Itsekkäitä ajattelemattomia aikavarkaita

Oppilaat mahtavat pitää opettajia täysinä toopeina. Jos ei joka asiasta viitsi nostaa meteliä, he luulevat heti, että tuo se ei huomaa mitään. Kuten vaikka eräskin luokka tässä hiljattain. Menimme viimeisellä tunnilla tietokoneluokkaan tekemään kirjaan liittyviä nettitehtäviä. Kaikilla on olevinaan niin hienosti oikea sivu auki, mutta heti kun ope kääntää selkänsä, alapalkista otetaan jokin ampumapeli. Näkeehän se sokea opekin, että alareunassa kulkee ties kuinka monta palkkia, jotka paljastavat avonaisia windoweja olevan useitakin. Kun niistä mainitsee, on vastaus, että noo, tähän sivustoon kuuluu useita avonaisia ikkunoita!

No ainahan oppilaat ovat yrittäneet vetää opettajia nenästä ja usein jopa onnistuneetkin, mutta ottaisivat sitten vastuun tekosistaan. Jos tulee puhetta siitä, että tätä tai tätä ei osata, onkin syy aina muualla eikä siinä, ettei ole itse yhtään edes yrittänyt: huono opettaja, epäselvät oppikirjat, liikaa läksyjä (ei pidä paikkaansa), huono työpari, harrastukset joten aika ei riitä. Ja tietysti kaikki on niin suunnattoman tylsää niin tylsää niin tylsää, kuinkas muuten. Tai mikä muu tahansa syy osaamattomuuteen, mutta itsessä ei ole minkäänlaista vikaa.

Oppilaat usein sanovat, että onhan heidän oma asiansa, jos eivät opiskele. Milloinkahan ihmiset huomaavat, että AINA, siis IHAN AINA siitä on haittaa jollekin toiselle, jos joku ei tee hänelle annettuja velvoitteita. Näin on aikuisena ja näin on jo nuorena: jos et tee läksyjä et opi, ja opettaja joutuu hidastamaan ja junnaamaan ja näin estyy muidenkin opiskelu, tai luokassa joutuu häärimään ties kuinka monta erityisopea ja kouluavustajaa. Samoin myös häiriköinti estää muiden työtä.

Joku kyseli minulta jo heti syksyn eka tunnilla, kuinka monta kertaa saa olla poissa, ennen kuin tulee lisätehtäviä. Minä en anna lisätehtäviä. Siitä ei ole mitään hyötyä oppilaalle, pelkästään minulle lisätyötä etsiä sopivia tehtäviä ja niitä lueskella kaiket illat. Olen luopunut sellaisesta. Minä en vain yksinkertaisesti anna numeroa, eihän oppilas ole käynyt tunneillakaan, mitäs se numerolla tekee. Sopii istua tunnilla ja kuunnella ja työskennellä, silloin ei ole niin tylsääkään. Tylsyys ei ole aineessa tai asiassa sinänsä, vaan siinä, että ei halua pysyä kärryillä. Kärryiltä pudonneella se vasta tylsää on. Olen valmis tekemään vaikka kuinka paljon työtä sellaisen kanssa, joka yrittää itsekin, mutta lusmuilua en tahdo sietää.

Myöhästely tai sovitusta tapaamisesta ilmoittamatta pois jääminen ovat myös vihoviimeisiä toisen ihmisen ajan varastamista. Eräänäkin aamuna oli kolme opea asennossa ennen kello yhdeksää yo-kirjoituksen alkamista varten. Vain yksi kirjoittaja olisi ollut, mutta tämä vain ei saapunut koskaan. Niinpä olisin minäkin voinut mennä koululle vasta pari tuntia myöhemmin, jos olisi etukäteen tiennyt. Nyt käpsehdin ja kuuhailin siellä mitä sattuu tyhjän panttina. Ymmärrän tietysti oikean unohduksen tai sairauden tai minkä tahansa pätevän syyn, mutta välinpitämättömyyttä en ymmärrä.

Olen kirjoittanut näistäkin asioista varmaan ainakin kerran vuodessa. Mutta kertaus on opintojen äiti. Nimittäin eivät pelkästään nuoret (joiden kohdalla kasvatus on vielä kesken) ajattele vain itseään ja ajattelemattomasti jätä velvollisuuksia tekemättä, vaan aikuiset yhtä lailla. Aikuisten kohdalla pidän tätä aivan anteeksiantamattomana.

Eräs kaveri neuvoi minua, että "älä ole murheellinen, se mikä on tarjottu, on ravittu". Hyvin sanottu, mutta kun on opetettu tunnolliseksi ja tekee mieli huolehtia oppilaiden menestyksestä, ei voi heittäytyä vain laakereilleen.  - Vaikka kyllä minä olen yrittänyt opetella sitäkin :)

Kestävän kehityksen päivä

Tänään on lauantai, mutta silti oli koulupäivä, jotta tietty määrä koulupäiviä saadaan kokoon lukuvuodessa. Täksi päiväksi oli kuitenkin järjestetty teemapäivä, jonka aiheena oli kierrätys. Kierrätys sanana on alkanut kuulostaa roskilta ja viemäriltä, mutta meillä oli hyvä ja kiva päivä. Aihe on  nyt erittäin aktuelli ja sopii yhteen toissapäiväisen postauksen kanssa.

Päivä alkoi kirpputorilla. Luokat saivat tuoda myyntiin hallille kaikenlaista tavaraa, myyjinä oli alakoululaisten pöydissä vanhempiakin. Myytävänä erittäin hyväkuntoista vaatetta, suksia, luistimia, kenkiä, kirjoja, pelejä, mitä vain ikinä sielu halajaa, kaikkea oli tarjolla. Ostajia oli kiitettävästi ja näytti tavaraa lähteneen ihmisten matkaan valtavat paperikassilliset (huom, ei siis muovikasseja). Kahdessa pöydässä oli arpajaisetkin ja miten minulla on onni kääntynyt myötäiseksi, kun taas voitin ja peräti molemmista pöydistä, toisesta höylän (!) ja toisesta pelikortit lapsenlapselle. Ostaa sai myös lakkautetuilta kyläkouluilta jääneitä opetustauluja, vitosen kappale. Sellaisethan ovat antikvariaateissa arvokkaita ja menevät heti kaupaksi, mutta minulla ei ole paikkaa, mihin laittaa. Olisivat olleet kauniita.

Seuraavana oli Mikkelin Metsäsairilan kierrätyskeskuksen filmi ja luento firman toiminnasta. Metsäsairillle menevät meidänkin kunnasta kaikki jätteet ja roskat. Ja Metsäsairila oli se firma, joka vuosi sitten järjesti alakoululaisille kynttilätuikun kuorien keruukilpailun. Nyt jäi yksi lukukin mieleeni: kerätyksi saatiin kuoria niin paljon, että tuli 400 kiloa alumiinia!!! Eipä heti tule ajatelleeksi, että kun jouluisin poltamme tuikkuja, niitä poltetaan joka kodissa vähintään saman verran, ja jätevuori on pelkästään niistä valtaisa.

Esityksen jälkeen oppilaat kiersivät luokittain tehtävärastilta toiselle. Rasteja oli yhteensä kuusi, jokaisessa viivyttiin 20 minuuttia.
1. Askartelurasti päiväkodilla. Luokat kävivät vuorotellen askartelemassa kierrätysmateriaalista annetulle alustalle mieleisensä taulun. (Ylin kuva).
2. Maaseuturasti: ympäri luokkaa jätepahville kirjoitettuja monivalintakysymyksiä.  (Kuva yllä). Oikeiden vastausten määrät koottiin luokittain taululle.

3. Rasti: Ah, vettä! Oppilaat tekivät tietokoneilla Kemiran vesijalanjälkimittarin tehtäviä.

 4. Lajittelu. Tällä rastilla oli pöydälle levitelty useanlaisia jätteitä, ja opettaja oli käynyt kuvaamassa kunnan varikolta erilaisia jätepisteitä. Kuvat näistä lajittelupisteistä olivat seinällä ja oppilaiden tehtävänä oli yhdistää jätteet oikeisiin jätepisteisiin. (kuva yllä). Nopeimmat ehtivät käydä vielä internetistä tekemässä kierrätyspelin.

5. Vastuullinen kulutus. Oppilaat pohtivat ryhmissä, mitä kaikkea he itse voivat tehdä jätemäärän ja saasteen vähentämiseksi.

6. Liikuntaa ulkona.

Päivä oli erittäin hyvin suunniteltu ja järjestetty ja rastit mielestäni erinomaisia. Kestävän kehityksen työryhmä oli tehnyt hyvää työtä. Mukana oli koko koululaitos päiväkodista lukioon. Minun osalleni oli laitettu valokuvaus, mutta työstä sekin kävi, kun yritin kuvailla sekä koulun että omaan kameraan otoksia.

Entisajan kasvatusta

Sain kaverilta vanhan kirjan, jossa kerrotaan vanhankansan kasvatustavoista. Kasvatuksen alalle kuin alalle on olemassa myös sananlasku, jotta tavat pysyvät hyvin muistissa. Ensinnäkin tytöille ei ole annettu mitään arvoa, vain poika on merkinnyt jotain, lieneekö niin kovin vieras ajatus nykyäänkään! "Vuohi vaivaisen eläin, tyttölapsi onnettoman". Eräässäkin talossa emäntä oli synnyttänyt viidennen tyttölapsen, jolloin isäntä tokaisi: "Minä menen ja poltan saunan, kun sinä munit niitä tyttölöitä vaan".

Rinnasta vieroittamiseen on käytetty monenlaisia keinoja. Rintoja on voideltu pahanhajuisella voiteella, äiti puettu mörön näköiseksi tai lapsi lähetetty naapurin hoiviin "kikkivieroolle" tai "nisävierulle", myös "nännävierulle". Eri nimitykset tietysti eri puolilla Suomea. Maanittelua ja pelotteluakin on käytetty: "Syö leipeä ettet aina tissiä lolloa!"

Ellei lapsi ollut oppinut kävelemään vielä yli kaksivuotiaanakaan, hänet laitettiin seisomaan "reikätuoliin", tuoliin, jonka keskellä oli reikä. Tälläkin tuolilla on eri murteissa erilaisia nimityksiä: reikäjakku, -rahi, - tooli, aukkotuoli, krenkku ja kränkky sekä Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä laukkutuoli. Myöhemmin reikätuoli oli kätevä "lapsenvahti", kun lapsi laitettiin reiästä seisomaan, ei tämä päässyt minnekään äidin käydessä asioilla. Kun lapsi pääsi omin neuvoin hivuttautumaan pois reikätuolista, tuolia käytettiin lapsen pöytänä: lautanen reiän päälle, jolloin se ei päässyt kaatumaan. (Pakko mainita, että meillä ennen kotona Pohjanmaalla krenkku oli navetan seinustalla oleva teline, johon maitotonkat laitettiin kuivamaan ja tuulettumaan).

Eri äänteiden oppimiseen on käytetty monenlaisia loruja. Kaikkien tuntemien "Ärrän kierrän... tai Hattulan pappilan... lisäksi vaikkapa: "Ristorenki riihen perässä kärrin pyöriä tervoomassa" tai "Rotat repivät rovasti ruustina retonkise röijy rikki". R:n ja s:n lisäksi on opetettu myös äng-äännettä: "Kengät, länget, kangaspuut hangella seistä kängättää". Laihialla on opetettu jopa f-äännettä tällaisella sanayhtymällä: "flöijyn flaku". (flöijy=tuuliviiri, flaku=lippu).

Omien vanhempien sekä muiden vanhempien ihmisten sana on tietysti ollut aina laki. Omia vanhempia oli teititeltävä, muuten lapsen katsottiin olevan huonosti kasvatettu "päässilmäinen". Vielä minun oma mummoni teititteli omia vanhempiaan. "Koivuniemen herra" eli koivunoksa on seissyt oven raossa aina valmiina pientä rangastusta varten, useimmiten lapsen itsensä hakemana, "Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa".
"Sinun tahtosi on minun taskussa" on myös ollut käypä sanonta,  jopa niin myöhän kuin oman tyttäreni ollessa alaluokilla 1980-luvulla, tuolloin opettajan sanomana.

Mielenkiintoista minusta on, että kirjan mukaan joillakin paikkakunnilla ei ole vielä ollut olemassa tervehdystapoja juuri ollenkaan 1900-luvun alussa. Vieras vain tuli sisään ja istui muitta mutkitta lakki päässä penkille istumaan, samoin poistuttiin hyvästiä jättämättä. Jos muualta tullut tervehti, häntä katsottiin mitään sanomatta ihmetellen, kun ei tiedetty, mitä pitäisi sanoa.

Ja niin hiljan on Suomi tullut alas puusta, että vielä omasta lapsuudestanikin 1950-luvulta  muistan, kuinka joku naapuri saattoi tulla tupaan tervehtimättä, istuutui penkille ja alkoi muitta mutkitta tupakoida. Tai 1970-luvulla juuri muutettuamme tälle paikkakunnalle entisten asukkaitten tilalle, sisälle tuli kerran vanha mies, istuutui eteisen tuolille eikä sanonut mitään. Ihmettelimme kovasti, kuka mies oli ja miksi tuli meille, mutta odotimme miehen tekevän puhealoitteen. Hetken istuttuaan mies havahtui, nousi ylös ja lausui: "Minä taisinkin tulla väärään taloon!"

Tässä oli vain murto-osa kirjan annista. Kirjassa on rutkasti mielenkiintoisia asioita mm. työhön opettamisesta, siitä mistä lapset tulevat, mitä seuraa kiroilusta tai valehtelusta, ruuan syömättä jättämisestä ja niin edelleen. Lapset ovat olleet myös kovia kärttämään kirkkoon pääsyä, mikä nykynuorista kuulostaa vallan uskomattomalta. Mutta hiljaisella tapahtumaköyhällä maaseudulla asuessa eivät lapset ole kovin paljon saaneet uusia virikkeitä. Kirkkoonpääsy on ollut suuri tapahtuma, joka on antanut elämyksiä pitkäksi aikaa. Tätäkin intoa ovat vanhemmat käyttäneet omiin tarkoituksiinsa maanitellen: "Tuo nyt puita, pääset jouluna kirkkoon!"

Kirja:
Veikko Ruoppila: Kansa lastensa kasvattajana. Werner Söderström Osakeyhtiö. Porvoo 1954.

Eivät ne lapset rikki mene

Televisiossa on muutamia hyviä asiallisia ohjelmia, joissa on käsitelty tärkeitä asioita. Juuri äsken tuli uusintana Outo juttu, jossa oli puhetta lasten kasvatuksesta. Todettiin, että vanhemmilla on kasvatus aivan hukassa. Mielenkiintoista minusta ohjelmassa oli, että kun kysyttiin lapsilta, mitä mieltä he ovat rajoista, kaikki olivat sääntöjen puolesta.

Joka ikisellä ihmisellä on kokemusta siitä, miten jotkut vanhemmat antavat lasten meiskata ja juoksennella erilaisissa tilaisuuksissakin, joissa pitäisi ottaa huomioon, että muut haluaisivat ehkä kuunnella ohjelmaa, eikä jonkun piltin parkunaa.

Juuri viikonloppuna junassa istuessani tapahtui sellaista, mitä en vielä ollut kokenutkaan. Kaksi teini-ikäistä pojankorstoa juoksi junan käytävillä kiertäen alakerrasta yläkertaan, huusivat ja paukuttelivat jotain eteisen puolella, mikä kaikui koko junassa, sillä ei ainakaan yläkertaan ollut ovia. Mistä se asiallinen oleminen ja hyvä käytös yhtäkkiä tulisi. Eivät näköjään kaikki lapset vielä vartuttuaankaan ymmärrä mikä on sopivaa, mikä ei. Tällaisilla kun sitten on omia lapsia, meuhke sen kuin jatkuu.

Pidin syksyllä jotain sijaistuntia yläkoulun puolella. Kaikki oppilaat eivät käyttäytyneet ihan mallikelpoisesti. Kun käyttäytymisestä oli puhetta, rupesivat pojat kertoilemaan, mitä kaikkea se iskäkin oli kouluaikana tehnyt. "Oi niitä aikoja", huokailivat pojat kaihoisasti. Joopa joo.

Onko mikään ihme, että kasvatus on vaikeaa. Niin tärkeään asiaan kuin vanhemmuus ei ole juurikaan koulutusta. Mihin tahansa muuhun asiaan on koulutuksesta ja opista ylitarjontaakin, muttei kasvatukseen. Vai onko niin, että oppia olisi kyllä saatavilla ja tarjolla, mutta nuoret vanhemmat eivät osaa tai halua sitä hakea ja etsiä. Pitäisi olla mahdollisuus suorittaa "vanhemmuuden ajokortti".

En haluaisi kuitenkaan syyttää kaikkia vanhempia enkä pelkästään vanhempia. Vanhemmat tekevät useimmiten parhaansa ja onnistuvatkin saamaan hyviä tuloksia, vaikka maailma on muuttunut vaikeaksi. Haluan vain tuoda julki, että "eivät ne lapset mene rikki, vaikka niitä vähän komentaakin eivätkä räjähdä", kuten alussa mainitsemassani ohjelmassa lapset niin viisaasti sanoivat.

Yhtenäiskouluko ongelma

Tänään oli koulun jälkeen VESO-koulutuksen puolikas. Aiheena yhtenäiskoulu. Kunnassa on suunnitteilla siirtyminen yhtenäiskoulujärjestelmään, jolloin ei olisi enää jakoa ala- ja yläkouluun. Luennoimassa oli erään koulun rehtori. Siinä koulussa on yhtenäiskoulu ollut jo kymmenen vuotta.

Kovin valoisalta ja paratiisimaiselta rehtori sai yhtenäiskoulun kuulostamaan. Mutta minusta tuntuu, että hän on niin erinomainen ja työhönsä paneutunut henkilö, että hän saisi vaikka minkä koulujärjestelmän toimimaan ihanteellisesti. Minusta tuntuu, että juuri henkilökunnan työhön sitoutumisella on suuri merkitys.

Luennoija kertoi olleensa joskus opettajana jossain alakoulussa, joka oli samassa rakennuksessa yläkoulun kanssa. Suurin ongelma oli kummassakin koulumuodossa ollut, ettei vain toisen koulumuodon oppilaat häiritsisi toisia. Jo silloin hän oli miettinyt, miksi juuri se asia piti olla ongelma. Koska ihmisethän toteuttavat juuri sen, mitä heiltä odotetaankin: jos odotetaan, että toiset häiritsevät, nämä varmasti sen tekevätkin.

Luennoijan omassa yhtenäiskoulussa on jokaisella seiskaluokkalaisella "kummilapsena" joku esikoululainen, kasiluokkalaisella ykkösluokkalainen ja ysiluokkalaisella tokaluokkalainen. Jos koulu lähtee vaikkapa kirkkoon, tulee isomman olla esimerkkinä pienemmälle ja vahtia, että tämä käyttäytyy kunnolla. Näin on häiriökäyttäytyminen saatu minimiin.

Mieleeni jääneistä muista asioista on jatkuvuus yksi tärkeimpiä tukipilareita: Se, että lapsella on samoja tuttuja turvallisia aikuisia ympärillään, eivätkä jatkuvasti opettajat vaihdu. Myös jatkuvuus moraalisäännöissä onm tärkeää, mikä tulee muun muassa siitä, että opettajat puhaltavat yhteen hiileen, eikä jokainen sooloile mitä sattuu. Ei ole lapselle hyväksi myöskään se, että hänellä saattaa jo 15 ikävuoteen mennessä olla ollut ties kuinka monta kotiosoitetta.

En ole huomannut meillä suurta vastarintaa yhtenäiskouluun siirtymisessä. Enkä ymmärrä, miksi sen pitäisi mikään ongelma ollakaan. Onhan meillä ollut aina mm. kieltenopettajia, jotka ovat opettaneet sekä ala- että yläkoulussa. Onhan suuri osa kouluista myös sellaisia, joissa on yhteiset opettajat lukiossa ja yläasteella. Eiväthän nämä ole kuin järjestely- ja tottumuskysymyksiä.

Aikuisetko viisaampia

Pitää kirjoittaa oikein oma postaus aikuisista. Ystäväni kertoi minulle erittäin sydämistyneenä viime viikolla hänelle sattuneesta tapauksesta.

Ystävä oli tullut kaupasta. Kaupan pihassa portailla istuskeli italialainen mies kaverinsa kanssa. Ensinnäkin niin, että portaita ei juuri meinannut päästä kulkemaan. Toinen miehistä naukkaili ostamaansa kaljaa pullosta. Kun pullo tyhjeni, nuoleskeli mies huuliaan, suki viiksiään ja heitti pullon kaikin voimin tontin aitaukseen niin, että pullo särähti tuhansiksi kappaleiksi siihen, mihin ihmisten pitäisi parkkeerata autojaan.

Ystävä suuttui suunnattomasti, mutta kun ei mielestään osannut muka tarpeeksi kieltä, tyytyi tuijottamaan miestä silmiin. Mitäs mies siitä välitti, kohautteli vain olkapäitään. Kaverinsa kanssa maailmanomistajan elkein vain lähtivät autoonsa. Sivummalla seissyt saksalaispariskuntakin katsoi suu auki pullonheittoa uskomatta silmiään.

Ystäväni kiukutteli sitäkin, että hän ei osannut sanoa millään kielellä miehelle ojennukseksi. Jos tekijä olisi ollut suomalainen, ystävä olisi kuulemma taatusti ojentanut tätä ja käskenyt kerätä sirpaleet pois. (Kieliä on siis hyvä osata kaikenlaisia tilanteita varten!) Kyllähän lapset vielä oppivatkin, mutta oppivatko aikuiset? -Kyllä ainakin siitä päätellen oppivat, että on olemassa sellainen oppiainekin kuin aikuiskasvatus. Mutta kuka arvaa mennä aikuisia kasvattamaan?

Mötiäisten tappoa

Onko sallittua ojentaa vieraita lapsia? Sattui tässä kesällä, että olimme laivarannassa ja nautimme puiston reunalla kesäisestä päivästä. Edessämme oli valkoapilaa kasvava nurmikko ja kukissa pörräsi mettä kerääviä kimalaisia ja ampiaisia. Yhtäkkiä havahduin, kun mies kielsi kimalaisia tallovia lapsia. Lapset hämmästyivät ja siirtyivät penkillä istuvien vanhempiensa luo. Pian perhe lähti muualle.

Eivät lapset varmaan noita ötököitä kiusatakseen talloneet. Onhan tosiaalta niin, että pisto voi olla vaarallinen, joten tuollaisen tappaminen voi olla oikeutettuakin. Mutta kun koko viime kesän olivat tiedotusvälineet pullollaan uutisia, miten kaikki pölyttäjät ovat häviämässä maailmasta, ei mielellään tappaisia niistä yhtäkään. Ja eiväthän toisaalta lapset voi tietää, että ne ovat hyödyllisiä, ellei kukaan heille sano. Olkoon se sitten opettaja, oma vanhempi tai ihan vieras ohikulkija.

Tämä mötiäisten tappo nyt on pieni juttu, mutta Suomessa vallitsee jostain kumman syystä mieliala, että ulkopuoliset eivät saa puuttua lasten tekemisiin. Tai eivät ainakaan uskalla. Kerran näin kaksi pikkupoikaa, joista toinen selvästi kiusasi toista, se ei ollut mitään tavallista tappelua ja nahistelua. Menin väliin, mutta ohi kulkenut nainen huomautti minulle: "Antaa vaan poikien selvittää omat välinsä!"

Miksi koskaan ei saisi puuttua mihinkään, mutta sitten kun jotain todella pahaa sattuu, ihmetellään, miksi kukaan ei puutu? Juuri tästä syystä!