Uskoisiko tuota

Miten päin aurinko näyttää kiertävän taivaanrantaa? Tietysti myötäpäivään eli vasemmalta oikealle, selvähän se. Mutta miten se näyttäisi kulkevan taivaalla eteläisellä pallonpuoliskolla? Tämäpä ei olekaan enää meidän kannaltamme itsestäänselvyys. Se nimittäin kulkee "vastapäivään" eli oikealta vasemmalle.

Kun tästä tuli talvella puhetta kansalaisopiston ryhmässä, siellä joku päästi minulle likaisen naurun, ja sanoi että "kuule kyllä se aurinko sielläkin nousee idästä". No sehän nyt on selvä. Tietysti maa kiertää aurinkoa aina samaan suuntaan ja aamuisin näemme "auringon lähtevän kiertämään" taivasta myötäpäivään. Mutta kokeilepa piirtää vaikkapa läpinäkyvälle paperille ympyrä ja siihen nuolia myötäpäivään. Katso paperia nurjalta puolelta ja oho, ympyrän nuolet kulkevatkin "väärään" suuntaan.

Tai piirrä palloon kuin päiväntasaajan kohdalle myötäpäivään samalla tavalla viiva nuolineen. Kun kurkit ikään kuin pohjoiselta pallonpuoliskolta viivaa, se kulkee taas "oikeaan suuntaan". Mutta katsopa sitä eteläafrikkalaisen näkökulmasta, asia onkin päin vastoin! Ellet vieläkään usko, katso luonto-ohjelmia, jotka kertovat eteläiseltä pallonpuoliskolta. Joskus niissäkin näytetään aamua tai iltaa nopeutettuna ja aivan takuulla aurinko kulkee "nurin päin".

Tämän todistavat myös Australiassa käyneet tuttavani. He väittävät myös, että jos Suomessa laskee vettä viemäriin, se pyörii mennessään myötäpäivään. Mutta jos tekee saman Etelä-Afrikassa, vesi pyöriikin toiseen suuntaan.

Tunnetko maisemat

Tunnetko Suomen eri alueiden stereotyyppiset maisemat? Kyllä varmaan. Mutta mistä sitten arvelet näiden kahden ylimmän kuvan olevan? Onko yllä järvimaisema Saimaalta, Pohjanmaan tulvapellot vai kenties Helsingin liepeillä kulkevan joen suistoalue? Näitä kaikkiahan se itse asiassa voisi olla.

 Itse asiassa ei mikään ollut oikein, sillä ylin järvimaisemalta vaikuttava kuva on Nurmijärveltä tältä keväältä. Ja alempi kuva, jota olisi voinut luulla eteläisen Suomen viljapelloilta otetuksi, (paitsi että mistä tuo lato siihen on ilmestynyt), on Etelä-Pohjanmaalta. Niin ikään tältä keväältä, eikä tulvista tietoakaan!

Mistä ovat nämä kaksi seuraavaa kuvaa? Onko ylempi jokin Lapin tuntureista ja alempi  Lapuan Simsiönvuorelta? 

 Ei, vaikka niitäkin ne voisivat tietysti olla. Ylempi, luminen möykky, on tältä keväältä Seinäjoen Jouppilanvuoresta, alempi joltain kesältä Lapin Pallastunturista.

Tämä on varmaan Lapin vaaroilta tai Saimaan kallioisilta rannoilta? Ei totta totisesti, vaan Seinäjoelta. Horisontissahan siintävät jotkut Seinäjoen tehtaanpiipuista.

Äitienpäiväkukkia luonnossa

Ylihuomisen äitienpäivän kunniaksi keväinen vuokkokavalkadi. Yllä kangasvuokko, joka kuuluu keväisiin kylmänkukkiin. Rauhoitettu. Kasvaa vain täällä Kaakkois-Suomessa mäntykankailla.

Kylmänkukkiin kuuluu myös hämeenkylmänkukka, joka kasvaa Hämeessä. Sekin on rauhoitettu. Tosi kiva, että kaverit muuttelevat paikkakunnalta toiselle, niin saan minäkin aina terveisinä erilaisia kuvia eri puolilta Suomea. Suomi tutuksi kavereiden kautta!

 Ja kiva, että joku asuu myös Etelä-Suomessa, niin saamme kadehtien ihailla näitäkin kukkia vain kuvista. Vaikka mekin asumme aika eteläisessä Suomessa, ei täällä kasva mikään muu vuokko kuin kangasvuokko. Valkovuokkoja on joku tuonut meille joskus puutarhaan, ja ovat ne hengissä säilyneet, mutta viime keväänäkin oli vain yksi ainut kukka. Tänä keväänä ne olivat jääneet jalkoihin, kun talvella kaadettiin pari puuta juuri niiden läheltä ja nyt ne ovat ihan sahanpurujen peitossa. Ilmeisesti kovin tallottujakin, kun ovat jääneet kääpiöiksi.

 Keltavuokkoja meille on luvattu tuoda myös, saas nähdä, milloin saamme niitä.

Ja sinivuokkoja saimme puutarhaan tänä keväänä. Ei tiedä vielä, alkavatko viihtyä. Kyllä valko- ja sinivuokkoja kasvaa ihmisten puutarhoissa, mutta ei luonnossa.

Sanojen tilalla lintuja

 Minulta kun ovat sanat loppuneet kertakaikkisesti, on laitettava vain kuvia. Vaikka kuinka laitan sormet näppäimille ja yritän töniä itseäni kirjoittamaan, ei aivoissa lyö kuin tyhjää. Mutta olemme monena päivänä kolunneet soita ja metsiä, jos vaikka jonkinlaista saalista löytyisi. Ja löytyihän sitä. Tänäänkin tuli rutkasti ulkoilmaa, liikuntaa, kaksi kierrätystölkkiä ja yksi pullo, kolme tölkinavausklipsiä, muovipussillinen korvasieniä, kotiseututuntemusta ja rutkasti uusia elämyksiä. Ja tietysti valtavasti kuvia. Vaikka piti vain lintuja lähteä kuvaamaan, tuli kaupanpäällisiksi kaikkea muutakin hauskaa.

Joutsen oli eräänä iltana jo iltaunillaan, mutta aina jokin risun rasaus sai sen nostamaan päätään. Puoliso on varmaan luodon takana.

 Kuikka keekoilee helmet kaulassa

  ja ottaa aurinkoa.

Eräällä pikkulammella uiskenteli naarastelkkä kaikessa rauhassa.

 Yhtäkkiä se kumartui vastaanottamaan sulhastaan ilmasta. 

 Ja sieltähän se sulho saapuikin, mutta laskeutuminen meni vähän pitkäksi. Morsian katselee ihmeissään.
 

 Tällä kurjella ei ollut puolisoa, liekö saamaton vai eikö kaikille ole riittänyt. Vai onko toinen puolisko jo hautomassa.

Ja juuri kun luulin, että enää ei mitään erikoista tapahdu, kurki nosti päänsä pystyyn ja parkaisi. Ei kun kamera taas esiin. Mutta kurki olikin saanut kyllikseen tiirailijoista ja lähti lipettiin.

Kangasvuokot ovat niin syötävän ihania, että niitä pitää kuvata joka ikinen kevät, vaikka vain lintuja on lähdetty etsimään. Nämä ovat kiitollisia kuvattavia, eivät karkaa. Siksipä niissä ei enää olekaan haastetta.

Pedot tuppaavat jo keskustaankin

 

Tuskin arvaan enää lähimetsiinkään mennä yksin, sillä muutama viikko sitten jäiden aikaan kerrottiin paikallislehdessä, että tänne kirkonkylällekin oli tullut susi. Joku oli juuri käynyt avannossa aamu-uinnilla ja aamiaispöydässä istuessaan näki ikkunasta, kuinka jäätä pitkin oli susi jolkotellut kävijän jälkiä haistelemaan ja nuuhkinut avantoa. Kyseinen avantouimari oli saanut peräti kuvankin, joka oli lehdessä. 

Ns. viherpipertäjät uskottelevat, että ei susi ole ihmiselle vaarallinen. Väittävät vielä, että yli sataan vuoteen ei Suomessa susi ole vienyt saati syönyt ihmistä, samoin kuin ei karhukaan. Mutta eikö ihmisille tule mieleen, että sudet ja karhuthan tapettiin viime vusisadan alussa melkein sukupuuttoon. Koko minun elinaikani viimeiset kymmenen vuotta lukuunottamatta ovat kyseiset eläimet olleet niin vähissä, että koko maassa ei ole ollut kuin muutama yksilö. Miten ne kenenkään kimppuun olisivat voineet käydä, kun ei niitä ole ollut olemassakaan. 

Pitäisi ottaa huomioon keskusteluissa, että petokanta on todella runsastunut ja tilanne alkaa kohta olla sama kuin 1800-luvulla, jolloin sudet oikeasti veivät lapsia. Mistäs syystä susia on ennen pelätty, jos ei se kerran vaarallinen ole! Saahan sitä turvallisesti kehäkolmosen sisällä puhua.

Kaikesta huolimatta kuljemme metsissä vielä kuin ei mitään, eilenkään en muistanut koko elukoita suolla tarpoessa. Ei ensimmäistäkään sutta, ei kyllä lintujakaan, ei sen puoleen, vaikka niitä lähdimme etsimään.

Kyllä keväälläkin voi löytää kaikenlaisia värejä luonnosta, vaikka enimmäkseen kaikki on harmaata ja ruskeaa. Ylimmässä kuvassa rannoilla ja soilla kasvava vaivero, joka on ainakin länsisuomalaisille  ihan vieras kasvi. Kukkii parasta aikaa.  

Vesi on järvissä vieläkin aika alhaalla. Pari vuotta sitten on näidenkin mättäiden päältä melottu.

Mikset lukenut saksaa

Niin siinä sitten on käynyt, että minulla ei ensi vuonna ole yhtään saksanopetusta. Nykyiset abit olivat viimeiset saksanlukijat. Ja minä kun olen juuri lukenut oman kielitaidon ylläpitämiseksi Henning Mankellin yli 600-sivuisen kirjan Der Chinese (Kiinalainen) saksaksi. Turhaankohan urakoin! Saksattomuus on nyt outoa, sillä satun muistamaan vielä, miten aikoinaan yläkoulussakin oli yli 30 oppilaan saksan valinnaisaineryhmiä. Ja lukiossa oli rinnakkain jatkavaa ja alkavaa saksaa, vuosia oli myös A-saksaa. Täällä oli aikoinaan oikein saksalaisinvaasio, mikä antoi kummasti motivaatiota saksan valitsemiselle.

Venäjän kieli sen sijaan on vahvistanut asemiaan. Joka vuosi sitä valitaan nykyään etten sanoisi peräti runsaasti. Joka toinen turistikin puhuu täällä nykyään venäjää. Ja muutenkin trafiikki käy itään päin. Meidän vähiä oppilaita ajatellen ei ole siis mikään ihme, ettei saksanlukijoita enää ole. Varsinkin kun ilmiö ei ole ainoastaan tämän paikakkunnan erikoisuus. Koko valtakunnassa on saksan osuus valinnaiskielenä laskenut.

Yleisin oppilaiden lausahdus on, että "kaikkihan kuitenkin osaavat joka paikassa englantia".  Tuo väite on sitten kummallinen. Mistä ihmiset niin päättelevät, varsinkin kun usein kyseisen lauseen puhujat eivät ole ikinä kotimetsää pitemmällä käyneetkään. Juuri kuulin eräältä kaverilta, joka oli käynyt viikko sitten Unkarissa vaellusmatkalla Balaton-järven ympäristössä, että siellä ei kukaan osannut englantia. Saksaa olisi kyllä osattu. Majoitusta tarjoavat ja vuokralle tarjoajat ilmoittelivat talojen ikkunoissa "Zimmer frei". (Mutta en sano, mitä se tarkoittaa, ottakaa selvää!) Eivät olleet turistit saaneet englannilla pöytään kuin vääränlaisia ruokia ja vääränlaista viiniä. Ja nekin jotka olivat koulussa joskus saksaa lukeneet, eivät olleet muistaneet sitä käyttää!

Unkari, Puola, Tsekki, Slovakia... siinä maita, joissa edelleenkin osataan enemmän saksaa kuin englantia, vaikkakin englanninopetusta on lisätty. Ja koska saksalaisia turisteja on koko Eurooppa väärällään, on monissa maissa mm. hotellityöntekijöidenkin osattava saksaa. Esim. juuri talvella Kanarialla käydessäni oppaat puhuivat tästä asiasta. Ja huomasimme käytännössäkin, että autokuski ja hotellirespa polottivat saksaa, mikä puolestaan suututti niitä, jotka eivät olleet sitä opiskelleet.

Hiljattain joku Pohjois-Italiassa käynytkin ihmetteli, että siellä puhuttiin saksaa. Mikäs ihme se on! Onhan Itävalta lähinaapuri ja Italian puolella asuu paljon saksaa äidinkielenään puhuvia. Saksaa opetetaan myös monissa kouluissa. Meilläkin oli aikoinaan Genovasta yhteistyökoulu, jossa opiskeltiin saksaa ja jonka kanssa teimme projekteja saksaksi.

Mutta tilanteet vaihtelevat. Saas nähdä, milloin taas alkaa saksabuumi.

(Kuvan lintu on leppälintu).

Huonokuuloinen vai pöljä

Huonokuuloisuus on vielä nykyäänkin jollain lailla hävettävää. Kaikki tuntemani henkilöt, joiden kuulo on jotenkin alentunut, salaavat asiaa viimeiseen asti tai yrittävät olla kuin mitään hämminkiä ei olisikaan. Enkä ihmettele yhtään. Eräskin kuulolaitetta käyttävä henkilö kertoi, miten ihmisillä on vääränlaisia käsityksiä huonokuuloisuudesta.

Ei ymmärretä, että ei välttämättä tarvitse puhua kovalla äänellä korvanjuuressa. Tärkeämpää olisi, että kuulija näkisi puhujan kasvot, että puhe tulisi suoraan edestä ja kaikkein tärkeintä olisi puheen selkeys. Kun kyseinen huonokuuloinen henkilö oli kertonut työkavereilleen saaneensa kuulolaitteen ja toivonut, että hänelle puhuttaisiin selkeästi, nämä alkoivat virnuillen huutaa hänen korvaansa!

Omastakin kokemuksestani tiedän, että huutaminen tai kirkuminen itse asiassa heikentävät asian ymmärrettävyyttä. Kova yhtäkkinen ääni jotenkin paukahtaa ja räjähtää aivoissa sirpaleiksi ja sanoma hajoaa muiden hälyäänien kanssa taivaan tuuliin. Siinä sitten seisot tyhmänä toisten irvistellessä vieressä, miten pöljä ja ymmärtämätön olet.

Itse en kuulu (vielä) huonokuuloisimpien kastiin. Muutama vuosi sitten huomasivat työterveystarkastuksessa, että normaali puheääni kuuluu hyvin, mutta jotkut äänenkorkeudet ovat hävinneet kuulumasta. Tästä syystä en kuule hälyisessä tilassa vaikkapa puhelimen soittoääntä. Turha toivoakaan, että kaupungilla kulkiessa kuulisin kassistani puhelimen soivan tai tekstiviesti-ilmoitusta. Tai edes taskusta, vaikka puhelin tärisisi siellä vimmatusti. Sen verran tietysti tärisevät reidet aina muutenkin!

Huonokuuloisuus on alkanut askarruttaa minua siksikin, että ensi vuoden opetustunneista puolet on taas etäopetusta, jolloin pitäisi kuulla etäoppilaiden sanomisia, vaikka kone sotkee välissä. Olen kuitenkin luottavainen, sillä enää minun ei tarvitse edes kysyä omilta oppilailta etäoppilaiden lauseita, sillä he ovat oppineet automaattisesti avustamaan, jos olen kysyvän näköinen enkä heti reagoi etäpäässä puhuttuun. Olen myös oppinut toistamaan varmuuden vuoksi  oppilaan vastauksen, vaikka sellaista ei yleensä pitäisi tehdä, ja vaikka oppilaat saattavat ärähtää, että niinhän minä sanoinkin! Mutta olen huomannut, että etäopetuksessa eivät aina hyväkuuloisetkaan saa selvää kaikesta.

Koulun ruokalassa on valtava häly. Vaikka oppilaat eivät huutaisi, syntyy tietysti meteliä, kun kymmenet ihmiset puhuvat yhtaikaa, siirtelevät tuoleja tai kilistelevät lautasia ja laseja. Jos on hermostunut tai jännittynyt, ei tällaisessa tilassa voi edes olla ilman että tuntisi pään räjähtävän. Tiedän parikin henkilöä, jotka eivät voi mennä ruokalaan syömään silloin, kun siellä on paljon meteliä. Tällainenkin liittyy jotenkin kuulon alenemiseen.

 Metelin sietokyvyn aleneminen selittänee osaltaan myös sen, että nimenomaan korkeiden äänien kuuleminen koettelee hermoja. Jos yläkoulun möreä-ääniset pojat huutavat ja metelöivät, se ei käy ollenkaan niin pahasti hermosoluihin kuin alakoululaisten pienten lasten kirkkaat ja korkeat äänet. Oopperankin sietämättömyyteen voi kuulon alentuminen olla yksi syy. Miesten laulu kuulostaa vain komealta, mutta naisten kirkuvan kimeä ääni saa pitelemään korvia.

No, eipähän kuurous tai sokeus ole ainoita asioita maailmassa, joita eivät kanssaihmiset ymmärrä. Mehän emme yleensäkään voi ymmärtää toisen sellaista vikaa tai vaivaa, jota emme itse ole kokeneet. Se kai olisi mahdotontakin. Mutta se mitä ainakin voimme tehdä, on kuunnella toisen kokemuksia ja uskoa häntä eikä vähätellä ja naureskella ja pitää toista vähän kahelina.

Laiska töitä luettelee

Minä en uskalla mennä enää kylille. Vähintään joka toinen kohtaamani ihminen kysyy, mitä sinä teet, kun sinulla ei nyt keväällä ole enää tunteja. En olisi uskonut, että ihmiset luulevat, ettei minulla ole mitään tekemistä. Jopa kampaajakin ihmetteli tänään, että "mutta mitä ihmettä sinä sitten oikein teet"!

No eihän tässä ole ennättänyt olla vasta kuin pari-kolme viikkoa tätä tunnitonta jaksoa. Alkupäivät menivät  vielä edellisen jakson kokeita korjatessa, numeroita antaessa, työpöytää siivotessa. Aina joku keksii tulla uusintakuulusteluunkin ja uuden kokeen tekemiseen ja korjaamiseen suttaantuu taas aikaa.

Suuri osa ajasta on saatu menemään myös kaikenlaisten papereiden täyttöön yms, sillä olin siellä ruotsinopettajien seminaarissa Pohjanmaalla, mihin matkaan vierähti peräti viikko, kun piti käyttää hyödyksi matka ja katsastaa kaikki matkan varrelle osuvat sukulaiset ja tuttavat.

Kansalaisopiston espanja jatkui hieman pidemmälle kuin koulun tunnit, ja ne työllistivät jonkin verran "tätä eläkeläisen vapaa-aikaa". Ja muutenkin olen harrastanut espanjaa, kun siihen nyt vihdoinkin on mahdollisuus. Löysin itselleni sopivan kurssinkin Espanjasta, jonne olen varannut matkan parin viikon kuluttua. Siihenkin matkaan saan menemään kokonaisen viikon!

Ja kun kerran on "tätä aikaa", olimme sairasta lapsenlasta vahtimassa pari päivää, minkä jälkeen hän tuli meille koko vapunajaksi, mikä oli sovittu jo ennen lapsen sairastumista. Työssäkäyville pienten lasten vanhemmille ovat tuollaiset hajanaiset viikot kauhistus, sillä nytkään lapsella ei ollut välipäivänä esikoulua, mutta ei myöskään hoitopaikkaa. Toisaalta hyvä, että oli sovittu meille tulo, sillä lapsi ei ollutkaan tervehtynyt vielä ja niin hän joutui sairastamaan meillä kaikki vapunajan päivät. Ei päästy oikein uloskaan mitään kivaa tekemään. Sen verran sentään uskallettiin ulos mennä, että kävimme katsomassa norpan lakituksen vappuaattona. Muilla paikkakunnilla lakitetaan jonkun arvohenkilön patsas kuten Minna Canth tms, meillä norppa.

Hujauksessa ovat päivät siis menneet ja luulen, että niin ne tulevat menemään tästä eteenkin päin. Vasta tänään joudin mennä vähän ulos pensaita leikkaamaan, mitä työtä pitää jatkaa sitten, kun tulee silmuja, että näkee, onko kuolleita oksia.
Ja kevään suursiivouksesta ei ole vielä saatu tehtyä kuin toppatakit pestyiksi ja parin huoneen ikkunat pestyiksi. Ikkunat olivatkin aika ryvettyneen näköiset, sillä hoitokissat ovat työntäneet niihin neniään. Olisiko kannattanut vielä pestäkään, sillä katit tulivat taas hoitoon niin pitkäksi aikaa, kunnes niiden talossa aloitettu remontti on valmis.

Sain juuri tänään postissa näytekappaleen suomenkielen oppikirjasta, jonka ajattelin ottaa ensi kesän suomenkurssille. Olin luullut tekeväni koko kurssin itse, mutta huomasin, että vaikka olin aikonut aloittaa jo heti joulun jälkeen, on vuosi edennyt jo näin pitkälle, eikä vasta ollut kuin runko valmiina. En mitenkään ehdi tehdä kokonaista kurssia alusta asti. Eikä ole sitä paitsi enää intoakaan, sen verran vanhuus vaivaa. Mitäs turhaa, kun kerran on valmiita oppikirjoja joku toinen tehnyt. Kyllä minulla riittää askarointia tuntien suunnittelussakin.

Väittävät, että "vain laiska töitään luettelee", mutta mitäs aina kyselevät.