sunnuntai 25. elokuuta 2013

Raportin tapaista

Kyllä täytyy sanoa, että olen päässyt vihdoin siihen pisteeseen, että työ ei tunnu enää työltä vaan harrastukselta. Itse asiassa on virkistävää käydä pitämässä muutama tunti ja sen jälkeen on adrenaliinitaso jo korkealla ja jaksaa siirtyä muihin harrastuksiin loppupäivästä.

Minulla on ollut jo lähiopetusta ja etäopetusta sekä olen käynyt opettamassa kaupungissakin. Kaupunkiopetus nyt ei poikennut yhtään siitä, mitä täällä maalla. Oppilaat olivat yhtä mukavia kuin täälläkin, oppikirja sama kuin täälläkin. Itse asiassa aika hullua, että on menossa sama kurssi kaupungissa kuin meilläkin. Niinpä pääsen yksillä valmisteluilla.

Kaupungissakäynti on vain piristävää, oikein odotan niitä päiviä. Ainakin nyt tänä vuonna, kun ei tarvitse käydä siellä kuin yhtenä päivänä viikossa. Ja etenkin kun on vielä alkusyksystä hyvä keli ajaa. Viimeksikin yksi kaveri lähti samalla kyydillä kaupunkiin. Minä pidin kolme tuntia, hän palloili sillaikaa kaupungilla. Minun tuntieni jälkeen meillä hurahti jotenkin vielä kolme-neljä tuntia ylimääräistä kekkulointia kaupungilla. Lieneekö uutuudenviehätystä, mutta mitä se haittaa. Jos olisin ennen älynnyt, että vaihtelu virkistää näin paljon, olisin vaihdellut työpaikkaa useamminkin. Nyt vielä huomasin, että kaupungin alueella on neljä eri lintutorniakin. Minähän voin alkaa käydä niissäkin vuoron perään aina ennen tai jälkeen tuntien.

Tulevalla viikolla mies lähtee vuorostaan mukaan, sillä hänen on ostettava uusi kännykkä, joka oli hävinnyt, eikä löydy mistään. Perjantaina koulusta tultua jouduin kiertämään hänen kanssaan pitkän kävelylenkin hänen aiemmin päivällä kiertämiään jälkiä pitkin ja soittamaan vähän väliä hänen puhelimeensa, jos se olisi pudonnut jonnekin pientareelle. Ei kuulunut puhelimen vastausta. 
Mieheltä muuten näyttää katoavan kaikki muukin. Tänään hän etsi eilistä ruoanloppua, mutta sitä ei ole löytynyt mistään. Miten voi olla mahdollista, että hän laittaa ruoantähteen rasiaan syödäkseen sen huomenna, ja tänään ei koko purkkia löydy mistään. Kukaan ei tunnusta  nähneensä saati syöneensä sitä.
***

Viikko sitten oli taas kansalaisopiston opettajien risteily Saimaalla. Tällä kertaa meidät vietiin sepän pajaan katsomaan taontanäytöstä. Seppä kertoi entisajan tulenteostakin, iski tuluksilla kipinöitä ja sai tulen syttymäänkin. Sen jälkeen näimme, miten hän takoi kipinäniskentävälineen. Yhtään en muista, oliko iskentävälineellä jokin oma nimikin. Saimme kokeilla kipinän ja tulen tekoa itsekin, mutta hämmästyttävän vaikeaa se oli. Minä en saanut edes kipinää syntymään. Monet saivat kipinän, mutta eivät saaneet sitä tarttumaan kääpään, josta kytevä kipinä pitäisi saada syttymään esim. kuiviin heiniin. Voi niitä entisajan ihmisiä, jotka joutuivat hiilloksen sammuttua alkamaan kaiken alusta.

Tällaista raporttia tällä kertaa.

tiistai 13. elokuuta 2013

Koulupäivän pituinen rupeama

Taas jälleen kerran on saatu lukuvuosi alkamaan. Ei eilen edes jännittänyt yhtään, mitäs sitä, kun samanlaista asiaa käytiin suunnittelupäivänä läpi kuten aina ennenkin. Enemmän minua jännitti loppupäivän hammaslääkärille meno. Tai ei itse asiassa se hammaslääkäri vaan se, ehdinkö ajoissa paikalle ja löydänkö oikean talon. Se kun oli naapurikunnassa.

Löytyihän se talo heti. Ja hammaskin tuli paikatuksi. Olin lääkärille lähtiessä hangannut hammaslangalla hampaanväleistä enimpiä lihanpaloja pois. Yksi väli oli niin tiukka, että oikein piti kiskaista langasta, ja samassa pirahti paikkakin pellolle. Onneksi sattui juuri nyt, sillä nyt sain siihenkin väliaikaispaikan, ja peräti jo kuukauden päästä uuden ajan.
Edellinen potilas oli muuten omalta paikkakunnalta, joten hän pääsi minun kyydissäni pois, ei tarvinnut paria tuntia odotella linja-autoa. Hyvin meni.

Hienosti meni tänäänkin. Koska nyt oli mammografiakuvaus kaupungissa, olin sopinut, että menen samalla tutustumiskäynnille siihen kouluun, jossa minulla on ensi viikolla opetusta. Ja hyvä että menin. Eihän minun suunnistustaidoilla olisi löydetty oikeaa luokkahuonettakaan millään. Talo oli niin sokkeloinen, että ramppasin yhdetkin portaat kolmeen kertaan ennen kuin löysin rehtorin.

Rehtori näytti minulle luokkatilan. Jossain ullakon vihoviimeisessä loukossa jokin harmaa murju. Olen aina kuvitellut, tai oikeastaan minun on annettu ymmärtää, että elämme täällä maalla kurjassa periferiassa alkeellisissa oloissa liitu ja leuka -systeemein. Mutta asia on aivan päin vastoin. Vaikka olen joskus vahingossa tullut haukkuneeksi tekniikan toimivuutta, on se kuitenkin parempaa kuin tuo tänään kohtaamani.

Tuossa kaupungin koulussa on ollut koko kesän remontti, minkä jäljiltä kaikki laitteet ovat missä ovat, johdot kateissa, katossa oleva projektori sökö. Mennessämme tutustumaan luokkatilaan siellä oli joku juuri laittamassa vempaimia paikoilleen, jostain nurkasta hän löysi ihmeellisen näköisen häkkyrän rikkinäisen projektorin tilalle. Se oli kyllä tosi oudon näköinen vehje, näytti enemmänkin jättiläismäiseltä lankapuolalta, mutta sai se mies jonkinlaisen kuvan seinälle. Saa nähdä, miten minun käy ensi viikolla, mikäli enää löydän koko luokkaa.

Mutta muuten kaikki meni paremmin kuin hyvin. Mammografiassa taas kävi niin kuin aina ennenkin. Mennen tullen tutut oman paikkakunnan ihmiset ovat ajaneet jonossa kaupunkiin varttitunnin kuvausta varten. Sitten taas sama jono takaisin päin. Minä olin tehnyt pitkän listan, jota seuraten toimittelin muitakin asioita. Muun muassa vein ompelukoneen huoltoon. Ja kävin huonekaluliikkeesä ilmoittamassa, että tuovat jonkinlaisen patjankin meille samalla kun ensi viikolla tuovat jo aiemmin ostamamme uudet sohvat. Olin silloin näet kokonaan  unohtanut, että piti ostaa uusi patjakin vierassänkyyn.

Kun kaiken tämän tein ja toimittelin, oli aikaa matkoineen kulunut tasan kuusi tuntia. Voihan sen työpäivän näinkin viettää.

lauantai 10. elokuuta 2013

Jokin mitätöi aina työni

Jokin ihmeellinen voima mitätöi aina minun työni. Ja mitä vaivalloisempi ja inhottavampi työ, sitä varmemmin jokin sen aina pilaa. Huomasinpahan tänäänkin taas imuroidessani, että mattoja ei kannattaisi pestä alkukesästä. Kesän aikana kun käydään marjassa ja muutenkin kuljetaan edes takaisin puutarhan ja sisätilojen väliä, saattaa marjoja tipahtaa lattiallekin ja tietysti matolle. Niin nytkin. Yksi mustikka oli jäänyt havaitsematta maton tummassa kohdassa ja siihen se oli liiskaantunut. Pitäisikö nyt taas lähteä matonpesuun rantaan.

Kesäloman alettua olen yleensä siivonnut kirjahyllyt (ainakin kolme isoa hyllykköä). Mutta kuinka ollakaan. Mänty pölläyttää kohta siitepölynsä ilmaan, ja avonaisesta ikkunasta leviää hieno pölykerros taas ympäri huushollia.
Eikä ikkunoita kannattaisi pestä alkukesästä. Juuri kun saan kaikki kolminkertaiset  ikkunat pestyksi, heittää mänty siitepölynsä ja kaikki on taas entistä harmaampaa. Mutta jos jätät vähän myöhemmäksi, kutoo hämähäkki seittejä jo heti seuraavana päivänä putipuhtaisiin ikkunoihin ja kaikki näyttää siltä kuin satavuotinen seitistö lepäisi kaiken yllä.

Ei ole muiden töiden suhteen yhtään helpompaa. Jos kerrankin innostun pesemään oikein seinät ja katotkin ja vaihtamaan ikkunaverhot, niin eiköhän mies keksi polttaa uunissa kesän aikana kertyneet paperiroskat. Kesän jäljiltä uuni savuttaa sisälle - ja sinne meni riemu puhtoisesta huushollista. Savun haju leijuu kämpässä seuraavaan kesään, ikään kuin asuisimme savupirtissä. Ja yleensäkin on niin, että jos oikein on lattiatkin pesty, keksii toinen heti samana päivänä tyhjentää uuneista tuhkat - ja tietysti tämä tulee ajatukseen vasta siivouksen jälkeen.

Entäs saunan pesu! Aivan takuuvarmasti tapahtuu niin, että se kesän ainut vihta pitää tehdä juuri sinä päivänä, kun on sauna pesty! Lehtiä ja roskaa on koko sauna täynnä, vaikka kuinka huuhtoisi. Mites vessan siivous? Parranajo tulee mieleen just silloin, kun olen saanut huuhdelluksi viimeiset WC-ankat pytystä. Ja sitten on parranpaloja ympäri vessaa. Ja ihmiset katsovat, että tuossa huushollissa ei sitten siivota koskaan.

Ja tämä tällainen turha työnteko on jatkunut ainakin jo opiskeluajoista lähtien. Kerrankin olin kesätöissä mielisairaalassa juuri siivonnut suurella vaivalla kaikki potilasvessat. Heti kohta joku potilas meni vessaan, sotki verellä ja muulla jätöksellä seiniä myöden kaikki paikat. Ja hoitajat ojensivat minua,  että "vois noita vessojakin joskus välillä pestä!"

Niin että olisiko itse asiassa parempi jättää kaikki tekemättä, kun ympäristö näyttää kumminkin samanlaiselta oli siivottu eli ei :( :(

torstai 8. elokuuta 2013

Hyvin menee Suomessa

Alkoi kolmisen viikkoa sitten hammasta vihloa. Aina ensimmäisen suupalan puraisun jälkeen säti silmissä, joten tartuin puhelimeen tilatakseni aikaa hammaslääkärille. Pitkän odotuksen ja tiluliluliin kuuntelun jälkeen sain yhteyden ajanvaraukseen. Minulle tarjottiin kolme mahdollisuutta: ensi joulukuussa omalle paikkakunnalle, kuuden viikon kuluttua kaupunkiin tai kolmen viikon kuluttua naapuripitäjään (40 km). Valitsin tuon naapuripitäjän, joka itse asiassa kuuluu sekin kaupunkiin.

Tuo aika sattuu vain olemaan nyt sama päivä, kun alkaa koulun suunnittelupäivä ensi maanantaina. Mutta otin sen silti. Ajattelin, että ellei näillä vuosilla jo suju iltapäivän suunnittelukin ilman suurta konferenssia, niin johan on ihme. Enkä uskalla pitkittää hammastakaan, varsinkin kun toiseltakin puolen poskea on paikan alta lohjennut hammasta ja paikka alkanut liikahdella. Livistän siis puolilta päivin hammaslääkäriin.

Sitten tuli kirje kaupungista. Minulle on varattu mammografiatutkimus. Sekin sattui sellaiselle päivälle, että koulu on jo alkanut ja tunteja olisi samaan aikaan. Katsoin netistä ajanvarauksesta, saisinko vaihdetuksi samalle päivälle kuin on hammaslääkäri - ei ollut vapaita aikoja. Entä sattuisiko samalle päivälle kuin minulla alkaa olla opetusta kaupungissa - ei ollut aikoja. Tai oli aikoja, mutta olivat samaan aikaan kuin opetuskin. Siispä ajan taas eri päivinä kaupunkiin joka päivä eri asian takia.
Hyvä Suomi.

lauantai 3. elokuuta 2013

Kaverina kirjailija

Nyt saan sanoa kuuluvani kirjailijan tuttavapiiriin. Kovasti olen ylpeä, vaikkei minulla itselläni ole vähäisintäkään osaa eikä arpaa, mutta siltikin. Olen ylpeä ystävän puolesta. Ystäväni Annikki on ahkeroinut yli kahden vuoden ajan ja tutkinut erään lähetystyöntekijän elämää, järjestänyt valtavat kirjalaatikot ja muun materiaalin ja kerännyt aineistosta kirjan, joka on nyt julkaistu. Kirjan nimi on Taivaan Isän puutarhuri, Elma Aaltonen 1913-1998.

Kirja kertoo lähetystyöntekijän Elma Aaltosen elämäkerran perustuen kirjeisiin,  haastatteluihin, Elman pitämiin päiväkirjoihin sekä hänen kirjoittamiinsa kirjoihin. Elma Aaltosen urasta voisi mainita mm. että hän teki Suomessa kristillistä työtä lasten parissa, kirjoitti yli 20 kirjaa, oli lähetystyössä Kiinassa ja Taiwanissa, toimitti lasten lähetyslehteä sekä työskenteli Lähetysseuran Aasian työn sihteerinä.

Olen lukenut monien lähetystyöntekijöiden elämäkertoja, ja aina minua on vaivannut se, että kuvaukset ovat olleet kovin ulkokohtaisia ja tavallaan siloiteltuja, usein pelkkää suitsutusta ja vain positiivisia asioita on tuotu esiin. Vieraan kulttuurin kuvauskin on jätetty usein pois. Kun tiedän, miten erilaista kulttuuri voi olla eri puolilla maailmaa, olen hämmästellyt aina, eikö muka mitään vaikeuksia ollut sanoman perille viemisessä, eikö ollut kieliongelmia, eikö ollut ristiriitoja, sairauksia tai muuta vastaavaa. On tullut jotenkin tunne, että on haluttu antaa yleisölle kuva lähetystyöntekijöistä yli-ihmisinä.
 (En malta olla mainitsematta tässä yhteydessä, miten eräs toinen tuttavani oli kirjoittanut isänsä työstä Afrikan lähetyskentillä. Kun kirjassa oli kuvattu joitain työn hankaluuksiakin, koko suku katkaisi yhteydet kirjoittajaan. Suvun mielestä tytär tahrasi isän maineen, vaikka tämä vain kuvasi työtä sellaisena kuin se oli hänelle kerrottu).

Tämä on nyt vihdoin kirja, jossa kuvataan työtä lähetyskentillä rehellisesti. Elämäkerran kirjoittaja on ottanut mukaan Elman omia kuvauksia matkojen hankaluuksista, kielivaikeuksista, kulttuurin ihmeellisyyksiä. Mutta kaikki kuitenkin positiivisessa hengessä. Elma itse käänsi kaiken aina parhain päin, tyytyi vähään, oli kovin vaatimaton. "Onni on sisältä päin sydämen tila", Elma sanoo ja tyytyy vaikkapa asuntoonsa, vaikka samassa pihassa haisisi sikala, ikkunoista kurkkisivat kaiken päivää kyläläiset ja ovesta ravaisi jatkuvasti porukkaa. Hän jopa vähätteli oman työnsä merkitystä, väitti ettei ollut saanut mitään aikaan, mikä tuskin pitänee paikkaansa. Päin vastoin, Elma oli vaatimattomuudessaan ja maanläheisyydessään juuri sopiva niihin oloihin, joita hän kuvaa.

Ettei Elmalla vain olisi ollut liian suuret odotukset, kun hän kerrankin kirjoittaa: "Olen kohta ollut täällä puoli vuotta, eikä kukaan ole edes saanut pistoa tuntoonsa, saatikka, että olisi lähtenyt pimeydestä valoon..." Vaikka yhden ihmisen työpanos tuntuisi lähetyskentillä vaatimattomalta, ei kai voi heti vaatiakaan tuloksia. Tällaisessa työssä ei voida mitata työn tuottavuutta mittareilla saati rahassa. En usko, että me itsekään olisimme kovin hanakoita heti kääntymään uuteen uskoon, jos meille joku vaikkapa buddhalainen tulisi lähetystyöntekijänä sellaista tarjoamaan, ja jopa huonolla suomenkielellä. Onhan tuota nähty länsimaisten ihmisten nihkeys omaakin uskontoaan kohtaan.

Kirja:
Annikki Mattila:  Taivaan Isän puutarhuri. Elma Aaltonen 1913-1998.
Kirjapaino Jaarli Oy, Turenki 2013. Suomen Lähetysseura.