Enpä arvannut, että lahja tietää saajalle valtavasti rahanmenoa. Mies oli ostanut nimittäin pelkät luistimen terät, minun piti mennä kauppaan monojen kanssa ostamaan teriin siteet ja sauvat. Onneksi sentään vanhat hiihtomoni kävivät siteisiin. Ilmeni, että luistelusauvat on oltava pitemmät kuin hiihtosauvat. Itse asiassa ostin saman tien hiihtosauvatkin, sillä viime talvena murenivat vanhat sauvat kelvottomiksi. Ei ollut vain aiemmin tullut ostetuksi uusia, kun ei koko talvena ole päässyt lumen vähyyden takia hiihtämään.
Tänä aamuna menin jäälle kokeilemaan luistimia. Enhän minä muistanut, että siitä on jo pitkälti yli 40 vuotta, kun viimeksi olen ollut minkäänlaisten luistinten päällä. Positiivista on sentään, että en kaatunut kertaakaan, mutta aluksi ei voinut kuin työnnellä sauvoilla vauhtia. Heti tuntui tasapaino heilahtavan, jos vähän yritti liikuttaa jalkojaan. Minulle tuli samanlainen tunne kuin lapsena saatuani ekat luistimet. Isä aurasi silloin johonkin pellon ojaan radan, jossa nilkat linkussa harjoittelin ekoja kertoja.
Siinä sitten tänään jonkin aikaa askaroidessa alkoi homma vähän sujua. Joka on luistellut vain tasaisella jäädytetyllä luistinradalla, ei ehkä ymmärräkään, että luonnonjää on ihan erilainen. Kun jää on välillä sulanut ja taas jäätynyt, se on erittäin rosoinen ja klumppuinen. Välillä on auennut railoja, jotka taas jäätyneet kiinni. Nyt oli paljon myös koloja, joissa on ollut vettä, yöllä pinta on saanut jääriitteen ja riitteen alta vesi haihtunut. Tällaiset saattavat olla vaarallisia, kun niihin ajaa vauhdilla. Jää rikkoontuu ja luistin tökkää kolon reunaan ja heittää ajajansa nurin. ( Ei se jää nyt sentään noin rosoista ollut kuin tuossa yläkuvassa. Kuva on jo aiemmin talvelta, kun pakkasen jälkeen on jää sulanut ja taas leudon jakson jälkeen tullut pakkasta).
Yhden oppitunnin pituisen ajan jälkeen aloin vähän rentoutua ja huomasin, että olin puristanut sauvoista niin lujasti kiinni, että hyvä että sormet sai jotenkin oikaistuksi yksi kerrallaan irti otteesta. Varpaat olivat niin ikään puristuneet kippuraan jännityksestä, nilkat aivan hellinä ja pakarat jumettuneet. Katsoin viisaimmaksi lähteä kotiin ja mennä vaikka huomenaamuna uudelleen, mikäli nyt edes pari astetta olisi yöllä pakkasta. Ei puhettakaan, että enää tänä keväänä pitemmälle retkelle pääsisin, mutta näköjään on hyvä harjoitella tekniikkaa valmiiksi ensi talvea varten, ja vielä aamuisin ani varhain, ennen kuin on muita ihmisiä näkemässä.
Olisipa minulla ollut nuo luistimet niinä kertoina, kun oli vielä tällaista peilikirkasta jäätä, hieman jään pinnalla kosteutta, mikä toi tunteen luistelusta peilin päällä. Mutta yhtä kiva tällaista jäätä oli viilettää potkukelkallakin kilometrikaupalla, tietenkin jäänaskalit kenkien alla, muuten ei olisi saanut potkituksi vauhtia. Aivan huikeaa.
4 kommenttia:
Minä en varmaan pysyisi yhtään pystyssä, kun olen viimeksi luistellut edellisellä vuosituhannella.
Allu: kuulostaa todella pitkältä ajalta luistelemattomuutesi :)
Minäkin luulin, etten pysyisi pystyssä ollenkaan, mutta näyttää olevan niin, että jos on oppinut uimaan, pyörällä ajamaan tai luistelemaan joskus, ei tuo taito häviä mihinkään.
En kaatunut kertaakaan, mutta hirvittävän paljon totuttelua vaati, että alkoi päästä taas jyvälle ja oppi pitämään tasapainoa.
Voikos sitä enää jäillä liikennöidä millään vempeleillä?
Pitää nyt vaan malttaa ottaa pois ne luistimet ja jättää vaan se retki! :D
Kaisa Jouppi: Juuri tänä aamuna olin vielä toistamiseen kokeilemassa, sillä yöllä oli ollut pakkasta -7 astetta, joten jään pinta oli kova. Löysin myös tasaisen kohdan, jota viiletin edes takaisin ja aloin päästä luistelun makuun.
Ihan rannassa on jo niin sulaa, että luistimet ja monot kastuivat, kun öinen millkinpaksuinen jää tietysti upotti.
Mutta ei pelkoa, että minä heikoille jäille menisin, olen arkajalka jöiden suhteen, joten luistelin vain sellaisella paikalla, missä varmasti on hyvä jää. Täällä päin Suomeahan on vara valita kymmenistä paikoista.
Lähetä kommentti