Katsaus entiseen

Kun oppilaat joskus valittavat jostain vain viisi vuotta vanhasta oppikirjasta, että heillä tällaisia aataminaikuisia huonoja kirjoja, sanon heille, että näkisittepä minun vanhat oppikirjani. Oppilaita kiinnostaa kovasti tietääkin, millaisia ne ovat olleet, ja olen usein vienyt niitä heille näytille.
 
Tässä ensimmäisessä kuvassa ensimmäisestä ruotsin kirjasta yksi sivu summissa, näyttää olevan ensimmäisen vuoden oppikirjasta, eli kirjasta jota alettiin lukea keskikoulun ekaluokalla 11-vuotiaana. Ei pahemmin kuvia, ja jos on, ne ovat piirrettyjä, ja minä olen näemmä värittänyt joka kuvan kauniisti - huom, en ole sotkenut mitään! (Jacobson Fröberg, Ruotsin kielen alkeiskirja). Painovuotta ei ole tiedossa, sillä kirjan alkusivuihin on iskenyt inflaatio. Lieneekö  luettu ahkerasti, vai oppilaaniko joskus kähveltäneet, alkavat joka tapauksessa muutkin sivut irtoilla.



Jos ruotsin kielen kirjassa ei ole kuvia, ei niitä ole juuri senkään vertaa ensimmäisessä saksan kirjassa. (Palasto-Jatkola: Saksan kirja keskikouluille, painettu 1961). Saksa tuli opiskeluun mukaan keskikoulun tokaluokalla 12-vuotiaana. Ensimmäinen kuva kirjassa on vasta sivulla 20 kappaleessa 15 ja sekin vain hyvin pieni kello. Kyllä erittäin kuivaa luettavaa.

Kun kirjoista on opittu hieman alkeissanastoa, opiskellaan uutta sanastoa sen jälkeen pääasiassa satujen ja tarujen mukaan. Oppilaan jokapäiväiseen elämään liittyviä ilmiöitä ei juuri käsitellä. Tuolloin ei ole vielä tullut yleiseen tietoisuuteen ajatus, että kaikki ihmiset eivät tarvitse kaikkia sanoja ja että ihminen ei koskaan voi oppia vierasta kieltä täydellisesti omassa maassa asuessaan.

Ruotsin kirjan melko alkukappaleissa muistan vuodatetun kyyneleitä, kun sellaiset sanat kuin neliskulmainen (fyrkantig), sormustin (fingerborg), suurennuslasi (förstoringsglas), ja tietysti kaikki kotieläimet ja niiden ääntämiset piti opetella. Tietääköhän muuten kukaan laudaturinkaan kirjoittanut nuori nykyaikana, että kon råmar, grisen grymtar, hästen gnäggar tai fåret bräker? Näitä minä itku silmässä olen vääntänyt enkä ikinä sen jälkeen tarvinnut. Ei ollut kovasti käyttöä Ruotsiin mennessä ja tietä kysyessä.

Englannin kirjat kiinnostavat nykynuoria ehkä kuitenkin enemmän. Minä olen sitä sukupolvea, joka on alkanut englannin opiskelun vasta lukiossa, tässä pari sivua summissa kirjasta Friends across the sea (Anna-Liisa Sohlberg). Kirja on painettu 1967 eli minä olen saanut aivan ihka uuden kirjasarjankin luettavakseni. Tietenkään ei ole värikuvia, mutta muuten kirja tuntuu erittäin uudelta ja edistykselliseltä noiden muiden kielten kirjojen rinnalla.

Kun vertaan nyt tuota lukiossa alkaneen englannin kirjaa nykyisiin lukiossa alkavien kielten kirjoihin, on ero aivan päätähuimaava. Kuten olen usein kirjoittanutkin, ei tässä kirjassa ollut tekniikan, luonnontieteen ja muiden nykyilmiöiden sanastoa yhtään. Miten olisi voinut ollakaan, kun ei sellaisia monia ilmiöitä kerta kaikkiaan ollut olemassakaan. Kotiini saatiin televisio joskus 1967-68 tienoilla ja tuo englannin kirja on painettu 1967. Ei ollut edes televisio-sanaa, puhumattakaan kaukosäätimistä ja muista vempaimista. Entäs saastumiset ja muut nykyilmiöt? Nykykirjoissahan on erittäin laajat osiot tekniikan ja tieteen sanaston oppimiseen.

Omituista, että aina kun oppilaiden kanssa tulee puhetta entisistä ajoista, he ovat sitä mieltä, että ne ajat olivat huonot ja kaikki mitä ennen tehtiin, oli huonoa. En sanoisi, että kirjat olivat huonoja, ne olivat vain erilaisia. Ne oli tehty senhetkiselle sukupolvelle ja senhetkisten resurssien sekä senaikaisten oppimiskäsitysten mukaan. Jos minä tekisin oppikirjan, ottaisin joitain ideoita näistä vanhoista ja yhdistäisin ne uusiin.

Tämäkin näyttää nyt niin vanhanaikaiselta, mutta oli silloin modernia.