johan kontti siitä tuli puolilleen, varsinkin kun siellä on talvisin aina varalta pieni hiekkasäkki ja lapio liukkaiden tai lumisten teiden varalta.

Ei minusta turhaa ollut sekään, että ostin kaksi puseroa miehelle. Hänellä ovat alkaneet vaatteet roikkua päällä, sillä vuoden mittaan hän on laihduttanut 40 kiloa ja vanhat vaatteet näyttävät viljasäkeiltä päällä. Ja kaikenlaista dödöä ja tiskirättiä, salaatinkastikkeita, joita ei lähikaupoista saa, piti lappaa ostoskärryihin. Tavallisesti ostan aina kuhaakin, koska täällä vesien äärellä asuvina emme sellaista herkkua näekään. Mutta niin on mennyt Suomessa alas päin ruokakulttuurikin, että ei ollut kaupassa kuin lohta, jota saa omaltakin paikkakunnalta. Oli jotain vietnamilaista ihme kalaa, jonka nimeä en muista. Ei oikein olisi innostanut niin kaukaa tuotu kala, mutta otinpahan nyt kerran kokeeksi. Samahan kai se sitten, mitä suuhumme mätämme, onkohan suomalainen kala yhtään sen myrkyttömämpää.

Itse asiassa ainut heräteostos oli talvikengät. Ostin suomalaista tekoa, vaikka olivatkin huiman kalliit. Mutta ne sopivat hyvin nimenomaan tällaisen suomalaisen jalkaan ja niissä on pohja tehty juuri meidän lumisille ja liukkaille kaduille. Syksyllä olin hölmöyksissäni ostanut kauniit parinkympin talvikengät, joissa meinasivat varpaat jäätyä pakkasilla, muistaakseni made in Korea.

Venäläisiä asiakkaita olivat kaupat pullollaan. Ei voi kuin olla tyytyväinen, että heitä tulee tänne ostoksille. Kyllä olisi Itä-Suomi entistä autiompi ja ruuhka-Suomi entistä tukkoisempi, jos täällä ei noita turisteja olisi. Heidän ansiostaan on meillekin täällä runsaasti liikekeskuksia ja valikoimaa. Muistan vielä oikein hyvin, millaisiksi olivat 10-20 vuotta sitten itäsuomalaisten kaupunkien keskustat taantuneet, kun ihmiset alkoivat kiihtyvällä vauhdilla hiissata itseään eteläiseen Suomeen.
Melkein kellon ympäri kesti tämä ostosturistin työpäivä, mutta mitä sitten!

Sillä ette tiedä päivää ettekä hetkeä

"Ei tunne tietänsä ihminen,
elo on kuin haihtuva hetkinen".

Tänään oli ensimmäinen arkipäivä loman jälkeen.
Tunnelma koulussa oli kovin alakuloinen, hiljainen, pidättyväinen, murheellinen. Olimme saaneet tietää jo jouluna, että kollegani ja entinen oppilaani oli saanut aatonaattona sairauskohtauksen ja menehtynyt. Tuntuu oudolta, hänhän oli sentään nuorempi kuin minun omat lapseni. Täältä ei siis todellakaan lähdetä ikäjärjestyksessä.

Vaikka tiedämme, että aikamme maan päällä on rajallinen, tulee kutsu silti aina yllättäen. Juurihan me laskimme Teron kanssa leikkiä opehuoneessa, olimme syksyllä yhteisellä kansalaisopiston järjestämällä Saimaan-risteilylläkin ja juurihan me juttelimme kaikenlaista tulevaisuuteen liittyvää, kuten nyt vaikkapa viikon kuluttua lukiolaisten teatterimatka, jossa hänen paikkansa onkin tyhjä.

Ja juurihan me nauroimme yhteisille muistoillemme niiltä ajoilta, kun Tero oli oppilaana.  Hän se sanoi minulle, kun en ollut vielä hankkinut silmälaseja: "Tuollaisia sokeita opettajia meillä!" Tai kun kerran kiireissäni tulin kauppakasseineni kaupasta ja yritin avata auton ovea, huomautti Tero minulle, että "ei se ole teidän auto, teidän auto on tuolla taaempana!" Nämä kaikki muistot ovat nyt siirtyneet niiden kalleimpien muistojen joukkoon.

Seurakunta piti pienen muistotilaisuuden koko koululle. Hiljaisina kaikki siirtyivät sen jälkeen tunneille. Itse lähdin kotiin, sillä minulla alkaa opetus vasta helmikuussa. Silloin siellä varmaan istuu uusi ihminen Teron paikalla.

Joululoma paras

Joululoma on paras loma. Se on ainut loma, jolloin ei ole stressiä tekemättömistä töistä. Ei tarvitse siivota, kun kerran on just jouluksi siivottu, ei tarvitse laittaa ruokaa, kun on pakastin täynnä kaikenlaista. Ei tarvitse edes mennä kauppaan, kun on kerran pyhäpäiviä eikä kauppaan pääse. Paitsi että nykyään vähän pukkaa stressiä, kun pyhinäkin kaupat ovat auki ja täytyy miettiä, olisiko sittenkin jotain puutteita, mitä pitäisi käydä ostamassa. Eikä joululomalla tarvitse muistella, mikä sovittu kampaaja, hieroja, hammaslääkäri tai gynekologi tai muu tapaaminen tai aikataulu kenties unohtuu. Saa vain maata selällään sohvalla, lukea lahjakirjojaan ja ojennella toista kättä suklaarasiaan. Ja kun käsi hamuaa tyhjää, hakee kaapista uuden lahjarasian ja jatkaa samaan malliin.

Joululoman kiireettömyys tuntuu muutenkin. Eräänäkin päivänä lähdin kävelylle kylän halki ja tein kierroksen, johon yleensä kuluu tunti. Tällä kertaa kului kaksi tuntia. Vähän väliä tuli joku tuttu vastaan, jonka kanssa jaaritellessa meni varttitunti. Oikein virkistävää ja antoisaa. Tulipahan tietämään taas monta uutta asiaa ja maailmakin tuli hivenen verran paremmaksi.

Tai joululomalla on aikaa kutsua vieraita tai käydä itse kylässä. Ja tuleepahan kuultua kaikki juorutkin. Juoruilu ei tietenkään ole hyväksyttävää. Toisaalta minusta sekin on vähän kaksipiippuinen asia. Jos ei tiedä kylän tapahtumista, joutuu kovin noloihin tilanteisiin, kun ei tiedä kuka on eronnut, kuollut tai sairastellut, ja laukoo suustaan väärässä paikassa vääriä asioita, varsinkin kun asianosaiset usein luulevat, että "kaikkihan tuonkin asian tietävät". Tosiasioiden tietäminen ei minusta ole tuomittavaa, mutta sellaisten juorujen ja ilkeyksien levittely, joiden todenperäisyydestä ei ole takeita, on minusta paha synti.

Niin kauan kuin joulukuusi on sisällä, kestää tuo autuas joutilaisuuden olotila. Huomenna häviää kuusi ja siitä alkaa arki. Vaikka minulla on tämä jakso opetukseton, alkaa silti arki. Johan sitä parisssa viikossa on kertynyt kuusenneulasta ja kissankarvaa joka nurkkaan, ruuat alkavat loppua, pyykkikasa on kasvanut ja vajaan viikon kuluttua alkavat jo kansalaisopiston harrastuspiiritkin. Arki siis alkaa.
Hyvää alkanutta vuotta kaikille!