Sillä ette tiedä päivää ettekä hetkeä

"Ei tunne tietänsä ihminen,
elo on kuin haihtuva hetkinen".

Tänään oli ensimmäinen arkipäivä loman jälkeen.
Tunnelma koulussa oli kovin alakuloinen, hiljainen, pidättyväinen, murheellinen. Olimme saaneet tietää jo jouluna, että kollegani ja entinen oppilaani oli saanut aatonaattona sairauskohtauksen ja menehtynyt. Tuntuu oudolta, hänhän oli sentään nuorempi kuin minun omat lapseni. Täältä ei siis todellakaan lähdetä ikäjärjestyksessä.

Vaikka tiedämme, että aikamme maan päällä on rajallinen, tulee kutsu silti aina yllättäen. Juurihan me laskimme Teron kanssa leikkiä opehuoneessa, olimme syksyllä yhteisellä kansalaisopiston järjestämällä Saimaan-risteilylläkin ja juurihan me juttelimme kaikenlaista tulevaisuuteen liittyvää, kuten nyt vaikkapa viikon kuluttua lukiolaisten teatterimatka, jossa hänen paikkansa onkin tyhjä.

Ja juurihan me nauroimme yhteisille muistoillemme niiltä ajoilta, kun Tero oli oppilaana.  Hän se sanoi minulle, kun en ollut vielä hankkinut silmälaseja: "Tuollaisia sokeita opettajia meillä!" Tai kun kerran kiireissäni tulin kauppakasseineni kaupasta ja yritin avata auton ovea, huomautti Tero minulle, että "ei se ole teidän auto, teidän auto on tuolla taaempana!" Nämä kaikki muistot ovat nyt siirtyneet niiden kalleimpien muistojen joukkoon.

Seurakunta piti pienen muistotilaisuuden koko koululle. Hiljaisina kaikki siirtyivät sen jälkeen tunneille. Itse lähdin kotiin, sillä minulla alkaa opetus vasta helmikuussa. Silloin siellä varmaan istuu uusi ihminen Teron paikalla.