Kohta karistan lumet jaloista

Vielä yksi päivä, ja sitten alkaa taas koeviikko. Taas alkaa työntää niskaan kylmää hikeä, sillä minulla on ollut tässä jaksossa vain abeja, ja nyt heidän pitäisi olla kaiken oppineita. Kaikki mahdollinen on opetettu, mutta onko kaikki opittu, kas siinäpä kysymys. Opettaa- ja oppia-verbithän eivät ole millään lailla synonyymeja. Mutta jos jokainen on tehnyt parhaansa, se riittäköön. Yli voimiensa ei kukaan voi tehdä.

Vaikka talvi on parhaimmillaan nyt, kun vihdoinkin alkaa näkyä aurinkoakin pilvien siirryttyä syrjään, olen silti iloinen, että ensi torstaina suuntaan kaverin kanssa nokan kohti Helsinkiä ja sieltä eteen päin Kanariansaarille. Tämä ei ole mikään rantaloma, pois se meistä. Menemme tekemään teneriffalaista aurinkopitsiä. Olen tosi iloinen monestakin syystä:

a) Siellä on toivottavasti lämpimämpää kuin täällä sekä aurinkoa. b) Siellä voin puhua espanjaa. c) Matka on käsityöteemainen matka, saa oppia uudenlaista käsityötä, näin voi yhdistää harrastuksen ja matkailun. d) Kurssin lomassa tehdään päivittäin erilaisia retkiä. e) Kaikki on valmiina maksettu jo ruokia myöten, ei tarvitse tehdä enää mitään muuta kuin odottaa valmista. Ah, se se vasta on lomaa. Kerrankin matka, jossa ei puolet ajasta mene siihen, että hiki hatussa saa aina etsiskellä jotain kohdetta ja paikkaa, silti eksyy aina väärään paikkaan ja siitä huolimatta jää kaikki tärkein näkemättä.

Yksi kaveri on juuri parhaillaan Kanarialla, vieraammalla Gomeran saarella. Näkyy siellä kielitaitoa tulevan, vaikka kaveri aina väittää, ettei hän muka kieliä opi. Hän on laittanut minulle jo postikortin, jossa oli lueteltu opittuja espanjalaisia sanoja. Laskin, että hän on jo ainakin kymmenisen sanaa rikkaampi. Ehkä sanoja on opittu enemmänkin, mutta kortista loppui tila. Parasta ruokaa saarella on kuulemma conejo eli kani! Saa nähdä kuinka paljon sanavarasto kaverilla on kasvanut toisen Espanjan-viikon jälkeen. Ja saa nähdä, ymmärränkö minä siellä matkalla ensi viikolla mitään mitä puhutaan, ja saanko sanaa suustani vai pitääkö istua tuppisuuna koko viikko.

Jos saisin valita

Olen saanut haasteen, ja minusta hankalan sellaisen. Aikatherine haastoi kirjoittamaan aiheesta Jos minä saisin valita. Ja vielä pitäisi kirjoittaa murteella. Ehdin jo sen verran lueskella muiden kirjoituksia aiheesta, että tuntuu kuin kaikki olisi jo sanottu ja jopa tuhat kertaa paremmin kuin mitä minä ikinä kykenen saamaan aikaan. Mutta voinhan minä yrittää jotain värkätä:

Jos mull´olis valta ja mä saisin päättää, ei kakaroota ja koululaasia pirettääs koko päivää samas paikas istumas. Eikö soo luonnonlakien vastaasta, että ihimisen pitää istua tuppisuuna samas paikas kuus tuntia päiväs. Sitte nei osaa enää isoonakaan teherä mitää muuta ku istua ja tapittaa yhtehen kohtahan aamusta iltahan ja vielä yät perähän.

Ja jos multa kysyttääs, kaikill olis pakollista koulunkäyntiä vain enintään kuus tai seittemän vuotta. Kyllä siinä aijas kerkiää jo kaiken tarpeellisimman oppimahan. Sitte ne ihimisenaluut pantaas töihin, oikeen rehellisehen työhön, jost´olis jotaki hyötyä koko yhteiskunnalle. Kaks tai kolome vuotta menis tällä lailla.

Olis vaikkapa maatiloja, joissa kakarat sais itte kasvattaa vihanneksia ja pitää lampahia, kanoja ja muita elukoota. Tuotto käytettääs lähiruokana paikallisis kouluus tai vanhaankoriis.

Tällääsis huusholliis menis yksiltä nuorilta jonkin aikaa, esim. yks kesä. Sitte ne vaihtaas toisenlaasehen työhön. Nyt ne vietääs vuorostaan vanhaankotihin juttelohon vanhaan ihimisten kans ja aina sitä mukaa ku ne tottuus hampaattomihin ja pöyrööhin, ne vois toimittaa niille kaikenlaasta muutakin askaretta, avustaa syöttämisis, lukia niille juttuja leheristä  ja muuta vastaavaa.

Jos mull´olis valta, mä perustaasin itte asias firmoja, joissa nuoret olis kirijoolla, samoon ku koulus ny, ja sieltä lähetettääs nämä nuoret aina sinne, missä eniten tarvittaas tyävoimaa. Onhan sellaasia jo olemaskin, sanoovat niitä työnvälitystoimistooksi, mutta ei noo sellaasia, non vain kaavakkehentäyttölaitoksia, joista laitetaan seuraava raha-anomus vetämähän. Täm´olis sellaanen toimisto, joka laittaas ihimiset töihin, jos sellaasta torella on olemas. Paremmin käytännös oppiis ku koulunpenkillä istues ja ikkunasta kaiken päivää pihalle kattoes.Työpaikoolla olis aina joku opas, joka neuvoos uusia tulokkahia työhön. Jos kerran kouluus on tällä hetkellä kohta enemmän kouluavustajia ku opettajia, miksei palakattaas nämä samaaset avustajat koulun sijasta työpaikoolle työhönohojaajiksi.

Tällä lailla ihimisen elämästä kuluus kolome tai nelijä vuotta. Ja nyt ku olis saatu pahin murrosikä ja sen tuoma enerkia ja tuska purettua oikias työs, vois sitte siirtyä jollekin alalle, jolle torella haluaa, ja alakaa opiskella sitä. Ne olis sellaasia kouluja, joissa opiskeltaas niin sanottuja lukioaineeta ja/tai sitte oman alan aineeta. Tämä tälläänen koulutus vois kestää kaharesta kymmenehen vuotehen tietysti alasta riippuen. Nyt kun oma tulevaisuus olis selekiytyny sen verran että olis havaattu, mikä ala ei ainakaa kiinnosta, valittaas vaan niitä ainehia, joista olis torella hyötyä omalla alalla, ja niitä opiskeltaas intensiivisesti. Eihän oo mitää järkiä siinäkää, että nykysysteemis opetetahan kaikille väkipakolla kaikkia aineeta, joita ne ei kuitenkaa opi ja sitte joutuuvat lukemaha niitä samoja asioota aikuusina kumminki aluusta lähtien ja kallihilla rahalla.

Äläkääkä multa kysykö, miten tämä kaikki toteutettaas, solis sitten jonku toisen homma panna täytäntöhön. Jos mä saisin valita, mä panisin ministerit heti pohtimahan tätä asiaa.

Tuli vähä sekava juttu, tätei oo pohorittu iha loppuhun asti. Mutta punaasena lankana siinä on, notta koulua on aivan liikaa ihimisen elämäs. Pakko olla joku muuki elämisen malli.

Prilleehin menöö

Presidentinvaalin ensimmäinen kierros on käyty, ja jäljellä on kaksi ehdokasta, joista pitäisi valita toinen seuraavaksi presidentiksi. Sain puhelun äidiltä (81 v.), joka hämmästyksekseni alkoi puhua politiikkaa ihan ensi sanoikseen. Kun päivittäin seurustelen nuorten ihmisten kanssa, en muistanutkaan, miten suuri kuilu on  esim. oppilaiden ja äitini ajatusmaailmojen välillä. Oikein minua taas tuppasi naurattamaan äidin puheet - ja sitten vielä se murrekin! Tässä pieni näyte puhetulvasta:

-Kai sä muistat, että huomenna voi jo mennä äänestämähän ennakkoon, sä ku oot sielä ulukomailla justihin äänestyspäivänä. Muistakki äänestää oikiaa ihimistä, min´en ainakaa mitää homua ja vihiriää äänestä. Ja sitte son viälä sivariki. Miten se voi mitää armeijaa komentaa ylipäällikkönä. Kylläpä nyt on leheret ollehet hilijaa asiasta. Ja mitä sille sen akallekin pannahan päälle.
-Miten niin akalle, sehän on mies ja eikö se nyt jotain vaatetta kuitenkin löydä?
-No minkä näköönen sekin on tanttu päällä?
- Mitä varten sille pitäisi mekko päälle laittaa?
-No jos presitentti on ulukomailla erustamas puolisonsa kans, niin pitäähän sitä pukiakin sitä myören. Voi voi, kyllä menöö prilleehin kaikki jos siitä presitentti tuloo. Ja jos multa jokku toimittajat jossaki ovisuupiäles kyselöö mielipirettä, niin minä sanon, että te että ilikiä kuullakkaa mitä mä sanon... -Ja sano Erkillekin että muistaa varmasti mennä äänestämähän. Pitääskähän soittaa teirän flikoollekin, etteivät unohra.

Hih, äiti vain ei muistanut kysyä, ketä kukin aikoo äänestää. Jukra, jos hän tuli vaikka rekrytoineeksi ihmisiä äänestämään väärää miestä.

Hiiriä ja mattoja

 Eiliseen postaukseen liittyen vielä vähän lisää opiskelijoiden oivalluksista.   Nyt olivat vuorostaan espanjanlukijat tarkkoina. Ajattelin lukusanoja opiskeltuamme ottaa loppukevennykseksi espanjankielisen lastenlaulun lukusanoista. You tubessa oli useitakin, mm. yksi, jossa hiirulainen Topo Gigio laulaa lukusanoista. Topo Gigio on hiirihahmo, joka on jo usean vuosikymmenien ajan ollut suosittu Italiassa ja Espanjassa. Kun mainitsin, että tämä ei ole sama kuin Mikki Hiiri, kysyi joku, onko topo sitten hiiri espanjaksi. Ei, sillä ratón on hiiri, kuten Ratón Mickey on Mikki Hiiri. Mutta mitäs varten tuo hahmo on topo! Ja niinpä sitten tuli opituksi sanakirjasta taas uusi sana: topo on espanjassa itse asiassa maamyyrä!

Itse en osaa yhtään italiaa, mutta joku opiskelijoista on opiskellut sitäkin ja tiesi, että topo on italiassa hiiri ja Mikki Hiiri siellä Topolino. Näin ne sanat sukulaiskielissä muuttelevat merkityksiään, niin että väärinymmärryksiä on muillakin kuin suomalaisilla ja virolaisilla.

 

Tämä kuva ei ole uudesta käsityöstäni, vaan se on hiirimatto. Ei se hiirimatto, jota käytetään tietokoneen hiiren alla (cojín de ratón), vaan saunan eteisessä ollut matto (alfombra). Meillä oli saunan pukuhuoneessa hiirenloukku, josta kerran huomasin vain syötin hävinneen, mutta ansa oli jäänyt laukeamatta.

Loukkuun laitettiin uusi syötti, ja innolla odotimme seuraavana päivänä saalista. Mutta syötti oli taas mennyt parempiin suihin, ja kaiken kukkuraksi mattoon oli ilmestynyt useita tällaisia reikiä. Taas uusi syötti samaan loukkuun. Seuraavana päivänä sama tulos: syötti viety, ansa laukeamatta ja koko parimetrinen matto aivan täynnä reikiä. Mattoa ei ollut kuitenkaan oikeasti syöty, vaan murut oli syljeskelty pitkin saunan lattiaa.

Vasta tässä vaiheessa käsitimme, että loukku on mitätön ja liian jäykkä kevyiden hiirien pyydystykseen. Kun ostimme uuden loukun, alkoi vihdoin tapahtua. Kaksi hiirtä tuli saaliina, ilmeisesti pariskunta. Nyt ei ole kuulunut enää rapinoitakaan. Vielä kun saisi ostetuksi uuden maton.

Mylläreiden roskat

Vaikka päivät kuluvat koulussakin niin kuin iät kaiket aina ennenkin, ilmenee silti aina jotain uuttakin. Saksan  tunnilla oli aiheena saastuminen ja kierrätys, jolloin tuli puheeksi myös sana Müll, roskat. Joku alkoi kysellä, mikä Müller sitten on, onko se ehkä joku roskien kerääjä tai myllääjä.
Müllerhän on tavallinen saksalainen sukunimi, tarkoittaa mylläriä, enkä ollut koskaan ennen ymmärtänyt yhdistää roskia ja mylläriä toisiinsa. Ehkä siitä syystä, että minä vanhana pitkän saksan lukijana olen kouluaikanani joutunut lukemaan kaiken maailman satuja ja kertomuksia, joissa päähenkilöt olivat usein mylläreitä, maanviljelijöitä, suutareita tai räätäleitä. Roskista ei takuulla puhuttu lukioaikana sanaakaan.

 Nykykirjoissa ei sen sijaan mylläreistä enää puhuta mitään. Kaikki tekstit pyörivät roskien, saastumisen, kierrätyksen, ilmastonmuutoksen ja muiden maailman suurten ongelmien parissa niin, että lukion viimeisten kurssien aikana tuntuu aivan kuin tukehtuisi kaikkiin suuriin ongelmiin. Onneksi minulla ei näitä globaaleja probleemeja tule kuin kahdessa kielessä, mutta oppilaat ovat läkähtymäisillään murheisiin ja kurjuuteen, varsinkin ne joilla on neljäkin kieltä ohjelmassaan, ja kai nämä asiat toistuvat myös reaaliaineissakin. Abit ovat hukkumaisillaan tulviin, ylikansoitus ja nälänhätä valtaa maailman, ja maailmanloppu vaanii nurkan takana. Ei ihme, jos joku heittää jossain vaiheessa rukkaset naulaan toivottomuuden vallatessa.

Minua alkoi kiinnostaa kuitenkin, onko saksan kielen roskilla ja myllärillä mitään yhteistä. Ja olihan niillä. Vanhassa saksan kielessä on müllen tarkoittanut murskaamista ja jauhamista, ja Müll on ollut alun perin viljaa jauhettaessa syntynyttä jätettä, mm. akanoita tms. Tästä merkitys on laajentunut merkitsemään muutakin roskaa, ja nykyään voi merkitä jopa henkistä hölynpölyä.
Tulipahan tuonkin tietämään ennen kuolemaa.

Ei tunnu edes työltä

Minusta on sitten aivan satumaisen ihanaa opettaa kansalaisopistossa. Sellaista sain kokea jälleen eilen illalla, jolloin minulla oli eka espanjantunti. Aloin opettaa espanjan alkeita useammastakin syystä. Kaikki Espanjaan ja sen kieleen liittyvä on ihan lapsesta lähtien viehättänyt minua aivan käsittämättömän paljon. Ja opittuani jonkin verran kieltä olen aina halunnut myös opettaa sitä. Sitä paitsi minun on haalittava opetusta mistä vain saan, sillä lukiotunnit vähenevät ensi vuonna entisestään.

Kansalaisopistossa opiskelijat tulevat tunnille vapaaehtoisesti eikä heillä ole mitään kiirettä tunnilta pois sen päätyttyäkään. Kaikki seuraavat innostuneina ja ottavat osaa tunnin kulkuun. Oikein tuntui vaihteeksi oudolta, kun lopetettuani tunnin ihmiset jäivät ihan leppoisasti vielä istumaan ja juttelemaan. Koululaisilla sen sijaan on aina kiire. Vähän väliä he vilkuilevat kelloa ja ikäluokasta riippuen pakkaavat kassinsa jo hyvissä ajoin ennen tunnin loppua. Onkohan niin, että aina seuraavan tunnin opetustarjonta onkin heistä mielenkiintoisempaa, koska sinne tuntuu olevan niin kova kiire. No totuuden nimissä on sanottava, että kyllä urani aikana on suurimmaksi osaksi ollut ihan kiitettävän innostunutta porukkaa koulussakin.

Mutta kansalaisopistossa opettaminen on mukavaa vaihtelua. Vaikka monet väittävät, että "eihän sitä nyt enää vanhana niin helposti opi", on tilanne minusta ihan päin vastoin. "Vanhanahan" on jo paljon hankittua tietoa aivoissa, mikä edesauttaa uuden oppimista. Kaikkea ei tarvitse opetella ihan alusta lähtien. Aikuisena osaa myös jättää epäolennaiset pikkuseikat sivummalle ja keskittyä olennaiseen.

Kansalaisopistossa on sikälikin mukavaa, että ei tarvitse tehdä eikä korjata kokeita eikä ole mitään paineita ylioppilaskirjoituksista. Voidaan edetä opiskelijoiden omassa tahdissa. Joskus haastetta tosin voi aiheuttaa juuri opiskelijoiden osaamisen erilainen lähtötaso. Osa on voinut opiskella kieltä jo paljonkin, joku puolestaan ei ole kuullut kielestä koskaan sanaakaan.

***
Kuva Pohjos-Espanjasta Logroñon kaupungin liepeiltä.

Pitäisikö tehdä tästäkin tapa

 Joku kyseli, mitä teimme uutena vuotena. Ja kun kerroin, että oli pohjalaisia vieraita, oli se kysyjän mielestä ihan OK uudenvuodenviettotapa, mutta kun kuuli, että olemme juosseet pitkin metsiä, vähän suu venähti. Eihän se ole mikään juhlapyhien viettotapa. Silloinhan kuuluu valvoa (hui kauhistus), syödä perunasalaattia ja nakkeja (yäk), ryypätä (hirvittävää), ampua raketteja (kääk) ja maata krapulaisena (hyi).

Ei tarvinnut minun hankkia itsetehtyä krapulaa, sillä ihan oli kurja olo muutenkin sen ihme sairauden takia. En ole vieläkään ihan terve, mutta kirjoittelen siitä joskus toiste, jos antaa aihetta mainita asiasta.
Mutta arvatkaas miten suu venähti kysyjällä, kun kerroin, mitä vielä teimme. Pingotimme kaksi päivää neulottuja liinoja. Sisareni toi minulle tärkättäväksi ja pingotettavaksi valtavat liinansa, sillä hänellä ei ole itsellä tarpeeksi suurta lautaa. Siinä meni sitten samalla minun omatkin pestyt ja ryppyiset liinat. Aina aamuisin ja iltaisin irrotimme kuivuneet liinat ja pingotimme uudet. Eipä ole ennen tullut uutta vuotta näin vietetyksi, mutta ei kai sillä mitään väliä ole, milloin ja mitä me omassa keittiössämme teemme.

Tänään keskipäivällä

 Tänään pilkisti aurinko aamupäivällä, joten heti puolilta päivin rynnistimme luontoon, jos siellä olisi vaikka jotain kivaa. Lenkkeily on paljon mukavampaa kameran kanssa kauempana luonnossa kuin tallustella noita iänikuisia keskustan katuja pitkin.

Mutta kun olimme päässet rantaan, alkoi sataa aika rankasti lunta. Kuvasin silti, ja tuli aika sinisiä kuvia, vaikka kello oli vasta vähän yli kaksitoista. Pimeää. Sitä paitsi ihmettelin koko ajan mielessäni, miten olen suurimman osan elämääni kulkenut silmät ummessa. En olisi ennen nähnyt mitään ihmeellistä tässäkään maisemassa. Vai onko se nyt sittenkään mitenkään erikoinen. Mutta minusta kivoja vesiläikkiä jään päällä.

 Oli siellä tällainen jään sisään jäänyt käpykin.

 Länsisuomalaiset maakrapuvieraamme ihmettelevät aina tätäkin. Tämä on lossi, jolla kuljetetaan työkoneita saariin. Kaikki tuhannet saarethan ovat jonkun omistuksessa, ja saarista pitää kaataa välillä puita. Puut on lopuksi rahdattava jollain pelillä saaresta autotien varteen.

Ja oli siellä tällainenkin ihme. Venäläisiä miehiä kumiveneellä pilkillä. Ovat ne hurjeffit uskaltautuneet vesille. Jäätähän ei ole kuin paikoin, ja sekin niin heikkoa, että heitettyämme kiven jäälle se molskahti heti pohjaan. Mitenkähän nuo ovat saaneet hiissatuksi itsensä kuivina apajille.