Kun hiljattain tuli kirjoitetuksi suomalaisten small talkista, kirjoitettakoon vielä yksi tositapaus kulttuurien välisistä eroista, ja taaskin ei niin mairittelevaan sävyyn meidän kannaltamme.
Ystäväni oli istunut Helsingin bussissa. Englantia puhuvat naiset olivat poistumassa kyydistä, kun vauhdissa toinen horjahti melkein ystäväni päälle ja astui vähän jalalle, ei kovin pahastikaan. Ulkomaalainen kumartui istuvan ystäväni puoleen, kasvot ihan melkein kiinni kasvoissa ja pyysi kauniisti anteeksi. Ystävä tunsi olonsa suomalaisittain erittäin vaivautuneeksi suuhuntuppautumisesta ja yleensäkin melko pienestä vahingosta.
Kun ystävä oli vain vähän nyökännyt, ulkomaalainen työnsi kasvonsa vielä lähemmäksi ja tuijotti niin kauan, että toinen varmasti katsoisi silmiin ja huomaisi, ja pyysi vielä kerran anteeksi. Ystävä oli vielä vaivautuneempi ja yritti hymyillä ja nyökätä, mutta kuulemma onneksi ihmistungos työnsi puhujan edellään ulos.
Olisikohan keskivertosuomalainen vaivautunut pyytämään anteeksi? Tuskin ainakaan toista kertaa. Eikä ainakaan toisi kasvoja kiinni toisen kasvoihin. Tutkittu tosiasiahan on, että suomalaisten "henkilökohtainen reviiri" on ainakin metrin, kun se eteläisemmissä maissa saattaa olla minimaalisen pieni. Oppilaatkin, jotka ovat joskus olleet kouluvierailulla, kauhistelevat, miten italialaiset kaverit tuppautuivat ihan lähelle, ja "piti koko ajan ottaa askeleita taakse päin heidän tieltään". Mutta Suomessahan on vielä tilaa, ainakin toistaiseksi jokaiselle riittääkin tuota "henkilökohtaista reviiriä" laajalti.
Tekstit
6 kommenttia:
Suomalaisten anteeksipyyntö, kiittäminen ja kehuminen kuuluostavat minusta erittäin laimeilta.
Annanpa esimerkin. Olin jonottamassa kassalle (Irlannissa siis). Minulla oli kärry täynä ruokaa. Takana olevaan rouvaan en kiinnittäynyt huomiota. Yhtäkkiä hän erittäin kohteliaasti kysyi, että voisiko hän maksaa ennen minua, koska hänellä oli vain yksi maitopurkki. Sanoin, että tottakai. Hän kiitti kauniisti. Meni ohitseni ja kiitti ja vielä maksettuaan kiitti.
Valitettava tosiasia on, että usein suomalaisista saa (heidän kansanluonnettaan ymmärtämätön) epäkohteliaan kuvan.
Tuuppiivat, tönivät, eivät tervehdi,kiitä, pyydä anteeksi ja olla möttöttävät sanomatta mitään.
Englannin kielen opetuksessa pitäisi painottaa tuhat kertaa PLEASE-sanan tärkeydestä ja siitä, että kun ei jotain ymmärrä/kuule ei sanota WHAT. Kerrotko teidän englannin opelle tälläisiä terveisiä.
Please sanan unohtanut, vaikka olisi kuinka fiksu muuten, saa heti epäkohteliaan moukan leiman otsaansa. Eikä se mene ulkomaalaisuuden tiliin, vaan huonoihin tapoihin. Minä suomalaisena sen ymmärrän, mutta muut eivät.
Vihreät niityt: totta totta kaikki, mitä sanot. Et varmaan arvaakaan, kuinka paljon näitä asioita yritetään painottaa. Mutta kun monen korvat klupsahtavat kiinni siinä vaiheessa, kun yrittää puhua kulttuurieroista. Ja kun sitä muistettavaa vieraassa kielessä ja kulttuurissa on oppilaalle niin paljon.
Olen varmaan kertonut ennenkin tällaisenkin tarinan tuosta please-sanan käyttämättömyydestä:
Erään tuttavan poika, joka osasi hyvin englantia, oli mennyt Englantiin vaihto-oppilaaksi. Ei mennyt kauaa, kun oppilaan isäntäperheen äiti Englannista soitti kiukkuisena ja närkästyneenä: Teidän poikanne on aivan kauhea ja huonokäytöksinen!
Äiti tietysti säikähti kuollakseen ja sydän kylmänä tiedusteli, mitä poika oli tehnyt.
Ilmeni, että Isäntäperheen äiti oli ollut pojan kanssa ostoksilla ja kun oli tultu kotiin, oli pojhalla syli täynnä autossa tavaroita ja hän oli sanonut perheen äidille: Open the door!
Ei siis ollut sanonut sitä please-sanaa!
Peikkojen kuuluu olla vähän töröjä kaikilla kiälillä :) Joskus se on vähän vaikeaa.
isopeikko: hyvä, että edes jollain on vaikeaa törönä oleminen, tässä kun muilta sujuu ihan luonnostaan ;)))
hih, sanavahvistussana tällä kertaa näköjään: persted
Jäi vaivaamaan kuvasi.
Kuka noille pitkospuille uinahti?
Rosina, tämä on kaverin lähettämä kuva ja hän se siellä kai tapansa mukaan kuvailee suokasveja lähietäisyydeltä.
Lähetä kommentti