Melko kaluttu aihe

Saimme joulupukilta ihkauuden sarjakuvakirjan Rannanjärvi on kuallu. (Eija Kuusisto, Jukka Kuusisto, Ensio Aalto. Rannanjärvi on kuallu. Saarijärvi Offset Oy, Saarijärvi 2013). Kirja kertoo pohjalaisista puukkojunkkareista Isontalon Antista ja Rannanjärvestä. Kirjan alussa oleva sarjakuva on tarina Rannanjärven viimeisestä päivästä siten kuin se on aikalaisten kertoman mukaan tapahtunut. Kirjassa on sarjakuvan lisäksi myös helppolukuiset osuudet  kyseisistä miehistä sekä näitä miehiä kuriin yrittävästä Kauhavan "rumasta" vallesmannista.

Itselleni ei kirjassa ole enää oikein uutta asiatietoa, sillä olen lukenut mm. Santeri Alkion Puukkojunkkarit, joka on vielä nykyäänkin helposti omaksuttavissa. Myös Heikki Ylikankaan tutkielmat puukkojunkkariuden synnystä ja syistä ovat minulle tuttuja. Lisäksi olen muista lähteistä saanut tietoa kyseisistä herroista enemmänkin kuin omiksi tarpeiksi. Mutta sellaiselle, jolle asia on uutta, kirja voi olla mielenkiintoinen. Nykyään pitäisi kaikki historia minusta ollakin sarjakuvan muodossa, silloin asia olisi helpommin omaksuttavissa.

Tarinan mukaan Rannanjärvi on tappelussa saanut monta puukoniskua, mutta eivät edes lähisukulaiset sido haavoja saati muuten auta miestä. Hänet vain nostetaan hevoskärryille ja jonkin ajan kuluttua matkalla huomataan, että mies on heittänyt henkensä.

Lukemani kirjallisuuden ja yleisen historiantuntemuksen perusteella minun on myös helppo kuvitella oman mummani isänisän viimeisiä vaiheita.  Tämä oli kuulemma ajaa hurruutellut miesporukalla hevosella, ja humalapäissään noussut kovassa vauhdissa seisomaan laulaa hoilottaen samalla. Vauhdissa ukko oli horjahtanut kärryistä maahan. Perimätiedon mukaan loukkaantunut oli vain raahattu kotiinsa ja heitetty sänkyyn makaamaan. Ei lääkäriä tai muutakaan apua. Kun seuraavan kerran joku älysi sänkyyn vilkaista, oli mies siellä kuolleena. Ei 1800-luvun puolivälissä ole näköjään yhtä miestä surtu. Taru ei kerro, onko suvussamme ollut häjyjä. Jos on, siitä on kyllä oltu visusti vaiti.

Itse asiassa hämmentävää.  Tuntuu jotenkin todella oudolta tai hullulta, että omassa suvussa olisi häjyjä ja puukkojunkkareita, historiankirjat kun kertovat ennen eläneistä ihmisistä, ikivanhoista ajoista. Mutta nehän ne juuri ovat niitä meidän esi-isiämme ja ovat siten meidän sukulaisiamme joten niitä hurjiakin sattuu varmaan meidän jokaisen sukuun.

Äiti on pitänyt huolen, etteivät meiltä juuret unohdu. Katselin hyllyjäni ja löysin melkoisen määrän pohjalaisuuteen liittyvää kirjallisuutta ja muuta rekvisiittaa. On dokumenttia, historiaa, runoa, kansanlaulua, huumoria, aforismia, sarjakuvaa, ruokaohjetta, sanakirjaa, värityskirjaa, Raamattua ja Katekismusta. On myös korttipeliä, noppapeliä, muistipeliä. On koristeukkoa ja -akkaa, tulitikkuaskin pidikettä, sukkaa, t-paitaa, pyyhettä, peflettiä ja mitä kaikkea vielä saattaa jäädä mainitsemattakaan. Olen nähnyt Pohjanmaalla myytävän myös tunikoita, jotka on tehty kankaasta, jossa on painettuna eteläpohjalaiset paikkakunnat. Onneksi ei äiti ole ostanut. Enkä nyt sentään niin hullu ollut, että itse sellaisen olisin ostanut...