Tällaista ajankulua

 Minun on nyt ihan pakko laittaa välillä näytille aikaansaannoksiani, jotka olen jo syksyllä aloittanut ja vasta nyt sain valmiiksi. Villatakin olen tehnyt itsevärjätyistä villalangoista. Kasvivärjääminen on niin hauskaa puuhaa, että joka paikka pursuaa jo värjättyjä lankoja. Niinpä minun oli pakko välillä tehdäkin niistä jotain.

Joku kysyi minulta talvella, missä minä oikein pidän tuota takkia. No hyvä ihme, päälleni ajattelin laittaa! Ymmärsin kyllä kysyjän tarkoittavan, että nykyään on sisätiloissa niin lämmin, että niitä ei oikein saata pitää, ovat liian kuumia. Tai sitten hän tarkoitti, että ei ole enää muotia. No mitäs minä siitä välitän. Minähän itse asiassa kuljen kaiket kesät ja talvet tällainen paksu villatakki ylläni, joko Virosta ostettu tai vanha niinikään kasvivärjätyillä langoilla tekemäni. Ja metsässä linnut eivät oikein piittaa, mitä minulla on päällä.

Seuraava kysymys on ollut, eikö sille tule niin paljon hintaa, ettei kannata tehdä itse. Tietysti asian voi laskea niinkin. Ostat ensin valkoista lankaa, kuljet pitkin maita ja mantuja tuntikausia etsien oikeanlaisia kasveja oikeaan aikaan kilokaupalla, liotat ja keität ne, ja liemessä keität langat. Sitten etsit malleja, joita ei enää helposti löydä, nämä kun eivät ole muotia nääs. Tähänkin villatakkiin olen itse asiassa yhdistänyt kahden eri villapaidan mallit ja muuttanut ne villatakiksi. Silmukoiden laskeminen, purkaminen ja taas laskeminen on työlästä. Mutta kas, vuoden kuluttua olet saanut aikaan jonkinlaisen tuloksen. Työlästä, mutta on tämä silti ollut hauskempaa kuin sohvalla selällään makuu ja kattoon syljeskely.
Vain tuo punainen tulppaanien lanka ei ole itsevärjättyä. Viime syksynä en löytänyt yhtään punaisia seitikkejä, joista olisin saanut punaista, ja vanhat punaiset langat olivat minulta loppuneet.

Yksi ihmisten, varsinkin ulkomaalaisten, esittämä kysymys on, "miten ihmeessä te saatte siellä maalla aikanne kulumaan, eijhän siellä ole mitään tekemistä!" Minä itse asiassa väitän, että kaupungissa se vasta aika pitkäksi tulee. Olen asunut kahdeksan vuotta kaupungissa ja kyllä kerrostalossa pienessä huoneistossa tulee tuumia pitkiin täihin. Joo joo, kyllä voit luetella kilometrin mittaisen listan, mitä kaupungissa voi tehdä, mutta moni tekeminen on vain näennäistoimintaa.
Sitä paitsi, jos kaupungissa tulee aika pitkäksi, voihan sielläkin käsitöitä harrastaa.

Ja tänään otin pingotuksesta tämän tekemäni haapsaluhuivin, jonka olin aloittanut jo pitkälti toista vuotta sitten. Nyt minulla on tunne, että olen sentään jotain saanut aikaan talven mittaan.

Kauan haaveilemani

 Viikonloppu meni melko tarkkaan himmelinteossa. Kansalaisopiston viikonloppukurssilla tuli valmiiksi monenmallisia, pieniä ja suuria himmeleitä. Itse sain tehdyksi tuon ylemmän pisaranmuotoisen. Luulin työtä hankalammaksikin ja ajattelin ensin, että kunhan nyt jonkin pienen edes saisi värkätyksi, hermot eivät kuitenkaan kestä. Mutta kun työ alkoi sujua, oli pakko tehdäkin ihan alkuperäisen mallin mukainen ja kokoinen.

Useita vuosia olen haikaillut, että olisi kiva, kun olisi himmeli. Ja eihän mitään ihminen saa, ellei ryhdy toimeen. Kun nyt oli kurssi tarjolla menin mukaan, ja olen melko tyytyväinen. Kun nyt tietää tekniikan, osaa varmaan tehdä vaikka minkä mallisia.

Tämä ei ole kurssilla tehty, vaan eräs kurssilainen toi kissan pahoinpitelemän himmelinsä,  ja korjasi sen kurssilla. Tällaisen kun joskus saisi itsekin tehdyksi.

Toinen onnistui toinen ei

Kun tässä aiemmin syksyllä kirjoitin keränneeni valtavat määrät suomuorakkaita, minua pyydettiin laittamaan niillä värjättyjä lankojakin näytille. Nyt lauantaina vihdoin meillä oli kaverin kanssa aikaa ryhtyä toimeen ja värjätä ennen kuin sienet mätänevät  lopullisesti. Ulkovaraston lattialla olleet sienet olivat jäässä, mutta kun ne laittoi kattilaan ja ne alkoivat sulaa, oli huoneessa mehevä löyhkä. Ei onneksi ollut kuin muutama vähän enemmän mätä sieni.
 Sitä parempi väri muuten kuulemma tulee, mitä vanhempia ja muumioituneempia sienet ovat. Ja tosi vahva sinertävän harmaa väri tulikin, mutta kyllä sillä valtavalla määrällä pitikin onnistua.

 Löysin jostain autotallin hyllyltä joitain oranssinvärisiä kääpiäkin, joita olin kerännyt talteen värjäystä varten. Luulin niitä okrakääviksi, joiden pitäisi olla erityisen hyvän värin antajia, violettia piti saataman. Mutta pah, onko tuo oikeanpuoleinen violettia! Jotain hailun kellertävää näyttää olevan. Käävät olivatkin siis jotain muuta. Mutta tämähän värjäyksen riemu juuri on: onnistuuko vai onnistuuko epä. Kyllä tuota vaaleaa lankaa voi käyttää kuvioissa ihan hyvin, ei se hukkaan mene.

Viro-tarinaa 2

 Matkakertomus jatkuu tällä toisella osalla:
Viron-matkan päätarkoitus oli kirjoneulesukkien teko ja tutustuminen kaikenlaiseen virolaiseen käsityöhön. Yläkuvassa Obinitsan setukylässä Seto seltsimaja, jonne menimme ensimmäisenä päivänä tekemään sukkaa. Työ kävi suhteellisen helposti, sillä olen ollut jo pari vuotta sitten kirjoneulekinnaskurssilla, jossa opittiin paljolti samanlaisia asioita.

Minä hullu taas uskoin, mitä sanottiin silmukkamäärästä, vaikka työstä näytti tulevan elefantille sopiva sukka. En viitsinyt kuitenkaan purkaa, mutta kyllä sittenkin taidan tehdä sen. Lapsenlapselle ehkä kävisi pipoksi, mutta pitääkö hän sellaista, varsinkaan, jos vielä pipossa on kantapääkin :)

Tämä kuva samaisesta paikasta, pihalta kuvattuna eri suuntaan. Täällä saimme istua koko  pitkän päivän saman pitkän pöydän ääressä. Työn keskeytti välillä vain ruoka- tai kahvitauko. Ruoka kannettiin viereiselle pöydälle, josta haimme sen, ja häthätää syötyämme taas työn kimppuun.

No kävimme me sentään välillä läheisessä museossa, jossa oli setukulttuuriin liittyvää katsottavaa ja valtavasti lapasia ja muita käsitöitä. Sieltä sai myös ostaa käsitöitä ja kirjoja. Lähellä oli myös taidekeskus, jossa niin ikään käsitöihin liittyvää näytillä.

Paluumatkalla Obinitsasta Võruun, joka oli meidän majapaikkamme, kävimme tutustumassa tehtaassa, jossa tehdään äitiyspakkauksia. Virossa ei ole kuin pari paikkakuntaa, jossa odottava äiti saa vauvaa varten äitiyspakkauksen. Toinen matkan varrelle sattunut kohde oli keramiikkatehdas. Se oli paikka, josta on pitkään louhittu hiekkaa lasinvalmistusta varten. Maan alla on kilometrikaupalla sen vuoksi pitkiä tunneleita, joihin ei ainakaan meitä päästetty.

Setulaisten miesten villasukissa ei ole kantapäätä. Sukkaa tehdään pitkä pötkö, ja kun toinen puoli on kulunut, sukan voi kiepauttaa toisin päin ja näin se kestää kauemmin. Sukka on aika iso, sillä sitä on pidetty housunpunttien päällä.

Museossa erimallisia lapasia raameissa.

On olemassa valtavat määrät kaikenlaisia kuviomalleja. Opimme virolaisilta opettajilta uusia asioita ja niksejä. En ollut koskaan tiennyt sellaistakaan asiaa, että  kirjoneuleessa ei nurjalla kannata olla pitempiä langanjuoksuja kuin viiden silmukan yli. Pidemmissä ne kannattaa sitoa. Ja miten se sidotaan, sain oppia nyt. Ei missään ole tullut ennen vastaan tuota tietoa, vaikka olen paljon kirjoneulettakin neulonut.

 Tässä tehdään nyöriä. Ensin tehdään kahdeksan pientä lankanyssykkää, sidotaan puikkoon yhden ohuen pellavalangan kanssa, ja puikko pulloon. Sitten vain aletaan solmiamaan lankoja pellavalangan kanssa vuorotellen. 

 Mistäs meillä tuolla lasipulloja olisi ollut, joten jotkut kävivät kaupassa ostamassa viiniä, joivat viinin siltä istumalta, heittivät loput ojaan ja saivat hyvän pullon käsitöitä varten!

Tässä on opettajan pulloon tullut aikamoinen määrä valmista nyöriä.

Ehdimme me matkan varrella käydä vielä muutamassa muussakin käsityömuseossa, pellavakaupassa, käsityöläiskillassa ja tietysti Karnaluksin käsityötukkukaupassa. Joka paikassa oli valtavasti myytävänä käsityötuotteita ja lankaa ja muuta tarviketta.

Opettajallammekin oli myytävänä aivan herkullisen värisiä villalankoja, ja kun 30 naista hyökkää yhtaikaa niiden kimppuun, hyvä ettei kaaosta syntynyt. Kahmalokaupalla jotkut hamstrasivat sylin täyteen erivärisiä lankoja. Eräskin vei kasan työpöydälleen, ihaili niitä puoli päivää, kunnes omien sanojensa mukaan tuli järkiinsä ja vei kasan takaisin myyntipöydälle. Onneksi itse olin juuri hiljakkoin käynyt Mikkelin lähellä Hiirolan keehräämössä, jossa oli hyllykaupalla yhtä kauniita lankoja. Nyt ei tullut ostohimoa. Varsinkin, kun minulla on kotona kilokaupalla värjättävää villalankaa odottamassa kasvivärjäystä. Karnaluksista ostin klipsilaukkuihin leukoja ja sankoja. Ja kotona huomasin ostaneeni jostain kolme erilaista pitsikirjaakin.

Võrussa  on vielä kivoja vanhoja taloja. Ne kun vielä joskus kunnostetaan, on rantakatu tosi kivan näköinen, varsinkin kun se on viehättävä nytkin.

Nyt minulla on tunne, että seuraava matkani ei tule olemaan enää käsityöteemainen.  Saas nähdä, millainen aihe tulee seuraavaksi vastaan.

Kivaa kesätekemistä

En olisi luullut betoniaskarteluakaan koskaan tekeväni.  Jo keväällä eräs kollega kutsui meitä kesällä luokseen teemana betoniaskartelu heidän pihassaan. Ensin ajattelin, että kunhan nyt vähän menen jaloissa pyörimään, enhän minä mitään betonista osaa tehdä. Otin kuitenkin isoja raparperin lehtiä muotiksi mukaan, samoin hanskat ja ruokaöljyä. Olin nettiä selaamalla saanut selville, että muotit kannattaa voidella öljyllä, jotta ne lähtevät irti betonista.

Hyvä kuitenkin, että olin ottanut rekvisiittaa mukaan. Ajattelin tehdä linnuille hienon juoma-altaan, jollaisten kuvia netissä aina löytyy. Mutta kun tuli kyse teko-ohjeesta, joka paikassa oli aina linkki jonnekin, jota sivua ei sitten ollut olemassakaan. Niinpä kaivoin hiekkakasaan kuopan ja laitoin sinne raparperilehden, kuten muutkin tekivät. Mutta en ottanut huomioon, että muut tekivät  joistain pienten kasvien lehdistä koriste-esineitä, jolloin kuvio tulee hienosti esineen pintaan. Niinhän minullekin tulee kuvio pintaan, mutta vain juoma-astian alapuolelle! Piti siis laittaa toinen lehti päälle ja lappaa hiekkaa painoksi, että tulee molemmin puolin kuviota.

Tästä se lähti. Betonia päälle ja sitä muotoilemaan ja taputtelemaan haluttuun muotoon. Nyt vain pitää antaa kuivua pari päivää. Huomenna on jännittävää nähdä tuliko sutta vai sekundaa.

Meillä oli oikein hauska ja viihtyisä iltapäivä kivaa yhdessä tekemistä, hyvää syötävää ja lopuksi saunomista rantasaunassa.
Itse sain riemua vielä moninkerroin, kun sain valokuvatuksi kurjenmiekkojakin rannasta ja joutsenpariskunta ilmestyi ruovikosta neljän poikasen kanssa. Ja koska menin yhden kollegan kanssa pyörällä tuon viisi kilometriä suuntaansa, sai päivälenkit ihan ilmaiseksi.

Kyllä riemastuin, kun kutsujen emäntä kasvimaataan näyttäessään mainitsi, että hän hävittää yllä näkyvän kasvin kokonaan pois. Hän oli istuttanut sitä puutarhaan aikoinaan sinisen värin saamiseksi villalankoihin. Ja jos hän kerran sen aikoi hävittää, sain ryhtyä työhön saman tien ja kerätä itselleni myös värjäystä varten. Innoissani keräsin kaiken liikenevän ja toin kotiin pakkaseen värjäystä odottamaan. Otin vielä lapiolla juuripaakkuja ja istutin omaan puutarhaan.

 Netistä sain selville, että kasvi on pihakäenkaali. Sitä tuntuvat vihaavan kaikki, koska se leviää helposti, ja ihmiset pitävät sitä vihoviimeisenä rikkaruohona. Pitääköhän sittenkin mennä nyhtämään se irti ja siirtää jonnekin puutarhan perimmäiseen nurkkaan, eikä antaa olla parhailla kasvumailla.

Enkä tiedä, miten niiden kasvin värinkään laita on. Nettiä tavaamalla ilmeni, että jos kasvin kuivattaa, siitä ei lähde enää värjäyksessä haluttua väriä. Itse laitoin onneksi pakkaseen, mutta ei tainnut olla sekään hyvä idea. Jää nähtäväksi.

Käsityötä kielillä

 Minä olen tehnyt urotyön ja siitä oli nyt ihan pakko laittaa kuvakin tänne. Sain viime syksynä virolaisen Haapsalu-huivien mallikirjan sekä viisi kerää ompelulangan ohutta villalankaa. Yksi kerä pitäisi riittää yhteen huiviin, mutta minulla meni hieman toista. Olen saanut ensimmäisen huivin valmiiksi. Huivi kastellaan lopuksi ja pingotetaan levylle, yllä siis tämä vaihe. Pohjanmaalla käydessä vein huivin samalla saajalleen.

 Huiveja mainostetaan niin, että se on niin ohut, että menee sormuksen läpi - niin kuin meneekin, ihan vaivatta. Mallikirja on vironkielinen ja aina olkapäitä lepuuttaessaan voi huvittaa itseään lueskelemalla virolaista tekstiä. Joka sivulla on sallien ja rättien teko-ohjeita. Sall tarkoittaa pitkänomaista huivia eli shaalia, rätt on neliönmuotoinen. Tämä minun tekemäni malli on nimeltään Õiteta piibeleht eli kukaton kielonlehti. Olen aloittanut jo tekemään uutta huivia, jonka nimi on Sirelileht (sireeninlehti).
Mallikirjan yksi osio on nimeltään Karukellakirjad. Hätäpäissään sitä saattaisi luulla karun kellarin kirjoiksi, mutta nimi tarkoittaa, että tässä osiossa on karhunkellomalleja. Mikähän on Kassitapukiri? No tietysti kissantassumalli. Ja äärepits on samast raamatust. Hah, en suinkaan Raamatusta ottanut reunapitsin mallia vaan samasta kirjasta.

 Yllä antamassani linkissä mainitaan Viron rannikon Nooarootsi, jossa huiveja on myös tehty. En malta olla mainitsematta, että Nooarootsissa on koulu, jossa opetetaan myös ruotsin kieltä.

Torstaina oli kouluhenkilökunnan TYKY-päivä. Tällä kertaa suunnitteluporukka oli suunnitellut iltapäivän, jossa tehtiin koruja, seinätaulu tai betonikoristeita puutarhaan. Itse menin koruryhmään. Jotenkin en ollut ymmärtänyt, että olisi pitänyt olla valmis idea, mitä tehdä, joten minulla ei ollut mukana mitään materiaaleja eikä ideaa. Niinpä menin yli siitä, missä aita oli matalin ja pujottelin vain helmiä siimaan. Mutta sain silti mielestäni korusetin, jota voin pitää koulussakin.

Tämän iltapäivän anti oli minulle siinä, että osaan nyt kiinnittää helmiin ja korvakoruihin lukkosysteemin. Sain myös monia ideoita tehdä itsekin koruja, mikäli niiden teosta joskus satun innostumaan. Askartelu ei minua ole koskaan kiehtonut samalla tavalla kuin käsityöt. Enpä ollut älynnyt ottaa mukaan vaikka huonoksi menneitä alpakkalusikoita, joista olisi voinut katkaista koristeisen pään, laittaa reikä ja lukko ja kas, korvakoru olisi ollut valmis. Jotkut olivat ottaneet mukaansa myös yksinäisiksi jääneitä korvakoruja, joista tekivät riipuksia. Mutta näitä ideoitahan voi toteuttaa vaikka syksyn pimeinä iltoina kotona.

Valmistakin on jo tullut

 Tällaiset kaksi laukkua olen saanut tehdyksi klipsikurssilla. Leukakukkaro on jo kokonaan valmis, isommasta puuttuu vielä vuori ja vetoketju sekä ketju. Kurjuus, että enää yksi kerta on jäljellä, sillä malleja ja tekniikoita olisi jäljellä vielä vaikka kuinka paljon.

 Aion vielä opetella kullanvärisen pikkukukkaron teon. Ongelmana vain on, että kullanvärisiä klipsejä on niin vähän löydettävissä. Luulin kurssille mennessäni, että minulla on paljon klipsejä, kun niitä oli yli 800. Mutta siellä oli joku toinen, joka kehaisi, että hänelläpä on pari tuhatta! Mutta en muistanutkaan, että hän on viinakaupassa töissä. 

Yksi ongelmaa tuottava on lisäksi, että klipsejä on ainakin kahdeksaa erilaista. Samaan työhön ei mielellään laiteta erilaisia. Tuohon isompaan vaaleaan laukkuun on mennyt laskujeni mukaan 196 klipsiä, ja se on vähäisimmästä päästä.
On olemassa värillisiäkin klipsejä: punaisia, vihreitä, sinisiä. Niitä kun vain tulee niin tosi vähän mistään.

 Heliseviä voivat olla vaikkapa klipsihameet, joita tekevät mm. Brasiliassa karnevaalihameiksi. Brasiliasta klipsien hyväksikäyttö käsitöissä on lähtenyt liikkeellekin.
Joku teki kurssilla minunkin himoitseman kullanvärisen kukkaron, ja kukkaron puolikkaat näyttivät ihan rintaliivien kupeilta. Jos olisimme lämpimässä maassa, voisi sellaisia liivejä pitää tietysti vaikka karnevaaleissa. Ah ja voih, joku teki oikein tyylikkään kirjekuorilaukunkin. Voi voi, kyllä on mentävä ensi syksynäkin kurssille. Tai kyllähän nyt voi soveltaa jo itsekin kaikenlaista, kun on päässyt vähän kärryille tekniikoista.

Fraasillisia puhelinmyyjiä

 Taas soitti jostain operaattorista mies, joka tarjosi nopeaa ja edullista ja erinomasta laajakaistaliittymää. Tietysti tarjotut ovat aina edullisempia ja parempia kuin mitä itsellä juuri sattuu olemaan. Melkein olin jo vaihtamaisillanikin langattomaan liittymään, sillä varmaan jossain vaiheessa puhelinlangat revitään alas, mutta kun mies alkoi puhutella minua opitun kaavan mukaan vähän väliä nimeäni toistelemalla, alkoikin minua yhtäkkiä tökkiä: Kuule K, Varmaan K tiedätkin, Onko K sinulla jne. Päätin, että tuolta mieheltä en osta mitään.

Eikä muutenkaan ollut kiva. Miksi hänen piti koko ajan toistella jotain yltiöpositiivisia fraaseja:
-Onko sinulla nettiyhteys?
-On.
-Hienoa!
-Paljonko maksat kuukaudessa?
- - euroa.
-Erinomaista!
-Minkä operaattorin  liittymä sinulla on puhelimessa?
-Soneran.
-Hyvä!

Ja tuota samaa rataa ties kuinka monta kertaa. Mitä erinomaista siinä on, jos minulla on hänen mielestään kallis nettiyhteys. Mitä hienoa, jos puhelinliittymä on eri kuin hänen tarjoamansa. Ajatteli tietysti omalta kannaltaan, että nytpä hän saa hienot bonukset, kun tuo haksahtaa ostamaan vaikka mitä.
 Puhelinoperaattoria en taida vaihtaa, sillä viime myrskyjen aikanakin oli tosi hyvä, kun meillä oli eri liittymät miehen kanssa, ja toisen operaattorin linkki oli mykkänä. Oli edes yksi toimiva puhelin talossa. Nettiyhteys saattaa tulla vaihdettavaksi jossain vaiheessa.

Tässä kuvassa on yli 800 juomatölkin avausklipsiä. Olen pessyt ne keittämällä pulverivedessä. Tänään aloin hakata niitä vasaralla litteiksi. Olen ilmoittautunut kansalaisopiston kurssille, jolla niistä tehdään virkkaamalla käsilaukkuja ja muita esineitä. Kurssi alkaa ensi kuussa. Muistin ilmoittautua vasta tänään netissä ja ihmeekseni kone ilmoitti, että kurssi onkin jo täynnä. Häh, eihän täällä yleensä ole tunkua minnekään. Minä kyllä aion mennä kurssille vaikka väkisin. Vaikka minkä oven raosta opettelen tekniikan, kun kerran koko syksyn mies on kerännyt noita klipsejäkin.

Käsitöitä Kanarialla

 Viikon käsityöteemamatka Teneriffalle Puerto de la Cruziin oli erittäin antoisa. Harvoin saa rahoilleen niin paljon vastinetta kuin nyt tällä Käsityölehden järjestämällä lukijamatkalla. Pääasiana oli opetella itsekin tekemään teneriffalaista aurinkopitsiä, jota innolla väkersimme kahtena päivänä, kumpanakin puoli päivää. Kuten melkein kaikki käsityö nykyään, niin tämäkin taito on enää harvojen osaajien käsissä.

Opettajamme oli Vilaflorin kylästä, jossa hän yli kahdeksankymppisen äitinsä kanssa tekee pitsiä myyntiinkin, me kurssilaisetkin ostimme erilaisia pitsiliinoja. Perinteisesti pitsit ovat olleet valkoisia ja malli pyöreä, nimeltään rosetta. Mutta opettajamme kehittelee uusia malleja ja sovellutuksia sekä käyttötarkoituksia. Uutta esimerkiksi kuvassa oleva tummapohjainen hartiahuivi sekä käsilaukut.

Pääsimme tutustumaan myös Tenequesten kylän naisten muodostaman käsityöpiirin tiloihin, joissa valmistui upeita reikäommel- ja revinnäis- sekä valkokirjontatöitä, joihin oli yhdistetty aurinkopitsitekniikkaa. Tästä yllä kollaasissa kuva oikealla alhaalla. Sieltäkin sai ostaa toinen toistaan taidokkaampia ja hienompia liinoja. Tuntui ettei malleista ja tarjonnasta tule loppua ollenkaan. Joka kylässä koluttiin myös käsityökaupat, sellaisesta mm. kuva oikealla ylhäällä.

Käsitöihin liittyen meille esittelivät myös Kanarialla asuvat suomalaiset omia käsitöitään, mm. komeita tilkkutöitään. Oli myös paikallinen nahkakenkien tekijä, jolta lähti niinikään kenkiä Suomeen.

Eräs päivällisruokailu oli järjestetty romanialaiseen perheyritykseen, jossa oli ravintolan seinillä vitriineissä perinteisiä kansallispukuja. Ruokailun jälkeen meille esiteltiin eri tekniikoita puvuista sekä auottiin kaikki lipastonkaapit, joissa oli suvussa kulkeneita hienoja käsityön taidonnäytteitä. Kanarialainen kansallispuku on alemmassa kollaasissa oppaamme päällä. Opas nauroi, että kun hän kulki kotoaan hotellillemme puku päällä, vastaantulijat virnuilivat, että karnevaalit alkavat vasta viikon kuluttua.

Opettajamme oli teettänyt ystävillään illanistujaisissa meille kaikille yllä olevat piquet, joihin alettiin luoda pohjalankoja. Sen jälkeen pujottelemalla ja solmuja tekemällä sekä näitä yhdistelemällä syntyi ihan oikeannäköistä aurinkopitsiä. Alemman kollaasikuvan oikeassa kulmassa olevat pienet pitsit ovat minun tekemiäni, isompi on ostos. Piquet voivat tietenkin olla periaatteessa vaikka kuinka isoja, mutta kuvassa oleva on kai tavallisin. Isoja töitä tehdään yleensä näitä pienehköjä yhdistelemällä.

Kanarialainen opettaja oli ajatellut, että hän näyttää meille vain hieman tekniikkaa, mutta saimmekin kaikki valmiiksi pitsin jo ensimmäisenä päivänä, joten opettaja joutui seuraavaksi päiväksi opettamaan hieman lisätekniikoita. Kun toinenkin pitsi tuli valmiiksi ennen kuin töihin varattu aika loppui, piti hänen opettaa meille vielä hyvin pienen pitsinkin teko. Sellaisilla saadaan liinaan piparkakkumainen reuna.

Meitä oli yhteensä yksitoista kurssilaista, ja lisäbonuksena näimme ja opimme kurssilaisten omista vaatteista uudenlaisia ideoita ja tekniikoita. Ja yksi hyödyllinen oppi oli sellaisen solmun teko, joka ei aukea, vaikka kuinka kiskoisi. Hyödyllinen taito, kun lanka loppuu kesken käsityön.

Mitä muuta kuin käsitöitä me teimme ja koimme, siitä joku toinen kerta.

Lossattuja kissojakin

 Olen koko syksyn käynyt kansalaisopiston kurssilla, joka kantaa nimeä "Vanhat vanuneet". Kyse on siis vanhoista vanuneista villavaatteista, jonkalaisia on viimeisten vuosikymmenten aikana totuttu heittämään menemään, mutta joista tällä kurssilla tehdään jotain uutta. Kurssilaiset ovat tehneet siellä vanhoista villapaidoista aivan valtavan upeita peittoja, tossuja, säärystimiä, tyynynpäällisiä, pallinpäällisiä ja mitä vain ikinä yhdessä opettajan ja muitten kurssilaisten kanssa keksitäänkin. Itse en saanut aikaan kuin kaksi tuotosta. Ja kun muilla paikkakunnilla asuvat tuttavat halusivat tietää, mitä olen kurssilla värkännyt, laitan nyt tähän näytille ne.

Olen pilkkonut kaksi vanhaa villapaitaani, mustan ja punaisen. Paloista ei riittänyt kokonaiseen peittoon, mutta niistä tuli iso saali, jonka annan kissaihmiselle. Molempiin päihin kirjoin  nukkakirjontatekniikalla eli "lossaamalla" kissan. Jos saalia pitää hartioilla, tulevat kissat pystysuoraan eteen. Taakse reunaan tein neulahuovuttamalla kukkia, sillä sekin tekniikka oli itselleni uutta, ja halusin ehdottomasti kokeilla sitäkin johonkin.
Vanhoja mustia trikookangaspaloja ompelin yhteen alapuolelle vuoriksi.

Koska joululiinat tahtovat minulla olla kertakäyttöisiä, sillä aina joku kaataa steariinia keskelle liinaa, revin 80-luvulta säästyneen villakankaisen talvitakkini ja tein siitä joululiinan. Taskunkohdissa oli harmittavasti reiät, mutta opettaja keksi, että laitetaan niihin kohtiin kangas. Sattui sopivasti olemaan käsillä enkelikangasta. Vähän koristelin neulahuovuttamalla, ja kyllä tämä nyt ainakin yhden joulun luulisi välttävän.

Joulun jälkeen minulla ei ole ilmeisesti aikaa mennä tälle kurssille, mutta olen saanut niin paljon uusia ideoita ja oppinut uusia tekniikoita, että voin vaikka kotona tehdä joskus lisää kaikkea. Vanhoja vanuneita kyllä löytyy nurkista.

Tuo lossaustekniikkakin oli ihan uutta. Netissäkään ei tullut hakusanalla "lossaus" minkäänlaisia osumia. "Nukkakirjonnalla" tuli muutama osuma, mutta kone kysyi, tarkoitinko kuitenkin "punakirjonta". En tarkoittanut.
En tiedä, miksi tekniikkaa nimitetään myös lossaamiseksi. Minulla tulee vain koko ajan mieleen, miten Pohjanmaalla ennen lossaaminen oli kehumista ja rehentelyä. Jos joku oli kova lossaamaan, hän ylpeili ja kehui itseään kovasti.

Heitetään tällä vesilintua

 Ihan turhaan ihmettelin taannoin, miten äidiltä oli jäänyt käyttämättä hartiahuivi. Minulla itsellänikin on yksi (todellakinko vain yksi?) käyttämätön tavara, tällainen jo 60-luvulla tehty pyyheliinapeitto. Mumma osti minulle nuorena tyttönä ollessani kankaan ja langat, ja niin kirjoin kukat, tein reunoihin reikäompeleet ja virkkasin pitsit.

Kun lähdin opiskelemaan, oli Tampereella silloin kova asuntopula. Tai jos oli asuntoja tarjolla, vuokrat olivat niin mahdottomia, ettei niihin ollut mitenkään varaa. Monen lehti-ilmoituksen jälkeen saimme asunnon vanhan omakotitalon yläkerrasta. Sinne tuli vain kylmä vesi, vessa kellarissa oli koko talon yhteinen. Sinne mentiin muuten alakerrasta naapurihuoneiston eteisestä. Keittiössä oli tiskipöydän yläpuolella pyyheliinanaulakko, johon tämä vaate olisi ollut juuri sopiva pyyheliinojen peitoksi.

Mutta niin hölmö minä olin, että en malttanut siinä asunnossa käyttää pyyheliinapeittoa, johon olin uhrannut erinäisiä tunteja.  Minusta se vaikutti liian hienolta kuluneessa asunnossa. Ajattelin, että kunhan saamme paremman asunnon, sitten voin ottaa käyttöön. Mutta kuinkas kävikään! Eihän sen jälkeisissä asunnoissa ollut koskaan enää sellaisia pyyheliinanaulakoita keittiöissä kuten ennen vanhaan. Voih! ja Huoh! Suuri työ on mennyt tavallaan hukkaan. Yli 40 vuotta olen pitänyt liinaa rullalle käärittynä odottamassa esiinmarssiaan. Vain kerran kymmenessä vuodessa olen avannut paketin näyttääkseni jollekin, että on minulla tällainenkin,  aivan kuten nyt teille :) Siis aina kunhan ensin suurella vaivalla löydän paketin.Voi miksi en käyttänyt sitä aikoinaan! No, enhän voinut tietää, että maailma muuttuisi totaalisesti 70-luvun aikana.

Mikähän tämän kohtalo on? Varmaan jäkipolvi ihmettelee, mikä tuokin mahtaa olla ja heittää tarpeettomana sillä vesilintua.
 

Käsillä tekemisen etuja

 "Höh, joku kudinkerho!" Näin tokaisi laivalla joku ohikulkija, joka näki ovesta meidät meille varatussa kabinetissa ja innokkaasti käsitöitä tekemässä. Joku mukanaolija kertoi myös, että hänen lähtiessään käsityökurssille oli joku sanonut: "Eihän lomalle saa kudinta mukaan ottaa!" Mutta miksi käsitöitä halveksitaan nykyään? Miksi muut kuin käsitöiden harrastajat eivät usein anna mitään arvoa käsillä tekemiselle? Jo menomatkalla oli ovenraossa joku ohikulkija huomauttamassa: "Eihän täällä ole kuin pelkkiä kutovia akkoja!" Viereisessä kabinetissa oli pelkkiä miehiä, enkä uskokaan, että ovellakävijät olisivat yhtä halveksivaan sävyyn ilmaisseet mielipidettään. Eipä tietenkään, sillä porukka näytti käyttävän ahkerasti hyväkseen vieressä sijainneen juottolan anteja. Ja sehän on nykyään tosi hyväksyttävää.

Opas luki autossa ääneen jostain artikkelista käsityön merkityksestä ihmiselle: Käsityö rentouttaa, kohottaa itsetuntoa ja henkistä tasapainoa, tuo pitkäjänteisyyttä, antaa aikaa ajatella ja työstää tapahtumia ja kokemuksia ja antaa tyydytyksen tunteen, kun näkee työnsä tuloksen. Käsityö edistää myös ongelmanratkaisutaitoa ja elämänhallintaa ja siten kykyä selviytyä uusissa tilanteissa. Ja paitsi että se on joillekin hyvä harrastus ja kivaa ajankulua, se voi olla jollekin toiselle jopa elinkeino.
Tässä oli vain muutama esimerkki. Netistä löysin lisää käsityön etuja.

Lieneekö sitten käsitöiden hyviä vaikutuksia vai mitä, mutta opas kertoi nähneensä monenlaisia turistiryhmiä, ja käsityömatkalaiset ovat kuulemma ihan erilaisia muihin turistiryhmiin verrattuna. Käsitin, että käsityöihmiset poikkeavat muista nimenomaan edukseen. En tullut tarkemmin tietämään, millä tavalla me poikkesimme positiivisesti muista. Joku selitti asiaa siten, että koska käsityöihmiset ovat tasapainoisia ja heillä on hyvä itsetunto, ei itsetuntoa tarvitse korostaa matkoilla millään erityiskeinoilla. No, mene ja tiedä.

Joku muisti Alivaltiosihteerin palindrominkin: "Neulo taas, saat oluen!" Ilmankos kaikilla puikot heiluivat :)
Yllä olevassa kuvassa on armenialaista mattoa.

Erilainen matka

Terveisiä Virosta. Tarkemmin sanottuna olin Tartossa neulekinnaskurssilla. Olin jo muutamana vuotena haaveillut pääseväni joskus jollekin käsityökurssille Viroon, mutta aina olivat työt esteenä. Ajattelin ensin, että kai minä nyt osaan lapasia neuloa ilman kurssiakin, mutta ilmeni, että virolaiset neulekintaat ovat aivan oma maailmansa. Parin päivän pakertamisen jälkeen meistä 40:stä naisesta vain yksi sai yhden lapasen valmiiksi. Niin hidasta työ on erittäin ohuella villalangalla ja 1,5 numeron puikoilla. Tai oikeastaan tuli valmiiksi kaksi lapasta, sillä joku neuloi myös tuon kuvassa näkyvän minilapasen.

Ohjelma oli tiivis ja mielenkiintoinen, aina pari tuntia neulomista, sitten jokin käyntikohde, kuten kansallismuseon kansallispuku- ja perinnekäsityöosasto, jossa valtavat määrät kirjokuvioisia käsitöitä. Oli myös kiertoajelu Tarton kaupungissa, jossa näimme eri kaupunginosia kauniine pitsisine puutaloineen. Suuri osa taloista on vielä kunnostamatta, mutta ehkä vähitellen. Voi vain toivoa, että ne aikaa myöden kunnostetaan tai rakennetaan vanhan mallin mukaan uudelleen eikä hävitetä, kuten suomalaiset puutalot.

Tarttohan on vanha yliopistokaupunki, joten sen kunniaksi kollaasissa yhden yliopistorakennuksen seinä, jossa kurkkivat opettajat ikkunoista. Vaan eivät opettajat siellä oikeasti kurki, kuvat ovat valokuvia. Seinä muistuttaa niistä ajoista, jolloin opiskelijat olivat laittaneet opettajiensa kuvia seinälle julkisesti aina silloin, kun nämä olivat mokanneet jotain.

Kuvissa myös kaupunkioppaamme keskiaikaisen porvarisnaisen puvussa, samoin trubaduuri keskiajan asussaan ja matkanjärjestäjällämme Airilla on yllään kirjottu puku. Hän suunnitteli muuten ensi syyskuuksi puvussa näkyvän kukkakirjonnan kurssia Haapsaluun. Ilmoitus tulee aikanaan Käsityölehteen.

Kurssin hintaan kuului myös aamiainen, lounas ja päivällinen. Erikoisin eturuoka, jonka saimme, on kuvassa näkyvä lautasenkokoinen leipä, paremminkin limppu, joka on koverrettu sisältä. Leivän sisällä on alkuruokakalakeitto. Ja keiton lisukkeena voi järsiä leivän kantta ja raapia "astiaa" lusikkaan mukaan. Hauska idea, muistuttaa meidän kalakukkoamme, josta oikeaoppisesti myös leikataan kansi pois ja aletaan pistellä sisustaa suihin ja lopuksi syödään kuoretkin. Nyt vain ei tietystikään kukaan jaksanut syödä koko limppua, joten arvoitukseksi jäi, mitä tehdään 40:lle limppuastialle.

Jos miehet kuolaavat autokauppojen tarjontaa katsoessaan, ovat käsityökaupat naisille kuin maanpäällinen taivas. Ja joukkohysteria kai villitsee maltillisimmatkin lopullisesti. Jo menomatkalla heti Tallinnasta lähdettäessä linja-auto pysähtyi lankatukku Karnaluksin edessä. Opas sanoi, että 1½ tuntia pysähdytään, ihmettelin, kun joku valitti, että niin lyhyt aika pysähdytään! Mutta kun pääsin sisään, tajusin, että saisihan siellä menemään vaikka kuinka paljon aikaa, siellä on ihan silmänkantamattomiin käsityötavaraa. Minulla onneksi jostain syystä järki kerrankin pelasi, enkä ostanut mitään, mitä en juuri nyt tarvitse. Muliinilankalajitelmia ostin kaksi pakettia. Muistin, että minulla on yksi kirjontatyö jäänyt tekemättä langanpuutteen takia.

Kyllä sieltä kaupasta lähti tavaraa useampi muovipussillinen linja-autoon. Mutta on kai kuski tottunut, hän on ollut ennenkin käsityökurssilaisten kuskina. Luulin, että minä en sitten saanutkaan värjättäviä villalankoja, jotka olivat päämääräni. Mutta opas lupasi, että paluumatkalla poiketaan 50 km ennen Tallinnaa villatukkuun. Ja voi herrajee mitkä määrät eriväristä ja -paksuista lankaa sielläkin oli. En ostanut kuin kilon luonnonvalkoista, mutta oli sitä kantamista siinäkin. Kyllä ne ensi kesän värjäyksiin piisaavat. Nyt ei porukalle riittänyt enää muovipussit, villaa lähti Suomeen tällä kertaa oikein säkkikaupalla.

Jos joku luulee, että hamstraus loppui tähän, luulee taas väärin. Jo edellisenä päivänä matkalla museolle joku huomasi autonikkunasta, että Marimekon myymälässä on 30%:n alennusmyynti, loppuunmyynti. Ei kun sinne. Itse en ostanut mitään, mutta eräskin nainen kertoi, että hän sai kolme Marimekon pussilakanaa, tyynyliinoja ja muuta kangasta yhteensä 24 eurolla.  Suomessahan ei saa edes yhtä pussilakanaa tuolla hinnalla. Kaikki kankaat maksoivat yhden euron metri!!! Putiikki oli tosi pieni ja muutenkin paljon ihmisiä alennusmyynnin takia. Virolaiset vähän ihmettelivät porukan paljoutta kassalla. Yksikin mies totesi ohi mennessään että "liiga palju inimesi".

Oli vaihteeksi mukava olla erilaisella kurssilla ja erilaisella matkalla. Olen tavallisesti ollut jotenkin kieliin tai opetukseen liittyvillä kursseilla, mutta vaihtelu virkistää. Eikä anti rajoittunut pelkästään käsitöihin. Paljon sai erilaisia uusia ideoita ja ajatuksia ja tutustui uusiin mukaviin ihmisiin. Suosittelen muillekin! Ja mikä ilahduttavinta, siellä oli paljon nuoriakin.

Syömälläkin voi harrastaa hyväntekeväisyyttä

Tulimme juuri tekemästä hyvää, sekä hyväntekeväisyydestä.  Kun kävimme seurakunnan järjestämällä lounaalla, joka järjestettiin yhteisvastuukeräyksen hyväksi, tuli samalla harrastetuksi hyväntekeväisyyttä. Syödessä tekee siinä samalla itselleenkin hyvää. Hyväntekeväisyyttä voisi ihminen harrasta enemmänkin. Meidän kohdalla se on valitettavasti jäänyt melkein yksinomaan lähetyslounailla käymiseen.

Juuri eilen sovimme kuitenkin erään kaverin kanssa, että alamme ommella Etiopian vauvoille nuttuja, joihin oli kaavat viimeisessä Käsityö-lehdessä. (Suuri käsityö 2/2011). Innostuin jo niin paljon, että olen leikannut kaavat ja etsinyt kankaita. Vaikka minulla näytti olevan kankaanpaloja viisi muovipussillista, ei niistä ollutkaan tähän tarkoitukseen. Esimerkiksi tällaisiin kuvissa oleviin käsityötarvikerasioihin kyllä käsisivät. (Tällaisia rasioita olen joskus erään toisen kaverin kanssa tehnytkin oikein liukuhihnalla, kumpikin teki lähemmäs kymmenen kappaletta kerralla, ja niitä sitten annoimme joululahjoiksi sukulaisille).

Ja mitä hyväntekeväisyyteen tulee, on meillä kummilapsikin ulkomailla World vision -järjestön kautta, ollut jo ainakin viisi vuotta. Otin kummilapsen nimenoamaan Perusta, sillä kuvittelin pitäväni perheeseen yhteyttä espanjan kielellä, ja näin pitäväni yllä vähäistä espanjantaitoani. Mutta en saanut koskaan vastausta muulloin kuin jouluna, muutaman rivin espanjaksi. Ja sekin joulutervehdys tuli aina vasta tammikuun lopussa.

Niin tänäkin vuonna. Tässä viikko sitten saamani joulukortti. Mukana oli muutama rivi espanjaksi, mikä tietysti on kiva, mutta ei tätä oikein voi sanoa kirjeenvaihdoksi. Kirjeet sisältävät joka vuosi samat asiat: "voin hyvin ja mukavaa, että olet minun kummini". Siinä kaikki. No, espanjaa voi tietysti harrastaa muutenkin kuin tällä tavalla.