perjantai 31. joulukuuta 2010

Kiukuttava harrastus


Olen keksinyt itselleni uuden harrastuksen - ja suututtavan sellaisen. Ajattelin, että minun täytyy ruveta harjoittelemaan ristikoiden tekoa jo sitä silmälläpitäen, että eläkkeelläkin on jotain tekemistä. Minulla kun kuitenkin on vanhana jalat muusina, selkä mitätön ja aivot pehmenneet, on hyvä olla jokin uusi ja helppo (!?) harrastus päivien ratoksi.

En ole koskaan tehnyt ristikoita ja nyt otin esiin yhden, jossa oli vain yksi pallukka helpon ristikon merkiksi. Ajattelin, että minäpä täytän sen tuosta noin vain. Mutta kuinkas kävikään! Ensinnäkin ristikko oli täynnä kaikenlaisia äijien ja eukkojen nimiä, joista en ollut ikinä kuullutkaan. Minulle ei kerta kaikkiaan ollut mitään merkitystä vaikkapa sanoilla Ladd, Drei, Aas ja Posse, Kay ja Quant, Henry, Sharon. Mistä minä voisin tietää niiden etunimiä tai puolison tai kolmannen lapsen nimeä! Onpa todella kehittävää ja sivistävää tietoa. Mitä järkeä tällaisessa ristikossa edes on, jossa puolet sanoista perustuu kaiken maailman ukkojen nimiin.

Mutta minähän en anna periksi helpolla. Mies alkoi täyttää minulle valmiiksi ristikoiden ihmisten nimet ja minä yritin opetella niitä kuin vierasta kieltä ikään, jotta seuraavassa ristikossa olisi jo helpompaa. Ne vain eivät oikein tahdo pysyä kaalissa, dementiaako pukannee.

Mutta eivät ongelmat tähän loppuneet. Toinen ristikoille tyypillinen ominaisuus näyttää olevan sanat, joiden merkitystä kukaan ei muuten tietäisi tai käyttäisi kuin vain ristikoissa. Jos on piirretty suksi, ei se ole koskaan suksi, vaan siihen kuuluu laittaa olas. Jos on piirretty tuki, joka näyttää tuelta, se ei ole sitä, eikä edes silta tai riippusilta tai muutakaan järkevää, vaan ristikossa kuuluu kirjoittaa ansas. Samoin iltti tai ansari on opeteltava erikseen, ruotsikin on helpompaa kuin tämä! Ja jos puhekuplassa joku sanoo: Et tule! älä yritäkään ängetä ruutuihin sanaa kielto tai kieltää tai muuta vastaavaa negatiivista. Ne eivät kumminkaan sovi. Vaan sinun on tiedettävä, että ristikossa kuuluu aina kirjoittaa: epuu. Epuu! Voi elämän kevät, kuka sellaistakaan sanaa muualla käyttää!

Ja juuri kun olet vähän oppinut monen kiukuttelun ja tukanrepimisen jälkeen täyttämään uudesta ristikosta edes puolet ihan yksiksesi ilman apulaista, tulee seuraavantyyppinen vihje: violat miehiksi. Mitä hiivattia? Mitä taivaan alla sellainen voi tarkoittaa? -Ookko sä pöllö? kysyy perheenjäsen. -Ei, kun homo, ja vielä sapiens sellainen, mutta kun viisaasta ihmisestä ei näytä olevan nyt tietoakaan. -Eli violat on sana, jonka kirjaimet on sekoitettu, ja kun sekoitat ne uudelleen, saat Olavit, eli nehän ovat juuri ne kysytyt miehet.

Jos nämä olivat vasta yhden tähden ristikoita eli helpoimmat, odotan jo kauhulla, millaisia ongelmia tulee kahden ja kolmen tähden ristikoissa. Pääsenköhän minä ikinä niihin asti.

torstai 30. joulukuuta 2010

TOP 10 vuonna 2010



Jossain blogissa näin TOP 10 -listan vuodelta 2010, eli mitä kaikkea on tapahtunutkaan menneenä vuonna ja mikä kaikki on ollut tärkeää kyseisen henkilön elämässä. Keräsinpä minäkin sitten eri kuvakansioista kuluneen vuoden tapahtumia, joista jonkinlainen yhteenveto.

Yllä oleva kuva on Seinäjoen lentokentältä. Symboloikoon sitä, että jouduin eri syistä käymään Seinäjoella kuluneena vuonna tosi monta kertaa: mm. isän sairaus, luokkakokous, hautajaiset, Isonkyrön markkinat...
Olkoon tuo kuva tuossa myös siksi, että minua suututtaa aina, että poikki Suomen ei voi lentää! Vain pohjois-eteläsuunnassa se on mahdollista. Miten mukava olisikaan lentää hujauttaa pitkien välimatkojen maassa 5-6 tunnin autossa istumisen sijaan.


Järvikuva olkoon muistona kaikista ihanan kuumista kesäpäivistä, jolloin sai vain uida, meloa, käydä kesämökeillä. Muistona myös kesävieraista ja heidän kanssaan vietetyistä mukavista kesäisistä päivistä.
Tämä kuva Helsingistä muistuttakoon kaikista kivoista retkistä eri paikkakunnille, tuttavien tapaamisista, uusista nähtävyyksistä jne.

Yksi vuoden kohokohta oli myös hiihtolomalla matka Azoreille.



Ja syyslomalla Lissabonissa.



Ja ennen juhannusta Suomen ja Norjan Lapissa.


Tämä kuva on muistona kotipihan kukkaloistosta ja kaikesta muustakin luonnon kauneudesta vuoden mittaan: uskomattoman hienot lumimaisemat alkuvuoden talvella, kuuman kesän kauniit kukat, syksyn ihanat ruskat.
Muistuttakoon myös kaikesta muusta luonnon tarjoamasta viihdykkeestä: sienten ja marjojen keruu, kasvivärjäys, puutarhanhoito, metsässä lenkkeily jne.


Ja ettei totuus vallan unhoitu, on kuva myös koulun pihalta urheiluhallille päin. Suuri osa ihmisen ajasta on kulunut kuitenkin näissä maisemissa joko oppilaitten kanssa koulussa otellessa tai tuossa hallissa ruumiinkuntoa ylläpitäen.



Parasta mitä olla voi on puuhailu lapsenlapsen kanssa. Onneksi siihenkin on ollut tilaisuuksia vuoden mittaan.


Yksi harrastuksistani on edelleenkin erilaiset käsityöt. Olkoon tämä puikoilla neulottu ikkunakappa tässä siksi, että sain sen kesällä vihdoin valmiiksi monen vuoden uurastuksen jälkeen.

Millaisia muistoja sinulla on kuluneelta vuodelta?

keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Lahjakirja luettu


Joulupukki oli käynyt Tukholmassa ennen joulua ja saanut ostetuksi minulle lahjaksi yllä olevan kirjan: Den motvillige monarken Carl XVI Gustaf. Kirjastahan kohistiin etukäteen kovastikin, se lupasi paljastuksia kuninkaan naissuhteesta ja muutenkin kuninkaan ja lähipiirin juhlinnasta.

Ja niinhän kirja paljastaakin. Kirjan koko toinen osa on omistettu sille, että on kohulehtien tapaan etsimällä etsitty kaikkia tilaisuuksia ja tapauksia, joissa kuninkaan mukana olo ja juhliminen saatetaan epäedulliseen valoon. Toisaalta kuningas esitetään useasti vain passiivisena mukanaolijana, toisaalta taas voidaan kysyä, onko oikein, että näin korkeassa asemassa oleva henkilö ja kansan esikuva juhlii mukana kaiken maailman seksiorgioissa. Saako näin näkyvässä asemassa oleva henkilö elää kuten haluaa. Toisaalta taas lukijan sympatiat välillä kääntyvät kuninkaankin puolelle, kun on lukenut kirjan alkuosan, joka keskittyy kuvaamaan monarkin erittäin rajoitettua ja suojattua lapsuutta.

Kirja teoksena ei minusta ole millään lailla onnistunut tai edes hyvä. Sen alkuosa kuvaa kuninkaan lapsuuden ja nuoruuden sekä kuninkaaksi tulon aina Silvian mukaan tuloon saakka ihan siististi ja asiallisesti. Yksi iso luku omistetaan kuninkaan äidinisän natsiyhteyksien kuvaamiseen, mikä tuntuu irralliselta osalta kokonaisuuden kannalta. Mutta kuninkaan työstä (? onko sellaista), perheestä, Silviasta, lapsista ei mainita häiden jälkeen enää sanaakaan. Ihan kuin hänellä ei sellaisia olisi ikinä ollut olemassakaan.

Kun on saatu kuningas naimisiin, alkaakin sitten kirjan toinen osa, joka keskittyy pelkkiin päivällisiin, metsästysretkiin ja juhlimiseen. Kuvaus ja tyyli on hyvin juorulehtityyppinen. Välillä saa sellaisenkin käsityksen, että  kuningas ei itse asiassa ollutkaan mukana, on vain kuvattu joitakin juhlia yleisesti. Ja toisaalta tulee mieleen, että mitä sitten, vaikka olikin mukana. Ei kai hän ole ensimmäinen monarkki, joka juhlii rankasti ja sekaantuu välillä vieraisiin naisiinkin. Itse asiassa ihme, jos kaikki olisi aina niin loisteliasta ja hienoa ja onnellista, kuten kuningasperhettä on aina kuvattu.


Niin kuin nyt tässä viimeisessä ostamassani lehdessäkin. Pelkkää hymyä ja onnea. Näinhän Silviaa ja Carl Gustafiakin kuvattiin kymmeniä vuosia.

maanantai 27. joulukuuta 2010

Kyllä se joulu tulee hössöttämättäkin


Minkähän takia ennen joulua alkaa aina valtaisa valitus joulusta? Moni lähtee mukamas joulua pakoon ulkomaille ja ottaa kuitenkin lanttulaatikot, läskisoosit ja mämmit mukaansa. Ja minkä takia joku väittää, että joulu stressaa, vaikka on ihan itsestä kiinni kuinka paljon se stressaa.

Minusta joululoma on paras loma, koska se on ainut loma, kun ei tarvitse oikeasti tehdä lomalla mitään juuri lomiksi rästiin jätettyjä töitä. Talohan on juuri siivottu jouluksi, pyykit pesty, ruokia on valmiina moneksi päiväksi pakkasessa, mihinkään ei voi eikä tarvitse mennä, koska mikään paikka ei ole moneen päivään aukikaan. Kylään ei voi eikä tarvitse mennä, koska ihmiset viettävät joulua kuitenkin omissa oloissaan. Ei tarvitse kuin pötköttää selällään sohvalla ja kääntää toisella kädellä lahjaksi saadun kirjan sivuja ja toisella kädellä hamuilla pöydältä lahjaksi saadun suklaarasian sisältöä. Ja jos suklaa loppuu, vääntäytyy sen verran ylös, että noutaa kaapista sen suklaarasian, jonka oli ostanut varuilta, jos ei pukki vaikka muistakaan tuoda suklaata tänä jouluna. Tai jos kirja loppuu, hakee hyllystä sen kirjastosta varuilta tuodun kirjan, jos vaikka pukki ei tänä vuonna muistakaan tuoda kirjaa.

Joku väittää, että tuo kaikki vaatii valtaisat järjestelyt ja hössötykset ennen joulua, että voisi sitten lomalla ottaa rennosti. Tuskin!
Itse olin melkein kaksi viikkoa ihan reporankana sairaana juuri ennen joulua, ei todellakaan tarvinnut eikä voinut tehdä mitään. Pari päivää ennen joulua virkistyin sen verran, että teimme tavallisen viikkosiivouksen, ei todellakaan enempää kuin normaaliksi viikonlopuksikaan. Lahjat olin jostain syystä ostanut jo marraskuun lopussa, kun kävimme kaverin kanssa hurvittelemassa kaupungissa, ei siis niistäkään huolta. Ainut, mistä oli vähän joustettava, oli sauna. Aattona ei mitenkään olisi ehtinyt enää sinne, joten oli luovuttava monen vuosikymmenen perinteestä.

Aiemmin oli sovittu menevämme toisen tyttären luo jouluksi, joten ei tarvinnut varata juuri ruokiakaan muuta kuin mitä nyt normaalistikin söisimme. Tyttäret eivät liioin joutaneet mitään erityisiä ruokia laitella, sillä kumpikin oli töissä vielä aattonakin pitkälle iltapäivään. Silti meillä oli syömistä niin paljon, että vaikka kokonaisen armeijan olisi syöttänyt. Ja leipomuksia oli vähennetty huomattavasti, vain yksi kakku, ja sitäkään ei jaksanut monikaan edes maistaa. Joulukuusi oli jokaisella lyöty olohuoneen nurkkaan ja pallukat ja kiiltonauhat roikkuivat oksilla kuten pitääkin. Ja posti oli tuonut jääkaapin ovet täyteen joulukortteja, joista äänestettiin joulun kaunein kortti kuten aina ennenkin.

Ja vaikka ei mitään hössötettykään, tuli pukki niin kuin ennenkin ja toi tavaraa enemmän kuin laki sallii. Ja aamulla herätessä oli juuri se joulun tunnelma kuin aina ennenkin: monta muovipussillista lahjapapereita ja lahjat kasoissa ympäri huushollia, kuusessa loistivat kynttilät ja lapset leikkivät uusilla leluillaan.
Kyllä olisi kurjaa, jos olisi koko pitkä talvi vain samanlaista harmaata ja ankeata kuin marraskuussakin.

maanantai 20. joulukuuta 2010

Helppo koulupäivä


Tuntui kovin oudolta lähteä koululle tänään viikon sairastamisen jälkeen, ihan kuin en olisi ollut tästä maailmastakaan. Mutta turhaahan minä sinne menin. Koko iltapäivä oli varattu luokkien välisille sählyturnauksille. Olin ilmoittanut, että haluan pitää omat tuntini, mutta oppilaat olivat puolestaan ilmoittaneet, että jos sinne hallin pukuhuoneeseen tulen, niin sitten saan pitää tuntia. Hah, en minä nyt niiiin innokas sentään ole. Vähän aikaa tutkailin kirjoja, mitä ovat poissaollessani tehneet ja lähdin takaisin kotiin. Jos ei kerran kaivata, niin ei väkisin. Ja ihan mukavastihan tuo päivä tuntui kuluvan sohvalla selällään ja televisiota katsellen ilman oppilaitakin. Tällaiseen mukavaan elämäänhän voisi vaikka tottua!

Pari kollegaa olivat ainoat ihmiset, jotka tänään näin, oppilaita en ensimmäistäkään. En tukkinut itseäni halliinkaan, osaavat ne siellä pelata ilman minuakin. Oli kuulemma opettajistakin saatu joukkue. Lienevätkö tänä vuonna laittaneet villahousut kylmettymisen ehkäisemiseksi :) Takavuosina nimittäin yksi opettaja hikoili vietävästi pelatessaan, oli laittanut villahousut jalkaan, ettei tule kylmä salissa seisoksiessa! Oli arvellut, ettei hän kuitenkaan jaksa pallon perässä juosta!

Mutta en minä ihan terve ole kai vieläkään, ainakin siitä päätellen, että opehuoneessa oli suklaata ja karkkia jos jonkinmoista tarjolla, mutta ei oikein innostanut eikä huvittanut ajatus niiden syömisestä. Sellainenhan ei voi olla tervettä!  Kunpa tällainen karkin yököttäminen jatkuisi joulunpyhien ajankin!

lauantai 18. joulukuuta 2010

Jouluko pahentaa


Ihmisten ajatuksenjuoksu on minusta joskus aivan käsittämätöntä. Että ei saisi enää pystyttää joulukuusta, ei laulaa tuttuja joululauluja, ei viettää muutenkaan perinteistä suomalaista joulua. Ja kaikki vain sen tähden, että ei suututettaisi eri kulttuureista tulevia maahanmuuttajia.

Itse asiassa eri kulttuureista tulevat kyllä ymmärtävät tapojemme erilaisuuden heidän omiin tapoihinsa verrattuna, eivätkä takuulla odota, että alkaisimme pomppia maahanmuuttajien tahdon mukaan. He eivät siis ole se ongelma, vaan ne suomalaiset, jotka itse eivät välitä omista perinteistämme. He kun eivät halua viettää joulua tai muita juhlia, tai eivät halua tunnustaa minkäänlaista uskontoa, vaativat samaa muilta. Miksi on tarve kieltää kaikki ilot muiltakin, jos itse ei halua osallistua?

Aina on näköjään tarve ihmisillä yrittää laittaa muut ajattelemaan samalla tavalla kuin itsekin. Ellei pakottajana ole jokin aatesuunta, on se sitten aatesuunnattomuus. Huomaavatko nämä viimemainitut ollenkaan, miten yrittävät manipuloida muita? Olen sitä mieltä, että puhujat loppujen lopuksi piut paut välittävät mistään syvemmästä ajattelusta. Monille on tärkeää vain se, että saa tavallaan "laillisen" syyn pinnata tietyistä velvollisuuksista. Ei tarvitse opiskella uskontoa, saa senkin ajan lorvailla baareissa, ei tarvitse mennä lukukauden päätteeksi kirkkoon, saa makoilla kotona "luvallisesti". Tai jos on opettaja, ei tarvitse vahtia oppilaita kirkossa, tehköön senkin homman joku muu!

Maahanmuuttajille ja täällä tilapäisesti oleskeleville ei ole todellakaan mikään ongelma osallistua paikallisiin menoihin. Meidänkin thaimaalainen vaihto-oppilaamme osallistui Lucia-kulkueeseen, laulaa mukana joululauluja kuorossa ja osallistuu jumalanpalvelukseen. Tuskin hän silti on vaihtamassa omaa uskontoaan meidän uskontoomme. Ja tuskin hän näistä aktiviteeteista pahentuukaan. En ole omien oppilaidenkaan huomannut miksikään tulleen, vaikka pienestä pitäen ovat viettäneet joulua.

torstai 16. joulukuuta 2010

Miten näin pääsi käymään


Yli viikko on kärsitty jotain kummaa tautia, joka vei ihmisen voimat totaalisesti. Joulukorttien kirjoittaminenkin oli niin raskasta työtä, että piti kirjoittaa vain muutama kortti päivässä ja huilata lopun päivää ja jatkaa seuraavana päivänä kirjoittamista. Eikä se vielä mitään, mutta kun minulle syötettiin koko viikko vain pahvinpaloja ja kengänpohjallisia ja niihinkin mauttomiin ruokiin oli saatu piilotetuksi joka suupalaan kaktusen piikkipalloja, jotka raapivat kurkun kynnöspelloksi. Eivät olleet juomistarjoilut juuri sen häävimpiä. Mitä polttavimpia juomia oli tarjolla niin, että joka kulauksen jälkeen kurkku oli tulessa ja silmistä vain tirisi vesi.

Minulta on kadonnut siis elämästä kokonainen viikko jonnekin taivaan tuuliin. Luulin pääseväni parilla päivällä, mutta aina piti ilmoittaa rehtorille: En voi tulla, kuume jatkuu. -Mitä oppilaat tekevät? kyseli rehtori. -Kääntäkööt seuraavan kappaleen! -Kirjoittakoon aineen! -Tehkööt harjoituksia eteen päin! -Kirjoittakoot aloittamaamme blogia!

Mutta kun näitä lauseita oli käytetty jo kolme päivää, ymmärsi rehtorikin viimein, että pakko on jonkun välillä käydä minun kultapupuille jotain opettamassakin. Tänään siellä on kollega pitänyt tuntejani, samoin huomenna. Sitten havaitsin yhtäkkiä, että ensi maanantainahan on  iltapäivällä koko koulun sählyturnaus, joten kaikki tunnit menevät siihen! Ilmoitin jo kättelyssä, että aion vihdoinkin päästä pitämään edes ne tunnit - siis mikäli olen edes tervehtynyt siihen mennessä! Tiistaina on enää joulukirkko ja glögit ja sitten alkaa joululoma. Pääsi joululoma kyllä nyt totaalisesti yllättämään.

Sitten huomasin toisen kauhujutun. Koulu alkaa 5.1. Loppiaispäivänä käydään välillä pitämässä lomaa ja 7.1. taas kouluun. Näiksi päiviksi on venäjänope järjestänyt Pietarin-matkan, joten kouluun ei jää kuin jokin pieni nysäporukka. Melkein kaikki lähtevät Venäjälle. No, ei kai minun sitten tarvitse pulttia ottaa, jos eivät oppilaatkaan. Lukevat mitä lukevat ja sillä selvä.
Minulla on nyt valtavat kasat oppilaitten tuotoksia luettavana joululomalla eikä aavistustakaan, millaisista lähtökohdista aloitamme 10.1. 2011.
Mitenkähän tässä nyt taas näin pääsi käymään. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, ei minun tarvitse ennen penkkareitakaan mitään enää opettaa. Kumminkin joku ope keksii viedä kaikki oppilaat jonnekin kaupunkiin vierailuille, sitten alkavat penkkarihihhuloinnit ja eikö ne kutsunnatkin taas paina päälle jossain vaiheessa.

Enkä pelkästään työnteosta ole viikon mittaan jäänyt paitsi, vaan monesta muustakin, kuten Lucia-juhlat, kollegan 50-vuotis-juhlat, kunnan tarjoama jouluateria, erinäisiä glögitilaisuuksia, filmikerho ja onpa saatu monta kissaakin ristityksi ilman minua.

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Kuuluisa ei ole aina suosittu


On olemassa kaksi sanaa, joita oppilaat pitävät aina toistensa synonyymeina: kuuluisa ja suosittu. Tuli taas ruotsin tekstissä esiin känd, ja joku käänsi sen suosituksi. "Eikö se sitten muka ole suosittu, jos on kuuluisa?" kysyivät oppilaat.

Eihän se mitenkään ole sama asia. Kehotin mainitsemaan jonkun tuntemansa julkkiksen, josta eivät tykkää. "Janina Frostell" tuli yllättäen ensimmäisenä. Hän on siis kuuluisa (känd), muttei välttämättä näköjään aina suosittu (populär). Oppilaat katsoivat minua mietteliäinä pää kallellaan oivaltaessaan sanojen eron.

Nämä kaksi sanaa ovat kautta aikojen olleet oppilaille yksi ja sama asia. Ymmärrän kyllä, miksi sanat tuntuvat toistensa synonyymeilta. Päästäkseen kuuluisaksi täytyy monen olla samalla myös suosittu. Mutta se vain ei päde kaikissa tapauksissa.

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Emme olekaan enää ihan huipulla


Kuultiinpa tänä aamuna taas viimeisen PISA-tutkimuksen tuloksia. Suomen oppilaat eivät olleetkaan enää ykkössijalla lukutaitoa maailmanlaajuisesti testattaessa vaan kolmansia. Jo nousi heti haloo asiasta, ja kyseltiin mitä pitäisi tehdä. Aamu-TV:kin oli herännyt heti tuoreeltaan haastattelemaan asiantuntijoita.

Minua naurattaa tosiaalta, sillä muistan, kun ensimmäisen kerran oli tehty tuollainen maailmanlaajuinen tutkimus. Suomi oli kirkkasti kärjessä, eikä suurin osa suomalaisista edes tiennyt asiasta. Ei minkäänlaista pienintäkään mainintaa missään, että meillä niin hyviä oltiin. Muistan itse kuulleeni PISA:sta silloin ensimmäistä kertaa vasta saksalaisilta vierailta, kun he alkoivat kysellä, miten me sen oikein saamme aikaan! Hieman nololta tuntui, että pitäisi osata selittää asiaa, josta ei ollut koskaan kuullutkaan mitään. Kollegat pyörittelivät yhtä paljon silmiään kuin minäkin.

Siitä eteen päin meni melkoinen tovi, ennen kuin valtakunnan mediassa alkoi näkyä jotain tietoa. Pakkohan mediankin oli jotain asiasta kirjoittaa, kun Suomeen alkoi suoranainen saksalaisinvaasio kouluihin seuraamaan opetusta. Asiaa vähäteltiin ja  saksalaisten intoa toppuuteltiin, sillä ei sellaista kertaa ollut, että saksalaiset eivät olisi ottaneet PISA-testiä puheeksi, kun suomalaisia tapasivat.

Sen jälkeen kuulin monen saksalaisen opettajan valittavan, että liittovaltioissa on kiristetty koulujen kontrollia ja on alettu vaatia enemmän opettajilta. Eli pakkoa ja keppiä alettiin käyttää parempien tulosten aikaansaamiseksi. Jos kerran pieni Suomi pärjää, miksei myös suuri Saksa.

Meillä ei nyt ehkä enää sivuutetakaan "huonoa" tulosta vain olankohautuksella. Kun ollaan kärjessä, siellä halutaan myös pysyä. Varsinkin tyttöjen ja poikien suuri tasoero on huomattu.  Miksi pojat pärjäävät koulussa huonommin kuin tytöt? Siihen asiaan toivon todella oikeaa tietoa, työkaluja ja toimenpiteitä asian korjaamiseksi. Kunpa asiaa ryhdyttäisiin parantamaan eikä vain ihmeteltäisi. Nyt pitäisi takoa kun rauta on kuuma.

P.S. Kuvassa Leipzigin keskustaa ja metodistikirkko.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Kuoleminen ei ole enää kaatumista


 Koska on itsenäisyyspäivä, on nähty taas Tuntematon sotilas ties kuinka monennen kerran, ja huomio kiintyy myös kielenkäyttöön kaatuneista puhuttaessa. Kun sodassa kuolee joku, hän kaatuu, eivät  sodankäyneet ja kauheuksia kokeneet ihmiset koskaan puhu kuolemisesta. Samoin loukkaantuminen on sotaveteraanien kielenkäytössä aina haavoittumista. Hirvittävä asia, kaverin menettäminen viereltä, on helpompi kestää, kun kuolemisesta käytetään eufemismia, kiertoilmausta. (Hesarin nettisivun mukaan tämänpäiväisessä Helsingin sanomissa on ollut veteraanien haastatteluakin asiasta, minulle vain ei tule lehteä).

Suurinkaan osa ihmisistä ei halua olla tappaja eikä murhaaja. Siksi sodassa ei tavallisesti kukaan puhu ihmisen tappamisesta vaan aina tapetaan vihollinen. Kun muistelen isäni kertomuksia, hänkin puhui "vihollisen lentokoneen siipeen ampumisesta" ja "vihollisen tappamisesta" sikäli mikäli tappamisesta ylipäätään suostui mitään mainitsemaan.

Ystäväni on kertonut joskus keskustelleensa alle kolmekymppisen tyttärensä kanssa jopa kiivaaseen sävyyn näistä sanoista. Nuori ei nähnyt mitään syytä käyttää kaatua- ja haavoittua-sanoja. Hänen mielestään olisi parempi sanoa kuoli, jolloin sana paremmin toisi esiin sodan kovan todellisuuden. Kaatua kuulemma kuulostaa siltä, että vain kaaduttiin ja pian noustiin ylös. Hänestä kuulostaa jopa surkuhupaisalta puhua kaatuneitten muistopäivästä, kaatuneitten muistoliputuksesta ja kaatuneitten omaisista.

Nuorten kannalta asia varmaan näin onkin. He eivät ole itse kokeneet sotaa, ja puhuvat sodassa kuolemisesta ulkopuolisina. Heillä ei ole tarvetta käyttää kiertoilmauksia. Samoin näyttää olevan Afganistanin sodasta puhuttaessa. Sieltäkin tulee suomalaisista puhuttaessa vain kuolleita ja loukkaantuneita, ei kaatuneita eikä haavoittuneita. Onkohan tässä niin, että kaatua liittyy niin sotaan, että sanaa ei haluta käyttää. Ei haluta tunnustaa, että ollaan sodassa Afganistanissa. Toisaalta Afganistanin sota on ainakin toistaiseksi niin kaukana ja koskettaa vain muutamia ihmisiä läheisesti, että toimittajilla ei ole tarvetta kierrellä asiaa. Ja päin vastoin halutaan ehkä juuri tuodakin esiin sodan julmuus viattomia ihmisiä kohtaan.

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

On harrastettu kulttuuria


Tänä syksynä on tullut harrastetuksi kulttuuria enemmän kuin liekö koko elämäni aikana yhteensä. Olen käynyt konserteissakin jo useissa, mikä on taivaan suuri ihme, sillä en ole koskaan perustanut oikein musiikista. Mutta ihminen näköjään oppii tekemään kaikenlaista, kun ehtii sopivan ikäiseksi. Ei kai ole tarkoituskaan, että kaikki harrastuksetkin koetaan jo parikymppisenä, jolloin ei loppuelämäksi jäisi enää mitään tekemistä!

Eilen illalla olimme kuulemassa Jean S:n konserttia Mikkelissä. Se on juuri sopivaa musiikkia tällaiselle rahvaalle. Hauskoja ovat pojat. En ehtinyytkään pitkästyä, kuten konserteissa tai teatterissa minulle usein käy. Se mikä minua aina suututtaa esityksissä, on suoraan yleisön silmiin suunnatut valot ja enimmäkseen vielä välkkyvät sellaiset. Valehtelematta puolet nautinnosta häviää taivaan tuuliin, kun kärsii valojen pistävästä loisteesta. Toinen suututtava asia on keinosavu. Ja sekin on itse asiassa turhaa, kyllä se yleisö hurmioituisi muutenkin.

Me saimme ihan viimeiset paikat, joten jouduimme istumaan toisessa rivissä ihan reunassa. Koska puhe on suunnattu salin perälle, ei meille kuulunut kuin yksittäisiä sanoja vitseistä. Ei ollut pelkoa, että nauran väärässä kohtaa, sen verran kuuluvaa oli naurunhörötys yleisön puolelta. En tiedä, olivatko edes häävejä vitsejä. Tällaisen jo valmiiksi suosiota saaneen porukanhan ei tarvitse kuin avata suunsa niin jo yleisö höröttää, ihan sama millainen vitsi on.

Mutta olin kuitenkin tyytyväinen konserttiin ja iloitsen siitä, että tulin lähteneeksi. Eikä kulttuuritarjonta tältä syksyltä ole vieläkään ohi. Heti ensi tiistaina menemme oikein isolla opettajaporukalla Imatralle katsomaan esitystä Elvis elää. Jo vuosi sitten yritimme mennä Imatralle pikkujoulua viettämään, mutta emme saaneet enää lippuja. Sinne on syytä mennä kahdenkin asian takia: tietysti Elviksen musiikin vuoksi, mutta myös siksi, että Elvistä esittävä Aki Honkatukia on minunkin entinen oppilaani ja joidenkin nuorempien kollegojeni entinen luokkakaveri.
 Saa nähdä, millainen musiikkinautinto siellä on tarjolla.

perjantai 3. joulukuuta 2010

Sinivalkoinen päivä



Tänään oli vuorossa sinivalkoinen päivä koulussa. Kuvista löytyvät melkein kaikki mahdolliset suomalaisuudet. Nyt olin laatinut muutaman tietovisailukysymyksen suomalaisuuteen liittyen. Julkaisen kysymykset taas täälläkin, jos joku vaikka innostuu visailemaan itsensä kanssa. Vastaukset kysymyksiin tämän postauksen lopussa. Tietysti oli myös meillä jo perinteeksi muodostunut glögipullon arvonta: arvontaan saa osallistua, kun maksaa arpalipun mukana pienen summan keräyskuppiin. Toinen arvonta oli tietovisaan osallistujien kesken.

Oppilaille oli myös ilmoitettu, että mielellään kaikilla saa olla yllä sinivalkoista, kuten opettajillakin. Ja paras luokka palkittiin. Yläkoulun oppilaille oli myös ohjelmaa keskusradion kautta.

Kaksi uutta ylioppilasta sai tänään juhlatilaisuudessa lakkinsa. Koko lukio pääsi tunniksi tilaisuuteen ja kahville. Sen jälkeen minulla oli vielä ruotsia abiryhmälle kaksi tuntia. Ihan kivaa meillä oli, vaikka puoli neljään asti pakerrettiin ja sentään ennen "pitkää lomaa". Ei kukaan edes vinkunut, että pitäisi jo aiemmin pois päästä.Yksi poika laittoi pöydälleni suklaakonvehdin tunnin loputtua, joten tulkitsin, ettei heillä nyt ihan kurjaakaan ollut.

Suomeen liittyviä kysymyksiä:
1. Miksi Suomen vaakunassa on leijona?
2. Kuinka monta eri lintulajia on bongattu Suomessa?
3. Luettele kaikki viisi Helsingin itäpuolella sijaitsevaa Suomen merenrantakaupunkia!
4. Kuka oli Suomelle valittu kuningas Suomen itsenäistyessä?
5. Kuka on Ragnar Arthur Granit?

Vastaukset:
1. Jo Kustaa Vaasan ajoista lähtien leijonaa on käytetty valtakunnan itäisten maakuntien tunnuksena vuoteen 1809 ja sen jälkeen Suomen suuriruhtinaskunnan tunnuksena. (Wikipedia)
2. 465 eri lajia.  
3. Porvoo, Loviisa, Kotka, Hamina, Oulu.
4. Saksalainen Hessenin prinssi Friedrich Karl. 
5. Oikeastaan neljäs suomalainen Nobel-palkinnon saaja, sillä hän oli syntyjään suomenruotsalainen (s. 1900). Hänet kutsuttiin v. 1940 Karoliiniseen instituuttiin, jossa hän työskenteli neurofysiologian professorina. Hän tutki värien näkemistä, mistä syystä sai Nobel-palkinnon.

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Olipahan pakkoruotsikeskustelu


Olipahan eilen illalla taas vaihteeksi pakkoruotsikeskustelu televisiossa. Nyt on minunkin pakko vähän kommentoida sitä, ennen kuin ehdin kuulla muiden ihmisten mielipiteitä keskustelusta.

Minusta  puolustajaryhmän jäsenet oli valittu alun perinkin vähän oudosti. Suurin osa oli suomenruotsalaisia taustaltaan, ja kuten he mainitsivatkin, he eivät millään näe syytä, miksi ruotsin pakollisuus pitäisi poistaa. Minusta ryhmässä olisi pitänyt olla enemmän henkilöitä, jotka edustavat paremmin kansan suurta enemmistöä: äidinkieleltään suomenkielisiä. Nythän vastakkain oli asetettu suomenkieliset vastaan ruotsinkieliset, mikä minulle ei koskaan ole ollut kielen opetuksen ja sen pakollisuuden kannalta asian ydin. Ja kuten etukäteen arvasin, ei ainakaan ensimmäisen tunnin aikana tullut keskusteluun mitään uutta ja ihmeellistä. Eikä puolustajien puolelta ilmennyt pienintäkään ymmärtämystä siitä, että asiat voisivat olla toisinkin. En katsonut keskustelun toista osiota, koska kuulin, että se jatkuisi pelkästään tyyliin suomenkieliset contra ruotsinkieliset.

Allekirjoitan täysin kaikki perustelut, mitä taustaltaan kaksikieliset perustelivat: jos osaa ruotsia, on helppo oppia muitakin kieliä, ruotsi on yleissivistävää, ruotsin pakollisuus perustuu historiaamme, ruotsinkielisten on saatava palvelua omalla kielellään. Pitää paikkansa. Mutta nämä vain eivät ole mielestäni riittäviä ja kestäviä perusteluita kielen pakollisuudelle.

Tässä vain unohdetaan se, että suurelle osalle kansaa on ihan sama, mitkä ovat ne viisi erilaista kieltä, joita osaa. Kaikki kielet tukevat toisiaan, ja kaikki muukin mitä ihminen osaa, on yleissivistävää. Välttämättä ei tarvita siinä ruotsia. Olisin kaivannut keskusteluun myös opettajia, jotka näkevät päivittäin, miten vaikea on joidenkin todella omaksua vieraita kieliä. Jos opetettaisiin vain yhtä vierasta kieltä, oppisi edes sen ehkä  paremmin ja sitten voisi lisätä kieliä kykyjensä mukaan ja tarpeiden mukaan. Ilmeisesti keskustelupaneeliin oli valittu vain henkilöitä, jotka ovat saaneet kielitaidon automaattisesti tai sitten henkilöitä, joille kieltenopiskelu on ollut helppoa ja todistuksen keskiarvo kiitettävä. Silloinhan ruotsi ei todellakaan haittaa mitään, päin vastoin.

En huomannut keskusteluun valitun myöskään ketään yritysmaailman edustajaa (tai sitten he eivät saaneet ääntään vain tarpeeksi kuuluviin). Kun ruotsi tuli pakolliseksi peruskouluihin, oli tilanne työelämässä ja poliittisessa mielessä toinen. Ruotsi oli tärkein vieras kieli työelämässä. Silloin sitä todella tarvittiin. Ruotsi ja muut pohjoismaat olivat tärkeimmät vientikumppanit, ja kommunikointikieli oli ruotsi. Nyt tilastot näyttävät englannin kiilanneen ruotsin ohi. Kaikissa maissa panostetaan paljon englannin opettamiseen, mikä ei ollut tilanne vielä 40 vuotta sitten.

60- ja 70-luvuilla poliittinenkin tilanne oli toinen. Jos halusimme edistää hyvinvointia, ei haluttu eikä voitukaan suunnata katsetta itään päin. Siis toinen suunta oli länsi. Pohjoismainen yhteistyö toi meille passivapauden, vapaan liikkumisen Pohjolassa ja monta muuta asiaa, jotka eivät todellakaan olleet sen ajan maailmassa itsestäänselvyyksiä. Pohjoismaiden ministerineuvosto ja Pohjoismaiden neuvosto ovat tehneet todella hyvää työtä ja Suomi hyväksyttiin (vaikkakin välillä pitkin hampain) mukaan yhteistyöhön, ja pääsimme länsimaistumaan, ja hyvinvointia alkoi virrata meillekin. Yhteistyössä muiden Pohjoismaiden kanssa tarvittiin ruotsia, ruotsi oli kieli, jolla neuvottelut käytiin. Luulen ja epäilen muuten, että se on sitä vieläkin, sillä ainakin Pohjola-Nordenin kokouksissa kaikki pohjoismaalaiset puhuvat (ja tämä on tietoa, olen itse ollut mukana) omaa kieltään, jota muut ymmärtävät vaivatta. Ketkähän näissä kokouksissa istuvat tuppisuina? Suomalaiset tietysti, mikäli eivät ole opiskelleet ruotsia.

Paneelikeskustelun aikana ilmestyi ruutuun yksi yleisön lähettämä kommentti: "Ei ruotsi ole se ongelma vaan Ruotsalainen kansanpuolue". Ja nyt minäkin heräsin huomaamaan, että todella näyttää olevan niin. Olen aina yrittänyt valmentaa oppilaitani pääasiassa suuren maailman työelämää varten, ja kun ajattelen niitä entisiä oppilaitani, jotka ovat löytäneet elämässään sen vihreän oksan, ovat he löytäneet sen nimenomaan Ruotsin ja muiden Pohjoismaiden kautta. Minusta suomenruotsalaisuus on ruotsin opiskelussa vain pieni pikantti lisä eikä pääasia.

En ymmärrä, miksi poliittisten rattaiden on liikuttava niin hitaasti, että ei voida millään antaa itäsuomalaisten kuntien ottaa kieliohjelmaan venäjää ruotsin kanssa vaihtoehtoiseksi. Itä-Suomessa on jo niin valtavasti venäläisiä, sekä vakituisina asukkaina että kesämökkiläisinä, että voidaan puhua jo venäläisistä siirtokunnista. Meidänkin paikkakunnallamme on laajoja järvenranta-alueita, joista venäläiset välittäjät ostavat yhtäkkiä kynmenenkin tonttia kerralla. Ja jottei suomalaisia nyt kertakaikkiaan päästäisi höynäyttämään, olisi hyvä osata vastapuolen kieltä. Siis ihan samasta syystä kuin Länsi-Suomessa tarvittiin aikoinaan ruotsin osaamista.