Oppilaat mahtavat pitää opettajia täysinä toopeina. Jos ei joka asiasta viitsi nostaa meteliä, he luulevat heti, että tuo se ei huomaa mitään. Kuten vaikka eräskin luokka tässä hiljattain. Menimme viimeisellä tunnilla tietokoneluokkaan tekemään kirjaan liittyviä nettitehtäviä. Kaikilla on olevinaan niin hienosti oikea sivu auki, mutta heti kun ope kääntää selkänsä, alapalkista otetaan jokin ampumapeli. Näkeehän se sokea opekin, että alareunassa kulkee ties kuinka monta palkkia, jotka paljastavat avonaisia windoweja olevan useitakin. Kun niistä mainitsee, on vastaus, että noo, tähän sivustoon kuuluu useita avonaisia ikkunoita!
No ainahan oppilaat ovat yrittäneet vetää opettajia nenästä ja usein jopa onnistuneetkin, mutta ottaisivat sitten vastuun tekosistaan. Jos tulee puhetta siitä, että tätä tai tätä ei osata, onkin syy aina muualla eikä siinä, ettei ole itse yhtään edes yrittänyt: huono opettaja, epäselvät oppikirjat, liikaa läksyjä (ei pidä paikkaansa), huono työpari, harrastukset joten aika ei riitä. Ja tietysti kaikki on niin suunnattoman tylsää niin tylsää niin tylsää, kuinkas muuten. Tai mikä muu tahansa syy osaamattomuuteen, mutta itsessä ei ole minkäänlaista vikaa.
Oppilaat usein sanovat, että onhan heidän oma asiansa, jos eivät opiskele. Milloinkahan ihmiset huomaavat, että AINA, siis IHAN AINA siitä on haittaa jollekin toiselle, jos joku ei tee hänelle annettuja velvoitteita. Näin on aikuisena ja näin on jo nuorena: jos et tee läksyjä et opi, ja opettaja joutuu hidastamaan ja junnaamaan ja näin estyy muidenkin opiskelu, tai luokassa joutuu häärimään ties kuinka monta erityisopea ja kouluavustajaa. Samoin myös häiriköinti estää muiden työtä.
Joku kyseli minulta jo heti syksyn eka tunnilla, kuinka monta kertaa saa olla poissa, ennen kuin tulee lisätehtäviä. Minä en anna lisätehtäviä. Siitä ei ole mitään hyötyä oppilaalle, pelkästään minulle lisätyötä etsiä sopivia tehtäviä ja niitä lueskella kaiket illat. Olen luopunut sellaisesta. Minä en vain yksinkertaisesti anna numeroa, eihän oppilas ole käynyt tunneillakaan, mitäs se numerolla tekee. Sopii istua tunnilla ja kuunnella ja työskennellä, silloin ei ole niin tylsääkään. Tylsyys ei ole aineessa tai asiassa sinänsä, vaan siinä, että ei halua pysyä kärryillä. Kärryiltä pudonneella se vasta tylsää on. Olen valmis tekemään vaikka kuinka paljon työtä sellaisen kanssa, joka yrittää itsekin, mutta lusmuilua en tahdo sietää.
Myöhästely tai sovitusta tapaamisesta ilmoittamatta pois jääminen ovat myös vihoviimeisiä toisen ihmisen ajan varastamista. Eräänäkin aamuna oli kolme opea asennossa ennen kello yhdeksää yo-kirjoituksen alkamista varten. Vain yksi kirjoittaja olisi ollut, mutta tämä vain ei saapunut koskaan. Niinpä olisin minäkin voinut mennä koululle vasta pari tuntia myöhemmin, jos olisi etukäteen tiennyt. Nyt käpsehdin ja kuuhailin siellä mitä sattuu tyhjän panttina. Ymmärrän tietysti oikean unohduksen tai sairauden tai minkä tahansa pätevän syyn, mutta välinpitämättömyyttä en ymmärrä.
Olen kirjoittanut näistäkin asioista varmaan ainakin kerran vuodessa. Mutta kertaus on opintojen äiti. Nimittäin eivät pelkästään nuoret (joiden kohdalla kasvatus on vielä kesken) ajattele vain itseään ja ajattelemattomasti jätä velvollisuuksia tekemättä, vaan aikuiset yhtä lailla. Aikuisten kohdalla pidän tätä aivan anteeksiantamattomana.
Eräs kaveri neuvoi minua, että "älä ole murheellinen, se mikä on tarjottu, on ravittu". Hyvin sanottu, mutta kun on opetettu tunnolliseksi ja tekee mieli huolehtia oppilaiden menestyksestä, ei voi heittäytyä vain laakereilleen. - Vaikka kyllä minä olen yrittänyt opetella sitäkin :)
lauantai 22. syyskuuta 2012
keskiviikko 19. syyskuuta 2012
Tulihan se ehtookin
Olipa taas pitkänpuoleinen päivä. Tuntien lomassa aina yo-valvontaa. Yksi tunti jäi kuitenkin pitämättä. Koko yläkoulu ja alakoulun ylimmät luokat olivat suunnistuskisoissa yhteen asti iltapäivällä, joten ruotsi jäi oppilailta pois. Peruskoulun puolella ei niin haittaakaan, jos jokin tunti jää väliin. Oppimäärät on suunniteltu alun pitäenkin sitä silmällä pitäen, että välillä on tapahtumia ja teemapäiviä yms.
Kolmelta alkoi VESO:n puolikas, poliisi tuli pitämään meille opettajille turvakoulutusta. Kovasti hän painotti turvakansion tärkeyttä. Kansiossa on esim. oppilasluettelot, vanhempien puhelinnumerot jne. Hän mainitsi jonkin esimerkin, että kännykkä ei ole hyvä, sillä tulipalon sattuessa puhelin sattuu ehkä olemaan juuri tulen keskellä. Minä kyllä itsekseni mietin, miten muka yksi turvakansio olisi turvassa. Mikä takaa, ettei vaikkapa tulipalo syty juuri siinä huoneessa, jossa kansio on!
Minun piti lähteä kyllä kesken kaiken pois, sillä tänään alkoi kansalaisopiston espanja. Vaikka päivä tuli kovin pitkäksi, tuntuu aikuisopetus pelkältä harrastukselta. Ihmiset ovat aktiivisia ja kiinnostuneita eikä kukaan mekkaloi ja häiritse toisia. Sitä paitsi muutenkin voi ottaa rennommin ja mennä opiskelijoiden omaan tahtiin eteen päin, ei ole paineita, että jokin tietty kurssi pitäisi saada välttämättä opiskelluksi. Tehdään mitä ehditään ja jaksetaan.
Pitkästä päivästä huolimatta edelleenkin pitää paikkansa se, mitä mummani ennen vanhaan tapasi raskaan päivän päätteeksi sanoa: "Ei niin pitkää päivää, ettei sille tuu ehtoota!"
Kolmelta alkoi VESO:n puolikas, poliisi tuli pitämään meille opettajille turvakoulutusta. Kovasti hän painotti turvakansion tärkeyttä. Kansiossa on esim. oppilasluettelot, vanhempien puhelinnumerot jne. Hän mainitsi jonkin esimerkin, että kännykkä ei ole hyvä, sillä tulipalon sattuessa puhelin sattuu ehkä olemaan juuri tulen keskellä. Minä kyllä itsekseni mietin, miten muka yksi turvakansio olisi turvassa. Mikä takaa, ettei vaikkapa tulipalo syty juuri siinä huoneessa, jossa kansio on!
Minun piti lähteä kyllä kesken kaiken pois, sillä tänään alkoi kansalaisopiston espanja. Vaikka päivä tuli kovin pitkäksi, tuntuu aikuisopetus pelkältä harrastukselta. Ihmiset ovat aktiivisia ja kiinnostuneita eikä kukaan mekkaloi ja häiritse toisia. Sitä paitsi muutenkin voi ottaa rennommin ja mennä opiskelijoiden omaan tahtiin eteen päin, ei ole paineita, että jokin tietty kurssi pitäisi saada välttämättä opiskelluksi. Tehdään mitä ehditään ja jaksetaan.
Pitkästä päivästä huolimatta edelleenkin pitää paikkansa se, mitä mummani ennen vanhaan tapasi raskaan päivän päätteeksi sanoa: "Ei niin pitkää päivää, ettei sille tuu ehtoota!"
lauantai 15. syyskuuta 2012
Oletko lukusankari
Vähän väliä saa kuulla tiedotusvälineistä, että suomalaiset, varsinkin nuoret, eivät lue enää niin paljon kirjoja kuin aiemmin. Lukutaito ei kasva, vähänkään pitempiä tekstejä tai monimutkaisempia lauserakenteita ei enää ymmärretä.
Ei kai lukemattomuus mikään ihme ole, sillä nykyään on niin paljon muita ajankuluja. Ei kai koskaan ennenkään tavallinen kansa ole lukenut siksi, että lukutaito kasvaisi, vaan on luettu huvikseen ja ajankuluksi, kun ei ollut televisiotakaan. Siinä sivussa sitten kasvoi lukutaito ja luetun ymmärtäminen samoin kuin mielikuvitus ja ajattelu sekä maailman hahmottaminen.
Olisiko meidän nyt sitten vihdoin alettava ymmärtää, että esimerkiksi käyttöohjeet, säännöt ja määräykset kerta kaikkiaan pitäisi myös kirjoittajan kirjoittaa yksinkertaisemmin. Eikö ole ristiriita siinä, että jos kukaan ei enää ymmärrä monimutkaisia tekstejä, mistä niitä monimutkaisesti kirjoittavia on olemassa pilvin pimein! Onhan olemassa selkokielistä tekstiä ulkomaalaisille ja muuten heikompilukutaitoisille. Miksi ei kaikki teksti voi olla helppolukuista!
Luin hiljattain lehdestä, että joku professori valitti olevansa kykenemätön lukemaan romaaneja! Häneltä oli mennyt keskittymiskyky. Tuo oli helpottava uutinen, sillä jo useamman vuoden olen itse havainnut, että en millään jaksaisi lukea enää pitkiä romaaneja, en varsinkaan jonninjoutavaa höpötystä. Ja minä olen sentään ollut kova lukemaan nuorena - silloin kun ei ollut maalla nuorellekaan juuri muuta ajankulua kuin lukeminen, käsityöt ja kaikki se mitä ympäröivä luonto tai maatalo tarjosi. (Sivumennen sanoen ihan riittävää ajankulua, väitän että kaupungeissa nykyään on pitkästyneempiä nuoria kuin ennen sähköttömään aikaan maalla).
Ja kun tästä lukuinnon vähenemisestä oli hiljattain puhetta opehuoneessa, pääsi parilta kollegalta syvä helpotuksen huokaus. Hekin totesivat samaa: nykyaika on vienyt keskittymiskyvyn. Kuulemma mielenkiintoistakin romaania jaksaa lukea vain, jos kirja on pätkitty lyhyisiin kappaleisiin. Nuo kyseiset kollegat pelkäsivät, että ovat jotenkin outoja tai aivoihin on tullut jokin vika.
Mutta ilmeisesti on niin, että nykyiseen elämänmenoon ei sovi enää pitkien juttujen lukeminen. Huomaan sen vaikkapa blogikirjoituksista. Niiden tulee olla suhteellisen lyhyitä, sillä jos olen kirjoittanut vähänkään pidemmän jutun, eivät kaikki jaksa lukea loppuun asti. Arvatkaa, mistä tiedän sen! No esimerkiksi joskus kommenteista. Joku saattaa kommentissa kysyä juuri sitä asiaa, johon olisi ollut vastaus jutun lopussa! Tai tiedän myös siitä, että itsekin saatan harpata jonkin pätkän yli pitkästä kirjoituksesta.
Jos jaksoit tämän jutun tänne asti harppaamatta, olet todellinen lukusankari!
Ei kai lukemattomuus mikään ihme ole, sillä nykyään on niin paljon muita ajankuluja. Ei kai koskaan ennenkään tavallinen kansa ole lukenut siksi, että lukutaito kasvaisi, vaan on luettu huvikseen ja ajankuluksi, kun ei ollut televisiotakaan. Siinä sivussa sitten kasvoi lukutaito ja luetun ymmärtäminen samoin kuin mielikuvitus ja ajattelu sekä maailman hahmottaminen.
Olisiko meidän nyt sitten vihdoin alettava ymmärtää, että esimerkiksi käyttöohjeet, säännöt ja määräykset kerta kaikkiaan pitäisi myös kirjoittajan kirjoittaa yksinkertaisemmin. Eikö ole ristiriita siinä, että jos kukaan ei enää ymmärrä monimutkaisia tekstejä, mistä niitä monimutkaisesti kirjoittavia on olemassa pilvin pimein! Onhan olemassa selkokielistä tekstiä ulkomaalaisille ja muuten heikompilukutaitoisille. Miksi ei kaikki teksti voi olla helppolukuista!
Luin hiljattain lehdestä, että joku professori valitti olevansa kykenemätön lukemaan romaaneja! Häneltä oli mennyt keskittymiskyky. Tuo oli helpottava uutinen, sillä jo useamman vuoden olen itse havainnut, että en millään jaksaisi lukea enää pitkiä romaaneja, en varsinkaan jonninjoutavaa höpötystä. Ja minä olen sentään ollut kova lukemaan nuorena - silloin kun ei ollut maalla nuorellekaan juuri muuta ajankulua kuin lukeminen, käsityöt ja kaikki se mitä ympäröivä luonto tai maatalo tarjosi. (Sivumennen sanoen ihan riittävää ajankulua, väitän että kaupungeissa nykyään on pitkästyneempiä nuoria kuin ennen sähköttömään aikaan maalla).
Ja kun tästä lukuinnon vähenemisestä oli hiljattain puhetta opehuoneessa, pääsi parilta kollegalta syvä helpotuksen huokaus. Hekin totesivat samaa: nykyaika on vienyt keskittymiskyvyn. Kuulemma mielenkiintoistakin romaania jaksaa lukea vain, jos kirja on pätkitty lyhyisiin kappaleisiin. Nuo kyseiset kollegat pelkäsivät, että ovat jotenkin outoja tai aivoihin on tullut jokin vika.
Mutta ilmeisesti on niin, että nykyiseen elämänmenoon ei sovi enää pitkien juttujen lukeminen. Huomaan sen vaikkapa blogikirjoituksista. Niiden tulee olla suhteellisen lyhyitä, sillä jos olen kirjoittanut vähänkään pidemmän jutun, eivät kaikki jaksa lukea loppuun asti. Arvatkaa, mistä tiedän sen! No esimerkiksi joskus kommenteista. Joku saattaa kommentissa kysyä juuri sitä asiaa, johon olisi ollut vastaus jutun lopussa! Tai tiedän myös siitä, että itsekin saatan harpata jonkin pätkän yli pitkästä kirjoituksesta.
Jos jaksoit tämän jutun tänne asti harppaamatta, olet todellinen lukusankari!
torstai 13. syyskuuta 2012
Hätävarjelun liioitteluako
Kasiluokkalaiset lähtivät tänään biologian kurssiin kuuluvalle eräleirille. Tutustuvat luontoon ja yöpyvät maastossa teltoissa. Tulevat huomenna takaisin. Menivät sinne takseilla, sillä matkaa ei ole kuin vähän toistakymmentä kilometriä.
Noista takseista tuli mieleen, että usein lukiolaisetkin ovat olleet jonkinlaisilla retkillä tai tutustumiskäynneillä ja sinne on menty esimerkiksi opettajien autoissa. Joskus abit ovat ajaneet itse jonkin lammen rannalle, jos ovat esimerkiksi kemian kurssin puitteissa ottaneet lammesta vesinäytteitä, samoin yrittäjäkurssilaiset ovat mahtuneet hyvin muutamaan autoon tutustuessaan paikkakunnan yrityksiin.
Nyt on kuitenkin tullut ylemmältä taholta kielto, että opettajat eivät saa enää kuskata oppilaita minnekään, puhumattakaan että oppilaat itse ottaisivat ketään kyytiin kouluaikana. Vain ammattikuski saa kyyditä oppilaita. Tämä tuntuu täällä korvessa hätävarjelun liioittelulta. Kuten yleisesti tiedossa on, ei millään kunnalla ole ylettömiä rahamääriä käytettävissä oppilaiden kyydityksiin busseilla tai takseilla. Näin moni hyödyllinen matka ja tutustumiskäynti, pienikin opetusta edistävä lisäretki jää tekemättä. Kaupungissa asuvat sääntöjen tekijät eivät ehkä ymmärrä, että vaikkapa kymmenen kilometrin matkan takia täytyy tilata bussi melkein sadan kilometrin päästä kaupungista. Kyllä sellaiselle hintaa tulee.
Joskus tuntuu, että nykyään ei mitään saa enää tehdä eikä minnekään mennä. Ja siitä huolimatta voi jotain sattua. Ei ole kuin vuosi siitä, kun ammattitaksi ajoi kolarin kuljettaessaan koululaisia. Onneksi ei sattunut kuin pienehköjä loukkaantumisia. Jos jokin onnettomuus on sattuakseen, se tulee vaikka olisi kellokin kaulassa.
Noista takseista tuli mieleen, että usein lukiolaisetkin ovat olleet jonkinlaisilla retkillä tai tutustumiskäynneillä ja sinne on menty esimerkiksi opettajien autoissa. Joskus abit ovat ajaneet itse jonkin lammen rannalle, jos ovat esimerkiksi kemian kurssin puitteissa ottaneet lammesta vesinäytteitä, samoin yrittäjäkurssilaiset ovat mahtuneet hyvin muutamaan autoon tutustuessaan paikkakunnan yrityksiin.
Nyt on kuitenkin tullut ylemmältä taholta kielto, että opettajat eivät saa enää kuskata oppilaita minnekään, puhumattakaan että oppilaat itse ottaisivat ketään kyytiin kouluaikana. Vain ammattikuski saa kyyditä oppilaita. Tämä tuntuu täällä korvessa hätävarjelun liioittelulta. Kuten yleisesti tiedossa on, ei millään kunnalla ole ylettömiä rahamääriä käytettävissä oppilaiden kyydityksiin busseilla tai takseilla. Näin moni hyödyllinen matka ja tutustumiskäynti, pienikin opetusta edistävä lisäretki jää tekemättä. Kaupungissa asuvat sääntöjen tekijät eivät ehkä ymmärrä, että vaikkapa kymmenen kilometrin matkan takia täytyy tilata bussi melkein sadan kilometrin päästä kaupungista. Kyllä sellaiselle hintaa tulee.
Joskus tuntuu, että nykyään ei mitään saa enää tehdä eikä minnekään mennä. Ja siitä huolimatta voi jotain sattua. Ei ole kuin vuosi siitä, kun ammattitaksi ajoi kolarin kuljettaessaan koululaisia. Onneksi ei sattunut kuin pienehköjä loukkaantumisia. Jos jokin onnettomuus on sattuakseen, se tulee vaikka olisi kellokin kaulassa.
maanantai 10. syyskuuta 2012
Varmaan kolmanteenkin polveen saakka opetan
Kun on pitänyt blogia jo viisi vuotta tuntuu, että kaikki mahdollinen on jo sanottu. Päivät toistuvat samanlaisina, mitä sitä toistamaan, että taas kävin töissä. Yleisten asioiden ja mielipiteiden kirjoittamisen olen vähentänyt ihan minimiin, sillä aina tuntuu, että joku on käsittänyt asian juuri ihan päin vastoin kuin olin tarkoittanut. Tai sitten käy niin päin, että lukija on käsittänyt oikein, mutta minä puolestani käsittänyt kommentit väärin!
Ja koulussa yläkoululaiset meuhkaavat kuten aina ennenkin. Tänään sanoin yhdelle, että älä kuule ala, minä oon sun mummos hyvä kaveri. Siihen poika arveli, että narraan, miten minä nyt hänen mummoaan voisin tuntea. Kun kehaisin, että olen opettanut heidän melkein kaikkien vanhempiakin ja tunnen koko suvun tarkkaan, katsella killittelivät vähän ihmeissään. Mutta eivät älynneet epäillä, kun lisäsin, että olen opettanut heidän mummoja ja pappojakin. Ja tätä menoa jos eläkeikiä nostavat, opetan vielä heidän lapsenlapsiaankin!
Tänään alkoivat taas yo-kirjoituksetkin englannin kuuntelulla. Huomenna jatkuu ruotsilla ja lyhyellä englannilla. Toivottavasti siellä toimivat cd-soittimet. Kaikissa tuntuu olevan jokin vika. Jokin imaisee cd:n sisään eikä anna enää ulos, jokin alkaa kesken kaiken pöpöttää samaa kohtaa: sou-sou-sou... Kolmas ei anna avata cd-koteloa jne. Yksi on ollut jo uutena sellainen, että toistettaessa lauseita kone imaisee lauseiden alut sisuksiinsa. Kun asiasta on oltu useammankin kerran yhteydessä myyntifirmaan, ei siellä uskota eikä edes ymmärretä, mistä me puhumme. Täytyyhän kielissä kuulla kaikki lauseet ja sanat alusta lähtien! Kuulostaa siltä, että siellä on ollut joku kaljupäinen möhömaharokkari nörtti, joka pitää opettajia ihan hoopoina ja luulee, että me ei tiedetä mistään mitään!
********
Ja kun on sen viisi vuotta blogannut, on blogikavereista tullut oikeita ystäviä. Niin murheelliseksi veti, kun vasta pari päivää sitten sain tietää eräänkin blogikaverin kuolleen ihan yhtäkkiä. Jotenkin kauhistuttaa, kun ajattelee, että hän pari päivää ennen kuolemaansa kirjoitti viimeisen blogikirjoituksensakin kuten kuka tahansa tietämättä, että parin päivän kuluttua tulee noutaja. Se on järkyttävää senkin puoleen, että hän oli vasta minun lasteni ikäinen. Enää hän ei tule kommentoimaan minunkaan blogiani, eikä kirjoita omaansa. Enää emme kirjoittele sähköposteja etäopetuksen tiimoilta. Näin se on, eikä sitä voi muuttaa.
maanantai 3. syyskuuta 2012
Etävierailu
Koko lukio kävi tänään retkellä etäopetuspaikkakunnalla. Aika rassaavaa, sillä linja-autossa istumista tulee 1½ tuntia suuntaansa, siis kolme tuntia eli puolet koulupäivästä. Perillä oli taas etäoppilaiden tapaaminen. Osa oppilaista oli sellaisia, että en ollut kunnolla nähnyt tv-ruudulta, minkä näköisiä he edes olivat. Ovat aina istuneet pimennossa jossain nurkassa muiden takana. Pojat sentään olen aina erottanut tytöistä. Nyt oli hyvä nähdä edes kerran ihan livenäkin.
Eipä siinä paljon ehditty ajatuksia vaihtaa, kun piti siirtyä toiseen ryhmään, sitten olikin jo ruokatunti. Ellei muuta hyötyä ollut niin huomasivatpa meidän omat oppilaat, kuinka hyvät ruuat meillä omassa koulussa on. Taas tuli konkreettisesti esiin, miten kaikki adjektiivit ovat suhteellisia, riippuen siitä mihin niitä verrataan. Huono-hyvä-adjektiivipari sai ehkä uuden ulottuvuuden. Ja muutenkin laajeni ehkä maailmankuva piirun verran.
Oppilailla oli omaa ohjelmaa ruokailun jälkeen, ja me opettajat kokoonnuimme taas pohtimaan käytänteitä. Niissä ei ollut paljon pohtimista, sillä meillä alkaa olla jo aika hyvä kokemus ja paljon rutiinia kokeiden järjestelyistä, yhteyksien pidosta, postin lähettämisestä, koneidden käytöstä jne jne. Totesimme, että juuri kun olemme oppineet systeemit hyvin ja meille on kertynyt hyvä kokemus etäopetuksesta, kaikki loppuukin. Etäpaikkakunnallahan ei ole enää aloitettu uutta ykkösluokkaa lukiossa. Meillä on aloitettu, mutta he saavat käydä koulua vain kaksi vuotta täällä, viimeiseksi vuodeksi he joutuvat hakeutumaan kaupunkikouluun.
Pikaisen tapaamisen jälkeen taas puuduttava autossaistuminen. Kiva että olin hommannut sen tabletin, jonka harjoittelussa kului aika mukavasti.
Eipä siinä paljon ehditty ajatuksia vaihtaa, kun piti siirtyä toiseen ryhmään, sitten olikin jo ruokatunti. Ellei muuta hyötyä ollut niin huomasivatpa meidän omat oppilaat, kuinka hyvät ruuat meillä omassa koulussa on. Taas tuli konkreettisesti esiin, miten kaikki adjektiivit ovat suhteellisia, riippuen siitä mihin niitä verrataan. Huono-hyvä-adjektiivipari sai ehkä uuden ulottuvuuden. Ja muutenkin laajeni ehkä maailmankuva piirun verran.
Oppilailla oli omaa ohjelmaa ruokailun jälkeen, ja me opettajat kokoonnuimme taas pohtimaan käytänteitä. Niissä ei ollut paljon pohtimista, sillä meillä alkaa olla jo aika hyvä kokemus ja paljon rutiinia kokeiden järjestelyistä, yhteyksien pidosta, postin lähettämisestä, koneidden käytöstä jne jne. Totesimme, että juuri kun olemme oppineet systeemit hyvin ja meille on kertynyt hyvä kokemus etäopetuksesta, kaikki loppuukin. Etäpaikkakunnallahan ei ole enää aloitettu uutta ykkösluokkaa lukiossa. Meillä on aloitettu, mutta he saavat käydä koulua vain kaksi vuotta täällä, viimeiseksi vuodeksi he joutuvat hakeutumaan kaupunkikouluun.
Pikaisen tapaamisen jälkeen taas puuduttava autossaistuminen. Kiva että olin hommannut sen tabletin, jonka harjoittelussa kului aika mukavasti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)