Alkaisinko muistella

Koska lukiolla on enää yksi vuosi elinaikaa, päätimme erään toisen opettajan kanssa alkaa kerätä lukion muistoja yksiin kansiin. Huomasimme, että 40-vuotisjuhliin keräämämme aineisto menisi muuten tavallaan hukkaan.
Siitä syystä taidan kirjoitella tännekin välillä joitain muistoja kuluneilta vuosilta, vaikka jo kuvittelin tämän blogin hautaavani. Ehkä kirjoitukset innostavat entisiä oppilaitakin laittamaan muistiin omia muistojaan ja lähettämään niitä minulle osoitteella lahdeki (at) gmail (piste) com. Jos joku asianosainen sattuu näkemään tämän vetoomuksen, tarttukoon itsekin kynään tai näppäimistöön sekä levittäköön keräystietoa muillekin. Tallennamme kaiken tuleville sukupolville. Jos innostumme, teemme ehkä kirjaksi asti.

Olen vuosien mittaan blogeissani kirjoitellutkin kaikenlaisia muistoja eri tapahtumista. Nyt tulivat mieleen erilaiset kevätretket. 70- ja 80-luvuilla oli keväällä aina itsestään selvää, että lähdetään jollekin kotiseuturetkelle polkupyörillä. Retket olivat automaattisesti vähintään 10 kilometriä suuntaansa, eikä sitä pidetty minään ihmeenä. Samoin kymmenen kilometrin kävely tai hiihto pari kertaa vuodessa kuului automaattisesti asiaan tai jokasyksyinen puolukoiden keruuretki.

Sitä mukaa kuin suomalainen hyvinvointi lisääntyi, lisääntyi myös oppilaiden huonokuntoisuus. Eli voiko tästä päätellä, että aineellinen hyvinvointi on tuonut vain pelkkää huonoa tullessaan. Joka tapauksessa kaikki oppilaat eivät enää jaksaneetkaan pitkiä kävely- tai pyöräretkiä, puhumattakaan hiihtoretkistä talvella. Viimeiset parikymmentä vuotta on porukkaa kuljetettu retkille busseilla.

Ei tietenkään voi yksioikoisesti väittää, että hyvinvointi olisi vain huonoa tuonut tullessaan. Tietysti oli kiva, että on päästy busseilla kotinurkkia kauemmaksi. Monet retket ovat suuntautuneet Punkaharjun Retrettiin, jonka antia ei sovi halveksia. Paljon oli yhteistyötä myös naapurikuntien lukioiden kanssa, ja oppilailla oli yhteisiä tapaamisia liikunnan merkeissä, pallopelejä, kirkkovenesoutua jne. Eikä unohtaa sovi oman paikkakunnan höyrylaivaakaan, jolla on päästy Saimaan saarille mitä kauneimmissa maisemissa.

Polkupyöräretkistä nousi mieleen vielä yksi tapaus 80-luvulta, jolloin kirkonkylällä ei ollut vielä siltaa vaan lossi. Lähdimme lossin taakse pitkällä pyöräretkelle. Ei päästy kovinkaan kauas, kun pari oppilasta rinnakkain ajaessaan osuivat pyöränsarvilla toisiinsa ja kaatuivat. Toinen oppilaista kaatui suoraan tien vieressä olleeseen kallioon, löi päänsä ja menetti tajuntansa. Silloinhan ei ollut vielä kännyköitä, lähitalosta soitettiin ambulanssi. Pitkä oli se aika, joka sairasautoa odoteltaisiin. Ja jos lossi sattuisi olemaan vastakkaisella rannalla, pitkittyisi odotus kaksinkertaiseksi. Tai voi kauhistus, jos sattuisi menemään tukkilautta ohi, ei lossi pääsisi tuomaan ambulanssia pitkään aikaan. Ja mikä vielä pahempaa, saattaisihan siitä mennä kaksi tai kolmekin tukkilauttaa peräkkäin! Silloin jono lossille voisi venyä kilometrinkin pituiseksi.

Muistan, miten kaikki pyhästi päättivät hädissään odotellessaan, että lossin paikalle on saatava ehdottomasti silta.Tuohon aikaan nimittäin kävi julkinen keskustelu kuumana siitä, onko lossin paikalle rakennettava silta vai tunneli vai tehdäänkö kumpaakaan.

Tulihan sieltä ambulanssi lopulta suhteellisen nopeasti. Pahimmat kauhukuvat eivät tällä kertaa käyneet toteen. Oppilas pääsi hyvään hoitoon ja kaikki päättyi hyvin. Mutta itsekin päätin, että  jos äänestys silta-asiasta tulee, ehdottomasti kannatan siltaa, joka muuten myöhemmin rakennettiinkin ja valmistui vuonna 1995.