"Varovasti, varovasti poimi elon ruusuja, sillä kauneimmankin ruusun alla piilee piikki pistävä".
Uskonnollissävytteiset säkeetkin olivat tavallisia:
"Suojaa Herra kotini, anna sille armosi. Anna olla enkelein, vartijana kodillein".
Ikään kuin loppukevennyksenä on samalla sivulla vielä saman kirjoittajan toinen säe:
"Kirjoitettu maaliskuussa, Kirsti istuu onnenpuussa".
Monien säkeiden lopussa ei kirjoittaja ole kirjoittanut omaa nimeään, vaan useissa on allekirjoituksena mm. "Piirsi kynä ja käsi" tai "Kirjoitti eräs, joka penkiltä heräs".
Myös opettajalle on kirja annettu kirjoitettavaksi. Silloinen opettajani on liimannut tyhjälle sivulle erittäin kauniin muistin ja kirjoittanut säkeen: "Kasva Kirsti kasva vaan, kunniaksi Suomenmaan!"
Muistan lapsena nähneeni vintillä äitini samantyyppisen kirjasen. Pitänee joskus kysyä, vieläkö se on hänellä tallella. Omilla lapsilla ei tällaisia enää koulussa ollut. Silloin oli muistaakseni kirjasia, joihin luokkatoverit kirjoittivat kaikenlaisia asioita itsestään, esim. harrastuksia, luonteenpiirteitä jne. En ole selvillä, onko alakoululaisilla nykyään enää minkäänlaisia muistokirjoja.
Tekstit
10 kommenttia:
Minulla on myös tuollainen muistokirja vintillä vanhempieni luona. Omalla tyttärellä on ollut vain sellainen ystäväkirja, ei muuta.
Samanlainen löytyy täältäkin ja siinä myös käsketään poimia elon ruusuja varovasti. Valitettavasti joidenkin lasten (kunnianhimoiset) vanhemmat ovat kirjoittaneet sinne, eivät ole kelpuuttaneet lapsensa kirjoitusta, harmittaa sellainen. Kyllä minä aina itse kirjoitin ystävieni kirjaan.
Muistikirja on minullakin.
Olen valitettavasti repinyt siitä muisteja irti.
Muistan, kuinka sydän pamppaillen pyysin opettajia kirjaan jotain kirjoittamaan.
Tuohon aikaan opet olivat "rantusti puhuteltavissa". Tai ainakin tälläinen öö:n oppilas niin luuli.
Veljeni (minua 1.5 vuotta nuorempi) en antanut muistikirjan kirjoittaa, vaikka hän pyysi.
Hän oli sitten omin luvin ottanut kirjan ja kirjoittanut sinne ylihuolellisella "kaunolla":
Enkeli lentää liihottaa, Kaisalle onnea toivottaa. T:Heikki
Ahdistun ihan mahdottomasti muistaessani, miten raivosin ja rääyin.
Ahdistun, kun näen veljeni valtavan yrityksen kirjoittaa oikein ja kauniisti ja jotain kaunista (veljelläni oli huono käsiala).
Ahdistun, kun en muista pyysinkö koskaan anteeksi karjumistani (en varmaankaan).
Nyt se jokatapauksessa on myöhäistä.
Lopuksi hieman valoisempaa "muistilua".
Meidän kouluissa oli tapana kääntää sinikantisen vihon sivut kaksinkerroin. Väliin laitettiin muisteja. Kun laittoi oman muistin johonkin väliin, sai itselleen sen, joka siinä välissä sattui olemaan. Joskus väli oli tyhjä ja näin ollen jäi HÄVIÖLLE.
Joskus sai jonkun superihanan muistin itselle, vaikka oli jollain surkimusmuistilla onnea koittanut. :D
Yleensä kaikki osapuolet olivat tyytyväisiä.
Oma kirjani on kadonnut, mutta värssyt ovat vielä ulkomuistissa suurimmaksi osaksi, noita saman tapaisia siis. En ole nuoremmilla noita enää nähnyt, ystäväkirjoja sitäkin enemmän.
Tuula: ystäväkirjakin olisi varmaan kiva ollut olemassa, mutta aika aikaansa kutakin.
Allu: Onpa todella harmi. Eihän ystävän vanhempien kirjoituksella näin jälkikäteen ole samanlaista tunnearvoa.
Toisaalta sekin on minusta tietynlainen osoitus sen ajan ajatusmaailmasta: kaikki pitää olla hienoa, siistiä, täydellistä.
kun ajattelen vaikka tätä omaa kirjaani, siinä on sivuja, joita on todella väännetty kieli poskella ja pyyhitty moneen kertaan ja kumista jäänyt mustia jälkiä. Nyt noillekin osaa antaa arvoa.
Kaisa: ehkäpä tuo sinun räyhäämisesi on kuitenkin anteeksi annettu.
Mutta kuulostaapa hauskalta tuo sinikantisen vihon muistelus. Eka kertaa kuulin sellaisesta.
Sirokko: olisi hauska tietää, miten kauan tälliset muistokirjat ovat olleet käytössä.
Nyt tuntuu jotenkin kaihoisalta ja kurjalta ajatella, että sekin katoavaa kansanperinnettä.
On siinä sinulla aarre. Itselläni ei ole tallessa, mutta muistan hyvin ihan samoja muistoja. Meillä sanottiin niin.
Ikävää, jos tällaiset käsialalla kirjoitetut muistot katoavat. Oletko havainnut, että postikorttejakaan ei enää tule kuten ennen vanhaan. Kirjeistä puhumattakaan. Kuka säilyttää tekstiviestit?
Liisa: Kyllä, postikorttien ja kirjeiden tulo on tyrehtynyt, ei postilaatikolle enää viitsisi mennäkään :)
Ennen sai ulkomailtakin monta hienoa maisemakorttia kesässä, nyt tulee vain tylsiä tekstiviestejä, jotka tulee hävitetyksi. Moni on korvannut joulukortitkin tekstiviestillä. Harmi.
Paitsi että juuri pari viikkoa sitten pitkästä aikaa sain Tukholmasta oikean kirjeen. Tuli heti vanhanaikaisen nostalginen mukava olo. Valitettavasti vastasin sähköpostilla, ja sain seuraavan vastauksen sähköpostiini :(
Ja lapsenlapsi sai tuosta kirjeestä hienon ulkomaisen postimerkin, hän kun on alkanut kerätä postimerkkejä. - Muuten sekin harrastus, jota ei kukaan muu enää juuri tee.
Kaisa Joupin muistelusta tuli mieleen oma muistokirjani, johon kylläkin itse pyysin veljeäni kirjoittamaan. Mutta mitä hän kirjoitti!?! "Apina ja gorilla, kävelivät torilla, kyselivät ämmiltä, onko leipä lämmintä." Se ei minusta kyllä yhtään ollut sovelias runo muistokirjaan! En muista räyhäsinkö. Velivainaani oli minua niin paljon vanhempi, että mikäli räyhäsin, niin hän lienee vain käkättänyt huvittuneena vitsikkäästä vedostaan :-)
Minullakin on ollut muistokirjoja, mutta silloin oli myös jo ystäväkirjoja, joita on vielä nykyisinkin. Kiiltokuvat ja muistot ovat taaksejäänyttä elämää. Mutta ehkä ne vielä tulevat muotiin muutaman vuoden kuluttua.
Anonyymi: tyypillistä poikien runoilua, mikä nyt jo tällä ikää tuntuu vain ihan sopivalta, mutta tytön herkkä sielunelämä ja tyylitaju tietysti sotivat vastaan.
Sari: Toivottavasti tulevat vielä joskus muotiin. Ei ole kiva, jos kaikki on pelkän tietokoneen varassa, mistä ei jää mitään muistoa jälkipolville.
Lähetä kommentti