Suhteellisuus kateissa

Tytär oli mennyt käväisemään entisellä työpaikallaan vuoden tauon jälkeen, ja kun oli tullut jotain puhetta omista vanhemmista, oli entinen työkaveri kysynyt kovin hämmästyneenä: "Ai, sun vanhemmatko elää vielä?" Kun tytär oli maininnut, että eläähän hänen isovanhemmatkin vielä, oli puhuja ollut kauhean ihmettelevän näköinen.

Minua ihmetyttää aina ihmisten arkipäivän suhteellisuudentaju. Onko tuo käsitettävissä niin, että vuoden poissaolo tuntui työkaverista ikuisuudelta ja siten tyttärenikin tuntui jo kohta eläkeputkeen menevältä, jolloin vanhempien elossaolo tuntui yliluonnolliselta saavutukselta. Tai sitten puhujan omat vanhemmat olivat ehkä kuolleet kauan sitten, ja tyttäreni tilanne vertautui puhujan omaan tilanteeseen.

Ja harva se päivä saa kuulla samantyyppisiä sinänsä viattomia, mutta hämmästyttäviä kommentteja. Kysyihän minultakin nuorena opettajana ollessani eräs oppilas, millaista siellä sodassa oikein oli! Kääk, ja minä kun olen syntynyt paljon sotien jälkeen, joten ei ole tarkempaa tietoa. Tai minulta on kysytty, vieläkö mieheni elää tai enkö minä nyt vieläkään ole eläkkeellä. Saimme kouluun kerran uuden nuoren kollegan, joka vasta aloitteli työuraansa. Eräs toinen opettaja kysyi tältä kerran vanhingossa jossain vaiheessa, onko tällä jo kaikki ikälisät saatuna. (Viimeinen tulee 20 vuoden työssäolon jälkeen!).

Tavallista on myös se, että romaaneissa tai elokuvissa on aineksia, jotka eivät kuulu joko aihepiiriin tai aikakauteen tai ovat muuten mahdottomia. Eräässä tarinassa käsiteltiin 70-75-vuotiaan avioparin ja tämän kahden teini-ikäisen lapsen välisiä ongelmia. Eikö tullut missään vaiheessa mieleen, että tuon ikäisillä ei voi olla niin nuoria lapsia, matemaattisestikin mahdotonta. Tai jokin tapahtuma voidaan sijoittaa 90-luvulle, eikä huomata, että ei välttämättä ollutkaan digikameroita kaikilla (itse ostin vuonna 2006), eikä kännyköitäkään, kaikilla ei ollut tietokonettakaan, itse ostin muuten ensimmäisen vuonna 1995.Toisaalta taas voidaan olettaa jokin aikakausi alkeellisemmaksi kuin se olikaan. Väitetään, että 70-luvulla ei ollut hammaslääkäreitäkään! Näin ainakin oppilaat minua joskus informoivat. Levittelivät silmiään, kun kerroin, että jopa 50-luvulla oli peräti kouluhammashoitoa.

Ja kaikenlaiset ennakkoluulot ja olettamukset hallitsevat yli oikean tiedon. Isäni, joka oli siirtokarjalainen ja siirretty asumaan Pohjanmaalle, kertoi, miten joku pohjalainen oli häneltä kysynyt,  "miten ihmeessä te tulitte siellä Karjalassa toimeen, kun teillä ei ollut ruokaa ja venäläisiä oli joka paikassa?" Puhuja ei ollut ensinnäkään koskaan uskaltautunut rajan taakse käymään. Toisekseen oli kuullut, miten ränsistynyttä ja köyhää siellä oli. Tähän saakka siis voi ymmärtää lausuman. Mutta uskomatonta, että sekoitti nykyajan ja entisajan. Miten on käsitettävissä, että keski-ikäinen ihminen ei ajattele, että Karjalahan oli silloin samaa Suomea, jossa asui suomalaisia, ihan samoin kuin vaikkapa Pohjanmaa. Ja ihan samalla tavalla tulivat toimeen kuin pohjalaisetkin.

Ja sitten se miesmuisti. Sehän ulottuu tunnetusti vain parin päivän taakse, joskus jopa vain pari tuntia taakse päin. Ei tarvitse kuin tulla yksi kova pakkaspäivä talvella, "niin ei ole miesmuistiin ollut näin kylmää", vaikka tilastot voivat osoittaa päinvastaista.

Mutta näinhän se ihmisen muisti ja aikakäsitys toimii. Ilmeisesti sen sitten pitääkin toimia niin. Jos kuvittelen, että jostain asiasta on kulunut vain vuosi, siitä onkin todellisuudessa kulunut 10-20 vuotta. Tai toisin päin: Eräskin oppilaani lähti opiskelemaan saksaa samaan kaupunkiin, missä minäkin olin opiskellut. Ja sain kuulla, että yliopistossa oli hänellä vielä pari opettajaa, jotka olivat olleet minunkin opettajiani. Uskomatonta - ei aika ollutkaan kulunut niin vauhdilla kuin olin kuvitellut.