Napin paikka pitää tietää

 Eräs entinen oppilas mainitsi kerran, eikö opettajille voi järjestää koulutusta opetusvälineiden käytöstä. Hän nimittäin muisteli omaa kouluaikaansa 80-90-luvun taitteessa. Silloin kuulemma "ei kukaan opettaja" osannut käyttää videoita.

Ei sitten tullut mieleen tälle kritisoijalle, että opettajiahan koulutetaan jatkuvalla syötöllä. Minusta tuntuu, että en eläissäni muuta ole ehtinyt tehdäkään kuin istua luennoilla kouluttautumassa. Eiväthän ne välineet ole samanlaisia. Juuri kun opit käyttämään yhtä vekotinta, toisen firman erimerkkinen laite onkin taas kuin toiselta planeetalta. Täsmälleen sama tunne kuin vieraassa paikassa pitäisi vetää vessa. Mielestäsi osaat erittäin hyvin vetää vessan, mutta vaikka kuinka painelet ja vedät joka läpyskää ja vimpainta ja kontit pytyn alla rähmälläsi etsimässä jotain nuppia, et kuitenkaan tiedä, pitääkö vetää vai työntää vai kiertää vai vääntää vai peräti painaa ja potkaista. Pitäisikö siis järjestää vessanvetokurssi ihmisille?

Minulla alkoi vapaajakson jälkeen tänään taas työrupeama. Opetus oli siirretty kaupungissa eri koululle kuin talvella, joten menin aamulla hyvissä ajoin, että ehdin tutkailla kaikkia vempaimia ja voin tarkastaa, onko luokassa yleensäkään tarvitsemiani välineitä. Ettei oppilaiden tarvitsisi sanoa "että aina niitä pitää neuvoa". Väitän, että minä osaan käyttää kymmeniä laitteita, olenhan etäopettanutkin toistakymmentä vuotta toisille paikkakunnille ja painellut näppäimiä jos toisiakin. Kuka enemmän käyttää eri vehkeitä opetuksessaan kuin kieltenopettajat. Dokumenttikameroitakin on tullut vastaan elämän varrella jo jos jonkinmoisia.

Menin tänään siis uuteen kouluun ja uuteen luokkaan. Katsoin, onko luokassa cd-soitinta ja minkälainen. Riemastuin, kun se oli samanlainen kuin edellisissä luokissa. Tässäkin kohtaa muistui mieleen viime talvelta eräs kuuntelukokeen rästikoe, jota piti pitää oudossa luokassa. Siellä oli laitettu cd-soitin niin korkealle, että en edes ylettänyt sinne, enkä voinut nousta pyörivälle tuolillekaan seisomaan. Piti laittaa luokan pisin poika konetta hoitelemaan. Kone oli niin massiivisen kokoinenkin, että varmaan tarvittu jättiläinen se sinne korkeuksiin nostamaan.

Kuuntelupuoli olisi tänään siis kunnossa. Entäs dokumenttikamera. Juu, löysin senkin. Ja innostuin kovasti, kun näin heti kaukosäätimenkin, jolla laitoin katossa olevan videotykin päälle. Mutta en ole koskaan vielä nähnyt, että kaikki menisi heti nappiin ihmettelemättä ja kiroilematta. Mitään ei vain alkanut näkyä seinälle. Miten se on mahdollista?

Kun nyt olin aikani oppilaiden kanssa taas äheltänyt ja joka ruuvia ja näppylää kokeillut, havaitsi joku, että mikäs vehje se tuolla  ylhäällä on! Voi ihme. Taas on keksitty laittaa uudenlainen vekotin ja vieläpä open selän taakse, ettei se sitä suinkaan näkisi. Ei siis toiminutkaan dokumenttikamera saman videotykin kautta kuin tietokone eli vain napin painalluksella vaihtaen kuvalähdettä niin kuin viimeiset viisi vuotta tähän saakka. Minulla oli väärä videotykki päällä. Tämä uusi oli naamioitu tauluvalaisimen näköiseksi, ettei ope vain heti keksisi sitä videotykiksi. Seuraava ongelma, millä niistä kolmesta kaukosäätimestä toimii tämä juuri löydetty.  Painelin kaikkia kolmea ja onnistuihan se lopulta. En vain muista enää, mikä se niistä kolmesta oli. Ensi kerralla taas sama arvuuttelu.

P.S. Mainitsenpa vielä, miten viime syksynä ihmettelin kaupunkikoulussa uudessa luokassa, miten ihmeessä dokumenttikamera saadaan päälle ja pois päältä. Kaukosäädintä ei missään ja minkäänlaista muutakaan vekotinta tai sopivaa nappia ei ollut missään. Ongelmaa ei ollut niin kauan kuin edellinen ope aina jätti koneen päälle ja minä jätin seuraavalle sen päälle. Kunnes ihan vasta viimeisillä käyntikerroilla joku ope mainitsi, että tiesinkö, että seinässä taulun vieressä näkymättömissä on nappi, jota painamalla tuo toiminto tapahtuu. Voi taivas taas. Mistä sen olisi voinut tietää. En ole selvänäkijä valitettavasti. Systeemi on kätevämpi kuin kaukosäätimet, jotka saattavat hävitä, mutta asia pitää vain tietää. Ihan samalla tavalla kuin sähkövalon saaminen johonkin huoneeseen. Napin paikka pitää tietää.

Ei ollutkaan helppoa

Sain eilen syntymäpäivälahjan, vaikka syntymäpäivästä ei ole vielä tietoakaan. Mies oli ostanut minulle retkiluistimet, joista olin vouhkanut vähän väliä pitkin talvea.

Enpä arvannut, että lahja tietää saajalle valtavasti rahanmenoa. Mies oli ostanut nimittäin pelkät luistimen terät, minun piti mennä kauppaan monojen kanssa ostamaan teriin siteet ja sauvat. Onneksi sentään vanhat hiihtomoni kävivät siteisiin. Ilmeni, että luistelusauvat on oltava pitemmät kuin hiihtosauvat. Itse asiassa ostin saman tien hiihtosauvatkin, sillä viime talvena murenivat vanhat sauvat kelvottomiksi. Ei ollut vain aiemmin tullut ostetuksi uusia, kun ei koko talvena ole päässyt lumen vähyyden takia hiihtämään.

Tänä aamuna menin jäälle kokeilemaan luistimia. Enhän minä muistanut, että siitä on jo pitkälti yli 40 vuotta, kun viimeksi olen ollut minkäänlaisten luistinten päällä. Positiivista on sentään, että en kaatunut kertaakaan, mutta aluksi ei voinut kuin työnnellä sauvoilla vauhtia. Heti tuntui tasapaino heilahtavan, jos vähän yritti liikuttaa jalkojaan. Minulle tuli samanlainen tunne kuin lapsena saatuani ekat luistimet. Isä aurasi silloin johonkin pellon ojaan radan, jossa nilkat linkussa harjoittelin ekoja kertoja.

Siinä sitten tänään jonkin aikaa askaroidessa alkoi homma vähän sujua. Joka on luistellut vain tasaisella jäädytetyllä luistinradalla, ei ehkä ymmärräkään, että luonnonjää on ihan erilainen. Kun jää on välillä sulanut ja taas jäätynyt, se on erittäin rosoinen ja klumppuinen. Välillä on auennut railoja, jotka taas jäätyneet kiinni. Nyt oli paljon myös koloja, joissa on ollut vettä, yöllä pinta on saanut jääriitteen ja riitteen alta vesi haihtunut. Tällaiset saattavat olla vaarallisia, kun niihin ajaa vauhdilla. Jää rikkoontuu ja luistin tökkää kolon reunaan ja heittää ajajansa nurin. ( Ei se jää nyt sentään noin rosoista ollut kuin tuossa yläkuvassa. Kuva on jo aiemmin talvelta, kun pakkasen jälkeen on jää sulanut ja taas leudon jakson jälkeen tullut pakkasta).

Yhden oppitunnin pituisen ajan jälkeen aloin vähän rentoutua ja huomasin, että olin puristanut sauvoista niin lujasti kiinni, että hyvä että sormet sai jotenkin oikaistuksi yksi kerrallaan irti otteesta. Varpaat olivat niin ikään puristuneet kippuraan jännityksestä, nilkat aivan hellinä ja pakarat jumettuneet. Katsoin viisaimmaksi lähteä kotiin ja mennä vaikka huomenaamuna uudelleen, mikäli nyt edes pari astetta olisi yöllä pakkasta. Ei puhettakaan, että enää tänä keväänä pitemmälle retkelle pääsisin, mutta näköjään on hyvä harjoitella tekniikkaa valmiiksi ensi talvea varten, ja vielä aamuisin ani varhain, ennen kuin on muita ihmisiä näkemässä.

Olisipa minulla ollut nuo luistimet niinä kertoina, kun oli vielä tällaista peilikirkasta jäätä, hieman jään pinnalla kosteutta, mikä toi tunteen luistelusta peilin päällä. Mutta yhtä kiva tällaista jäätä oli viilettää potkukelkallakin kilometrikaupalla, tietenkin jäänaskalit kenkien alla, muuten ei olisi saanut potkituksi vauhtia. Aivan huikeaa.

Huikean kaunis päivä

Kun ei kuukauteen ole aurinko pilkistänyt pilvien takaa, tuntuu oikein ylelliseltä, jos siitä pääsee välillä nauttimaan. Täällä on myös äärettömän harvinaista, että jäälle pääsisi kulkemaan ilman suksia, sillä lunta on yleensä vähintään polviin asti.

 Mutta eilen sattui aurinko paistamaan ihan koko päivän. Onneksi sentään vain ohuen pilviharson läpi, muutenhan ulkona olisi paahtunut elävältä ;) On ihan huikeaa lähteä välillä potkukelkalla potkuttelemaan täysin lumettomalle jäälle. Kilometrikaupalla saa potkutella  hyvässä vauhdissa ilman väsymistä, joko pelkkää aavaa järvenselkää tai kiemurrella saarten taitse pitkin ja poikin.

Minun on alkanut tänä talvena tehdä mieli retkiluistimia. En vain ole saanut aikaan vieläkään ostaa, sillä pelkään, että tällainen hieno jäätilanne ei tule jatkumaan. Ensi talvena tupruttaa kumminkin jo lunta metrikaupalla. Pitäisikö sittenkin mieluummin ostaa uudet suksisauvat, sillä entisistä katkesivat rannelenkit ja porkat murentuivat rikki. Ei ole tullut uusia ostetuksi, kun ei ole tänä talvena päässyt hiihtämään lumettomuuden takia.

Joka saaren takaa löytyy mielenkiintoisia uusia särkkiä tai kiviä ja saaria.

P.S. Eka kuvassa näyttää valotuksen takia kuin olisi lunta jäällä, mutta ei ole. Jäljetkin etualalla ovat siltä ajalta, kun oli vielä lunta ja joku on kävellyt pehmeässä nuoskalumessa, mistä jäljet jääneet uudelleenjäätymisen takia.

Monipuolista talviaktiviteettia

 Ensimmäistä  kertaa eläissäni minulla oli tilaisuus viettää pienoisloma talvilomakeskuksessa, Sotkamon Vuokatissa. Olen aina luullut, että laskettelukeskuksissa on pelkkää laskettelua ja korkeintaan hiihtoa, mutta monistahan on muodostunut oikein monitoimikeskuksia. Kyllä siellä varmaan saisi aikansa kulumaan useammankin viikon, jos kaikki aktiviteetit läpi kävisi.

Neljän päivän minireissulla ehdimme keilata, hiihtää, lasketella, ajaa koiravaljakolla ja käydä kylpylässä. Kylpyläkin oli monipuolisempi kuin mitä olen aiemmin nähnyt. Kokeilimme savusaunan hämyistä tunnelmaakin ja uimme lumisateessa ulkona. Erikoisia kokemuksia.

Olin ajatellut kokeilla myös retkiluistelua. Sitä varten kävin kirpputorilla sovittamassa vanhoja luistimia, ne kun olisi saanut alle kympillä. Huomattavan edullista siihen nähden, että retkiluistinten vuokraaminen olisi maksanut lähemmäs kaksikymppiä. Mitkään luistimet eivät vain olleet itselleni sopivia, joten jätin toiseen kertaan. Ei meillä olisi ollut kyllä enää aikaakaan luisteluun, sen verran paljon oli muuta toimintaa.

Kaikkein mieleenpainuvinta tällä kertaa oli koiravaljakko, sillä se oli itselleni sellaista, jota en ole ennen kokeillut. Näin alkajaisiksi valitsimme vain lyhimmän reitin, mutta jospa ensi kerralla jo uskaltaudumme pitemmälle reissulle.

Jo lähtötohina sinänsä oli korviahuumaava. Lähdössä oli kuusi valjakkoa, joka valjakossa kuusi koiraa. Kun näitä valjastettiin rekien eteen lähtöä varten, haukkuivat kaikki yhtaikaa niin, että oli vaikea kuulla edes oppaan neuvoja valjakon ohjaukseen. Lähtevien koirien riemunhaukkunaan yhtyivät välillä myös tarhassa olevat koirat, joten meteli oli melkoinen. Kai sen jo arvaa, kun yhteensä koiria on 90. 

 Suloisia ne olivat ja ihmisystävällisiä, jotkut tuppautuivat jopa syliin. Saimme tutustua myös tarhan muihin koiriin ja kuulimme muutenkin koirien hoidosta.

Ajaminen sujui oppaan neuvojen mukaan hyvin. Ohjata ei tarvinnut, sillä valjakot juoksivat tuttua reittiä oppaan valjakon perässä. Ainut mitä tarvitsi osata, oli hiljentää jarruttamalla alamäessä ja pysäytettäessä. Muuten sai vain nautiskella vauhdista ja maisemista.

Tällaisia lintujakin sain kuvatuksi, kun kävimme vilkaisemassa Angry Birds -talon pihalla. Tässä laitoksessa on kaikenlaista toimintaa lapsille. Ja varmaan siellä myös viihtyy, sillä mökkimme vieraskirjaan oli joku edellinen asiakas kirjoittanut: "Kävimme myös riehumassa Angry Birds -parkissa.

Juhlaprojektia

 Taas tyrkkää projektia. Lukiomme perustamisesta tulee toukokuussa kuluneeksi 40 vuotta, ja sen tiimoilta järjestetään entisille oppilaille toukokuun 2. päivänä jonkinlainen tilaisuus.Tapahtuma oli alun perin ajateltu vapunaatoksi, sillä moni saattaa ottaa silloin pitkän vapaan ja tulla kotiseudulla käymään. Norpan lakitus oli myös suunniteltu tältä pohjalta.

On kuitenkin kuulunut usealta taholta, että vapunaatto ei olisikaan hyvä tallaiseen tilaisuuteen, joten olemme siirtäneet tapahtuman toukokuun 2. päivälle, joka on perjantai ja joka tapauksessa koulussa työpäivä. Ei se varmaan kaikille sovi kuitenkaan, mutta ei mikään muu päivä varmaan ole sen kummempi. Aina jollekin sattuu jokin este. Ja lupa lukion perustamiseen on saatu juuri tuolloin, joten olkoon se nyt sitten juhlapäivä. Norpanlakitus pidetään kuitenkin vapunaattona.

Asiaa alettiin suunnitella jo viime syksynä, ja minun kontolleni tuli kerätä tiedot Comenius- ja Nordjobb -projekteista. Sitä varten olen raahannut jo kotiin kaikki Comenius-kansiot, joita löysin peräti kolme kappaletta. Voi taivas, millaista paperisotaa ja byrokratiaa. Ei ihme, että kansainvälisten projektien vetämiseen ei ole ollut enää tunkua. Nordjobb-vaihdossa olleet on haettava Pohjola-Nordenin kansioista, niitä täytyy kai etsiä jostain virastotalolta. Me kun ehdimme juuri vuosi sitten lopettaa koko yhdistyksen.

Onhan meillä ollut  kansainvälisyyden tiimoilta yhteistyötä ja projekteja Venäjälle ja Viroonkin sekä vaihto-oppilaita maailmalla ja maailmalta meillä, mutta onneksi niiden projektien koostaminen ei tullut minun hommakseni.

Minun tulee kerätä myös opettajien ja päättävien luokkien valokuvat ja liimata ne suuriin seinätauluihin. Tätä ei tarvitse tehdä onneksi kuin viimeisten viidentoista vuoden ajalta, sillä lukion 25-vuotisjuhliin asti on kaikki kerätty.

Jotenkin haikea ja surkea tunne, sillä tämä 40-vuotisjuhla on melkein kuin lopettajaisjuhla. Ensi vuonna on enää abiluokka ja sitten on kaikki loppu. Itse olen opettanut kaikkia paitsi kaksia ensimmäisiä ylioppilaita. Yhden ihmisen uran pituinen lukio. Nyyh.

Näistä nyt pitäisi saada jotain järjellistä ja yleisön kannalta ymmärrettävää. Miten voi kansainvälisestä yhteistyöstä kerääntyä näin paljon paperisaastetta. Se etu tästä juhlasta, että tulee siivotuksi kansiot, mikä työ oli aikomus tehdä jo kauan sitten.

Ongelmalliset merkit

Viikko eletty jo tammikuuta eikä lumesta tietoakaan. Ja muutamia sorsia ui rannassa ihan tyytyväisinä. Laitan oikein kuvan lumettomuudesta, sillä jos on parikin runsaslumista talvea tulevina vuosina, ei kukaan taaskaan muista, että tämä vuosi oli leuto. Se miesmuisti kun on niin ihmeellisen lyhyt. Sitten vain täältä näytän tätä tämänpäiväistä kuvaa, että uskokaa huviksenne, lumetonta oli.

Linnuista puheenolleen eilisessä postauksessa mainitsin ongelmaksi sellaiset ulkomaiset lintupostimerkit, joissa ei ole meidän kirjaimillamme mainittu linnun nimeä. Kun Molla kyseisen postauksen kommentissa kehotti lopulta minua laittamaan tänne ongelmamerkit näytille, skannasin ne tähän. Oli muitakin "nimettömiä", mutta ne tunsin pelikaaniksi ja strutsiksi. Nämä kaksi ovat kuitenkin sellaisia, joita en keksi laittaa mihinkään ryhmään, sen verran heikkoa tuo lajituntemus. En yhtään tiedä, onko näissä kirjoitettu koreaksi linnun nimi vai jotain muuta, ja saako näistä kuvista mitään selvää.

Varmaan olisi hauskaa ja mielenkiintoista ymmärtää korealaisen tekstin kirjoitusjärjestelmääkin. Nimittäin yritin Mollan neuvojen mukaan kirjoittaa noita merkkejä virtuaalinäppäimistölle. Kovan ähellyksen jälkeen sain kuin sainkin Korea-sanan onnistumaan, maalasin sen sitten ja vein googleen. Kyllä sieltä koreaa tuli, ja kun siirsin wikipediaan, tuli tulokseksi artikkeli Joseon-nimisestä valtiosta, joka oli Koreaa viidensadan vuoden ajan hallinnut kuningaskunta. Minä onnistuin siis ihan itse kirjoittamaan koreankielisen sanan.

Mutta se on kyllä niin uskomattoman vaikeaa tottumattomalle, että en yritäkään enää saada selville, mitä muuta noissa merkeissä lukee. Varsinkin, kun koko ajan pitää pitää kiinni myös suurennuslasista, että ylipäätään näkee merkit.

Näinkin oppii kieliä

En ole koskaan kerännyt isommin postimerkkejä, vaikka lapsenikin ovat niitä aina laittaneet talteen, jos vaikka tulevaisuudessa alkaisivat lajitella systemaattisesti. Joskus keräilin merkkejä niistä maista, joissa puhutaan opettamiani kieliä. Ei ollut kovin määrätietoista keruuta sekään. Mutta kun lapsenlapsenikin on nyt tehnyt hienot lajittelut, päätin minäkin ruveta "filatelistiksi" ja aloin kerätä lintumerkkejä.

Ja kun nyt oikein aloin systemaattisesti merkkejä lajitella pelkän talteenlaiton sijaan, huomasin, että harrastus vie pikkusormen sijaan koko käden ja jopa koko ihmisen. Sain jouluna lahjaksi useita kymmeniä merkkejä. Aluksi linnun nimen ja suvun määrittely tuntui sujuvan mukavasti ja innostuin tosi paljon, kun opin uudenlaisia lintuja ja aloin vähän oppia ryhmittelyä.

Merkeissähän on yleensä mainittu ainakin tieteellinen nimi. Sen kun lyö hakukoneeseen, tulee useimmiten esiin jopa suomenkielinen nimi ja suvut, heimot, lahkot jne. Mutta sitten on haasteitakin, mikä ilmeisesti on tämän harrastuksen suola. Mistä maasta merkki on, on yleensä helppo päätellä. Outo maa DPKR selvisi Pohjois-Koreaksi hakukoneen avulla. Magyar puolestaan oli tuttu ennestään, koska minulla on ollut unkarilainen kirjekaveri ja merkeissä luki aina Magyar posta. Unkari itse asiassa on Magyarorszag.

Sitten on niitä merkkejä, joissa ei ole tieteellistä nimeä, pelkkä kulloisenkin maan omakielinen nimi. Mutta ei hätää, hakukone tuo hyvin äkkiä esim. wikipedia-tiedoston kyseisestä linnusta, sitten vain valitsee suomenkielisen version tekstistä. Tai ellei sitä ole, jonkin muun tutunkielisen. Kuten nyt vaikkapa unkarilainen lintu Kékvércse. Sille oli helpohko löytää nimi: punajalkahaukka, kuuluu jalohaukkoihin.

Innostuin tällaisista löydöistä suunnattomasti, mutta ei pidä nuolaista ennen aikojaan. Joskus vieraskielinen sana ei olekaan linnun nimi vaan aivan jotain muuta kuten ´posti´ tai ´luonnonsuojelun hyväksi´ tai pelkkä ´linnut´ kuten ranskankielinen ´oiseaux´ ilmeni olevan. Vaikka osaan moniakin kieliä, en tuotakaan ymmärtänyt mistään päätellä. On siitä nyt se hyöty, että voin vaikka ranskankielisiltä postimerkkisivuilta etsiä lintumerkkejä. Postimerkki kun näytti ranskaksi olevan ´timbre´. Ei mitenkään voisi kyllä arvata muiden kielten perusteella. Yhtäkin unkarilaista merkkiä katsoessa ei tuntunut oikein miltään linnunnimeltä ja osoittautui, että sana tarkoitti postinumeroa. Ilmeisesti haluttiin muistuttaa ihmisiä postinumeron käytöstä. Hyvä etten sentään laittanut kansiooni lintujen otsikoksi ´iranitószám´ - postinumero.

Tähän asti sentään menetteli joten kuten, mutta sitten löytyi merkkejä, joissa ei ollutkaan linnunnimi kirjaimilla vaan harakanvarpailla. Ala siitä sitten ihmetellä, minkämaalaisiin koukeroihin harakanvarpaita vertaisi. Ajattelin nimittäin, että arvuuttelemalla ensin suomeksi linnun nimeä ottaisi esim. korealaisen wikipediaversion esiin. Hauskaahan sekin oli, mutta ei mitään mainittavaa hyötyä. Linnut olivat erinäköisiä kuin minun merkeissäni. Ja nimen koukerot näyttivät olevan ihan erilaisia kuin merkissä.

Oma lukunsa vaikkapa afganistanilaiset merkit. Ensimmäinen ongelma, mitä kieltä maassa puhutaan. Hakutuloksella tulee 30 eri kieltä! Ja kun summissa valitsee vaikkapa belutsin kielen, ilmenee, että sitäkin puhuu kuusi miljoonaa ihmistä, vaikka en ole tuollaisesta kielestä koskaan edes kuullut. Ja millähän kielellä sitten on kirjoitettu linnun nimi? Varmaankin virallisella kielellä. Ilmeni, että niitäkin on kaksi: pastu eli afgaani ja dari eli afganistanin farsi. Voi hyvä ihme sentään, hieno keksintöni ei olekaan käyttökelpoinen.

Joitakin nimettömiä tai kummallisilla merkeillä kirjoitettuja lintuja onnistuin saamaan selville, kun laitoin jonkin tuntemani kielen yleisnimen hakukoneeseen, esimerkiksi ´pyyt´ ja näppäilin kuvahaun. Kun esiin tulee samannäköinen lintu kuin merkissäni, klikkaan kuvaa ja pääsen jäljille ehkä sitä kautta.

Joten ihan kiva, että on vähän haastettakin, liian helppo lajittelu olisikin jo yksitoikkoista :) Tässä olen oppinut sentään jo paljon vieraita kieliäkin.