Kurja loma

Ihan pieleen meni koko hiihtoloma. Kyllä minä siitä mukavamman sentään kaavailin. Jo ennen hiihtolomaa äiti tuli meille ja alkoi kohta tuntea yskän ja kuumeen oireita. Kävin viemässä hänet muutaman päivän kuluttua takaisin Pohjanmaalle, jossa koko suku makasi ja kröhisi uppokumossa samaisen taudin kourissa. Paluumatkalla tunsin kuumeen nousevan minuunkin. Tuo 6 tunnin matka on aina tuntunut julmetun pitkältä, mutta ei ikinä niin pitkältä kuin nyt. Matkalla välillä meinasivat silmät klupsahtaa väkisinkin kiinni.

Kotiin päästyä jouduin sänkypotilaaksi, ja tyttären perheen tulo meille hiihtolomalla piti peruuttaa. Voi kurjuus, kun niin oli odotettu Aatunkin näkemistä. Mutta kun kerrankin ovat säästyneet tänä talvena taudeilta, ei arvaa ottaa riskiä, että meiltä saavat. Eikä minusta olisi ollut seurustelijaksi. Samoin toinen tytär, joka oli tullut jo aiemmin, makaa raatona sängyn pohjalla. Kaiken kukkuraksi ilmoitettiin Pohjanmaalta, että äiti oli saanut jonkin muunkin pöpön, jonkin noroviruksen, ja joutunut oikein sairaalaan.

Ainut positiivinen asia koko lomassa on se, että en luvannut ottaa abien ruotsin suullista tenttiä hiihtolomaksi. Ei tarvinnut sitäkin vielä alkaa järjestellä uuteen paikkaan. Se tuli pidetyksi jo ennen lomaa, joten onpahan yksi asia sentään järjestyksessä. Toinen ihme juttu on, että mies ei tunnu yhtään sairaalta. Häntä ei vaivaa mikään. Mutta olemme ennenkin huomanneet, että sairastamme kumpikin omia tautejamme! Minäkään en yleensä saa hänen sairauksiaan :)

Ainakin puikot ovat komeat

Tämä kuva on opehuoneen ikkunasta tässä eräänä päivänä. Ei riitä, että jo kerran metrin pituiset jääpuikot on tänä talvena porattu ja hakattu irti, vaan tilalle on kasvanut uudet, ja entistä ehommat ja mahtavammat. Nyt puikot roikkuvat jo ikkunan edessä. Tuo yksi paksuin on niin valtava, että sen kärki on jo ikkunan alareunan kohdalla ja tyvestä se on ainakin nilkan paksuinen, miksei jonkun ohuemman henkilön reidenkin kokoinen. Talo siis falskaa joka reiästä.

Ei lämpöhukka ole ainut ongelma tässä laitoksessa. Sisäilmaongelmat alkoivat jo yli 20 vuotta sitten, kun remontin yhteydessä laitettiin koneellinen ilmastointi. Tekeleeestä tuli susi jo alun perin. Mutta kuten aina, tällaisilla asioilla on taipumus vain olla ja muhia. Monilla oli jo alkuunsa ongelmia hengityksen ja silmien kanssa. Eräs ope tuli kovin allergiseksikin pölylle, kissoille ja koirille ja mille kaikille mahdollisille, ja oli ihan vähällä ettei oireilu muuttunut astmaksi.

Nyt eräänä päivänä tuo jo vuosia sitten eläkkeelle jäänyt ope kävi meillä ja hän huomasi, että ei nenä ja silmät alkaneet vuotaa, vaikka meillä oli taas kissat hoidossa. Kun ope pääsi huonoilmaisesta työpaikasta eroon, hävisi moni allergiaoire ja silmien kirvellys. Eivätkä opettajat ole ainoita, jotka huonosta ilmasta ovat kärsineet. Monilla monilla oppilailla on ollut samanlaisia vaivoja. Asia vain tahtoo unohtua, kun oppilaat muutaman vuoden kuluttua lähtevät pois.
Mutta ei taida olla ainut rakennus tässä maassa, jossa kärsitään huonosta ilmanlaadusta sisätiloissa. Ja parannuksesta ei kai tietoakaan.

Mukava päiväretki

Kunnon sotamies Svejk, sehän on se vanha tuttu näytelmä sotamiehestä, jolle sattuu koko ajan ja jota riepotellaan viranomaiselta ja laitoksesta toiseen. En ollut onnistunut tuota näytelmää aiemmin näkemäänkään, mutta viime viikolla pääsin eläkeläisten mukana sitä katsomaan, kun sain peruutuslipun. Hämmästyttävän kauan esitys kesti, väliaikoineen peräti kolme tuntia!

Ne jotka olivat joskus nähneet jonkin toisen version pitivät tätä esitystä huonompana. Itse en osaa verrata mihinkään, mutta paikoin alkoi pitkästyttää. Esitystä olisi voinut lyhentää ainakin puolella tunnilla, ellei peräti tunnilla. Olisi pysynyt siten mielenkiinto vireillä koko ajan.

Teatteriesityksen jälkeen oli eräällä viinitilalla ruokailu. Ruoka oli ainakin erinomaista ja ne jotka nauttivat talon viineistä ja pontikasta, kehuivat niitäkin. Itse en ostanut juomapuolta ollenkaan, sillä kaapissa on juomattomia pulloja ennestäänkin. Se tahtoo olla vain joukkohysteria, joka valtaa aina ihmisen tuollaisissa paikoissa. Kun kaikki ryntäävät tukka putkella pullojen ostoon, tuntuu, että ei halua olla erilainen, ja tulee ostaneeksi jonkin pakollisen putelin, jota sitten laittaa kiertoon vaikka jollekin loppasuulle :) :)

Sen verran retki sekoitti päätäni, että jo aamusta lähtien luulin koko päivän päivää lauantaiksi, vaikka oli perjantai, ja minua jatkuvasti valistettiin asiasta. Vieläpä kotiin tultuakin illalla kyselin kotona, ovatko toiset jo käyneet saunassa. Eivät, kun ei kerran ollut lauantai! Enkä ollut saanut nukkumaan mennessäkään päähäni mahtumaan, ettei ole lauantai. Ihan viime töikseni vaihdoin puhtaan yöpaidankin, kuten aina lauantaisin.
Eihän koskaan ole voinut arkipäivää viettää tuolla tavalla joutilaana töistä, vähemmästäkin ihminen sekoaa.

Kaiken kaikkiaan, yksi kokonainen päivä meni ihan hujauksessa, ja ihanhan sitä alkoi odottaa lopullista eläkkeellepääsyä, kun eläkeläisillä noin mukavia retkiä tuntuu olevan.

Tällaista tapahtunut

Viime torstaina oli se päivä, kun arvioimme alakoululaisten Kalevala-piirokset ja muunkin tietämyksen. Jokainen 6-luokan oppilas oli saanut eri aiheen siten, että koko 15:s runo Kalevalasta tulee juonellisesti kuvatuksi. Erittäin hienoja kuvia, ja niin hellyttäviä. Ainut asia, mikä ehkä vähän harmitti, oli se, että monissa kuvissa tapahtumat ja henkilöt olivat niin kovin pieniä paperin kokoon nähden, tyhjää tilaa jäi paljon.

Juonikysymysten lisäksi oli myös pari kielellistä. Kysyttiin vaihtoehtokysymyksin mm. mitä ovat uksi, hurme ja suka. Hurmeen ja suan olivat oppilaat tienneet erittäin hyvin, uksi-sanaa luultiin samaksi kuin yksi, mikä oli myös yhtenä vaihtoehtona.
Minulla kun on aina kova tarve testata ihmisiä kysyin myös opettajainhuoneessa samoja sanoja. Hämmästyin, että hurme-sanaa ei tiennyt kukaan läsnäolleista :( Mutta eihän tämä nuorempi sukupolvi enää laulakaan Porilaisten marssia, jossa lauletaan, että "voi vainolaisten hurmehella peittää maan".

Näistä kalevalaisista tunnelmista siirryin sitten tuona päivänä keskelle abien penkkarihulinoita. Tosi se on, että ihmisen mieltä masentaa kaikenlainen sotku ja hälinä. Onneksi sentään sain taskut täyteen karkkeja. Abi-showssa näimme auditoriossa taas opettajien matkimista. Kyllä kaikki maneerit ja open heikkoudet tulevat viimeistään nyt selviksi sellaisellekin, joka ei kaikkea ehkä ole itse huomannutkaan. Samoin muiden luokkien oppilaiden toilaukset oli muistettu mainita vaikkapa diplomien muodossa. Mutta abit olivat kilttejä, joskus on ollut räävittömämpääkin.

Perjantaina ei ollut vanhojen päivää, miten sitä kahdesta oppilaasta oikein irtoaisikaan. He viettivät sitä päivää jo viime vuonna yhdessä näiden nykyisten abien kanssa. Saa nähdä, miten heidän penkkaripäivänsä ensi vuonna käy. Millaisen päivän saavat aikaan kaksistaan, vai viettävätkö sitä ollenkaan.

Ja  johan tässä on ehtinyt olla abien yo-kuuntelutkin. Ruotsin kuuntelu meni erinomaisesti, samoin preliminäärit, vaikka ruotsia ei lukujärjestyksessä ole ollut viime marraskuun jälkeen yhtään. Nyt kun vähän vielä tsemppaavat ja lukevat, saadaan tulokseksi erittäin erinomaisia!

P.S. Yllä oleva kuva otettu 18. tammikuuta. En muista sen jälkeen sinistä taivasta enää nähneeni. Liekö aurinkoa enää olemassakaan.

Jakso pärähti käyntiin

Niin sitä sitten alkoi työjakso. Ei tietenkään ollut kaikilla heti kirjaa, se nyt olisi ollutkin jo liikaa. Mutta muuten lähti käyntiin kaikki tuttuun tapaan. Etäopetustuntikin meni ihan ok, paitsi että kaikki eivät suostu toisessa päässä näyttämään naamaansa, istuvat niin että näkyy vain käsivarsi. Mistäs minä tiedän, onko siellä alkuperäinen henkilö ollenkaan vai heidän stunttinsa. Mutta enhän minä varmaan tuntisi muutenkaan. Tunnistan vain lähinnä kameraa istujat.

Tuntien jälkeen oli yhden keittäjän 60-vuotiskahvit. Hän taitaa olla ainut, joka on ollut tässä työpaikassa aina. Eli siis koko ajan kuin minäkin. Hän on tullut jopa kolme vuotta minua aiemmin.

Ja heti kahvien jälkeen olikin kiiruhdettava kampaajalle, jossa vierähti pari tuntia. Näin sitä tuntee taas nahoissaan, miten päivät voivat venyä erinäisistä syistä pitkiksi. Samanlainen tahti tuntuu jatkuvan koko viikon. Huomiseksi on mukavasti luvassa koulun jälkeen yhtenäiskoulun kokous (tietysti taas jokin ylipitkä maratonkokous :), minkä jälkeen heti kansalaisopiston tunnit. Loppuuviikko meneekin mukavasti abien kanssa preliminääreissä ja äidinkielen koetta valvoessa. Hohhoijaa, ihan jo pelkästä ajatuksesta tuntuu kuin ei ikinä olisi mitään vapaajaksoa ollutkaan.

Rytmi tärkeää

Äkkiä sitä ihminen oppii vapaaherrattaren rooliin. Vapaa jakso töistä on loppumaisillaan, ja jo alkaa ahdistaa, että viikon kuluttua pitää alkaa täys tohina päälle. Varsinkin kun päivittäin pukkaa tekstiviestiä: mitä ohjelmaa abeille ruotsista ennen penkkareita, pidetäänkö preliminääri, missä luokassa ruotsin kuuuntelut jne. Kääk, olin onnellisesti unohtanut, että yo-kuuntelutkin alkavat ihan  koht´sillään, puhumattakaan penkkareista ja itse kirjoituksista. Kai sinne laitokseen on työnnyttävä joku päivä vähän ennakoimaan tulevaa tilannetta.

Takana alkavat olla siis ne päivät, kun aamulla saa hitaasti kaikessa rauhassa syödä aamiaista, lukea lehden, katsoa Aamu-tv:tä, sitten hissun kissun vain alkaa päivä vaikkapa mieluisilla käsitöillä kuten klipsitöillä tai romaanilla tai jos huvittaakin istua tietokoneen ääressä, ei mikään sitä estä, sen kuin vain avaa koneen ja uppoutuu ihmeiden maailmaan.

Päivällä aina jonkinmoinen ulkoilu, mutta huom. pakollinen. Vaikka huonolla säällä tuntuu vaikealta vääntäytyä ylös sohvannurkasta, olen yrittänyt pitää kiinni tietynlaisesta rytmistä ja säännöllisestä elämästä, ettei työjakson alkaessa kävisi ylivoimaiseksi. Sen takia minulla on joka päivälle jonkinlainen iltamenokin tai harrastus tai ystävien kanssa on yritetty tehdä aina jotain yhdessä. 

Ns. asiantuntijat väittävät, että on tärkeää pitää jonkinlaista päivärytmiä. Olen huomannut, että rytmistä kiinni pitämisellä todella on merkitystä. Usein saa lehdistäkin lukea, miten esim. jotkut työttömät tai eläkeläiset tai muuten joutilaat putoavat kuin jonnekin kuiluun, kun eivät jaksa ryhtyä mihinkään. Tuo pitänee paikkansa. Ellei vakaasti päätä tehdä niitä inhottavia kotitöitä kuten siivous, pyyykinpesu, repsahtaneiden vaatesaumojen korjaus tai ruuanlaitto, ne jäävät roikkumaan ja entistä vaikeampi on aloittaakaan, vaikka aikaa kyllä olisi.

Nyt olen keksinyt senkin, miksi en yhtään ahkerammin tee juuri noita epämieluisia töitä, vaikka työkiireet eivät painaisikaan. Jossain alitajunnassa kun koko ajan muistuttaa jokin ääni: minullahan on vapaajakso, eihän minulla ole mihinkään kiirettä eikä pakkoa. 

Ja sitten kaikki luiskahtaakin laiskottelun puolelle, ja kaikki epämiellyttävä jää tekemättä, kun menenkin vaikkapa valkkailemaan koneelle valokuvia.

Kalevalaa tutuksi

Kalevala tuntuu meistä monesta pakkopullalta. Teos sisältää niin paljon vieraita vanhentuneita sanoja, sanontoja ja sanamuotoja, että moni koululainen huokailee raskaasti joutuessan kahlaamaan runoja läpi.

Meillä on kuitenkin toisin. Paikkakunnalla järjestetään vuosittain Kalevalan-päivän tienoilla kulttuuritapahtuma, jossa alakoulun kuudesluokkalaiset ovat tehneet annetusta Kalevala-runosta kuvituksen, tekstin tai näytelmän. Paras tyttö ja paras poika palkitaan sekä he saavat arvonimet Pikku-Elsa ja Seppo Ilmarinen. Järjestävänä tahona ovat Kalevalaiset Naiset yhdessä alakoulun opettajien kanssa.

Eilen illalla oli Kalevalaisten Naisten kokous, jossa suunnittelimme oppilaille tehtävät. Tänä vuonna on käsittelyn alaisena runo 15. Sen mukaan tämä on jo viidestoista kerta tuon laatuista tilaisuutta, sillä runoja on alettu käsitellä vuosittain järjestyksessä teoksen alusta lähtien. Askaretta riittää siis vielä yli 30 vuodeksi!

Kalevala on itse asiassa kiehtova teos. Kyllä se minusta pärjää Harry Potterille tai muille taruolennoille. Se mikä varmaan useimpia Kalevalassa rasittaa on juuri kielen kankeus. Sellaisetkin sanat kuin uksi, hurme, suka, värttinä ovat ainakin nuorille ihan vieraita. Hieman totuttelua vaatinevat sellaisetkin ilmaukset kuin "katseleikse, käänteleikse" tai toisto, jonka sanat eivät sinällään välttämättä aukea selittämättä: "riutumahan riihipuiksi, kaskipuiksi kaatumahan". Tuntenevatko lapset tai nuoret enää sanoja riihi tai kaskikaan.

Mutta eihän joka sanaa tarvitse erikseen selitelläkään. Pääasiahan on juonen sisältö, jonka alakoulun opettaja osaa tuoda erittäin hyvin selväksi oppilaille. Oppilaat ovat jopa laulaneet tiettyjä tapahtumakohtia, minkä jälkeen oppilaat ovat pyytäneet että lisää, lisää!

Tällainen Tapaus

Eilen illalla oli lukiolaisten teatteriretki. Savonlinnassa kävimme katsomassa Tenhusen dekkarin Mustat kalat, joka oli oppilaiden itsensä valitsema. Näytelmä on sopiva nimenomaan Savonlinnassa esitettäväksi, sillä siinä tapahtuu Olavinlinnassa murhia.

Olen varmaan ennenkin ilmaissut, että en ole kauhean innostunut dekkareista. Vain silloin tällöin saatan lukaista jonkin opuksen. Tämä näytelmä jakoi ihmisiä kahteen leiriin, joku tykkäsi, joku ei. Itse en ollut järin innostunut jo ensinnäkin siitä syystä, että dekkarit eivät ole lempiaiheitani. Minusta olisi näytelmää voinut lyhentää ainakin puoli tuntia, ainakin jo kättelyssä alkoi pitkästyttää. Turhaa jaarittelua monin paikoin, välillä sekavaakin. Lisäksi minua ärsytti, että naisnäyttelijät puhua pälpättivät hermostuksissaan niin, että ei saanut mitään selvää. Tietysti se oli tavallaan hyvin näytelty, sellaisiahan ihmiset oikeastikin ovat hermostuttuaan, mutta jos on kirjoitettu oikein pitkät vuorosanatkin, eikö niistä olisi hyvä saada selvääkin. - Vai oliko sillä sitten niin väliäkään, mitä sanoivat.
Lavasteet olivat hyvät.

Se oli kuuden tunnin reissu. Matkoihin yhteensä kolme tuntia ja loput perillä oloa. Mutta eihän se ollut mitään siihen verrattuna, miten pitkä päivä tuli erään oppilaan äidille. Pari henkeä oli peruuttanut viime tipassa teatterimatkan, ja oppilas soitti äidilleen, tulisiko tämä peruutuspaikalle. Äiti oli juuri tulossa toiselta paikkakunnalta kampaajalta, mihin matkaan hänkin oli lähtenyt tuttavansa kanssa jo aamusta. Äiti tuttavineen ehti juuri ja juuri bussiin ja niin sitä lähdettiin taas puoliksi samaa tietä takaisin päin, mistä he olivat juuri tulleet.

Kävisihän sitä teatterissa vaikka useamminkin, jos lähempänä olisi. Vai onko peräti niin, että jos teatteri olisi juuri tuossa vieressä, ei siellä tulisi käydyksi senkään vertaa. Täältä silloin tällöin ihmisten ilmoille lähteminen on sentään aina Tapaus.