En itse ollut tullut ajatelleeksi tuota asiaa ollenkaan. Minulla on aina ollut hyvin vähän omaisia ja sukulaisia ja muutamien vähien kuolleitten omaisten haudat ovat olleet aina kaukana. Olen vähän samoilla linjoilla kritisoivan kaverini kanssa. En ole ymmärtänyt, että minunkin pitäisi mennä kirkon juurelle muistelemaan.
Kaveri oli vähän sitä mieltä, että "se on loppujen lopuksi vain tapa, kun ´kaikki´ vievät kynttilän jonnekin, niin minunkin pitää, muuten olen ´huono´ ihminen. Onko vain niin, että haluamme näyttää muille, että välitämme omaisistamme".
Minulla itselläni ei ole koskaan ollut täällä minkäänlaista omaisten hautaa, jonne viedä kynttilä. Mutta olemme joka joulu kuitenkin kävelleet hautausmaalla katsellen sitä kaunista tunnelmaa kymmenien kynttilöiden läpättäessä pimeässä. Tavallaan vierailu hautausmaalla on myös ohjelmanumero aaton pimetessä.Varmaan veisin kynttilän omaisen haudalle, jos sellainen täällä olisi, mutta en muistelupaikalle. Tai mistä minä tiedän. Riippuisi varmaan siitä, millainen suhde kuolleeseen on ollut.
Sattumalta sattui juuri Kaisajoupin blogissa olemaan puhetta siitä, miten itärajan takana vanha mummo oli vähän kuin salaa vienyt ruokaa omaistensa haudalle. Joku oli joskus kysynyt, luuleeko mummo, että vainajat tulevat sen ruoan sieltä noutamaan. Siihen oli mummo osuvasti vastannut, että luulemmeko me siten, että kun me viemme kukkia haudalle, että vainaja tulee niitä sinne haistelemaan.
Moni asia on usein vain tapa, emme edes huomaa kyseenalaistaa kaikkea tekemäämme. Toisaalta, tarvinneeko kaikkea aina kyseenalaistaakaan. Jos jokin asia tuo tyydytystä ja hyvän olon, silloinhan rutiinitapa on tehnyt tehtävänsä.
Mutta onpa tullut sellainenkin tapa kuulemma, että hautausmaille on laitettu "muistelupaikkoja" myös tavallaan "lapsettomuuden muistoksi", siis jos pariskunta ei ole saanut lasta. Tuo kuulostaa jo vähän oudolta. Saman logiikan mukaanhan pitäisi laittaa muisteluhautoja vaikka mitä asiaa varten. Minulla esimerkiksi ei ole koskaan ollut veljeä tai poikaa, veisinkö siis kynttilän tai kukan kirkon viereen muistelupaikalle? Tai minusta tai lapsestani ei tullut lääkäriä, tai mitä tahansa, mitä maailmassa ei ole saanut, pitäisi mennä hautomaan. Kyllähän ihmisellä toteutumattomia toiveita ja haaveita riittää.
Tekstit
11 kommenttia:
Minä en kyllä ymmärrä noita kynttilällisiä muistelupaikkoja, hautausmaa on sitä varten, ja kirkkoonhan voi mennä sisälle hiljentymään ja muistelemaan (kai, vai onko ne aina kiinni), luulisin että kotona olisi kaikista parhain paikka. Mutta ehkä siinä on mukana joku tarve jakaa tuntemuksensa muiden kanssa.
Minä en ole koskaan ymmärtänyt koko haudallakäyntiä. Minä muistelen kuolleita sukulaisiani ja ystäviäni ihan eri tavalla. Haluan pitää mielessä heidän eläessään tapahtuneita iloisia asioita ja haudalla automaattisesti ajattelen joko niitä viimeisiä ikäviä ja surun hetkiä tai vain ja ainoastaan hautajaistilaisuutta. Niinkuin sanottu, niin aika kamalalta kuullostaa ajatus siitäkin, että me itse kuoleman jälkeen jämähdettäis johonkin hautapaikkaan ja sieltä "rajan takaa" sitten odotetaan sukua/ystäviä saapuvaksi. Huh! Eiköhän sillä hetkellä jo kuitenkin olla ihan jossain muualla... Näin uskon, ja toivon!
Asuessamme monen sadan kilometrin päässä paikkakunnista, joille vanhempamme ja isovanhempamme on haudattu, halusimme kuitenkin jouluisin ja pyhäinpäivänä kävellä Hietaniemen isolla, hiljaisella hautausmaalla ja rauhoittua siellä muistelemaan edesmenneitä omaisiamme.
Jo se, että sai lähteä kävelemään kaikessa rauhassa jouluisin, merkitsi meille paljon.
Hautausmaa ja sen kynttiläin loisto ovat jotain niin rauhoittavaa, että sitä ei monesta paikasta kaupungissa löydä.
Kynttilän voi sytyttää just kotonakin, ja istahtaa hiljaa miettimään poisnukkuneita rakkaitaan. Itse en tykkää mistään ulkokultaisesta käyttäytymisestä, usein olen ostanut isäni haudalle kukkiakin; ovat lämmittäneet omaa asuntoani läsnäolollaan. Ei isäni haudassa ole kuolleena, vaan sydämessäni elävänä, aina läsnä.
Lapsettomuus on varmaan toteutumattomista haaveista suurin, ihan eri suuruusluokaa kuin se, että laspesta ei tule lääkäriä. Lapseton ihminen kokee suurta surua, pettymystä ja katkeruutta.
Haustausmaalla olevat "muistelupaikat" ovat käsittääkseni keskenmenon kokeneille tai enkelivauvan saaneille, sellaisiakin on. Voi toki olla, että on lapsettomillekin.
Sirokko: tämä on varmaan niitä asioita, joissa eri ihmisillä on erilainen tarve. Joku haluaa hiljentyä kotona, joku hautausmaalla, jossa on erilainen tunnelma.
Minz: ainakin kynttilän vienti talvella haudalle on suhteellisen uusi tapa. Minun lapsena ollessani sellaista tapaa ei vielä ollut, se on hiipinyt meille vähitellen, ja nyt ihmisistä tuntuu, että se on "ikivanha perinne".
Rosina: Tuo on varmaan totta, että kaupungissa asuville todellinen rauhan tyyssija.
Vilukissi: totta mitä puhut ulkokultaisuudesta. Toisesta ihmisestä ei vain voi sanoa, mikä on ulkokultaisuutta, mikä ei.
Maarit: Ymmärrän tuon, että lapsettomuus on eri eri asia kuin jokin muu pettymys.
Arvelinkin, että muistelupaikoissa saattaa olla kyse juuri enkelivauvoista. Minulle vain asia esitettiin hieman erilailla.
Ja jos sellaisia muistelupaikkoja on olemassa, ja jos sinne ihmisiä menee, silloinhan niille on tarvetta ja tuovat toivottavasti lohtua ja täyttävät tehtävänsä.
Koska en ole ns. kotipitäjässäni ja isän hauta on kaukana, sytytän Pyhäinpäivänä ja isän syntymäpäivänä hänelle ulkolyhtyyn vuorokauden kynttilän. Se on siinä. Minä en koe täällä 'vieraalla' hautuumaalla mitään hartautta, kun en tunne ketään, ketä sinne on haudattu, en ole siellä seisonut omaistani hautaamassa, en sinne valetanut aattokirkosta kynttiläkulkueessa.
Erinomainen kuva, Kirlah!
PS. Lueppas Aila Meriluodn Tältä kohtaa ja kommentoi sitten siihen postaukseen. Olisi kiintoisaa kuulla, mitä olet mieltä. Hyvin värikästä taiteilija/professoriperhe-elämää. Minä pidän Ailan sekä runoista että proosasta.
Leena Lumi: Luinkin jo tuon postauksesi Aila Meriluodosta ja hänen päiväkirjoistaan. Kiinnostuin postauksesi perusteella kovasti lukemaan oikein kirjankin. Minusta tuntuu, että tulen tykkäämään, tykkään vahvoista naisista, sukuni on täynnä vahvoja naisia monta sukupolvea taakse päin.
Olen evakkoperheen lapsi, sodan jälkeen tällä puolella syntynyt. Suvun kaikki haudat jäivät sinne jonnekin.
Isäni oli paikallisen Karjala-seuran puheenjohtajana mukana vaikuttamassa siihen, että Porin kirkkopuistoon pystytettiin Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkki jo heti 50-luvun alussa. Joka joulu veimme sinne kynttilän. Se loisti siellä monien muiden muistokynttilöiden kanssa sankarihauta-alueen kyljessä. Sielläkin oli kynttilöitä. En tiedä, oliko tavallisilla hautausmailla. Niillä emme käyneet, koska siellä ei ollut ketään. Luulen, että noiden kynttilöiden tehtävänä oli sanattomasti sanoittaa yhteistä syvää surua...
Ulkomailla asuessani ei tuntunut tarpeelliselta sytytellä muistokynttilöitä. Nyt taas tuntuu hyvältä viedä kynttilä omien vanhempien haudalle. Karjalaan jääneiden haudalle en useinkaan enää ole vienyt, en edes perinteen takia. Minulle talvinen hautausmaa tuhansine kynttilöineen puhuu kuoleman voittamisesta. Valo voittaa pimeyden.
mm: Minäkin olen evakkoisän perillinen. Isän äiti oli kuollut sodan aikana evakossa ollessa, isä jäi teini-ikäiseksi. Äitinsä haudattiin ties minne pohjoiseen.
Äitini on pohjalainen, hänen isänsä oli myös kuollut äidin ollessa kymmenen.
En tiedä, miksei meillä menty koskaan muistelupaikoille. Luulen, että kun ei ollut autoa ja kirkkomaa 3 kilometrin päässä, oli hankalaa. Varsinkin kun lapsena ollessani muistan, että aatot olivat vanhemmilla aina kiireiset, että saivat ensin navettatyöt tehdyksi ennen joulupukin tuloa.
Mutta ei kynttilöitä muutoinkaan viety haudalle. Kaupungeissa oli sitten kai helpompaa.
Lähetä kommentti