Eilen minulle kävi kalpaten. Lähdin hiihtämään, ja ensin kotipihasta moottorikelkkareitille ja sieltä ladulle päästäkseni minun täytyy hiihtää 20 metriä maantietä pitkin. Tiellä kulki joku koirantaluttaja ja heitä katsoessani lensin nurin liukkaalla tiellä, jalat taivasta kohti. Tietysti koira ja ulkoiluttaja jäivät toljottamaan, miten minun oikein käykään.
Luulin pääseväni sieltä ylös kuten aina ennenkin, mutta eihän se niin vain käynytkään. Kun yritin saada tukea sauvoilla, luistivat sukset aina altani ja liu´uin vain eteen päin. Sitten siihen tuli jo auratraktorikin ja pysähtyi. Voi taivas miten nolottavaa. Minä yritän ja yritän sivuttain ja vaikka miten päin, mutta ei tulosta. Sitten tulee jo autokin. Mistä niitä ihmisiä nyt oikein riittää, kun muulloin ei kulje kuin yksi auto tai ihminen tunnissa!
Traktorimies (tietysti tuttu, kaikkihan täällä ovat tuttuja) nousee ratin takaa ja tulee jo auttaakseen. Mutta sitten ymmärrän, että minä en pääse sieltä ylös koskaan, ellen avaa siteitä. Ja onneksi edes sitten. Ellen olisi sittenkään päässyt, enhän minä voisi yksin ladulle lähteä. Miten minä voisin siellä tyhjässä metsässä makailla lopun päivää ja odotella pystyyn nostajaa, jos sattuisin kaatumaan. Nolottaa vieläkin tätä kirjoittaessani :(
Tekstit
11 kommenttia:
Voih! Sait kyllä hymyn suupieliin tällä! Hyvä, että tuli kaatuminen siinäkohtaa, kun et ollut vielä missään syvällä metsässä! Taikka toisaalta, siellä ei välttämättä olisi ollutkaan noin liukasta.
Ihan tuli mieleen aikanaan oma kunnon peppulento. Olin parikymppinen ja juuri muuttanut yksinäni omaan kotiin. Kannoin noin kilometrin matkan täpötäysin kauppakasseja kotiin ja satui liukastumaan taloyhtiön parkkipaikan kohdalla jalkakäytävällä. Huidoin käsillä tasapainoa, juoksin ensin tyhjää taaksepäin, sitten eteen ja vissiin vähän sivuillekin, mutta oikein kunnolla lopulta kadulle mätkähdin. Kauppaostokset levisivät pitkin jalkakäytävää ja osa appelsiineista kieri ajotiellekin. Takanani tuli papparainen hitaasti kipittäen keppiinsä tukeutuen: "Voi pientä! Voi pientä!" Minä aloin nauramaan niin, ettei siitä meinannut loppua tulla. Pappa tökki keskellä katua paria appelsiinia kepillä reunemmas ja mutisi voivottelujaan koko ajan. Ja minä en päässyt naurultani ylös... Lopulta papparainen saattoi minut taloni hissille asti ja vilkaisi vielä viimeiseksi huolestuneesti, että pärjäänköhän yksin. Siitä alkoi taas uusi naurunpyrskähdys, jonka sain loppumaan vasta kotona lopulta. Posket ja leukaperät olivat naurusta kipeinä monta päivää sen jälkeen - ei niinkään peppu, joka iskeytyi jäiselle tielle...
Tuleekohan siinä hysteeriseksi, kun joutuu noloon tilanteeseen, kun kontrolli ykskaks katoaa. On tapahtunut meikällekin, kun mätkähdin pyörän päältä mahalleni maantielle koiran vetämänä, tietysti juuri silloin oli silminnäkijäkin, joka huikkasi että kuinkas kävi!
Kirlah, onneksi et loukkaantunut, niin voin sanoa, että syy kaatumiseen oli hyvä: Katsoa koiraa!
Miten sopivan kuvan olitkaan valinnut;-)
Elämyksellistä alkanutta vuotta, Kirlah♥
Kyllä sitä sattuu muillekkin.Minulle ei sattunut hiihtäessä.En olekaan hiihtänt yli 30 vuoteen,mutta viimetalvena kävellessäni töihin ja ylittäessäni katua,satuin katsomaan jotain erikoista ikkunaa niin enköhän siihen liukastunut ja kaaduin ja nyrjätin vielä nilkkanikin.Linkuttaen sitten loppumatka ja taas takaisin kotiin.Onneksi ei juuri silloin sattunut kovin montaakaan ihmistä olemaan paikalla.Ainahan se itsestä nololta tuntuu,mutta pian se unohtuu.Onhan niitä sattunut elämän varrella,pyöräillessä useitakin kertoja,koiran vetämänä j.n.e.Ehkä me suomalaiset olemme sen luontoisia että meitä vaan hävettää..?
Nöyryyttä meille opetetaan joka asiassa.
Tuli niin mieleeni viimetalvinen kaatumiseni mäessä, kiitin luojaani, ettei heikot luuni murtuneet.
Pitääköhän tyytyä vain lumienkeleiden tekoon? Ja silloinkin toisten seurassa!
On parempi, että joku näkee tuollaiset vahingot. Niissä voi sattua, ja vakuutusyhtiöt eivät maksa hoitokustannuksia ilman todistajia. Ei ne kyllä maksa sittenkään, joten on vaan säästöä jollei ole vakuutuksia. Paitsi työmatkalla on vakkuutukset. Työnantaja ei saa säästää siinä kohtaa...
Sitä yllättyy, kun ei olekaan enää kuin lapsena, jolloin oli helppo nousta ylös. Osansa on nykyisissä suksissakin, jotka ovat liukkaat. Siteitäkin on vaikea irrottaa vaaka-asennossa. Minulle kävi samoin pari talvea sitten.
Se on kyllä jännä että nolossa tilanteessa avuliaita aatuja ilmestyy paikalle vaikka autiomaassa. Minä olen tehnyt mahalaskun ilman suksiakin keskelle pääbulevardia ruuhka-aikaan, tunnustan että nolouden tunne oli voimakkaampi kuin pelko tulla yliajetuksi.
Minz: mutta onneksi ei sinullekaan käynyt pahasti. Siinä olisikin ollut nauru kaukana :)
Sirkka ja Sirokko:
Silloin kun ei käy pahasti, toivoo, että ei olisi kukaan nähnyt. Mutta minusta tuntuu, että sen Murphyn lain mukaan silloin ei auttajia ole missään, kun niitä oikeasti tarvittaisiin.
Leena Lumi: eikö olekin todella noloa, kun heinänkorretkin häpeävät!
Pia: kokeilepa alkaa taas hiihtää. Minäkään en ollut hiihtänyt ainakaan 15 vuoteen ja kun sitten yli 5 vuotta sitten ostin taas sukset ja lähdin matkaan, en meinannut mitenkään pysyä pystyssä.
Väittävät viisaat, että tasapainoa kannattaa vanhuutta silmälläpitäen harjoittaa hiihtämälläkin - ja monella muulla tapaa.
Rosina: en usko, että laakereilla lepääminen on hyvä ratkaisu.
Eikö silloin tasapainoaisti ja muutkin toiminnot vain ruostu ja se lumienkeleidenkin teko alkaa olla liian vaarallista ;)
isopeikko: satuin juuri eilen kuulemaan eräältä Helsingissä asuvalta kaverilta, kuinka hän osui paikalle, jossa vanhempi henkilö oli kaatunut tai saanut kohtauksen. Ympärillä oli ollut rutkasti väkeä, mutta kukaan ei ollut tehnyt mitään, ei edes 112:een ollut soitettu. Tuttavani oli ottanut ohjat käsiinsä ja alkanut määrätä vieressä toljottaville toimintaa.
Niin että tähän on tultu Suomessakin, välinpitämättömyyttä!
maalainen: yllätyin siitä, että minulla ei olekaan enää käsivoimia nostaa itseäni ylöäs sauvojen varassa :(
Lähetä kommentti