Ei puutetta äksönistä

Saksalaisvierailu jatkuu. Ensimmäinen päivä sujui koulussa tunteja seuratessa. Ihmeellistä oli tietysti, että kengät otetaan pois tunneilla, mutta suurta ihmetystä aiheutti sekin, että päällystakeissa ei mennä ruokalaan eikä tunneille, mistä en muistanut kylläkään mainita ennen kuin joku toinen ope huomautti. Niinkin pieni asia kuin se, että luokkien ovet ovat lukossa tuntien aikana, aiheutti kyselyitä. Oppilaat arvelivat, että syynä on kouluampumiset. Itse asiassa se on vain asia, johon emme itse ole koskaan ymmärtäneet edes kiinnittää huomiota. Kun ovet luokkiin välitunneilla ovat lukossa vandalismin ehkäsemiseksi, menevät ovet automaattisesti lukkoon tunnillakin. Voisivathan ne olla lukitsemattakin, ihan kuinka vain!

Eilisaamuna oli tutustuminen paikalliseen kansalaisopiston käsityönäyttelyyn. Tänä vuonna oli paljon kursseja, joilla tuunattiin ja entisöitiin tai tehtiin jotain kierrätysmateriaalista. Arvasiko monikaan lukijoista muuten, että yllä olevan kuvan laukut on tehty kaljatölkinavaajien klipseistä? Ja voi että miten mahtavia tuotoksia siellä oli. Ikinä ei olisi uskonut, miten monipuolisia juttuja vanhoista vaatteista saa. Jopa kokonainen pyöreä iso matto oli ommeltu lapasista! Villalapasista oli leikattu kielenkokoisia paloja, reunat huoliteltu ja ommeltu matoksi. Mahtavaa, en itse olisi ikinä keksinyt sellaistakaan. Tai helminauha vanhoista kravateista. Kyllä vieraamme minusta ihan kiinnostuneina katselivat kaikkea. Ihmettelyä riitti.

Opettaja lähti jo tänä aamuna kotiin, mutta oppilaiden kanssa menin 40 kilometrin päässä sijaitsevalle viimeiselle kyläkoulullemme, joka muuten lakkautetaan ensi syksynä. Siellä metsän keskellä nökötti koulu, jossa on enää 13 oppilasta ja kaksi opettajaa, esikoulusta kuutosluokkaan saakka. "Ei tällaista kyllä Saksassa ole", olivat kommentit. Saimme seurata englantia ja käsitöitä, joita vieraat pitivät mielenkiintoisina. Saivatpa kahvia ja kakkuakin!

Minun aikani kului tänään melkein kokonaan siihen, että yritin etsiä yhdelle vieraista uutta isäntäperhettä. Viisi kilometriä tuosta kyläkoulusta eteen päin asuu yksi meidän omista oppilaistamme, ja hän oli eilen loukannut polvensa, niin että oli uhkana, että hänen on mentävä Tampereelle asti hoitoon, hänellä kun on ollut jalkojen kanssa muutenkin ongelmia. Koska vanhemmat eivät osaa kieliä, ei saksalaispoika olisi voinut jäädä sinne asumaan.

Koska perheen isä oli sairaalassa asiaa hoitamassa, minun oli määrä viedä heillä asuva nuori kyläkoululta kotiinsa. Meille oli piirretty oikein karttakin, mutta kukaan ei arvaakaan, että jos on pienikin mahdollisuus minulla eksymiseen, sehän tapahtuu. Ajoimme tietysti tiehaaran ohi, käännyimme jostain jumalan selän takaa vielä pari kilometriä korpeen päin. Saksalainen rupesi vihdoin sanomaan, että ei taida sittenkään olla oikea tie. Kaikki tiet kun näyttävät samanlaisilta. Missään ei juuri erikoisia maamerkkejä. Metsää, metsää ja senkin takana vain metsää. Okei, kelirikkotietä takaisin, ja eteen päin. Ainoat ihmiset, jotka viiden kilometrin matkalla olimme nähneet, sattuivat juuri tien varressa vaihtamaan pilkkihaalareitaan. Neuvoivat, että jos rouva ei ajaisi satasta, ehtisi lukea tienviittojakin. Ja vielä kun käy kääntymässä 50 metrin päässä risteyksessä eikä aja palatessaan heidän yli, on kaikki hyvin.

Ja onnistuimmehan me lopulta. Sitten alkoi poikakin tunnistaa kortteeripaikkansa. Ja täytyy sanoa, että aika erikoinen oli paikka. Ikivanha talo, pihassa varmaan sata vuotta vanhoja aittarakennuksia. Ja koko ympäristö oli jotenkin ihmeellinen, erikoinen ja viehättävä: kumpuilevaa peltoa, joka kummulla talo. Jos tämä kaikki kiemurtelevine teineen teki minuun valtavan vaikutuksen, mitä sitten vieraaseen. Siis että ihmiset todella voivat asua äärimmäisissä paikoissa!

Poika mainitsi eka iltana hieman ihmetelleensä, mihin hornan tuuttiin häntä ollaan viemässä, kun junalta oli tultu jo minun kyydissäni metsäisen maiseman halki 60 kilometriä, muut luovutettu majapaikkohin ja hänet siirretty isäntäperheen autoon ja siitä vain jatkettiin 40 km yhä synkemmäksi käyvään paikkaan, ja tie vain kapeni ja huononi. Mutta kun isäntäperhe oli mukava, alkoi poika heti viihtyä.

Ja loppu hyvin. Pojan ei nyt lopulta tarvinnutkaan muuttaa minnekään. Perheen tytön jalka oli kipsattu, tyttö pääsi sairaalasta kotiin ja menee vasta viikon kuluttua operaatioon. Saas nähdä, millaisia seikkailuja vielä on luvassa ennen kuin saksalaisilla alkaa kotimatka.