Riemullisia päiviä

 Kahden viikon pituinen lapsen kanssa puuhailu on valitettavasti ohi. Kyllä sitä herkkua saisi olla enemmänkin, mutta hyvä edes näin. Nyt sattui lapsenlapsen lisäksi samaan aikaan sisareni tulemaan miehensä kanssa kahden oma lapsenlapsensa kanssa ja voi ihme, millainen hulina ja melske raikui kerrankin meidänkin pihassa. Huomasin ihmeekseni, että on päässyt kulumaan kolmisenkymmentä vuotta siitä, kun meillä on ollut näin monta lasta kerralla, joten meillä riitti riemua kovastikin.

Suomen kesän jännitysmomentti sää oli taas jälleen epäsuotuisa. Olin kuvitellut, miten koko ajan nautimme järvenrannan riemuista, mutta järvelle ei ollut asiaa kuin yhtenä päivänä. Lapsilla oli siellä tosi hauskaa, ja seuraavana päivänä kysyikin 6-vuotias seinäjokelainen: "Mennäänkö tänään taas sinne lätäkölle leikkimään?"

Onneksi saatiin sentään muuten ulkona olla. Kaikenlaisia pihapelejä on kokeiltu aina puujaloilla kävelyä myöten. Jopa minä pysyn pystyssä puujaloilla vähintään parikymmentä askelta. Ei huono laji.
Meillä on mieheni kanssa tapana kiertää tontin ympäri sauvakävellen aina silloin, kun ei viitsi metsään lähteä. Kun kerran kiertää, on kasassa 200 metriä. Jostain käsittämättömästä syystä tämä on mieluista lapsenlapselle Aatulle. En tiedä, mihin tuollaisen ykstoikkoisen kävelyn viehätys perustuu, sillä lapsi saattaa kärttää meitä kävelylle tontin ympäri jopa vesisateella ja vaatii kierrettäväksi vähintään 10 kertaa ja jopa kilpaa. Mutta jos metsään pitäisi lähteä kävelylle vaikkapa lyhyemmällekin reissulle, lyö poika hanttiin.

Sisällä riitti touhua tietysti myös kaikenlaista. Korteista on puuhaa pitkäksi aikaa erilaisia pelejä tai pasiansseja pelatessa. Korttitaloja syntyi korkeitakin. En ollut muistanutkaan, miten itsekin lapsena päivät pitkät rakennettiin korteista taloja.

Yksi hämmästyttävän mielenkiintoinen touhu oli tölkkien avausklipsien paukuttaminen. Jos aikoo tehdä klipseistä laukkuja tai koruja, on ne ensin pestävä, keitettävä, väännettävä ja lopuksi vasaralla paukutettava litteiksi. Minulle on kerääntynyt valtava määrä työstettävää materiaalia ja keksin laittaa "ei ole mitään tekemistä" -vinkujat töihin. Minä ja sisareni väänsimme pihdeillä, lapset paukuttivat. Hämmästyttävää, miten jaksoivat puurtaa. Se kun oli taas vaihteeksi uudenlaista hommaa. Yksi ei olisi millään malttanut lopettaakaan. Seuraavana aamuna heti ylösnoustuaankin silmät vielä klupsahdellen kyseli, "paukuteltaisko niitä klipsejä taas tänään?"

Värillisiin klipseihin lapset ihastuivat suunnattomasti ja omivat niitä minulta itselleen. Halusivat tehdä niistä jotain. Olin ostanut joskus Virosta kapeita erivärisiä silkkinauhoja ja lapset innostuivat pujottelemaan itselleen niiden avulla itselleen rannerenkaita. Isommat tekivät äideilleenkin ranne- ja kaulakoruja ja sanoivat, että "niistä pitää tulla asiallisia ja hienoja, että äiti ilkee pitää niitä ihmisten ilmoilla". Ja tulihan niistä. Jopa taulu valmistui erilaisista nipsuista.

Minulla oli valmiita kasseja ja laukkuja, joita näytin lapsille. Tyttö halusi itselleen olkalaukun, pojalle ehdotin jotain kukkaroa. Mutta poikapa iski silmänsä tuohon kuvassa olevaan puolivalmiiseen laukuntekeleeseen ja halusi sen. Ehdotin, että teen sen valmiiksi laukuksi, mutta poika kielsi. Hän halusi pitää sitä lakkina. Se päässä poika olikin sitten lopun aikaa sisällä ja ulkona, hyvä että nukkumaan mennessä otti pois. Mitähän äitinsä sanoi, kun poika tuli kotiin puolivalmis kassi päässä!