Hieno kaunis päivä

 Eilen aamulla melko pian herättyäni ajoikin pihaan auto, ja minua kehotettiin laittamaan kouluvaatteet päälle, silmille sidottiin liina ja minut köörättiin tuntemattomaan paikkaan. Paikka osoittautui paikalliseksi kahvilaksi, siellä oli iso joukko aiemmin eläkkeelle jääneitä opettajia, niitä ihania työkavereita, joiden kanssa on vuosikausia työskennelty. Minulle ja eräälle kollegalleni laitettiin kukkaseppelet päähän ja pöydälle eteen kahvikuppi ja leivos. Meille kahdelle eläkkeelle jäävälle alkoi tällä tavoin hieno ihana päivä.

Kahvin jälkeen meidät vietiin koulun pihalle, jossa saimme lapiot käteemme ja meidän piti istuttaa yhteinen omenapuu. Toivottavasti puu antaa runsaasti satoa tulevina vuosina oppilaiden syödä.

Eikä ohjelma siihen loppunut. Kollegat olivat kuvanneet koulusta erilaisia kohteita, ja meidän piti kiertää koulua etsien kohteet. Suurella vaivalla löysimme kaikki. Olipa koulussa vielä näköjään monta kohdetta, joissa en ollut ikinä vielä käynytkään! Erästäkin erikoista lasia olevaa ja pikku ruuduista koostuvaa ikkunaa en ollut nähnyt koskaan. Palkinnoksi saimme kuivattuja karpaloita.

Ohjelmassa seurasi ruokailu, jonne meidät saatettiin pöytään. Pöydälle oli erikseen laitettu valkoinen liina ja kaunis ruukkukukka. Oppilaat tarjoilivat ruoan, ja yksi kollega soitti haitarilla ruotsalaista ja saksalaista musiikkia.

Ruokailun jälkeen seurasi pieni tilaisuus auditoriossa, jonne oli kokoontunut koko yhtenäiskoulun väki. Kasiluokan oppilaat olivat tehneet kollegalleni erilaisia kysymyksiä itsestään. Hyvin ope näköjään tunsi oppilaansa. Itselleni nämä kaikki lapset olivat vieraita, olenhan viime vuosina opettanut melkein pelkästään lukiossa ja kaupungissa.

Pienen huilin jälkeen meidät vietiin taas tuntemattomaan paikkaan. Saavuimme paikallisen kauneussalongin pihaan, joissa meille laitettiin hienot kynsilakat. Ei minulla olekaan ennen mennyt kynsien lakkaamisessa näin kauan aikaa. Eiköhän siinä vierähtänyt lähemmäs kolme tuntia, kun kummallekin laitettiin lakat viimeisen päälle. Itse värjäytin vaihteeksi turkoosiksi. Ihanaa oli myös se, että eläkeläiskollegat viihdyttivät meitä mukanaolollaan, pitivät pieniä tietokilpailujakin.

Tämän kaiken jälkeen olikin koulupäivä saatu päätökseen. Seurasi arviointi-VESO. Siirryimme työn ääreen paikalliseen kartanoravintolaan, jossa arvioinnin jälkeen seurasi runsas ateria ja sauna. Me eläkkeelle siirtyvät emme enää jääneet saunomaan, olihan päivälle tullut pituutta jo muutenkin.
 Hieno oli päivä. Toukokuun viimeisellä viikolla on vielä viralliset eläkekahvit. Varsinaisia työpäiviä on tänä keväänä minulla enää kaksi plus kevätjuhlapäivä. Sen jälkeen en taida kouluihin päin enää vilkaistakaan.

Talvella työstämämme lukion historiikki on saapunut painosta ja ensi viikolla pidämme julkistamistilaisuuden. Kirjaa viedään myyntiin paikallislehteen sekä kunnantalon infoon. Ilmeisesti muuten bloginpito auttoi myös historiikin kirjoittamisessa, sillä sen kirjoittaminen tuntui helpohkolta. Paljon asioita oli blogikirjoittamisen ansiosta pysynyt mielessä, joten ei kaikkea tarvinnut kaivella kellareiden kätköistä.

Työurani päätteeksi lopetan nyt tämän bloginikin lopullisesti. Olenhan jo kertonut kaiken mahdollisen kouluelämästä. Jatkan kuitenkin lintublogin pitoa ja jos alkaa tuntua, että pitäisi kirjoitella myös muuta, aloitan uuden blogin. Mutta koulusta en kirjoita enää sanaakaan.

Tukkilautan ohikulku

En ollut aamulla ehtinyt vielä edes pukeutua, kun mies tuli jo kaupasta ja ilmoitti, että tukkilautta näyttää tulevan järvellä. Minä kiireellä kesken kahvinjuonnin ryntäsin kameran kanssa matkaan.

Nousin sillalle kuvaamaan, ja  hinaaja oli ehtinyt jo alittaa sillan. Hinaajan molemmin puolin kulkevat pienemmät veneet, jotka lähtevät vähän väliä tarkistamaan, että lautta pysyy kasassa eikä ole muita ongelmia.

 Kiire minulle tuli siksi, että olemme asuneet täällä jo lähes 40 vuotta ja nähneet tukkilauttoja ties kuinka paljon, mutta kerran havaitsin, että minulla ei taida olla ensimmäistäkään kuvaa tukkilautoista. Pitäähän niistä kuva saada niin kauan kuin sellainenkin ihme vielä on olemassa. Yhä vähemmän ja vähemmän kuljetetaan puuta tehtaalle vesitse. 

 Lauttaa sillan toisella puolen vain riitti ja riitti. Kun tietää, miten pitkä yksi tukki on, ja miten valtavan pitkälti tätäkin letkaa vain jatkuu ja jatkuu, voi vain arvailla, montako tukkirekkaa tälläkin lautalla on saatu pois maanteiltä.

 Ja toisella puolen siltaa näkyy toinen avustusveneistä lähteneen tarkastuskierrokselle.

 Se kiersi lautan perän, jossa minusta näytti olevan tukkinippuja huonosti kiinni, mutta vene ei siihen jäänyt korjailemaan, nippujen oli kai sitten tarkoituskin olla näin. Eikä vene jäänyt tuohon toiseen kohtaan, jossa minun mielestäni oli jo nippu vähän vinksallaan.

 

Vaan vene meni toiseen, pahempaan kohtaan. Siihen se vene kiinnittyi joksikin aikaa sitomaan nippuja paremmin.

Nyt on jo koko lautta alittanut sillan. Hinaaja pysähtyi, että miehet saavat paremmin tehdyksi työtään. Mutta kun ei tukkinipussa ole jarruja, jatkavat peräpään niput kulkuaan, ja koko lautta on jo pienoisella kiemuralla. Onneksi ei ole minkäänlaista aallokkoa, sillä tänä aamuna oli jo aamulla lämpötila 26 astetta ja peilityyni järvi. Voi vain arvailla, mitä ongelmia miehillä on lautan kanssa, jos on kova aallokko ja tuuli.

 Mutta vika tuli korjatuksi, ja lautta pääsee jatkamaan matkaa. Tukkilautat kulkevat nykyään mieluiten yöaikaan, sillä pienveneliikenne on näin heinäkuussa mahdoton. Joskus sattuu onnettomuuksia, jos veneilijä ei ajoissa huomaa lauttaa. Ei ole vaaratonta kulkea hinaajan ja lautan välistäkään.

Siitä se lautta alkaa vähitellen taas oieta ja nyt sen täytyy osoittaa kulkunsa tuonne vasemmalle niemen taakse kohti Lappeenrantaa. Eivät ole helppoja käännöksetkään pitkän jonon kanssa. Jos tekee liian äkkijyrkän mutkan, saattaa loppupää laahata jo ihmisten laitureilla.

Riemullisia päiviä

 Kahden viikon pituinen lapsen kanssa puuhailu on valitettavasti ohi. Kyllä sitä herkkua saisi olla enemmänkin, mutta hyvä edes näin. Nyt sattui lapsenlapsen lisäksi samaan aikaan sisareni tulemaan miehensä kanssa kahden oma lapsenlapsensa kanssa ja voi ihme, millainen hulina ja melske raikui kerrankin meidänkin pihassa. Huomasin ihmeekseni, että on päässyt kulumaan kolmisenkymmentä vuotta siitä, kun meillä on ollut näin monta lasta kerralla, joten meillä riitti riemua kovastikin.

Suomen kesän jännitysmomentti sää oli taas jälleen epäsuotuisa. Olin kuvitellut, miten koko ajan nautimme järvenrannan riemuista, mutta järvelle ei ollut asiaa kuin yhtenä päivänä. Lapsilla oli siellä tosi hauskaa, ja seuraavana päivänä kysyikin 6-vuotias seinäjokelainen: "Mennäänkö tänään taas sinne lätäkölle leikkimään?"

Onneksi saatiin sentään muuten ulkona olla. Kaikenlaisia pihapelejä on kokeiltu aina puujaloilla kävelyä myöten. Jopa minä pysyn pystyssä puujaloilla vähintään parikymmentä askelta. Ei huono laji.
Meillä on mieheni kanssa tapana kiertää tontin ympäri sauvakävellen aina silloin, kun ei viitsi metsään lähteä. Kun kerran kiertää, on kasassa 200 metriä. Jostain käsittämättömästä syystä tämä on mieluista lapsenlapselle Aatulle. En tiedä, mihin tuollaisen ykstoikkoisen kävelyn viehätys perustuu, sillä lapsi saattaa kärttää meitä kävelylle tontin ympäri jopa vesisateella ja vaatii kierrettäväksi vähintään 10 kertaa ja jopa kilpaa. Mutta jos metsään pitäisi lähteä kävelylle vaikkapa lyhyemmällekin reissulle, lyö poika hanttiin.

Sisällä riitti touhua tietysti myös kaikenlaista. Korteista on puuhaa pitkäksi aikaa erilaisia pelejä tai pasiansseja pelatessa. Korttitaloja syntyi korkeitakin. En ollut muistanutkaan, miten itsekin lapsena päivät pitkät rakennettiin korteista taloja.

Yksi hämmästyttävän mielenkiintoinen touhu oli tölkkien avausklipsien paukuttaminen. Jos aikoo tehdä klipseistä laukkuja tai koruja, on ne ensin pestävä, keitettävä, väännettävä ja lopuksi vasaralla paukutettava litteiksi. Minulle on kerääntynyt valtava määrä työstettävää materiaalia ja keksin laittaa "ei ole mitään tekemistä" -vinkujat töihin. Minä ja sisareni väänsimme pihdeillä, lapset paukuttivat. Hämmästyttävää, miten jaksoivat puurtaa. Se kun oli taas vaihteeksi uudenlaista hommaa. Yksi ei olisi millään malttanut lopettaakaan. Seuraavana aamuna heti ylösnoustuaankin silmät vielä klupsahdellen kyseli, "paukuteltaisko niitä klipsejä taas tänään?"

Värillisiin klipseihin lapset ihastuivat suunnattomasti ja omivat niitä minulta itselleen. Halusivat tehdä niistä jotain. Olin ostanut joskus Virosta kapeita erivärisiä silkkinauhoja ja lapset innostuivat pujottelemaan itselleen niiden avulla itselleen rannerenkaita. Isommat tekivät äideilleenkin ranne- ja kaulakoruja ja sanoivat, että "niistä pitää tulla asiallisia ja hienoja, että äiti ilkee pitää niitä ihmisten ilmoilla". Ja tulihan niistä. Jopa taulu valmistui erilaisista nipsuista.

Minulla oli valmiita kasseja ja laukkuja, joita näytin lapsille. Tyttö halusi itselleen olkalaukun, pojalle ehdotin jotain kukkaroa. Mutta poikapa iski silmänsä tuohon kuvassa olevaan puolivalmiiseen laukuntekeleeseen ja halusi sen. Ehdotin, että teen sen valmiiksi laukuksi, mutta poika kielsi. Hän halusi pitää sitä lakkina. Se päässä poika olikin sitten lopun aikaa sisällä ja ulkona, hyvä että nukkumaan mennessä otti pois. Mitähän äitinsä sanoi, kun poika tuli kotiin puolivalmis kassi päässä!

Aina jokin jumettaa

Minua vainoaa jokin paha henki. Koko talven ovat kaikki käyttämäni laitteet ja vehkeet jumettuneet tai muuten vioittuneet. Joka ikisellä kaupunkimatkalla olen joutunut viemään jonkin vehkeen hoitoon.

Yksi ihmeellinen murheenkryyni on ollut kännykkä. Jo ennen pääsiäistä hävisi silloisesta puhelimestani näyttö. Puhelimeen kyllä saattoi vastata jos joku soitti, mutta en voinut soittaa kenellekään, kun en tiennyt numeroita. Niitä kun ei päässyt selaamaan. Sinne puhelimeen jäi joitain tekstiviestejäkin lukematta, kun ei tietenkään voinut niitä näytön puutteessa selata.

Silloin ei ollut mahdollista käydä ostamassa uutta kännykkää, joten löysin jostain komeronnurkasta isän "perintöpuhelimen". Siihen kävi vanha muistikorttini, mutta minulta hävisi suurin osa numeroista, sillä kaikki eivät olleetkaan tallella SIM-kortilla vaan osa puhelimen muistista. Miten niitä sieltä kaivelet näytön puutteessa.

Laitoimme SIM-kortin isän vanhaan puhelimeen, ja numeroita selaillessani aloin ihmetellä, keitä miehiä minulla oikein onkaan nimiluettelossa. Miehenikin alkoi epäillä, miten paljon miehiä, enkä muka tiedä, keitä ovat. Sitten vasta älysimme, että nehän olivat isän tuttavien nimiä.

Aina näihin päiviin saakka olen keplotellut paremman puutteessa tuolla yllä olevalla puhelimella. Sitten siitä pirahti pohja irti, mutta puhelin toimi kuitenkin. Kunnes nyt sitten tänään vasta oli vihdoin aikaa ja mahdollisuus käydä ostoksilla. Ostin varmuuden vuoksi samaa merkkiä kuin tablettikonekin, ettei tarvitse kauan tuppuroida uuden vehkeen kanssa. Sitä kun on nääs muutakin hommaa ihmisellä :)

Kännykkäkaupassa myyjä vähän aikaa otteli tuon ikivanhan vehkeen kanssa, mutta ei saanut siirretyksi numeroita uudelle SIM-kortille. Nyt nimittäin pongahti etukansikin irti, eikä myyjä saanut osumaan näppäimiä kohdalleen. Minä nyt sitten kotona yritän ekaksi käsiin osuneella tikulla tökkiä jotenkin esiin ihmisten puhelinnumeroita, ettei tarvitse soitella kaiken aikaa nollasatasataan. Tikkukin sattui olemaan järsitty tikkarin tikku pikkuvieraiden jäljiltä. Osaksi taidan vain odotella soittoa ihmisiltä, ja sitten vain tallennan soiton jälkeen numeron.

Onneksi kokeilimme alkajaisiksi miehen kanssa, toimiiko uusi vekotin. Juu, osasin heti soittaa ja äänikin kuului hyvin. Entäs kun mies soitti minulle. Siinäpä tulikin tenkkapoo. Miten herranjestas saan vastatuksi. Olen aina oppinut, että vihreän luurin kuvasta painetaan, mutta nyt ei tapahtunut mitään. Eikä ollut muutakaan nappia, mistä painaa. Soitto tyttärelle: hän ei osannut neuvoa, hänellä oli eri firman puhelin. Soitto toiselle tyttärelle: hänellä oli samanmerkkinen, ja ohje kuului: liu´uta vihreää puhelinta punaiseen päin. No enpä ole ennen kuullut! Mutta ohje toimi kuin toimikin.

Olin itse asiassa ekaksi katsonut käyttöohjeista, mutta ei siellä ollut mitään ohjeita koneen käyttöön. Ainoastaan akun ja SIM-kortin sisäänlaitto ja siinä se. Loput vihkosesta oli pelkkiä varoituksia. Ohjeet löytyvät netistä. Mutta miten voi kukaan netistä etsiä ohjeita, ellei tiedä miten nettiä käytetään.
Netin käytön sentään osaan, mutta osaavatko kaikki uuden puhelimen ostavat.

Kivoja tapahtumia

 On tapahtunut sellainen ihme, että kunnan viime vuoden budjetista on alijäämät saatu katettua. Näin hyvän tuloksen takia oli kunnassa päätetty, että kaikille kunnan työntekijöille ja luottamustoimissa oleville järjestetään alijäämäjuhla.

Kunta järjesti kyydinkin tilaisuuteen oikein höyrylaivalla. Nyt oli niin paljon innokkaita juhlijoita, että piti mennä kahdella laivalla. Perillä kunnanjohtaja piti pienen kehumispuheen, minkä jälkeen saatiin heti siirtyä herkkuillallisen pariin. Oikein meille jaettiin kaksi drinkkilappuakin, joilla sai siiderin tai kaljan, väkevämmät piti itse maksaa. Ohjelmassa oli pieni yhden hengen näytelmäkin ja eri työpisteiden välisiä kilpailuja.

Oikein oli mukava ilta. Saisihan tällaisia järjestää työntekijöille useamminkin. Joka jäi vielä iltaa istumaan, sai tulla kotiin omin neuvoin. Me varhain nukkumaan menevät pääsimme laivalla takaisinkin. Vaikka aikanaan lähdinkin kotiin, oli silti seuraavaksi aamuksi laitettava  kello soimaan jo kuudeksi, sillä olimme kaverin kanssa sopineet lähtevämme melomaan jo seitsemältä. Kyllähän me hyvin ylös pääsimme. Kannattihan nyt melomaan mennä, kun kerrankin on jo toukokuussa lämmin sää.

Lämmin ellei peräti kuuma sää on suosinut jo ainakin viikon. Sellaistakaan en muista, että olisi saanut helteessä istua OAY:n hallituksen kokouksessa järven rannalla, kuten nyt kevään viimeinen kokous pidettiin muutama päivä sitten. Ei ollenkaan suututtanut kokous, kun oli lämmintä ja valoisaa ja sai istua ulkona terassilla. Toivottavasti on lämmistä vielä alkavallakin viikolla, sillä luvassa on vielä mm. karttakepin upottajaiset sekä TYKY-tapahtumakin, jossa on tiedossa hatha-joogaa.

Ei ollutkaan helppoa

Sain eilen syntymäpäivälahjan, vaikka syntymäpäivästä ei ole vielä tietoakaan. Mies oli ostanut minulle retkiluistimet, joista olin vouhkanut vähän väliä pitkin talvea.

Enpä arvannut, että lahja tietää saajalle valtavasti rahanmenoa. Mies oli ostanut nimittäin pelkät luistimen terät, minun piti mennä kauppaan monojen kanssa ostamaan teriin siteet ja sauvat. Onneksi sentään vanhat hiihtomoni kävivät siteisiin. Ilmeni, että luistelusauvat on oltava pitemmät kuin hiihtosauvat. Itse asiassa ostin saman tien hiihtosauvatkin, sillä viime talvena murenivat vanhat sauvat kelvottomiksi. Ei ollut vain aiemmin tullut ostetuksi uusia, kun ei koko talvena ole päässyt lumen vähyyden takia hiihtämään.

Tänä aamuna menin jäälle kokeilemaan luistimia. Enhän minä muistanut, että siitä on jo pitkälti yli 40 vuotta, kun viimeksi olen ollut minkäänlaisten luistinten päällä. Positiivista on sentään, että en kaatunut kertaakaan, mutta aluksi ei voinut kuin työnnellä sauvoilla vauhtia. Heti tuntui tasapaino heilahtavan, jos vähän yritti liikuttaa jalkojaan. Minulle tuli samanlainen tunne kuin lapsena saatuani ekat luistimet. Isä aurasi silloin johonkin pellon ojaan radan, jossa nilkat linkussa harjoittelin ekoja kertoja.

Siinä sitten tänään jonkin aikaa askaroidessa alkoi homma vähän sujua. Joka on luistellut vain tasaisella jäädytetyllä luistinradalla, ei ehkä ymmärräkään, että luonnonjää on ihan erilainen. Kun jää on välillä sulanut ja taas jäätynyt, se on erittäin rosoinen ja klumppuinen. Välillä on auennut railoja, jotka taas jäätyneet kiinni. Nyt oli paljon myös koloja, joissa on ollut vettä, yöllä pinta on saanut jääriitteen ja riitteen alta vesi haihtunut. Tällaiset saattavat olla vaarallisia, kun niihin ajaa vauhdilla. Jää rikkoontuu ja luistin tökkää kolon reunaan ja heittää ajajansa nurin. ( Ei se jää nyt sentään noin rosoista ollut kuin tuossa yläkuvassa. Kuva on jo aiemmin talvelta, kun pakkasen jälkeen on jää sulanut ja taas leudon jakson jälkeen tullut pakkasta).

Yhden oppitunnin pituisen ajan jälkeen aloin vähän rentoutua ja huomasin, että olin puristanut sauvoista niin lujasti kiinni, että hyvä että sormet sai jotenkin oikaistuksi yksi kerrallaan irti otteesta. Varpaat olivat niin ikään puristuneet kippuraan jännityksestä, nilkat aivan hellinä ja pakarat jumettuneet. Katsoin viisaimmaksi lähteä kotiin ja mennä vaikka huomenaamuna uudelleen, mikäli nyt edes pari astetta olisi yöllä pakkasta. Ei puhettakaan, että enää tänä keväänä pitemmälle retkelle pääsisin, mutta näköjään on hyvä harjoitella tekniikkaa valmiiksi ensi talvea varten, ja vielä aamuisin ani varhain, ennen kuin on muita ihmisiä näkemässä.

Olisipa minulla ollut nuo luistimet niinä kertoina, kun oli vielä tällaista peilikirkasta jäätä, hieman jään pinnalla kosteutta, mikä toi tunteen luistelusta peilin päällä. Mutta yhtä kiva tällaista jäätä oli viilettää potkukelkallakin kilometrikaupalla, tietenkin jäänaskalit kenkien alla, muuten ei olisi saanut potkituksi vauhtia. Aivan huikeaa.

Ongelmalliset merkit

Viikko eletty jo tammikuuta eikä lumesta tietoakaan. Ja muutamia sorsia ui rannassa ihan tyytyväisinä. Laitan oikein kuvan lumettomuudesta, sillä jos on parikin runsaslumista talvea tulevina vuosina, ei kukaan taaskaan muista, että tämä vuosi oli leuto. Se miesmuisti kun on niin ihmeellisen lyhyt. Sitten vain täältä näytän tätä tämänpäiväistä kuvaa, että uskokaa huviksenne, lumetonta oli.

Linnuista puheenolleen eilisessä postauksessa mainitsin ongelmaksi sellaiset ulkomaiset lintupostimerkit, joissa ei ole meidän kirjaimillamme mainittu linnun nimeä. Kun Molla kyseisen postauksen kommentissa kehotti lopulta minua laittamaan tänne ongelmamerkit näytille, skannasin ne tähän. Oli muitakin "nimettömiä", mutta ne tunsin pelikaaniksi ja strutsiksi. Nämä kaksi ovat kuitenkin sellaisia, joita en keksi laittaa mihinkään ryhmään, sen verran heikkoa tuo lajituntemus. En yhtään tiedä, onko näissä kirjoitettu koreaksi linnun nimi vai jotain muuta, ja saako näistä kuvista mitään selvää.

Varmaan olisi hauskaa ja mielenkiintoista ymmärtää korealaisen tekstin kirjoitusjärjestelmääkin. Nimittäin yritin Mollan neuvojen mukaan kirjoittaa noita merkkejä virtuaalinäppäimistölle. Kovan ähellyksen jälkeen sain kuin sainkin Korea-sanan onnistumaan, maalasin sen sitten ja vein googleen. Kyllä sieltä koreaa tuli, ja kun siirsin wikipediaan, tuli tulokseksi artikkeli Joseon-nimisestä valtiosta, joka oli Koreaa viidensadan vuoden ajan hallinnut kuningaskunta. Minä onnistuin siis ihan itse kirjoittamaan koreankielisen sanan.

Mutta se on kyllä niin uskomattoman vaikeaa tottumattomalle, että en yritäkään enää saada selville, mitä muuta noissa merkeissä lukee. Varsinkin, kun koko ajan pitää pitää kiinni myös suurennuslasista, että ylipäätään näkee merkit.

Jos Kusti vain polkee

Tulipahan taas postikortti Kanarialta, tällä kertaa Teneriffan saarelta. Ja oikein kielellinen kortti: "paljon suukkoja" useilla eri kielillä.  Paitsi että suomalaiset nyt eivät tietystikään tavallisesti lähetä kenellekään suukkoja, pelkkiä terveisiä, jos sitäkään.
Postimerkkikin oli ihan espanjalainen, kuten asiaan kuuluu.

Kun itse aiemmin olin Gran Canarian saarella ja ostin postimerkkejä, hämmästelin, että meille oli myyty Sveitsin merkkejä! Kun kysyimme asiaa, ilmeni, että saarella operoi kolme eri firmaa: sveitsiläinen, paikallinen Correos ja vielä kolmas, jota en tarkemmin muista. Näin ollen postilaatkkojakin on kolmenlaisia, kaikki erivärisiä ja täytyy katsoa, mihin laatikkoon kortit kulloinkin tunkee. Tämä oli sveitsiläinen, jonka päällä lukee useilla kielillä, että posti toimitetaan suoraan kulloiseenkin maahan.

Posti vain kulki tosi hitaasti. Ylempi kortti on lähetetty yli viikkoa myöhemmin ja tuli samoihin aikoihin kuin minun sveitsiläisillä merkeillä lähettämäni.

Sähkön orjia

Uskomatonta, miten olemme tulleet riippuvaisiksi sähköstä. Luulin, että minua ei sähkön puuttuminen haittaisi, muistan nimittäin vielä lapsuudesta ajan, jolloin sellaista ihmettä ei ollut.
Monta viimeaikaista myrskyä olemme henkilökohtaisesti säästyneet pitkiltä sähkökatkoilta, pisimmät ovat olleet pari tuntia. Mutta tänään olimme juuri aikeissa alkaa ruoanteko, kun tuo elintärkeä asia meiltä vietiin.

Ei hätää, meillä on puuhella tällaisia tilanteita varten, joten ei kuin tuli hellaan ja pannut liedelle.
Oli onneksi päivänvaloa, joten näki ilman keinovaloa sulatella ruokaa kirjan parissa.
Mutta kun parin tunnin kuluttua tulimme päivälenkiltä, alkoi jo sisätiloissa hämärtää. Otimme vettä talteen, jos vesilaitokselta menee myös sähköt ja vedentulo loppuu. Ei vieläkään hätää. Kahvitkin saatiin puuhellalla, onneksi on oltu kaukaaviisaita ja säästetty vanha suodatin juuri tällaisia tilanteita varten.

Mutta kun ei nähnyt enää lukea eikä ratkoa ristikoita ikkunankaan ääressä, kehotti mies minua laittamaan valot, ei vain muistanut, ettei sähköä ole. Otin taskulampun ja menin vintin peränurkasta penkomaan joululaatikosta kynttilöitä. Taskulamppu sammui, tietysti virta loppui. Käsikopelolla tulin portaat alas, ja laitoin taskulampun pistorasiaan latautumaan! Pöljä, turha luullakaan, että sinne virtaa menisi.
Muistimme, että meillä on oikein hyvä iso valaisin, sellainen, joka valaisee melkein kuin huoneessa olisi valot. Innoissani lähdin taas vintille, mutta siitäkin loppui virta, eihän sitä ole vähään aikaan tarvittu. Mies etsi laturin - jaa eihän sitä voinutkaan laittaa latautumaan.

Otin tablettitietokoneen ajankulukseni, mutta se ilmoitti alkajaisiksi, että on kytkettävä kone pistorasiaan, virta loppuu kohtsillään. Ja muutenkin se oli jo eilisillasta lähtien temppuillut, ei päästänyt nettiin. En tiedä vielä, onko palvelinlinkissä vika vai minun koneeni mitätön. Mies ihmetteli, miksen mene tietokoneelle. Ei raukka muistanut taaskaan, ettei se ole mahdollista - sellainen pikkuasia kuin sähkö puuttuu. Ainut asia, mikä oli hiljattain ladattu, oli kännykkä.

Onneksi meillä alakerta lämpiää pääasiassa puilla, joten ei kylmä tullut, mutta vessa ja eteinen alkoivat jo viiletä sähkön puutteessa, samoin vintin huoneet. Ruokia vietiin nyt ulkoeteiseen, sillä se oli kylmempi kuin jääkaappi. Ei sitten voinut katsoa televisiotakaan, kylläpä se nyt olisi ollut tärkeä, vaikkemme siitä muuten niin kauheasti perusta. Olemme aina luulleet, ettei televisio ole meille tärkeä. Laitoimme pöydän täyteen kynttilöitä ja yritimme lukea kirjaa.

Ja sitten yhtäkkiä ne sähköt vain tulivat. Voi maailma, miten olomme muuttui onnelliseksi. Aamullinen pyykkikin oli lionnut koneessa päivän, ja kone rumpsahti käyntiin innoissaan. Heti aloimme katsoa televisiotakin, olkoon ohjelmassa mitä on. Oikein ihmettelen itseäni, miten minustakin on tullut mukavuudenhaluinen. En olisi arvannutkaan. Ja tämä ei sentään ollut mikään pitkä katkos. Näkemättä jäi, miten me olisimme illan viettäneet pimeydessä ilman nykyvempaimia. Olisimmekohan tälläkin hetkellä jo sängyssä unten mailla.
Nyt ei jouda enää kirjoittaa, täytyy mennä katsomaan Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaa :)

Erinäisiä sanoja vain peräkkäin

Vaikka kaikenlaista pientä possakkaa on ollut tässä meneillään, tuntuu ettei ole enää mitään kirjoitettavaa. Minulta ovat sanat loppuneet.  Mutta sanojen määrähän kielessä on rajallinen, joten ei ihme, että tuntuu toistolta. Vaikea enää keksiä, mihin uuteen järjestykseen käytettävissämme olevat sanat laittaisi, että tuntuisi lukijasta tuoreelta.

Sama ideoiden kanssa. Joskus minulla on ollut - ja on ehkä salaa vieläkin - haaveena kirjoittaa yksi kirja eläissäni. On muka ollut jokin hieno aihekin ja sanomistakin, mutta ei ole koskaan mennyt kauaakaan, kun jossain kirjassa on ollut sama idea. Ja pahinta vielä: huomattavasti fiksummin ja paremmin toteutettuna kuin itse koskaan osaisin toteuttaa. Kaikki on jo keksitty. Jos päähän pälähtää joskus itselle uusi oivallus ja sanoo sen jollekin ääneen, nyrpistää toinen vain nenäänsä: vanha juttu!

Sanojen loppumisen lisäksi toinen syy pitkiin kirjoitustaukoihin on ollut kaiken muun askaroinnin lisääntyminen. Aika kumma juttu sekin, että takavuosina kun aloin blogien pidon, jotkut tuhahtelivat halveksivasti, että "jonninjoutavaa ajanhaaskausta, ei minulla vain ole sellaiseen aikaa!" Mutta eihän se ole kuin priorisointikysymys. Jos en olisi taas vaihteeksi alkanut tehdä enemmän käsitöitä, lukenut enemmän kirjoja, käynyt erinäisissä harrastuspiireissä, olisin varmaan kirjoittanut enemmän höpinää blogeihin. Eikö lukeminenkin ole loppujen lopuksi yhtä "jonninjoutavaa" kuin joidenkin mielestä kirjoittaminen.

Syksy on kyllä vilahtanut kauheata vauhtia jo melkein jouluun, sillä olen koko syksyn ravannut toisella paikkakunnalla hammaslääkärillä ja kaupungissa opettamassa. Näihin matkoihin olen liittänyt useimmiten jonkin tuttavatapaamisen tai muun asian perässä juoksemisen, joten ei ihme, että aika on suorastaan lentänyt. En ole joutanut ihmetellä syksyn pimeyttäkään, mikä sekin on minusta sivumennen sanoen turhaa vatvomista, kun sille ei kerran voi mitään. 

Ja pimeydestä puheen ollen, viikon kuluttua lähden sitä karkuun Kanariansaarille. Ehkä sieltä palattua on taas vaikka intoa kirjoittaakin.

Pieni omenavihje

En minä mitään ruokablogia aio alkaa pitää, mutta nyt poikkeuksellisesti laitan tähän omenamarmeladeja. Tai miksi niitä nyt sanotaankaan. Meillä kun tulee joka ikinen syksy tuhottomasti omenoita, kuulin yhden käyttövihjeen.

Tein ensin tavallisen omenahillon. Sen jälkeen kaadoin hillon uunipellille leivinpaperin päälle ja laitoin uunin päälle kuivumaan. Tuloksena kuin itsetehtyjä omenamarmeladikarkkeja. Olisi ne voinut tietysti leikata kauniimminkin, mutta kuvasin silti. Hillo saa olla suhteellisen paksua, ettei ole niin paljoa haihduttamista. Ihan syötäviä tuli.

Hyvin menee Suomessa

Alkoi kolmisen viikkoa sitten hammasta vihloa. Aina ensimmäisen suupalan puraisun jälkeen säti silmissä, joten tartuin puhelimeen tilatakseni aikaa hammaslääkärille. Pitkän odotuksen ja tiluliluliin kuuntelun jälkeen sain yhteyden ajanvaraukseen. Minulle tarjottiin kolme mahdollisuutta: ensi joulukuussa omalle paikkakunnalle, kuuden viikon kuluttua kaupunkiin tai kolmen viikon kuluttua naapuripitäjään (40 km). Valitsin tuon naapuripitäjän, joka itse asiassa kuuluu sekin kaupunkiin.

Tuo aika sattuu vain olemaan nyt sama päivä, kun alkaa koulun suunnittelupäivä ensi maanantaina. Mutta otin sen silti. Ajattelin, että ellei näillä vuosilla jo suju iltapäivän suunnittelukin ilman suurta konferenssia, niin johan on ihme. Enkä uskalla pitkittää hammastakaan, varsinkin kun toiseltakin puolen poskea on paikan alta lohjennut hammasta ja paikka alkanut liikahdella. Livistän siis puolilta päivin hammaslääkäriin.

Sitten tuli kirje kaupungista. Minulle on varattu mammografiatutkimus. Sekin sattui sellaiselle päivälle, että koulu on jo alkanut ja tunteja olisi samaan aikaan. Katsoin netistä ajanvarauksesta, saisinko vaihdetuksi samalle päivälle kuin on hammaslääkäri - ei ollut vapaita aikoja. Entä sattuisiko samalle päivälle kuin minulla alkaa olla opetusta kaupungissa - ei ollut aikoja. Tai oli aikoja, mutta olivat samaan aikaan kuin opetuskin. Siispä ajan taas eri päivinä kaupunkiin joka päivä eri asian takia.
Hyvä Suomi.

Valitettavasti taas takana päin

Kesäinen viikko Aatu-pojan kanssa on kulunut taas aivan liian nopeasti. Monenlaista riemua on koettu. Hänhän on jo koululainen, menee syksyllä toiselle luokalle. Koulutuksen tarpeellisuuden tuntuu lapsi tiedostavan hyvin. Hän oli ottanut oikein vihkonkin mukaansa, että saa kirjoittaa "päiväkirjaa". Sanoja kirjoittaessa tuli välillä keskelle sanaa isojakin kirjaimia. Niitä pois pyyhkiessä kuului poika mutisevan: "Kyllä pitää vielä koulua käydä, kun ei meinaa muistaa, miten näitä kirjoitetaan".

On hänestä kuitenkin tullut jo iso poika, ei enää siedä mairitteluja ja lässyttelyjä. Silittäessäni pojan päätä poika kysyi, miksi kaikki mummot aina silittävät hänen päätään kuin kissan turkkia. Ja minua hän alkoi ojentaa silitellen päätäni ja kysyen, onko kivaa kun kaikki aina sanoo: "voi kyltä pypynen". Kyllä minusta vain tuntui mukavalta hänen vähän väliä silitellessä ja kutsuessa minua pupusekseen, mutta minä en olekaan pikkupoika. Pitää muistaa ottaa opikseen. En kuitenkaan luule hänen oikeasti huomionosoituksia pahakseenkaan pistävän. Täytyy vain opetella ilmaisemaan tunteensa miehekkäämmin!

Minusta on hämmästyttävää, että poika on innostunut kesäteatterista. Viime kesänä kävimme paikallisen kesäteatterin esityksessä, ja poika oli kiinnostunut. Nyt hän mankui päästä katsomaan tämänkesäistäkin esitystä. Kiinnostusta on vauhdittanut aivan varmasti se, että hän on päässyt etukäteen kiertämään kulisseihin. Hän on nähnyt kulissien takana kaikenlaista vehjettä, mitä ei yleisölle muuten näytetä.

Pojalla on hämmästyttävän hyvä sanavarasto ikäisekseen. Olen ikäni opettanut lukiolaisia ja olen nähnyt heissäkin sellaisia, joilla on heikompi sanasto hallusssaan kuin tällä seitsenvuotiaalla. (Mumma saattaa nyt kyllä vetää kotiin päinkin, mutta sehän on mummojen etuoikeus).  Anopit, vävyt ja miniät olivat  pojalle vielä tuntemattomia sanoja. Kun sanottiin, että hänen äitinsä on toiselle mummolle miniä, ja poika nauraa hörötti mahdottomasti. Hän oli kuullut "mönjä" ja siitähän vasta ilo repesi.

Takana päin on taas tältä erää lapsen vierailu. Täytyy repiä riemua muualta.

Minusta on ruvettu tykkäämään

Minä olen nyt suositumpi kuin koskaan. Sähköpostissa oli viisi eri viestiä, joiden otsikoissa joku mies väitti tykkäävänsä minusta. Silti en tunne itseäni onnelliseksi.

Kaikki alkoi eilen. Sähköpostiin tuli viesti hyvän ystäväni mieheltä, joka pyysi minua kaverikseen uudella, minulle ennestään tuntemattomalla sivustolla. Kun kerran hyvä tuttu lähettelee viestejä, ja profiilikuvassakin oli oikea tuntemani henkilö, en osannut epäillä mitään. Vähän vain ihmettelin, miten ihmeessä hän oli profiiliinsa laittanut itsensä sinkuksi. Mutta tunnen kaverin huumorintajuisena, joten sekin meni täydestä. niinpä hyväksyin kaveripyynnön.

Miehen vaimo puolestaan oli saanut mieheltään saman viestin. Soittelimme illalla puolin ja toisin, ja ilmeni, että mies ei ole kuuna päivän käynyt minkäänlaisella Twoo-sivustolla. Nyt tiedän, että tuo sivusto on kontaktia etsivien sivusto. Ei kai sivustossa sinänsä mitään pahaa ole, mutta en tykkää siitä, että minä olen nyt jotenkin joutunut itse tuolle samaiselle sivustolle tahtomattani. Sivusto lähettää kontaktipyyntöjä kai automaattisesti ja tykkäysviestejä alkaa sitten tulla solkenaan. En tiedä, ovatko ne automaattisia vai oikeiden henkilöiden lähettämiä. En edes osaa mennä sinne sivustolle, vaikka kone on luonut minulle sinne profiilin, ja ilmeisesti facebookista siepannut kuvan.

Kai sen luulemani profiilin voi sieltä poistaa jotenkin. Mutta keskustelupalstoilla väitetään, että helppoa se ei ainakaan ole. Mihinkähän tässä maailmassa vielä joudutaankaan näiden sivustojen ja profiilien kanssa. Olen jo aiemmin harkinnut myös facebookin profiilin sulkemista, sieltäkin kun tulee jatkuvasti kaikenlaista pelipyyntöä ja muuta omituista.
Ei minua haittaa, jos joku haluaa pelata tai haluaa etsiä kontakteja sivustojen kautta. Sellaiseenhan ne ovat oivia välineitä. Mutta en tykkää pakkosyötöstä sellaiselle, joka ei halua olla mukana.

Kadonnut kassi ja säikähtänyt ulkomaalainen

Sähköpostissa tuli ensi vuoden lukujärjestys Mikkelistä. Sen verran on tunteja vielä omalla paikkakunnallakin, että ei tarvitse kulkea kaupungissa kuin yhtenä päivänä viikossa. Vuoden kuluttua on tilanne ehkä toinen, mutta ei murehdita sitä vielä.

Tulostin lukujärjestyksen ja aioin laittaa sen koululaukkuun, että löytyy koulun alettua ihan etsimättä. Mutta mihin ihmeeseen olin laittanut koululaukun? Olin vienyt makuuhuoneesta kaikki laukut ja kassit (koululaukku, käsilaukku, espanjanopetuslaukku, suomenopetuslaukku, ulkomaillakäyntilaukku, voimistelulaukku, käsityölaukku, klipsilaukku, ruokaostoslaukku, tietokonelaukku, rahalaukku, uimalaukku) jonnekin piiloon juhannukseksi.

Valitettavasti olin hiissannut kaikki kassit ja nyssykät eri paikkoihin. Missä ihmeessä oli koululaukku? Löytyihän se viimein, vaikka minusta uskomattomalta kuulostaakin, vintin toisen huoneen komeron perimmäisestä nurkasta! Sinne minä sen jätinkin, laitoin vain lukujärjestyksen laukkuun. Jos syksyllä laukkua etsin, tulen vain täältä blogista katsomaan, missä se on.
**********
Olin tilannut netin kautta yhden kirjan. Viime perjantaina tuli viesti sähköpostiin, että se on laitettu tulemaan postin kautta. Jos elettäisiin vielä vanhaa hyvää aikaa, olisi kirja minulla jo käsissäni, mutta kun eletään uuttaa huonoa aikaa, saan vielä odotella tovin. Uutta ja hyvää on tietysti se, että sähköpostiin tuli koodi, jolla voi hakea kirjan postitoimipaikasta. Luulin, että johan se nyt tänään viimeistään olisi tullut ja mies kävi asiaa tiedustelemassa. Ei ollut kirjaa. Näyttöpäätteeltä oli selvinnyt, että se on tulossa Kuopiossa. Mitä se siellä tekee. Helsingistä ajaa huonollakin autolla tänne kolmessa tunnissa, onko pakko kierrättää kaikki Suomessa nykyään Lappia myöden. Tänään on kirja kuulemma ehkä täällä, sitten huomenna tulisi minulle noutoilmoitus, ja seuraavana päivänä saisin kirjan. On mennyt maailma monimutkaiseksi. Mutta toisaalta, voin käydä koodilla tiedustelemassa jo tänään myöhän iltapäivällä.
***********
Juuri tätä yläkerrassa kirjoittaessani kuulin, miten mies sammutti ulkona ruohonleikkurin. Pian leikkuri lähti uudelleen käyntiin, mutta silti kuului ulko-ovi käyvän ja joku tuli sisään. Lähdin katsomaan, ja portaita laskeutuessani kuulin alhaalla kopisteltavan oviin. Ennen kuin ehdin alas, oli joku nainen jo avaamassa ulko-ovea ja menossa pois. Kun avasin suuni, nainen säikähti niin kauheasti, että kaatui kuistin ovisyvennykseen.

Vieras ulkomaalainen nainen ojensi huonolla suomella kirjoitetun lapun, jossa luki, että naisella on huono taloudellinen tilanne, ja hän toivoo raha-avustusta. Lapun takana oli vielä pienen alle kouluikäisen lapsen kuva. Kun en ollut halukas antamaan avustusta, nainen otti kassistaan erilaisia vanerista tehtyjä maalattuja hahmoja, mm. eläimiä. 10 euroa olisivat maksaneet. Ihan kivan näköisiä olivat, mutta en tällä kertaa ostanut.

Vähintään kerran kesässä käy joku kauppaamassa taulujaan tai tuollaisia vanerikuvia. Olen usein ostanutkin, hyllyssä on vieläkin vanerista tehty lehmähahmo. En tiedä olisiko sittenkin pitänyt antaa se kymppi. Alkoi omatunto vähän kolkuttaa. Varsinkin kun hän minun takiani säikähtikin niin mahdottomasti.

Alan oppia tavoille

 Paremmalla puolella ollaan koko ajan. Kun on kaikki käytännön asiat saatu järjestykseen, ja arkirutiinit alkaneet sujua hyvin enkä enää eksy huoneistossa enkä lenkillä enkä kauppamatkalla, tuntuu jo ihan leppoisalta olo. Olemme käyneet jopa vierailulla ja täällä on käynyt vieraita, joten hyvin alkaa sujua "sairaanhoito".

Olen käynyt peräti vaateostoksillakin ja ostanut kassillisen vaatteita. Ostettuani pitkäthousut aloin kotona ihmetellä, kuinka nyt kerrankin sattui, ettei tarvinnut yhtään lyhentää, vaikka lyhennettävää on tavallisesti jopa 30 cm parhaimmiillaan.  Sitten keksin, että nehän on tarkoitettu oikeastaan normaali-ihmisille puolisääreen. Mutta minua se ei haittaa. Suomessa on aina niin kylmä, että lyhyehköille housuille on vain vähän käyttöä. Aina saa muutenkin pitää paksuja villasukkia helteelläkin.

Tässä alla muuten kuva ulkoisesta fiksaattorista, josta kerroin viime postauksessa.

Vaihteeksi erilainen kesäduuni

Täällä sitä ollaan toisella puolen Suomea tavallaan omaishoitajana. Aika monipuolista hommaa. Tavallisten kodinhoidon kuten ruuanlaiton ja siivousten lisäksi on puutarhanhoitoa, kasvien istutusta yms. Onneksi ei ole porkkanapenkkejä kitkettäviksi. Ja sitten tietysti sairaanhoitoa. Taikka sairaan ja sairaan. Eihän sisko muuten sairas ole, mutta ei vain käsillään saa tehdyksi mitään.

Olen täällä nyt jo neljättä päivää ja valtavasti hän on edistynyt. Suuri harppaus eteen päin oli, kun hän eka kertaa sai syödyksi itse. Kaikki ruuat vain pitää paloitella pieniksi, että hän saa ne kevyellä lusikalla kauhotuksi suuhun. Ja juominenhan käy hyvin pillillä. Kahvinjuonti vain ei ole mieltäylentävää pillillä, mutta kuitenkin mukavampaa kuin että toinen kaataa kupista juoman suuhun.

Kännykkääkin hän voi jo pitää itse kädessään, ei tarvitse enää valmiiksi avata esim. tekstiviestejä. Minähän alan tuntea oloni vähitellen tyhjän panttina olevaksi. Paitsi ei sentään. Jotta voi asua yksin, pitää saada itse housut jalkaan tai pitää saada ulko-ovi auki. Kyllä sisko vielä pitkään tarvitsee täyspäiväistä apua, vaikka huimaa vauhtia on edistyttykin.

Olen oppinut tietämään sellaisenkin asian kuin ulkoinen fiksaattori. Kyynärvarren luiden läpi on laitettu fiksaattori, joka pitää luita kasassa. Ulos päin näkyy valtava pukemistakin vaikeuttava häkkyrä. Tämän fiksaattorin sisäänmenoreikiä pitää putsata joka päivä.  Ei sekään työ karmeata ole, pahempaakin olen eläissäni nähnyt ja joutunut tekemään. Leikkaushaavat sentään ovat parantuneet jo.

Joten kyllä tämä tästä. Viikon kuluttua menen välillä kotiin, ja sitten tulee välillä muita ihmisiä apuun. Juhannuksen jälkeen tulen takaisin.

Turisteille kiinnostavaa

 Jo kolmena aamuna olemme käyneet mattorannassa pesemässä mattoja. Tänä aamuna sattui tulemaan saksalainen pariskunta ihmettelemään tätä suomalaista erikoisuutta. Saksalaiset katsoivat tarkkaan, kuinka laitetaan pullosta mäntysuopaa matolle, pestään harjalla, lopulta matot huuhdellaan ja lingotaan enimmät vedet rannalla olevalla lingolla. Sattui olemaan paikalla useita pesijöitä, joten saivat turistit kuvatuiksi kaikki vaiheet. 

Jokaisella pesijällä oli vielä eri tyyppisiä mattoja, ja erilaisista kuteista tehtyjä, joten kaikki piti selittää ulkomaalaisille juurta jaksain. Todellakin, saksalaisella perusteellisuudella he halusivat tietää aivan kaiken. Sitten he katsoivat mäntysuopapullon kylkeä, ja kuinka ollakaan, aine oli saksalaisten tekemää! Enpä ollut tuotakaan tiennyt ja tullut ajatelleeksi.

Paikkakunnan nähtävyydet - tai niiden puuttuminen - tuli selväksi, samoin siitepölyn runsaus veden pinnalla. Mihin se häviää, kuinka pian, vaipuuko se pohjaan? Jaa, mihin se häviääkään, ei ole tullut ajatukseen. Kai se jonnekin katoaa :) Saimaannorpasta osasin kyllä pitää luentoa, siitähän vaahdotaan nykyään niin paljon. Norppiahan on nyt vaikka kuinka paljon. Toista oli yli 30 vuotta sitten kun tulimme tänne, niitä oli silloin vain vähän päälle sata.

Sitten tuli rantaan työmiehiä, jotka latoivat laiturille valtavat määrät laatikoita. Laatikot lastattiin sen jälkeen veneeseen, ja miehet lähtivät jonnekin saareen istuttamaan kuusia ja mäntyjä. Puunkorjuu saarista oli pariskunnasta myös mielenkiintoista. Puunistutuksestakin olisin saanut luennoida saksalaisille varmaan tuntikausia, mutta onneksi en tiedä siitä kovinkaan paljoa. Meidän piti poseerata kuvissakin, ja sinne turistit vielä jäivät, kun lähdimme pois.

****

Matot on nyt pääosin pesty ja huomenaamulla lähden Pohjanmaalle. Kuten olen jo aiemmin maininnutkin, sisko kaatui pari viikkoa sitten pyörällä ja molempien käsien värttinäluut katkesivat niin että kädet piti leikata. Koska molemmat kädet olivat paketissa, oli sisar aivan avuton. Koettakaapa kuvitella, mihin kaikkeen ihminen käsiään tarvitsee! Kädettömänä tuntee kyllä itsensä  aivan vauva-asteella olevaksi. 

En tiedä, miten pitkään reissussa menee, mutta sittenhän sen näkee. Riippuu tietysti siitäkin, millaisessa kunnossa kädet ovat, kun ne huomenna otetaan pois kipseistä ja sisko pääsee kotiin. Työtä siellä tulee olemaan puutarhassakin, sillä jo viime reissulla istutin valtavat määrät kukan- ja tomaatintaimia, joita sisko oli siemenestä lähtien kasvattanut. Niitä on joku käynyt kastelemassa. Mutta kokopäiväiseen avustajan työhön minä olen siskon lähipiiristä joutilain. Saa nähdä, millaista sellainen homma on.

Kesäistä

Uskomattoman lämmintä on jo heti alkukesästä. Mutta ei se mitään, ylioppilailla oli lauantaina hieno juhlapäivä, neljään paikkaan oli käynyt opettajillekin kutsu. Koko päivä siinä meni silti, sillä kirkolla asui oppilaista vain kaksi. Yhteen paikkaan oli jopa 40 kilometriä matkaa, joten samalla tuli sightseeingiä kotiseudultakin. Paitsi että ei siinä juuri katsomista ollut: metsää, metsää, metsää joka puolella.

Ennen kuin lähden taas Pohjanmaalle sisaren avuksi hänen päästessään sairaalasta, on käytettävä lämmin aika hyväksi ja käytävä järvellä melomassa. En tiedä, lämpökö on sekoittanut aivot vai mikä, mutta ensimmäisenä päivänä kun menimme melomaan, ihmettelin kauheasti, miten minä en millään meinaa enää mahtua kokkaan istumaan. Jalat piti olla ihan kippurassa. Olin muistelevinani, että ennen minulle on sentään mahtunut kartta ja kamerakin jalkojen eteen. Arvelin, että jalassani olleet kumisaappaat vievät niin paljon tilaa, että vähän väliä olin luiskahtaa penkiltä selälleni kanootin pohjalle.

Emme koko aikana huomanneet mitään ihmeellistä, ennen kuin vasta eilen havaitsin, että mehän olimme istuneet kanootissa nurin päin. Olimme meloneet sitä niin, että se kulki perä edellä. Ei ihme, että oli ollut vähän ahdasta. Miten tällaistakin voi sattua ihmisille, jotka ovat sentään meloneet pitkälti toistakymmentä vuotta! Minusta se oli niin hullua, että nauroin itsekseni kaksi päivää aina kun muistin asian.

 Muuten kesätoimet sujuvat kuten aina ennenkin. Kasvimaakin saatiin kylvetyksi jo niin aikaisin toukokuussa, että punajuuretkin piti jo kitkeä ja harventaa. Selkä vain ei koskaan anna olla siellä kuin varttitunnin kerrallaan. Laskin, että tätä vauhtia menee toista viikkoa, kunnes koko maa on käyty kertaalleen läpi. Sitten saakin aloittaa jo toisesta päästä uudelleen.

Oheistapahtumia riittää

Minua alkaa ihmetyttää yhä enemmän, kuinka työ ja työihteisö tuo kaikenlaista oheistoimintaa ja tapahtumaa niin, ettei muuta elämää juuri jouda viettääkään. Olen ollut opetuksesta vapaa jo kuukauden verran, ja silti joka ikiselle viikolle on (tai olisi ollut, jos olisin joutanut mennä) jos jonkinlaista koulua liippaavaa asiaa, joihin on periaatteessa mentävä.

Olen ehtinyt olla jo koulutuksessakin ja erinäisissä kokouksissa. Arviointi-VESO meni onneksi sivu suun, kun olin silloin Virossa, uusintakuulusteluja on pitänyt käydä tekemässä jo kaksikin eri kertaa ja ne korjata ja laittaa numerot. Eilen olisi ollut TYKY-tapahtuma, joka ennen oli pakollinen, kun työnantaja sen kerran järjestää. Nyt oli minulla muuta askaretta.  Tänään on kevään viimeinen opekokous, jossa päätetään mm. stipendien saajat, ja on sinne muutenkin hyvä mennä, että vähän pysyy ajan tasalla ensi syksyä ajatellen.

Taas jää yksi ope eläkkeelle, ja siihen liittyvä tilaisuus on tiedossa, OAY:n hallituksen viimeinen kokous on vielä ennen kesäloman alkua ja sitten lopuksi vielä yo-juhlapäivä, josta toivottavasti selviää ehjin nahoin.

Ihmettelen yhä enenevässä määrin, miten ihmiset voivat selvitä stressaantumatta, kun tuo kaikki tulee yleensä työpäivän päälle. Minullekin tulee hiki jo pelkästä ajatuksesta. Olen vuosien mittaan yrittänyt pitää menojen määrän minimissä, että kotonaoloonkin jäisi aikaa. Silti mies on aina välillä myöhän kotiin tultuani sanonut että "päivää, kiva kun tulit taas käymään".

Jokin noista tapahtumista jää taas pakosta väliin, sillä lähdemme huomenna Pohjanmaalle. Pohjalaisten piti tulla nyt itse asiassa meille, mutta sisareni on kaatunut pyörällä ja molemmat kädet ovat hänellä poikki. Siellä hän makaa sairaalassa odottaen leikkausta. Kyllä tulee olemaan hänelläkin hankalaa kädettömänä. Varmaan menee koko kesä käsiä parannellessa.