Muutosta on tapahtunut

                                                                                  näsiä

Vanhoja oppikirjoja ei pitäisi koskaan heittää menemään. Ei yleensä kulu pitkäkään aika, kun ne uuden sukupolven mielestä ovat mitä antoisinta ja mielenkiintoisinta luettavaa, jopa hupaisaa. Sieppasin kaverin Facebook-päivityksestä otteen kuvaamataidon opettajille tarkoitetusta kirjasta vuodelta 1926:

"Opettajan esiintyminen luokalla pitää olla tarmokasta ja eloisaa, mutta silti rauhallista ja sopusuhtaista liikkeissä. Hänen tulee olla henkisesti joustava voidakseen hallita opetusainettaan (hänen tulee asettautua niihin mielialoihin, jotka tehtävä aiheuttaa). --- Opettaja ei saa näyttää alakuloisuutta ja väsymystä luokalla, hänen tulee olla virkistävä elementti luokassa. Kun opettaja näin välittömästi hallitsee luokkaa, ei kurinpidon tarpeellisuus tule kysymykseen. Uuttera työ ja mielenkiinto eivät salli epäjärjestystä.
(L. Törnudd: Kuvaanto-opetuksen metodiikka. 1926).

Jotkut asiat eivät vanhene koskaan. Minusta nämäkin opit ovat hyviä vinkkejä nykypäivänäkin. Ovat ajat kuitenkin muuttuneet monella tavalla. Jopa sekä opettajien että oppilaiden käyttäytyminen on muuttunut. Kun aloin urani 1970-luvulla, ei opettajaa enää teititelty, mutta opettajainhuoneen ovelle tullut yritti kiertää suoran sinuttelun aina jotenkin. Jossain vaiheessahan  puhuttelu sitten on muuttunut sukunimestä etunimeksi, usein jopa tuttavalliseksi puhuttelunimen käytöksi kuin puhuteltaisiin kaveria. 

Joskus 80-luvun lopulla alkoi jokin luokka puhutella minua etunimestä lyhennetyllä Kipa-nimellä, mistä en tykännyt yhtään. En kokenut sitä muuten negatiiviseksi, mutta lieneekö mielessäni assosioitunut Kipa-kirjakauppaan, jollainen silloin vielä oli paikkakunnalla. Sanoivathan jotkut oppilaatkin joskus piruuttaan menevänsä minun kirjakauppaan.

 Opettajan oletettiin ennen olevan "arvokas käytökseltään ja sopusuhtainen liikkeissään". Minullekin sanoi joku jo opiskeluaikana, että "ethän sinä voi opettajaksi ruveta, kun olet tuollainen kekkuli". Ihan alkuvuosina itsekin aina välillä epäilin, sopiiko minun olla ollenkaan tällä paikalla, kun en mitenkään saanut itseäni arvokkaaksi. Mutta jotenkinhan tuota on tullut räpelletyksi aina näihin päiviin asti. 

Oppilasaineksen muuttuminen vilkkaampaan ja uskaliaampaan suuntaan on mielestäni vain hyvä asia. En ole aikoihin tavannut enää oppilaita, jotka eivät mitenkään uskalla avata suutaan. Ihan alkuvuosina tapahtui niinkin, että lukion ekalla yksi erittäin hiljainen oppilas viittasi hyvin arasti käsi melkein korvassa kiinni. Luulin hänen viittaavan vastausta esittämääni kysymykseen, joten en enempää kiinnittänyt asiaan huomiota. Mutta oppilas olikin huonovointinen ja viittasi kysyäkseen, saako hän mennä oksentamaan. Kun vihdoin tämä oppilas sai vastausvuoron, ei hän enää voinut pidätellä oksennusta, vaan vatsan sisältö lensi kaaressa luokan käytävälle. 
Onneksi ei ole enää näin ujoja oppilaita.