Onko nimi omaisuutta

Maanantaina tuli kouluun thaimaalainen vaihto-oppilas. Hän viipyy täällä koko vuoden, joten on mielenkiintoista tulossa talven mittaan siltäkin osin. Eilen hän kertoi minulle, että kaikilla thaimaalaisilla on kaksi nimeä: oikea virallinen nimi ja lempinimi, jota käytetään kutsumanimenä. Tämänkin opiskelijan lempinimi on Kwan, sen on isoäiti antanut hänelle ja sitä siis käytetään aina. Virallista nimeä, jonka on kuulemma isoisä antanut, ei käytetä kuin papereissa. Nuo nimet merkitsevätkin jotain, mutta minä en vain valitettavasti saanut selvää niiden merkityksestä.
Nyt vasta minulle selvisi sitten sekin, miksi joskus aiemmin meillä ollutta thaimaalaista vaihto-oppilasta nimitettiin Nannyksi, ja hän esitteli itsensä aina siten, vaikka virallinen nimi oli jotain muuta.

Mutta Thaimaassa noiden käytössä olevien lempinimien ei tarvitse olla välttämättä oikeiden nimien hellitelymuotoja kuten vaikkapa venäläisillä. Näillähän järjestään kaikista nimistä on olemassa tietty hellittelymuoto, jota käytetään  normaalisti. Esimerkiksi jos henkilöä kutsutaan Natashaksi, kaikki tietävät, että hänen oikea nimensä on Natalia. Tai Slava on oikeasti Jatseslav tai Nikolaj on Kolja. Mikä näin on venäläisille itsestäänselvää, voikin tuottaa ulkomaalaisille päänvaivaa. Anton Tsehovin näytelmien ruotsin kielen uusissa käännöksissä on kuulemma otettu pois kaikki lempinimet, ettei yleisö sekoaisi aivan täysin henkilöissä.

Ei ole venäjän mallin mukainen virallisen nimen hellittelymuoto suomalaisillekaan vierasta. On vieläkin henkilöitä, joita kutsutaan Jussiksi, vaikka oikea nimi onkin Juhani, Valdemaria Valteksi tai Toivoa Topiksi. Sekaannusta nykyään aiheuttaa se, että monet näistä hellittelynimistä on muuttunut virallisiksi nimiksi allakkaan. Lapselle annetaan jo valmiiksi hellittelynimi: Mika, Jussi, Marjukka jne. Urani aikana on käynyt jopa niin, että oppilaan nimi oli Topi, eikä oppilas itsekään tiennyt, että hänen oikea nimensä oli Toivo, ennen kuin ylioppilaskirjoituksissa piti laittaa papereihin virallinen nimi!

Sattumalta viimeisessä Språk-lehdessä (no 2010/4) Fredrik Lindström kirjoittaa ruotsalaisten lempinimikäytännöstä. Ruotsissahan on myös mahdollista kutsua henkilöä hellitellen: Victoria on Vickan, Margarethasta tulee Maggan jne. Eli ympäristö tavallaan haluaa ilmaista hellyyttä ja läheisyyttä. Lindström on kuitenkin havainnut, että moni ruotsalainen kuitenkin nykyään älähtää tuollaisesta nimen omavaltaisesta muuttamisesta. Katarina ei halua olla Kattis, kuten ympäristö häntä mielellään nimittäisi tai Bo suuttuu, jos häntä kutsutaan Bosseksi. Lindström selittää asiaa siten, että ruotsalaiset ovat kovin individualisteja. He haluavat itse päättää ja määrätä, miksi heitä nimitetään, ympäristöllä ei ole siihen sanomista.

Mietin vain, onko Suomessa samoin. Kristiinahan on aikoinaan lyhentynyt moneen muotoon: Kirsi, Kirsti, Stiina, Tiina... Kun henkilöä sitten kastetaan Kirstiksi tai Tiinaksi, on ympäristöllä taipumus kuitenkin antaa henkilölle oma lisänimi tai lempinimi. Mutta kyllä minäkin olen hieman nyreissäni, jos oppilaat kutsuvat minua Kirstin sijasta Kipaksi tai Tiina hermostuu lempinimestä Tiku. Onkohan lempinimestä oikeastaan oikeutta suuttua? Tätä kyselee Lindströmkin. Hänen mukaansa etunimen pitäminen omana omaisuutena on sosiaalinen väärinkäsitys.