Jälkitunnelmia markkinoilta

Markkinakertomus tulee viikon myöhässä, mutta on ollut niin ohjelmantäyteinen koko viikko, että ei ole ehtinyt sanoa kissaakaan kuin se tuhannen pitkähäntäluikuriksi! Saimme kuin saimmekin tavaraa näytille, vaikka kesän mittaan luulimme välillä, että meillä tulee olemaan vain tyhjä pöytä ja myymme eioota. Osa jätettiin kotiinkin ja tuotiin vasta seuraavana päivänä tarjolle.

Olin asettanut itselleni tietyn tavoitteen myynnin suhteen ja onnistuinkin siinä. Vaikka ihmiseen iskee ihmeesti aina ahneus. Kun tavoite oli saavutettu, aloin haaveilla suuremmasta myynnistä tai peräti suurista voitoista.

Mutta suuret voitot jäivät haaveeksi. Vaikka ihmisiä oli yli kymmenen tuhatta, näytti suurin osa tulleen vain kiertelemään ja viihtymään, tuttuja tapaamaan ja katselemaan. Itse olin kyllä erittäin tyytyväinen antiin. Oli uusi hieno kokemus olla myyjänä isoilla markkinoilla, tunnelma mahtava. Myyjät olivat pukeutuneet entisajan vaatteisiin, myytävänä sai olla vain jotain itse tehtyä. Mitään nykyajan hömpötyksiä kuten muovia ei saanut käyttää. Pikkupojat kulkivat lippalakkeihin ja pieksuihin pukeutuneina  huudellen aina välillä: "Hernehiä! Viinimarioja eurolla!" Autotkin oli vietävä alueen ulkopuolelle tavarantuonnin jälkeen. Markkinavieraiden autojakin muuten oli niin paljon, että kävelymatkaa tuli markkinoille parikin kilometriä. Koko keskusta oli yhtä automerta.

Tapasin laskujeni mukaan ainakin kymmenen blogikaveria ja sellaisiakin bloggaajia, jotka eivät ehkä niinkään lue minun blogiani, mutta jotka tiedän nimen perusteella. Ihmisten oikeat nimet jäivät pimentoon, mutta ei niitä tarvitakaan, ei niitä kukaan tiedä muutenkaan.

Moskille tarkoitettuja laatikoita oli siellä täällä. Ihanaa, että on kerrankin jokin massatapahtuma, jossa ei sotketa!

Lauantaipäivänä alkoi välillä olla kojussa tukalan kuumaakin, mutta sunnuntaiaamuna juuri kun tavaroita vasta aseteltiin, alkoi taivaanranta musteta ja kuului jyrinää. Tämä oli kai niitä samoja ukkosia, jotka tekivät tuhojaan etelämpänä Porissa. Mutta onneksi ei tullut meidän kohdalle myrskyä.

Mutta tuli kuitenkin kauhea vesisade. Olimme olleet onnellisia, että meillä oli päätykoju, ei tarvinnut kuin pujahtaa tuosta raosta, muut joutuivat kulkemaan tuosta vielä pitemmälle omiin kojuihinsa kymmeniä metrejä vatsaa sisään vetäen.

Nyt kuitenkin sateessa ei ollutkaan kiva olla päätykojussa. Kun muovikatos alkoi pullistella sisään veden painosta, oli kattoa välillä työnnettävä kepeillä ylös ja pudotettava vettä alas. Veden kuljettaminen aloitettiin kaukaa kojurivistön toisesta päästä, ja ainoa paikka saada vesi pudotetuksi alas oli meidän kojun kohdalla. Ja joka kerta tuli vettä alas pari ämpärillistä. Osa tavaroista kastui, seinänä olleet lakanat olivat litimärkiä ja näytillä olleet tärkätyt liinani lurpsahtivat surullisiksi kosteudesta.

Onneksi ei tuota kurjuutta kestänyt kuin tunnin verran. Loppupäivä oli lämmin, mutta pilvinen. Oikeastaan hyvä, ettei aurinko paistanut. Olisimme muuten paahtuneet eläviltä kojuun.

Olen erittäin kiitollinen, että meille ei sattunut myrskyä. Palatessani tiistaina halki Suomen takaisin, näin Pirkanmaalla käyneen valtavan myllerryksen jäljet. Maisema muistutti sodan tuhoja. Tiet olivat jo ajokunnossa, mutta metsän puut makasivat sikin sokin, kuin tulitikkulaatikko olisi kaadettu pöydälle. Paikoin näkyi vain iso peltoaukio, jossa mustia möykkyjä. Mutta eihän se ollutkaan peltoa! Se olikin entistä metsää, jossa puut olivat kääntyneet nurin päin, juuret ylös. Tai jossain törötti metsä, jonka puut olivat järjestään katkenneet puolirungosta. Sellaista olen nähnyt Tuntemattoman sotilaan elokuvassa.

Olisin mielelläni pysähtynyt kuvaamaan, mutta melkein koko viiden tunnin matka kotiin piti ajaa kaatosateessa. Ei ollut minkäänlaista halua astua autosta ulos. Onneksi ei sentään vesiliirto vienyt minuakin metsään.